joulukuu 2021 – Sivuhenkilö

Proosan ja e-kirjojen vuosi – Helmet-lukuhaasteen satoa vuodelta 2021

Jos edeltävänä vuonna korona ajoi lukemaan maailman myllerrysten vastapainoksi tavallista enemmän tiukkaa faktaa ja tietokirjoja, vuosi 2021 oli kotimaisen fiktion vuosi! Helmet-haastelukulistani 45:sta opuksesta jopa 31 oli suomalaisten kirjailijoiden kynistä. Vaikka tänäkin vuonna löysin monia mainioita faktateoksia, proosa eri muodoissaan hallitsi tätä vuotta. Se tuntuikin hyvältä, sillä romaanit ja novellit ovat aina olleet minulle niitä läheisimpiä kirjallisuuden muotoja.

Vuosi 2021 oli minulle myös e- ja uutuuskirjojen vuosi. Vaikka perinteinen kirja on edelleen suosikkikäyttöliittymäni lukemiseen, lukuaikapalvelut tekevät erityisesti uusien ja haluttujen kirjojen lukemisen helpoksi: sen kuin nappaa kännykän käteen ja valikoi haluamansa, ja kirja on heti valmiina luettavaksi, olipa sitten kotisohvalla tai reissun päällä. Pidän sähköisten teosten saannin helppoudesta ja nopeudesta, mutta sisällöissä ja lukukokemuksessa on vielä kehitettävää. Esimerkiksi Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen -teosta lukiessa jouduin pohtimaan, olivatko omituisilta tuntuvat toisteisuudet oikeita, painetussakin kirjassa olleita virheitä vai tuntuivatko ne virheellisiltä vain e-kirjan mahdollisen epäselvän asettelun tai fonttityylin vuoksi.

Vieraskielisestä kirjallisuudesta olen useimmiten suosinut virolaista ja venäläistä kirjallisuutta, mutta kuten viime vuonnakin, ne loistivat poissaolollaan vuonna 2021. Sen sijaan luin itselleni epätavallisen monipuolisesti eri kielistä käännettyjä teoksia: erityismaininnat on annettava irlantilaiselle Sally Rooneylle sekä Italian mestaritarinankertoja Elena Ferrantelle, joilta molemmilta luin useampia innostavia ja mielenkiinnon herättäneitä kirjoja vuoden mittaan. Kuten tavallista, molemmathan ovat niittäneet mainetta jo vuosien ajan, mutta itse sain aikaiseksi seurata lukusuosituksia viiveellä. Olivat maineensa veroisia!

En käyttänyt tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtien pähkäilyyn paljoakaan aikaa, vaan menin lukufiiliksen mukaan. Yllättäen sain suurimman osan kohdista täyteen ilman kummempaa suunnittelua tai taktikointia, vaikka satukirjan kohdalla täytyikin tietoisesti etsiä Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? käsiini. Vuoden 2022 Helmet-lukuhaaste vaikuttaa nopeasti vilkaistuna hieman enemmän suunnittelua vaativalta; katsotaan, miten lukijan käy! (Uudet haastekohdat löydät blogistani täältä tai Helmet-kirjastojen omilta sivuilta.) Ennen uuden vuoden ja haasteen korkkaamista kuitenkin vielä lyhyt katsaus kuluneen vuoden lukukohokohtiin.

Koskettavin lukukokemus
Elena Ferrante – Loistava ystäväni
En tiedä, onko koskettava se adjektiivi, joka ensimmäisenä tuli mieleen luettuani Ferranten Napoli-sarjan ensimmäisen osan. Loistava ystäväni on kuorrutettu 50-luvun Napolin epätasa-arvolla ja joka kulmalla uhkaavalla väkivallalla, mutta kenties juuri siksi nuoren Lenun ja Lilan kasvu- ja ystävyystarina saa tuntemaan vahvasti joka solulla. Vaikka sarja on myös hieno kokonaisuus, jatko-osat eivät yllä mielestäni tämän ensimmäisen osan tasolle. Taidokas, hienovireinen kerronta ja rikas maailma tekivät vaikutuksen.

Hämmentävin lukukokemus
Risto Isomäki – Vedenpaisumuksen lapset
Taisin olla onnekas! Tämän vuoden lukulistalle valikoitui (puhtaasti sattumalta) enimmäkseen hittejä eikä juurikaan huteja. Risto Isomäen Vedenpaisumuksen lapset herätti kuitenkin ristiriitaisia tunnelmia. En ole tieteiskirjallisuuden suurkuluttaja, joten odotushorisonttinikin saattoi olla väärä, mutta kirja ei lunastanut sille asettamiani toiveita. Lisäksi kaiken vakuuttavan tiedepohdinnan keskellä kummastutti kokonaisuuteen sopimaton seksuaalinen (ja vahvasti miehen näkökulmasta kuvattu) katse, joka väritti osaa henkilöhahmojen kuvauksesta hyvin vahvasti. En kokenut olevani kohderyhmää!

