marraskuu 2021 – Sivuhenkilö

Minna Canth: Anna Liisa

ANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta, Johannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu?

JOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan?

ANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki kestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa?

Minna Canthin myöhäiseen tuotantoon kuuluva tragedia Anna Liisa (alk. 1895; luettu Saga Egmont, 2019) on yksi Canthin suosituimmista teoksista, jota on sovitettu moniin eri muotoihin. Kolmenäytöksinen, Canthin viimeiseksi jäänyt näytelmä käsittelee lapsenmurhan kautta syyllisyyttä ja virheiden sovittamista, mutta kurkottaa yksilön kohtalosta myös yhteiskunnalliselle tasolle: Anna Liisa kantaa vastuun kyläläisten ja uskonsa edessä yksin, vaikka avioton lapsi ei ollut saanut alkuaan yksin.

Päähenkilö Anna Liisa on hyvin perinteinen tragedian hahmo: kaunis, vasta kaksikymmentävuotias, oikeamielinen ja yhteisössään pidetty, mutta yhdestä kohtalokkaasta virheestään loppuikänsä kärsivä. Moitteettomasta ja siveästä maineestaan tunnettu hyvän talon tyttö on näytelmän alussa avioitumassa kunnollisen ja rakastuneen Johanneksen kanssa, mutta omatunto estää nuorta morsianta iloitsemasta asiasta todella. Vain viisitoistavuotiaana hän oli ihastunut salaa kotitalonsa renkiin, Mikkoon, jolle oli tullut yllättäen raskaaksi. Anna Liisaa vanhempi Mikko karkasi raskauden ilmettyä kauas tukkilaiseksi ja jätti rippikouluikäisen tytön salaamaan raskautensa yksin. Mikon lupaukset paluusta eivät lohduttaneet, ja valtavan ristiriidan, yksinäisyyden ja mustan salaisuuden aiheuttaneessa mielenkuohussa Anna Liisa tappoi metsään yllättäen syntyneen lapsensa.

Mikon äiti, ilkeämielinen eukko Husso auttoi Anna Liisaa peittelemään jäljet, eikä kukaan tytön lähipiiristä edes etäisesti aavistanut tapahtunutta. Useamman masennuksen täyttämän vuoden jälkeen Anna Liisa onnistuu työntämään menneen pois mielestään ja rakastuu lempeään Johannekseen. Juuri, kun avioitumisesta ollaan kuuluttamassa kirkossa ja kihlajaisjärjestelyt ovat kiihkeimmillään, Mikko päättää palata estämään entisen rakastettunsa onnen toisen kanssa. Neljän vuoden jälkeen mies vaatii tyttöä itselleen oikeaksi puolisoksi ja uhkaa paljastaa kaiken menneen, jotta uusi sulhanen varmasti hylkäisi tämän. Anna Liisan hiljennetty omatunto ja epätoivo alkavat taas kolkuttaa, eivätkä Mikon ja äitinsä juonet helpota salaisen suhteen ja lapsen piilottelua isältä ja äidiltä, rakkaalta pikkusiskolta Pirkolta tai hiljalleen huolestuvalta Johannekselta.

Koska Anna Liisa on tragedia, ei ole salaisuus tai yllätys, että nuoruuden virheet paljastuvat lopussa kaikille. Canth korostaa Anna Liisan toimineen väärin, mutta herättää voimakkailla tehokeinoilla myös tärkeitä kysymyksiä siitä, miten tilanteeseen lopulta päädyttiin. Vaikka nuori nainen valitsikin itse (1800-luvun moraalikäsityksen vastaisen) salasuhteensa sekä murhasi viattoman lapsen, ympäröivät ihmiset ja rakenteet eivät ole syyttömiä tapahtumasarjaan. Epämiellyttävän itsekkääksi kuvattu Mikko ei joudu minkäänlaiseen vastuuseen, kun Anna Liisa paljastaa kaiken pystypäin, pilaten tietoisesti vanhempiensa kehittelemän pelastusjuonen. Nuori tyttö muuttuu toiminnallaan uhrista ja väärintekijästä itsenäiseksi toimijaksi, joka vankilatuomiosta huolimatta vapautuu yhteisönsä tuomiosta. Pidätystilannetta säestävät perheen ja tuttavien liikuttuneet hyvästit ja rovastinkin siunaus: oma-aloitteista sovitusta ja vastuunkantoa seuraavat armo ja anteeksianto. Nuoren tytön yhteisön moraalin vastaiseen toimintaan johdattanut, sitten hylännyt ja lopulta häntä uhkaillut Mikko sen sijaan pakenee vähin äänin taustalle.

Näytelmän avainhenkilöt ovat vahvasti hyviä tai pahoja, mutta siitä huolimatta Canth on luonut ilahduttavan monipuolisen maailman. Esimerkiksi pikkusisko Pirkko ja harhaanjohdettu sulho Johannes toimivat useassa kohtaa ennakko-oletuksien vastaisesti ja tuovat selkeästi erottuvilla luonteillaan eloa ja väriä muuten kovin surumieliseen tarinaan. Näytelmää on mahdotonta lukea ilman ennakkotietoja 1800-luvun lopun suomalaisesta yhteiskunnasta, mutta sen teemat ja kysymykset kestävät aikaa ja uusia tulkintoja.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

Tove Jansson: Reilua peliä

Ahaa, sanoi Mari, saadaan villiä länttä. Onko se b-western?
On. Varhainen klassikko.
Huoneessa oli aika kylmä, Mari kääri huovan ympärilleen. Koska se tulee?
Oikeastaan, Jonna sanoi, oikeastaan voisi olla parempi jos minä saisin katsoa sen yksin.
Minä lupaan olla sanomatta sanaakaan.
Niin, mutta minä tiedän mitä sinä ajattelet, ja silloin minä en voi keskittyä.

Tove Janssonin loppuvaiheen tuotantoon kuuluva Reilua peliä (alk. Rent spel, 1989; suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990) kertoo kahden eläkeikäisen taiteilijan suhteesta. He asuvat samassa talossa eri asunnoissa, mutta ateljeeta yhdistävän ullakon poikki astellaan kylään joka päivä, useita kertoja. Hiljaiseen yhteiseen arkeen kuuluvat jatkuvat keskustelut, elokuvaillat, yölliset seikkailut, yhteiset kesät saaressa – pienten arkisten anekdoottien ja sattumusten kautta lukija pääsee keskelle helsinkiläisten Jonnan ja Marin mielenkiintoista arkea.

Reilua peliä on romaani, mutta kovasti novellikokoelman kaltainen. 17 lyhyttä tuokiokuvausta eivät juonellisesti suoraan liity toisiinsa, vaan rakentavat sirpaleisesti kokonaiskuvaa Jonnasta, Marista ja heidän parisuhteestaan. Tuttuun tapaan Jansson luo niin lämminhenkisiä ja kutsuvia tuokiokuvauksia, ettei kerronnan aiheella oikeastaan ole väliä: itsepäisen mutta lempeän pääparin kanssa haluaa viettää aikaa silkasta seuraamisen ilosta. Kirjan suorahko kieli keskittyy ihmisten ja ajatusten tarkkaan kuvailuun, mutta erityisesti kesäiseen saaristoon sijoittuvat tarinat saavat Janssonin innostumaan myös tunnelmoivasta luontokuvauksesta.

Mielenkiintoisena lisänä ovat toki myös selkeät viittaukset Janssonin ja puolisonsa Tuulikki Pietilän elämään: Jonna on rämäpäinen, idearikas kuvataiteilija, Mari pohdiskeleva ja toisinaan herkästi kiehahtava kirjailija. Arjessaan he hienotunteisesti jättävät kysymättä toisen työn etenemisestä, mutta myös sparrailevat toistensa projekteja (ja toisinaan täysin hermostuvat niihin) sekä suhtautuvat lämpimän pitkämielisesti toistensa kotkotuksiin: toisinaan yllättää pakottava valokuvausvimma, joka määrää ulkomaanmatkan suunnat, toisinaan on rakenneltava hyllyjä hermostuksen peittämiseksi – ja toinen lukee tilanteen, pysyen hiljaa ja antamalla tilaa.

