”En yhtään tiedä”, sanoin hetken kuluttua ja silitin käärmeen nahkaa. ”Mitä tekisin.”
Halusin kertoa sille, että olen yksinäinen. Niin yksinäinen, että joskus puhun asunnossani itsekseni, että välillä kävelen puistoon, istun penkille ja katson monta tuntia ihmisiä jotka ovat tulleet sinne läheistensä kanssa, ja minä halusin kertoa, miten pieneksi ja yhdentekeväksi itseni tunnenkaan kun he alkavat syödä ja nauraa yhdessä, ja miten en voi lakata ihmettelemästä miten ihmiset voivat löytää tuollaisen keskinäisen rytmin, ja minä halusin kertoa käärmeelle, että kaikkien näiden vuosien yksinäisyys on ollut niin julmaa, että joskus minusta tuntuu siltä kuin kukaan ei tietäisi olemassaolostani.
”Maaginen esikoisromaani pelosta, rakkaudesta, kuolemasta ja kissasta”, tiivistää Pajtim Statovcin esikoisromaanin, Kissani Jugoslavian (Otava 2014), takakansi. Hieman vajaa 300-sivuiseen romaaniin tosiaan on mahdutettu niin laaja kirjo teemoja ja symboliikkaa, että niiden erittelyn ajatteleminenkin tuntuu työläältä.
Toisin kuin tämän sanottua luulisi, lukukokemus on kuitenkin mukaansa tempaava ja ihastusta herättävä, vaikka synkät ja väkivaltaisetkin tapahtumat seuraavat hahmojen kannoilla. Tämän lukijan voittivat puolelleen kuitenkin vanhojen albaaniperinteiden rikas kuvaus, maahanmuuttajien lasten sopeutumisen mielenkiintoinen seuraaminen sekä äitiin ja poikaan fokusoivan romaanin hennosti onneen kurkottava loppu.
Romaanissa seurataan kahden hahmon tarinaa ensin ajasta ja paikasta toiseen hypellen, lopulta limittäin 2010-luvun Suomessa. Eminen tarina alkaa 1980-luvulta, Jugoslavian maaseudulta. 15-vuotias nuori albaani tapaa sattumalta itseluottamusta uhkuvan Bajramin, ja monivaiheiset hääjärjestelyt alkavat samoin tein. Varakkaaseen sukuun naitu Emine kuulee olevansa hyvin onnekas, mutta todellisuudessa yksi toisensa jälkeen murskaantuvat idealistiset mielikuvat avioliitosta, perheestä ja aviomies Bajramista jättävät jälkeensä tuskaa ja tyytymistä.
1990-luvulle saapuessa levottomuudet albaanien ja muiden ryhmien välillä kärjistyvät katastrofiksi, joka lennättää Eminen perheineen Suomeen. Kirjassa kuvataan riipaisevasti, miten lasten ja vanhempien välit viilenevät yhtä matkaa kulttuurierojen kasvamisen myötä: vanhemmat ovat mielestään vain väliaikaisesti pois kotimaastaan, kun perheen lapset identifioituvat rasismista huolimatta enemmän suomalaiseen yhteiskuntaan. Toisaalta Emine myös huomaa tasa-arvoisen maan mahdollisuudet, ja pystyy toteuttamaan omannäköistään arkea vuosikymmenten odotuksen jälkeen.
Toisaalla seurataan Eminen pojan, Bekimin, kamppailua monenlaisten odotusten, tarpeiden ja halujen ristitulessa nykyajan Helsingissä. Bekim opiskelee yliopistossa, mutta monenlaiset varjot seuraavat häntä. Homoseksuaalisuus, suomalaisten häneen kohdistama rasismi ja pirstaleinen, ehkä väkivaltainenkin lapsuus lamaannuttavat nuoren miehen niin, etteivät opinnot tai ihmissuhteetkaan onnistu. Yhtäkkiä yksinäisyydestä kärsivän miehen elämään ilmestyvät kuitenkin puhuva, vaarallisen hurmaava kissa sekä sohvan alle vetäytyvä kuristajakäärme. Lemmikkikäärme ja ilkeä kissa elämänkumppanina eivät kuitenkaan tuo kaivattua onnea ja rakkautta, vaan tasapaino löytyy vasta, kun Bekim pystyy irrottamaan ne elämästään.
Kirjan maagiseksi kuvailtu puoli tuleekin esiin juuri Bekimin osuuksissa, joissa erilaiset vaikeudet realisoituvat kissan ja käärmeen muodossa. Teema jatkuu myös kirjan viimeisessä luvussa, jossa Emine kertoo ottaneensa kissan – siitä huolimatta, että hänen kulttuurissaan niitä pidetään likaisina eläiminä. Käärme on mielenkiintoinen symboli: Bekim on pelännyt niitä pienestä asti ja kärsi lapsena pahoista käärmepainajaisista, mutta päätyy silti hankkimaan sellaisen itselleen lemmikiksi vapaaehtoisesti. Kissa puolestaan tuo surua ja tuskaa ilkeillä kommenteillaan ja epäreilulla käytöksellään, mutta Bekim ei halua päästää siitä itse irti.
Itse rinnastan käärmeen Bekimin vaikeaan isä-suhteeseen, joka on jatkuvasti läsnä, ja lopulta lähes tukahduttaa hänet. Kissan tulkitsin symboloivan sopeutumista, uuteen tottumista ja itsensä hyväksymistä. Kissa raastaa Bekimiä, sillä se edustaa nuoren miehen kipukohtia, jotka vaativat käsittelyä. Toisaalla Emine ottaa kissan kenties merkkinä uuteen elämään sopeutumisesta; hän uskaltaa rikkoa albaanitapoja ja toimia kuin suomalainen.
Kissani Jugoslavia on siitä kutkuttava teos, että se on täynnä tulkinnanvaraa; käärmeen ja kissankin voisi selittää varmasti kymmenillä uskottavilla tavoilla! Molemmat tarinapuoliskot etenevät sujuvasti ja tiivistyvät tyydyttävään, realistiseen päätökseen (siinä määrin kuin maagisuus antaa myöten), ja kieli on kaunista muttei kikkailevaa. Päällimmäiseksi mieleen jäi kuitenkin Emine. Albaaniyhteisön tapakulttuuri ja elämänmeno 1980-luvun Jugoslaviassa on kuvattu uskomattoman aidosti ja mielenkiintoisesti; jos en toisin tietäisi, epäilisin kirjailijan itse eläneen Eminen elämän.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
Sivuhenkilö 