Vaikein haastekohta
Ari Hiltunen – Aristoteles Hollywoodissa
Muutamia haastekohtia jäi täyttämättäkin, mutta täytetyistä vaikeimmaksi koin kohdan 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Siihen ei tuntunut luontevasti löytyvän yhtään teosta, kunnes tartuin Hiltusen tulkintaan Aristoteleen runousopin käytöstä tv- ja elokuvakäsikirjoituksissa. Yhteys teatteriin on siis hieman löyhä, mutta koska runousoppi oli alun perin juurikin tragedianäytelmien teoriaa, uskalsin täyttää kohdan.

Vuoden yllättäjä
Venla Hiidensalo – Suruttomat
Aloitin kirjan vailla mitään ennakko-odotuksia, mutta luin sen lähes kertaistumalta yhdessä päivässä. Hiidensalon neljäs romaani kuvaa Tyko ja Helmi Sallisen elämää taustalle jääneen vaimon näkökulmasta. Lahjakkaan taiteilijan uran ja mielenterveyden tuhoutumisesta kertova kirja yhdistelee faktaa ja fiktiota niin houkuttelevasti, että aiheesta on pakko päästä lukemaan lisää heti kannen sulkeuduttua.

Hyviä kirjoja, iloa ja voimia vuodelle 2022!

Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niin kuin alku-unessas!
Viimeinen säkeistö runosta Lasimaalaus

Aila Meriluodon vain 22-vuotiaana julkaisema esikoisrunoteos Lasimaalaus (1946; luettu näköispainos, WSOY 1996) sai heti ilmestyessään valtavan suosion ja kiinnitti nuoren naisen suomalaisten runoilijoiden eturiviin. Yli satasivuinen, loppusoinnullisista ja mitallisista runoista koostuva, vahva ja uhmakas kokoelma edustaa perinteistä lyriikkaa, mutta siinä on myös yllättävän tummia sävyjä. Dramaattiset, pohtivat runot käsittelevät ja kuvaavat muun muassa luontoa, rakkautta, kuolemaa, luomisen tuskaa ja naiseutta.

WSOY:n runokilpailun voittajaksi valikoitunut Lasimaalaus jakautuu seitsemään nimettyyn lukuun. Ensimmäiset kuusi lukua käsittävät kukin useita runoja, mutta kokoelman päättää runsas ja riemukas nimiruno, Lasimaalaus, samannimisen luvun ainoana tekstinä. Runot eivät ole keskenään samaa sarjaa. Kokoelman alku sisältää lyhyitä lauseita ja muutamia säkeistöjä, mutta loppua kohden löytyy myös pidempiä, jopa proosarunomaisia tekstejä.

Kokoelman ensimmäinen luku, Soittaja pimeässä, aloittaa itsevarmasti elämän ja kuoleman aiheilla, kuten aloitusrunon Tänään viimeisessä säkeistössä: ”- – Elämä itse ma olen,/ – avoinna seison kuin kuka – / iloinen, luja ja valmis, / kuoleman vertainen”. Kaksi seuraava lukua, Kahlaajatyttö ja Meri ja ranta, edustavat minulle runoutta, jota vaistomaisesti ajattelen, kun puhutaan runoista: luontokuvaukset, sydänsurut ja ihmiselon ongelmat nivoutuvat lyhyissä, pohtivissa runoissa toisiinsa.

Neljäs luku, Toukokuu, jatkaa edellisten lukujen tunnelmissa, mutta runot alkavat muuntua loppua kohden dramaattisempaan suuntaan: Paha satu esittelee jo raa’at, peikoiksi ja rumiksi kutsuttavat rakastavaiset, Punainen maisema uhkuu vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Vauhti kiihtyy ja viides luku Nainen jatkaa maagisten elementtien hyödyntämistä, kun tytöstä kasvetaan kuningattaren kautta noidaksi: ”Terävin kynsin kouraisen, / käsin, jaloin ja hampain villinä takerrun sinuun, – / varo, noita ma olen, en väistyvä ihminen! – – /”.

Kuudes luku, Kirkonrakentaja, rauhoittaa tahtia. Lauseet ovat pidempiä eikä adjektiiveissa hyödynnetä enää rumuutta ja inhoa; kuvaukset ovat melankolisia ja viipyileviä, säkeistöjäkin aiempaa useampia. Luvun nimi antaa syyn tulkita runoja paitsi taitelijan luomistyön kuvauksina, myös uskonnollisina viittauksina ja pohdintoina. Esimerkiksi runossa Ateljee puhutellaan voimakasta Herraa ja kuvaillaan itseä sanaparilla ”vain savensotkija”, siinä missä Herra ”tyynesti” siirtelee savia tahtonsa mukaan. Kokoelma huipentuu pitkään ja tekstintäyteiseen runoon Lasimaalaus, joka jatkaa hengellisessä teemassa, tunnelman vaihtuessa nöyrästä lähes huikentelevaiseksi: nyt puhuja onkin itse tekijä (ja jumala?), joka tarttuu siveltimeen ja luo linnut, kalat ja kukat.

Meriluodon teksti yllättää. Se on perusluonteeltaan herkkää ja selkeää, mutta sen seasta nousee esiin myös rujoja sanavalintoja ja erittäin vahvoja tunnelmia. Meriluoto ei ole vain herkkä runotyttö (joksi hänet aikanaan leimattiin), vaan mukana on myös aggressiota ja tunteenpurkauksia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 45/50
Kohta 6: Kirja kertoo rakkaudesta

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tove Janssonin kirjoittama ja kuvittama lastenklassikko Kuinkas sitten kävikään? (alk. Hur gick det sen?, 1952; suom. Hannes Korpi-Anttila, 1952) hurmaa väreillään, riimeillään ja huumorillaan. Ensimmäinen suomennettu muumikirja on tunnettu myös hauskoista rei’istään, joista lukija pääsee kurkkaamaan tarkasti sommiteltuja osia seuraavista aukeamista; nimen mukaisesti ne kannustavat arvuuttelemaan tarinan seuraavia käänteitä. Halusin lukea vuoden 2021 Helmet-haasteeseen juuri tämän kirjan, mutta paperista ei ollut saatavilla. Kirjan monipuolisuudesta kertoo se, että WSOY on julkaissut sen kesällä 2021 myös ääni- ja e-kirjana. Vaikka osa elementeistä jää e-kirjana luettaessa pois, upea kieli ja tarina toimivat myös yksinään.

Tarina alkaa, kun Muumipeikko on palaamassa aamuvarhain maitokaupasta: käpälissä on tärkeä maitotonkkalähetys äidilleen Muumimammalle. Kotimatka kuitenkin mutkistuu, kun matkan varrelle sattunut Mymmeli pyytää epätoivoisena Muumipeikon apua. Mymmelin pikkusisko Pikku Myy on kadonnut metsään, joten kaksikko lähtee etsimään tätä. Joka aukeamalla kaksikko kohtaa Muumilaakson persoonallisia asukkaita ja uusia jännittäviä reittejä; välillä ryömitään pohjattoman purkin kautta rannalle, välillä jumitutaan imuriin. Jännittävimpinä hetkinä Muumipeikko haluaisi vain äitinsä luo, mutta lopulta Pikku Myy löytyy – yhtä reippaana kuin aina ennenkin – ja kolmikko löytää muumitalolle. Harmillisesti maito on reissun aikana muuttunut piimäksi, mutta Muumimammalle tärkeintä on saada rakkaansa kotiin: ”Mut Mamma lausui painolla: tästedes juodaan mehua!”.

Toisin kuin Janssonin Muumi-romaanit, Kuinkas sitten kävikään? on ensisijaisesti lapsille suunnattu kirja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aikuinenkin nauttisi sen lehteilystä. Janssonin kuvitukset viehättävät ja raikas, piikikäs huumori kukkii. Yhdistelmä avaa aikuiselle lukijalle uusia tasoja kuitenkaan häiritsemättä muunlaisia tulkintoja. Tällaisesta monitulkintaisuudesta laadukkaan lastenkirjan yleensä tunnistaakin; muistan lapsena lukeneeni kirjaa kuin jännityskertomusta, mutta aikuisena löytääkin muumihahmoista tunnistettavia ihmistyyppejä ja taiturillista tarinankerrontaa.

Erityismaininta on tietysti annettava suomentaja Hannes Korpi-Anttilalle. Kun koko teos perustuu riimiteltyyn kerrontaan, on suomentajalla valtava ja haasteellinen rooli vaihtuvien tunnelmien välittämisessä kielestä toiseen. Löytyipä Wikipediasta sekin tieto, että ensimmäisenä suomennettuna muumikirjana Korpi-Anttilalla oli tässä tärkeä rooli myös muumihahmojen suomalaisten nimien keksimisessä. Olenkin miettinyt, miksi kirjassa seikkailee Hommuli Hemulin ja Vilivinkka Vilijonkan sijaan, mutta osa nimistä vaihtui myöhemmin muiden suomennettujen muumikirjojen myötä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 43/50
Kohta 44: Satukirja

Stéphane Garnier: Elä kuin kissa

Kissoilla on paljon piirteitä, joita me ihmisetkin voimme hyödyntää omassa arjessamme, niin yksityis- kuin työelämässäkin. Kissojen elämänfilosofia tuntuu kiteytyvän muutamaan sanaan: syö, leiki, nuku, pidä huoli omasta hyvinvoinnistasi, tee mitä haluat. Sekin on jo paljon verrattuna meihin!

Ranskalainen kirjailija Stéphane Garnier ottaa elämäntaito-oppaassaan Elä kuin kissa (alk. Agir et penser comme un chat, 2017; suom. Kira Poutanen, Tammi 2020) esimerkeiksi omanarvontuntoiset kissat. Kevyt ja lyhyehkö kirja ei ole nimestään huolimatta yksiselitteinen opas, vaan on myös rakkaudellinen ylistys kissoille. Kirja keskittyy korostamaan kissojen monimutkaisen luonteen hienoutta: ne ovat itsevarmoja, karismaattisia ja aina rehellisiä, ja niiltä oppia ottamalla myös ihmiset eläisivät paremman ja helpomman elämän.

En ole elämäntaito-oppaiden suurkuluttaja, mutta tulkitsen Garnierin tekstin olevan osin totista pohdiskelua ja filosofointia siitä, mitä eläimiltä todella voisimme oppia, mutta osin myös humoristista hassuttelua rakastettavan eläimen kustannuksella. Parissa kymmenessä lyhyessä kappaleessa pääsee Garnierin minäkertojan lisäksi ääneen myös hänen kissansa Ziggy, jonka ajatukset mm. kodin pahojen henkien karkottamisesta ja muusta mystisestä tuntuvat tosin jokseenkin irrallisilta, kenties kevennyksiksi tarkoitetuilta. Lisäksi varsinaiseen kerrontaan keskittyvien lukujen ohella on useita Ajattelemisen aihetta…-nimisiä lukuja, joihin on koottu kuuluisten (tai vähemmän kuuluisien) henkilöiden mietelauseita kissoista: ”Ihmiset ovat sivistyneitä, koska ymmärtävä kissoja. – George Bernard Shaw”.

Kissojen kanssa eläville ja kissojen ystäville luvuissa on paljon samastuttavaa. Lyhyet luvut keskittyvät aina yhteen kissan piirteeseen tai taitoon kerrallaan; lukuihin kuuluvat esimerkiksi ”Kissat ovat rauhallisia (useimmiten)”, ”Kissat ovat huomion keskipiste” ja ”Kissat valitsevat läheisensä”. Garnier esittelee piirteen kissansa Ziggyn arjen ja tempausten kautta, ja siirtyy konkretian jälkeen pohtimaan, miksi kyseinen taipumus olisi hyväksi myös ihmiselle – ja miten sen voisi arjessaan saavuttaa. Tämän rakenteen vuoksi kirja muuttuu lyhyydestään huolimatta nopeasti puuduttavan toisteiseksi, vaikka kissat olisivatkin lähellä sydäntä.

Lukemisen jälkeen jää ristiriitainen olo. Toisaalta nautin kirjan sympaattisista arjen hetkien kuvauksista kissan kanssa, mutta teoksen nimen luomat odotukset eivät tunnu täyttyvän. Garnierin pohdinnat eivät mielestäni ole erityisen syvällisiä, ja elämäntaitovinkitkin tuntuvat jäävän kovin simppelille tasolle, tyyliin ”kissat ovat itsevarmoja – ole sinäkin”. Lopusta löytyvä kissapitoisuustesti saa viimeistään pohtimaan kohderyhmää, vaikka huumoriksi lienee sekin tarkoitettu. Vaikka kirjan tarkoitus jää hieman hämärän peittoon, on kyseessä harmiton ja hauska välipala, joka herättää kissafanissa lämpimiä tunteita.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 43/50
Kohta 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

Jani Toivola: Kirja tytölleni

En myöskään ollut suuremmin ajatellut, miltä vastuu tuntuu; millaisia tunteita minussa herää, kun jonkun henki ja elämä on varassani. En ollut osannut ajatella, miten yksinäiseltä vastuu voi tuntua, vaikka lähellä olisi rakkaita ihmisiä. Vanhemmuuden rakkauden ja huolen epämääräistä yhdistelmää ei voi kukaan puolestani kantaa, vaikka tulisi kuinka lähelle.