Kahden elämää nähneen naisen suhde näyttäytyy päälle päin vaivattomana ja lämpimänä, mutta sen perusolemukseen kuuluu myös jatkuva sanailu, pienet kinat ja harmistumiset, jotka toinen aina osaa lopulta pehmittää. Jonna ja Mari ovat hyvin itsenäisiä ja toistensa tekemisistä riippumattomia, mutta silti syvän, kiihkottoman rakkauden kiinnittämiä toisiinsa: kun toinen jää katsomaan elokuvaa suuttuneena, ei toisellekaan tule uni ennen nukahtamista lausuttuja pehmitteleviä sanoja. Suuret draamat on kenties jo eletty nuoruudessa, nyt tunteiden purkamiset ovat hetkellisiä ja harmitukset nopeasti pois pyyhittävissä. Jansson osaa kuvailla parisuhteen (tai miksei muunkin läheisen ihmissuhteen) hienovireisiä tunnelmia mestarillisesti. Vanhan parin välillä sujuvasta kumppanuudesta ärsytykseen ja takaisin ei ole pitkä matka, kuten Jansson lempeän humoristisella tekstillään osoittaa.

Vaikka romaani käsittelee voittopuolisesti arjen pieniä konflikteja ja jopa epämieluisia yllätyksiä (myrsky vaarantaa rantaan jääneen soutuveneen, mutta iän mukanaan tuoma heikkous ei enää salli sen pelastamista), teos ei ole synkkä – päinvastoin, se on täynnä lämpöä ja elämäniloa. Jonna ja Mari elävät onnellisessa, tasapainoisessa symbioosissa, jossa kummallakin on tilaa olla juuri sellainen kuin haluaa. Heidän arkensa on jaettua leikkiä, meri-ilman hengittelyä ja tuskallisen nautinnollista, itse valittua kamppailua taiteellisten ambitioiden kanssa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 33: Kirjassa opetetaan jokin taito

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Menestyskertomuksissa on kyse ikivanhasta kaavasta, joka on tänään yhtä elinvoimainen kuin yli 2000 vuotta sitten. Kaavaa on vain kyettävä käyttämään entistä taitavammin kulttuurin kehittyessä ja yleisön vaatimustason noustessa. Näin ovat tehneet esimerkiksi monet bestsellerkirjailijat: he kertovat ikivanhoja tarinoita, mutta sijoittavat ne tieteen, bisneksen, suurvaltapolitiikan tai huipputeknologian maailmaan.

Ari Hiltusen jo muutaman vuosikymmenen ikään ehtinyt tietokirja Aristoteles Hollywoodissa – menestystarinan anatomia (Gaudeamus Helsinki University Press 1999) valottaa sitä, miksi toiset tarinat menestyvät ja toiset eivät. Pääpaino on Hollywood-elokuvissa, mutta samoja oppeja voi hyödyntää missä tahansa tarinankerronnassa tv-sarjoista tietokonepeleihin – ovathan innoituksena antiikin Kreikan näytelmäkirjallisuuden oivallukset. Nimensä mukaisesti kirja perkaa erityisen tarkkaan Aristoteleen Runousoppia (n. 330–320 eaa.), joka ohjeisti tragedian (vakavan draaman) kirjoittajia pyrkimään kohti ”oikeaa nautintoa” – kaavaa, jolla lukija saadaan nauttimaan maksimaalisesti juonesta, henkilöistä ja esityksen kokonaisuudesta.

Aristoteleen kirjoituksista tiedetään jääneen puuttumaan osa, joten nykylukijan tuntema Runousoppi on erilainen teos kuin se, millaiseksi se alun perin tarkoitettiin. Hiltunen korostaa, että hänenkin perusteellinen teoksensa on vain yksi tulkinta Aristoteleen kirjoituksista, eikä menestyksen kaava edes kaikkiaan ole laitettavissa Aristoteleen nimiin: kansansadut ja sankarimyytit ovat olleet osa ihmisten elämää jo historian alkuhämärissä. Runousoppikin on kirjoittajansa subjektiivinen näkemys, mutta sen ansio piilee siinä, että se on koonnut näitä perin pohjin tuntemiamme hyvän, mukaansa tempaavan tarinan piirteitä yhteen kaavoiksi ja suosituksiksi, kirjoittajien tueksi.

Mikä tuo mystinen menestymisen kaava sitten on? Hiltusen tulkinta Aristoteleen opeista tiivistyy hyvän juonen strategian, sankarimyyttiä mukailevan päähenkilön ja jo mainitun oikean nautinnon rakentamisen ympärille. Jos tarinan juoni sisältää tunnistamisen (anagnorisis), äkkikäänteen (peripeteia) ja kärsimyksen (pathos), rakenteesta saa Aristoteleen mukaan tarpeeksi monimutkaisen. Silloin myös katsoja tai lukija pääsee syvälle niihin tunteisiin, jotka mahdollistavat tarinaan eläytymisen: sääli, pelko ja niistä vapautuminen eli katharsis on tarjottava niin antiikin tragedian katsojalle kuin nykyajan leffapenkin kuluttajalle. Suuri rooli on myös oikeanlaisella päähenkilöllä. Hänen on oltava pidetty, moraalisesti oikeamielinen, rohkea – siis sanalla sanoen jo kansansaduista tuttu sankari, joka selvittää tiensä läpi lähes ylivoimaisten esteiden. Kun nämä osat ovat koossa, voi yleisö päästä oikean nautinnon (eli jatkuvan jännityksen ja siitä vapautumisen) äärelle.

Helsingin yliopiston kustantama kirja on tieteellisellä tarkkuudella tehty. Vaikka takakansi mainostaa teoksen sopivan niin kirjoittamisen ammattilaisille kuin menestystarinoista muuten vain kiinnostuneille, on vähemmän Runousoppia ja muuta kirjallisuuden ja kirjoittamisen teoriaa tuntevien lukijoiden hyvä varautua melko raskaslukuiseen kokemukseen. Hiltunen kirjoittaa selkeästi ja erilaista teoriataustaa mielenkiintoisesti avaten, mutta tiedon ja erilaisten kaavojen määrä sekoittaa pään nopeasti – paljon informaatiota sisältävä teksti onkin parhaimmillaan osissa kahlattuna. Kokonaisuutta keventävät Hiltusen Shakespeare-, elokuva- ja tv-sarja-analyysit, joita on ripoteltu niin kappaleisiin kuin kirjan liitteiksikin.

Aristoteles Hollywoodissa on kattava teos, josta riittää varmasti pureskeltavaa useaksikin lukukerraksi. Hiltusen mielenkiintoiset tulkinnat sekä antiikin ja Hollywoodin menestystarinat yhteen liittävät analyysit tuntuvat raikkailta vuosikymmentenkin jälkeen, ja kirja on käännetty myös englanniksi (Aristotle in Hollywood, Intellect Ltd, 2001). Vaikka kirja ei ole suoranainen kirjoittamisen opas, sitä lukiessa alkaa kaivata näppäimistön äärelle: hyvin selostetut teoriat ja kaavat suorastaan kutsuvat kokeilemaan itse.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Elina Viinamäki: Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita

Oikeastaan, äiti mietti, hän ei ollut koskaan pitänyt erityisen tärkeänä omaa lomanautintoaan. Aina oli ollut tärkeämpää, että muilla oli hauskaa. Osin se liittyi rahaan. Matkat maksettiin lähestulkoon aina hänen pussistaan. Hän ei halunnut näyttää, kuinka paljon häntä oikeastaan kirpaisi tämänkertainen useamman tuhannen euron lovi säästöissään. Toiseksi se liittyi koko lomamatkan ideaan – siihen erityiseen, jota se oli lupailevinaan.

Elina Viinamäen novellikokoelma Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita (Atena 2021) käsittelee tuttuja aiheita – parisuhdetta, arjen pieniä neurooseja, negatiivisia mutta peitettyjä tunteita – raikkaalla tavalla vinksahtaneesti, absurdilla huumorilla ja jopa hitusen epämiellyttävästi. Viinamäen kerronta on suoraa, helppolukuista kieltä, mutta usein pienestä arkisesta yksityiskohdasta liikkeelle lähtevät juonikuviot ovat täynnä todellisuuttamme ja ihmismielen kummia koukeroita kommentoivaa mielikuvitusta.

Viinamäen yhdeksästä novellista koostuva kokoelma ei kerro yhtenäistä, jatkumolla kulkevaa tarinaa, vaan kokoaa yhteen joukon erilaisia inhimillisyydessään hieman surkuteltavia, jopa luotaantyöntäviä tilanteita tai ihmisiä ajatuskulkuineen. Realistisista miljöistä ponnistetaan usein vauhdilla todellisuuden rajoja koettelevaan liioitteluun: naapurusto kääntyy epäterveellisiä einesruokia ja alkoholia lähikaupasta ostavan perheenäidin kimppuun kultin voimalla. Aviomies suostuttelee sairastunutta mutta edelleen hyväkuntoista (ja ennen kaikkea vastentahtoista) vaimoaan eutanasiaan oman mukavuutensa tähden. Leski ei saa hautajaisissa rauhaa miettiessään kuolleen puolisonsa puvun hintaa ja brändiä. Kokoelmassa leikitellään jatkuvasti täydellisen uskottavuuden ja hirtehisen huumorin välillä, ja erityisesti parrasvaloihin pääsevät erilaiset rumat, yleensä peitellyt tunteet.

Kokoelman tarinoita yhdistää myös vahva yllättävyyden elementti. Joissain teksteissä lukijan odotushorisontti kiepautetaan ympäri jo ensimmäisissä kappaleissa. Monia Viinamäen tekstejä voi kuitenkin lukea pitkällekin, ennen kuin kertoja antaa vihjeitä siitä, ettei kaikki olekaan sitä, miltä aluksi näytti – tai mitä oli siinä aluksi näkevinään. Temput onnistuvat, sillä toisinaan ahneuden, oman edun tavoittelemisen tai päähänpinttymän kuvaukset ovat niin epämiellyttäviä, ettei soppaan osaa odottaa yhdistettäväksi huumoria. Tämä yhdistelmä on toimiva ja voimakas, ja tuo tummissa sävyissään ja omalaatuisessa psykologisessa kuvauksessaan mieleen niin Lucia Berlinin kuin Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgen.

Viinamäki on monipuolinen kirjoittaja, jonka novellit vaihtelevat kirjemuotoisista monologeista dialogin täyttämään kerrontaan sekä hahmojen sisäisen mielenmaiseman kuvaukseen. Tarinoissa hypätään myös ilahduttavan erilaisten ihmisten saappaisiin. Mukana on työhönsä kyllästynyt ja sitä häpeävä uraohjaaja, useampi erilaisen ja eri elämänvaiheessa olevan perheen äiti, henkisen tasapainonsa aivan yllättäen menettänyt stalkkeri, puolisonsa asenteeseen väsähtänyt puoliso, joka päättää viimein napauttaa… Kukaan ei ole mustavalkoisesti menestynyt tai epäonnistunut, hyvä tai paha, vaan jokainen pyristelee eteenpäin sattumuksien ristiaallokossa. Viinamäki ei tarjoa runsaita taustatarinoita tai selityksiä oudoille suunnille, vaan lukijan on vain hypättävä täysillä mukaan novellien kiinnostavaan, erikoiseen maailmaan.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Oliven oman käsityksen mukaan elämä koostuu isoista ja pienistä säväyksistä. Isot säväykset ovat sellaisia kuin avioliitto tai lapset, intiimit asiat jotka kannattelevat pinnalla, mutta isoissa säväyksissä on myös vaarallisia pinnan alaisia virtauksia. Siksi myös pieniä säväyksiä tarvitaan: ystävällinen myyjä Bradleysilla vaikka, tai se Dunkin’ Donutsin tarjoilija joka tietää millaisena haluat kahvisi.

Yhdysvaltalainen kirjailija Elizabeth Strout käsittelee Pulitzer-palkitussa teoksessaan Olive Kitteridge (alk. Olive Kitteridge, 2008; suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020) tunteiden näyttämisen ja ihmissuhteiden vaikeutta. Novellikokoelmaa lähestyvä romaani kiertyy nimihenkilönsä Olive Kitteridgen ja hänen tuttaviensa elämänmenon ympärille, mutta kertoo ennen kaikkea Mainen pikkukaupungissa sattumalta kohtaavista, erkaantuvista ja toisinaan kärsivistä ihmisistä. Realistinen, nykyhetkeen tai lähimenneisyyteen sijoittuva kerronta ei kuitenkaan jätä lukijaa synkäksi, vaan onnistuu pitämään inhimillisen lämmön ja kepeyden yllä.

Suurimman kiitoksen Strout lienee saanut omaleimaisesta nimihenkilöstään. Olive on eläköitynyt matematiikan opettaja, Christopherin etäiseksi jäänyt mutta rakastava äiti, hieman tossun alla olevan puolisonsa Henryn ankara kaitsija ja lähes koko kaupungin tuntema liian suorapuheinen töksäyttelijä. Hän ei epäröi puuttua toisten asioihin, mutta pelkää kuollakseen (sitä itselleen myöntämättä) lämpimien tunteiden paljastamista. Hän on suora, elämän epäterveellisistäkin iloista häpeilemättä nauttiva vanhempi nainen, joka tiedostaa aikansa eittämättä päättyvän jossain kohtaa, mutta piilottelee kovalta vaikuttavan kuorensa alla herkkyyttä, pettymyksiä ja pelkoja, kuten kuka tahansa toinenkin. Koin Oliven näkökulmasta kerrotut osuudet kirjan parhaaksi anniksi, sillä hänen sisäinen maailmansa on erityisen kiinnostava sekoitus syvällisyyttä sekä inhimillisistä heikkouksista kumpuavaa humoristisuutta.

Muodoltaan tavallisesta poikkeava romaani koostuu 13 novellimaisesta luvusta, jotka toimivat itsenäisinä lyhyinä tarinoina. Olive Kitteridge ei ole perinteinen romaanipäähenkilö, sillä hän ei esiinny jokaisessa luvussa – suoraan. Jokaisessa hän on kuitenkin jollain tapaa läsnä ja tulee tutuksi monien silmien kautta. Tarinoiden keskiössä ovat myös hänen perheenjäsenensä, entiset oppilaansa ja muut saman kaupungin asukit, joista monien arki linkittyy tavalla tai toisella myös Oliveen. Yhdessä lyhyet osat muodostavat surumielisen mutta elävän kuvauksen koko pienen paikkakunnan pariskunnista, ihmissuhdekriiseistä ja ihmiskohtaloista. Arkisista ympyröistä huolimatta Strout pysyttelee jatkuvasti isojen kysymysten äärellä: parisuhteita syntyy ja rikkoutuu, äidin ja pojan välinen juopa syvenee tuoreen vaimon astuessa kuvaan, joku menettää läheisensä iäksi, puhumattomaksi jääneet tunteet korventavat… Strout löytää kliseisiltä kuulostaviinkin aiheisiin mielenkiintoisia, toisinaan jopa hämmentäviä kulmia ja juonenkäänteitä.

Olive Kitteridgessa viehättää myös erilaisten elämäntilanteiden kirjo. Oliven myötä lukija pääsee eläytymään pitkän ja mutkikkaan avioliiton kiemuroihin, mutta myös iän myötä yhä tiuhentuvien luopumisten, täyttymättä jääneiden toiveiden ja oman ikääntymisensä hyväksymisen teemoihin. Muut henkilöt rikastavat maailmaa omilla tarinoillaan: Olive tuntee kaupungin nuoret hyvin opettajan ammattinsa vuoksi, ja monet kaupungin palveluammateissa työskentelevät kaupunkilaiset esitelläänkin matematiikan opettajan silmin: ”Olive oli vuosia sitten opettanut Marlenelle matematiikkaa seitsemännellä luokalla; Olive uskoo tietävänsä muita paremmin miten hankalaa tyttörukan oli ollut aikoinaan hoitaa kassakonetta.” Isoksi naiseksi kuvatun Oliven katse on toisinaan epämiellyttävän suora ja arvioiva, mutta pinnan alla sykkii edelleen toivoa ja hellyyttä kaipaava pieni sydän.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 17: Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi