Eikä erost viel tiäretä mittä
Laver on piän ja mää olen suur
ajan sunt unissan seinä vaste littanaks
herät ain ko määki herän
kaneliposki
olet taas jättäny hellyyskraanan tippuma
tip
t
i
p
see valu yäs
vaik väität et laitit sen kii
ja harman toppatakkis povitaskus
kasvatat nii suuri
toiveihaaveisulossiunelmi
et saat myymäläetsivä
epäilemä.
Olen erittäin laiska lukemaan runoja, sillä koen niiden tulkinnan edellyttävän paljon enemmän ajatustyötä ja ponnisteluja kuin proosan lukeminen. Onnekseni nappasin kuitenkin haasteen inspiroimana ja aivan liian pitkään lukulistalla keikkuneen Heli Laaksosen Sulavoin (Otava, 2006).
Kannen iloinen naivistisuus jatkuu tietyllä tapaa myös runoissa, joissa ihmisten rakkaudenkaipuuta, haaveita ja arkipäivässä nousevia huomioita kuvataan lämmöllä – ja sopiva virne suunpielessä. Kuitenkin vain tietyllä tapaa, sillä päältä päin kevyet, tunteita pursuavat runot ovat salaviisaita ja hienosti rakennettuja. Oman viehättävän lisänsä tuo lounaismurre, jolla Laaksonen tunnetusti runoilee.
Kokoelma jakautuu viiteen nimettyyn lukuun sekä erillisiin ensimmäiseen ja viimeiseen runoon. Ensimmäinen luku, Merimiäsmuisti, keskittyy matkaamiseen, kaukana olevan rakkaan kaipuuseen ja mereen sekä luontoon. Paikannimet, saaristosanasto ja tuokiokuvaukset eri tavoin hieman yksinäisten majoista ovat kuitenkin toiveikkaita ja liikkeessä, eivät pysähtyneitä paikoilleen. Toinen luku, Aurinkokannel, kertoo rakkaudesta perisuomalaiseksi miellettyyn koreilemattomaan tapaan. Kuten runossa En san sitä sana todetaan: ”Siin on ärräki ja äs suhise” – ja se siitä. Toisaalta mukaan mahtuu myös pidättelemättömiä rakkaudentunnustuksia, jotka laittavat hymyilemään suloisuudellaan, toisaalta arkisuudellaan.
Kolmas luku, Kaneliomenakruunu, siirtyy tarkastelemaan luontoa: vuodenajat vaihtuvat ja kotipihan linnut laulavat, mutta myös ihmisluontoa sen kaikkine kummallisuuksineen ja suruineen ehditään ruotia lempeään sävyyn. Tätä seuraa tunnelmanvaihdos neljänteen lukuun, jonka nimikin, Käsijarrukäännöksi , saa lukijan odottamaan arvaamattomia tunteita: pettymyksiä, aggressiota ja omia puutteita. ”Elämä ei ol Muumilaakso” ja ”saak mittän kaunist koska / ennen ko sen hajotta kappaleiks?” toteavat runojen puhujat lakonisesti. Viides ja viimeinen luku, Pallomereneiroi, kääntyy kuitenkin kokoelmaa määrittävien sanankäänteiden pariin, lapsenomaiseen elämäniloon ja arjen ihmeellisyyden huomaamiseen. Viimeiseen lukuun mahtuu mukaan kuitenkin myös pientä kapinallisuutta yllättävän terävän satiirinkin muodossa.
Kun kokoelma vielä alkaa itsensä hyväksymistä käsittelevällä runolla Mää ja mää (nyt vuonna 2018 runo tuntui erityisen ajankohtaiselta kaiken itsensä etsinnän ja vartalopositiivisuuden myötä) ja päättyy sinisävyisiä haaveita maalailevaan Kaunei uni -runoon, on oivalluksia, lyhyitä tarinoita ihmiskohtaloista ja jopa sadunomaisuutta yhdistelevä kokoelma vielä pitkään lukemisensa jälkeen hymyilyttävä kokonaisuus. Useimmiten nimettömiksi jäävät puhujat (ja paikoin päärooleissa seikkailevat inhimilliset eläinhahmot) elävät Laaksosen kauniissa, mutta koko tunneskaalan sisältävässä maailmassa, johon itsekin haluaisi lukemisen jälkeen päästä.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 2: Kotimainen runokirja
Sivuhenkilö 