Jani Toivolan toinen teos, Kirja tytölleni (WSOY 2018), on omaelämäkerrallinen kasvatus- ja kasvuopas, kertomus matkasta isäksi. Aloitin kirjan vailla ennakkoajatuksia, ja todella pääsin yllättymään positiivisesti. Toivola kirjoittaa tunteikkaasti mutta tunteisiin kompastumatta ja lapsen ja lapsiperheen maailmaa hauskasti ja raivorehellisesti avaten. Vaikka taustalla on tavallista mutkikkaampi matka vanhemmuuteen (josta itsessäänkin saisi jo kirjan aikaiseksi), tässä kirjassa kaiken keskiössä on pieni tyttö ja hänen isässään aikaansaama suuri, samastuttava kasvutarina.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kirja on kirjoitettu Toivolan tyttärelle, Ailille. Läpi kirjan Toivolan minäkertoja puhuttelee tytärtään (ja samalla lukijaa) suoraan, toisessa persoonassa. Tekstistä tulee puhuttelevuudessaan jopa puheenomaista, kun sitä elävöitetään yksityiskohtaisilla kuvauksilla tytöstä, tämän luonteesta ja arjen sattumuksista: ”Sinä olet nyt iässä, jossa haluat kaiken ja samaan aikaan et yhtään mitään. Tiedät mielestäsi kaiken ja samalla katsot tuulessa heiluvaa nurmikkoa ja ihmettelet, miksi se on mörköisä.” Tästä huolimatta kirja ei ole oikeasti suunnattu tuolloin päiväkoti-ikäiselle jälkikasvulle, vaan Toivola tallentaa tekstiin tuntojaan vertaistueksi ja iloksi muille vanhemmille sekä vanhemmaksi tulosta haaveileville – kenties myös aikuiselle tyttärelleen, jota varten kirjaan on tallennettu pienen elämän ensimmäiset vuodet, aina luvusta ”Miten sinä sai alkusi” lukuun ”Tästä eteenpäin”.

Lukijana tulee vedetyksi intiimiyden ja avoimuuden kehään sellaisella voimalla, että lukukokemuksen päätteeksi tuntee tosiaan hieman tuntevansa tätä pientä perhettä. Toivola kirjoittaa avoimesti ja tunteella homomiehen vaikeasta suhteesta isyyteen: haaveen toteutuminen ei ole itsestäänselvyys tai normi, vaan vaatii erilaisten vanhemmaksi tulon polkujen hyväksymistä ja selvittämistä. Kun isäksi tulo sitten mahdollistui, yllätti sanoinkuvaamattoman rakkauden lisäksi toinen ääripää: arjen raskaus, väsymys, jopa toisinaan viha lasta kohtaan. Toivolan kuvaamissa epätoivoisissa tunnoissa on paljon samaa, jota kauan raskautta yrittäneiltä vanhemmilta voi kuulla: saako turhautua mistään, kun suurin ja vaikeuksien kautta toteutunut haave on vihdoin totta? Oman lisämausteensa tuo Toivolan mielenkiintoinen reflektointi elämästä ruskeana ja homoseksuaalisena miehenä ja vanhempana Suomessa. Ikävä kyllä nykypäivänäkin tasa-arvossa on runsaasti tekemistä, ja sen puutteet vaikuttavat myös lapsen elämään.

Vaikka huono omatunto, pelot sekä riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteet ovat isossa roolissa (Toivolan perheeseen vaikuttaneen työuupumuksen ja masennuksenkin vuoksi), on kirja elämänasenteeltaan raikkaan valoisa. Vaikka voimaannuttavat kokemukset esitetään paikoin jopa vaivaannuttavan tunteellisesti, kirja tarjoaa ennen kaikkea vilpittömän tuntuisen ja aidosti mielenkiintoisen kurkistusikkunan yhden vanhemman kasvutarinaan. Toivola jakaa omaa kasvuaan, mutta myös kantapään kautta opittuja lapsen kasvatuksen oivalluksia, jotka ovat paikoin ääneen naurattavan hauskoja tarinoita. Vaikka Toivolan tarinassa isyys ja sateenkaariperhe ovat määrittäviä tekijöitä, kirja liikkuu universaalilla tasolla: lapsiperheen haasteet, pohdinta suhteesta omiin vanhempiin ja rakkauden monien muotojen kuvaus koskettivat tätäkin aivan eri elämäntilanteessa olevaa lukijaa syvästi.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 42/50
Kohta 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä