F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Lehmusten latvukset rajoittavat monimutkaisella ääriviivallaan talon järvelle näkyvän osan. Vastarannan vaaralla oleviin asumuksiin, Manun mökkiin ja Syrjämäkeen, talo näkyy melkein kokonaan, pihoineen kaikkineen. Niin ovat talot ja asumukset, joita suviaamu kirkastaa. Se kirkastaa huoneet sisältäkin. Vanhanaikaiset pitsiverhot, hohtavan valkoisiksi tärkätyt, eivät aamun vakivoimaa paljonkaan heikennä, ehkä sen virkeää terävyyttä hiukan pehmentävät.

img_20191027_21044494690469419391006.jpg

Toistaiseksi ainoa nobelistimme F. E. Sillanpää tuli palkituksi syvästä ja ymmärtävästä maalaiselämän ja -väestön kuvauksesta. Teoksessaan Ihmiset suviyössä (Otava 1934) Sillanpää onkin omimpien teemojensa äärellä: kesäkuisen maaseudun öissä tapahtuu sarja kauniita ja kauheita asioita, jotka muuttavat useiden ihmisten elämän suunnan lopullisesti. Kirja kuvaa muutamaa kaunista kesäpäivää ja -yötä juuri ennen kiireisen heinäntekokauden alkua, ja päärooleissa loistaa useampikin kyläyhteisön jäsen perhekuntineen. Yössä vaeltavat muun muassa kesää maalla viettävä ja ihastunut opiskelijatyttö Helka, sakkoja ja sydänsuruja paennut tukkilainen Nokia, ison talon unettomuudesta kärsivä vanhaemäntä sekä juoppo perheenisä Mettälä, joka ei palaakaan työkomennukseltaan kotiin. Eri yhteiskuntaluokista olevia henkilöitä yhdistää sama pieni kylä ja levottomuus, jota hoidetaan kesäöissä samoilemalla.

Itselleni kirjan alku oli ehdottomasti haastavin osuus, sillä tarina alkaa suorastaan ilman tarinaa: lukija voi vain avuttomana seurata sivutolkulla jatkuvaa miljöön kuvausta. Sillanpää maalailee leveällä pensselillä idyllisiä luonto- ja tuokiokuvia ja kieli on eittämättä kaunista, mutta koska teoksen alussa ei totuttuun tapaan tutustuta yhteenkään henkilöhahmoon – vaan päinvastoin syvennytään yksinäisten mökkien ikkunanpieliin ja metsän lintujen mielialoihin –, on tekstiin hyvin vaikea eläytyä ja keskittyä. Kunhan alusta vain selviää, tarinasta kehkeytyy kuitenkin hienosti koottu kokoelma toisiinsa eri tavoin liittyvistä ihmiskohtaloista 1930-luvun suomalaisessa maaseutuyhteisössä.

Ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja pohjustaa ja kuljettaa moniaalle hajautuvaa tarinaa mökistä mökkiin ja päivästä toiseen. Sillanpää esittelee joukon persoonallisia ja keskenään hyvin erilaisia hahmoja, joita kaikkia hän onnistuu kuvaamaan empaattisesti, aidonoloisesti ja koskettavastikin. Osa kymmenistä mainituista nimistä vierailee kirjassa vain muutamissa luvuissa, mutta silti yksikään ei tunnu jäävän huolettomasti tai yksiulotteisesti kuvatuksi: murhamiehen tausta selitetään suurella (ja yllättävän modernilla!) henkilökohtaisella tragedialla, taiteilijan vaimon mustasukkaisuuden syyt taas paljastetaan lukijalle jo kauan ennen kuin mistään vaimosta on tietoakaan. Hahmojen väliset suhteet ja toiminnan seuraukset on mietitty tarkoin. Kun yksi henkilö puuhaa arjessaan, toisessa luvussa joku toinen kuvaa, miten se on häneen vaikuttanut – ja kenties myöhemmin vielä ilmenee, että kolmaskin on asiaa todistanut ja siihen reagoinut. Pienessä yhteisössä harva asia pysyy salaisuutena, mutta kuvatun ajankohdan ihmiset ovat myös eri tavalla riippuvaisia toistensa avusta ja tekemisistä kuin nykyään: puhelimia on harvassa ja välimatkat pitkiä, ellei omista hevosta tai jopa uudenkarheaa automobiilia.

Kirjan alussa luontokuvauksesta saattaa saada hetkeksi yliannostuksen, mutta se todella on myös teoksen vahvuus. Sillanpää kuvailee jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti säätiloja, metsän eläimiä, heinän väriä ja salaisina tapaamispaikkoina toimivia siimeksiä. Tulivatpa selostukset kertojalta tai kulloinkin päähenkilönä toimivan hahmon suusta, kuvaukset rakentavat ja ylläpitävät ainutlaatuista maaseudun kesäyön tunnelmaa, joka säilyy läpi kirjan. Luonnon äänet, ihmeellinen pohjoisen valo ja jatkuvasti takaraivossa tykyttävä tietoisuus tämän suloisen vuodenajan rajallisuudesta pakahduttavat sivujen tälläkin puolen.

Samanlaisella tarkkanäköisyydellä ruoditaan myös kylän ihmiset toiveineen, pelkoineen, menneisyyksineen ja tavoitteineen, mutta tyyli ei ole lainkaan raskas tai luettelomainen. Hahmot tehdään lukijalle tutuiksi pala palalta, hienovaraisesti ja mielenkiintoisesti. Kun kirjan keskeisimmät henkilöt on esitelty, on tarinaan kuin huomaamatta ilmestynyt jännite jo saanut lukijan täysin koukkuun. Useammat päähenkilöt eivät laimenna tarinan imua, vaan päinvastoin vauhdittavat sen yhä kiihkeämmille kierroksille. Tarinan päättyessä, maanantaiaamun sarastaessa, yksittäisistä tarinoista on muotoutunut yhtenäinen ja kaihoisan kaunis oodi elämän vääjäämättömälle kiertokululle. Ihmiset suviyössä on Valtion kirjallisuuspalkintonsa (1935) ansainnut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi