Kyllä Matti nyt ymmärsi sen täydelleen, minkälainen se oli… semmoinen, joka oli kuin höyryvenhe ja nostettuna pyörien päälle.…Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos! …vaan tottapahan rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt.– Ymmärtäähän Matti sen nyt?– Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!…– Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna. – Matti ottaisi kahvia… ja leipää kanssa. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa mukaan.Matti joi kahvia eikä vastannut mitään.– Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin… mitäpä tuota enää vanha mies kaikista lystistä… tiedänhän minä, minkälainen se on, kun rovasti on selittänyt.
Juhani Ahon klassikoihin lukeutuva pienoisromaani Rautatie (1885) kuvaa maailman muuttumista ja ihmisten suhtautumista siihen. Tässä teoksessa näkökulma on äkäilevien, mutta silti ehdottomasti toisiaan rakastavien Matin ja Liisan. Vanha pariskunta pienestä torpasta ei ole uskoa korviaan: Kajaanin ja Kuopion välinen junarata on pappilasta kuultujen uutisten mukaan juuri valmistunut. Tällaista ihmettä on itsekin lähdettävä katsomaan ja kokeilemaan Lapinlahdelle asti, mutta kouluttamattomien ja lähes lukutaidottomien ihmisten mielikuvissa suorastaan hurjaksi muotoutunut vempele ei olekaan aivan sitä, mitä ajateltiin.
Vaikka rautatie ja juna ovat tarinan varsinaiset toimeenpanijat, keskiöön nousevat ihmiset – Mattia ja Liisaa tarkastellaan kuin ötököitä suurennuslasilla, kun heidän käytöstä ja puheitaan havainnoidaan objektiivisuuteen pyrkien kaikkitietävän kertojan suulla. Esimerkistä käy kohta, jossa uutiset keksinnöstä sekoittavat vanhan parin arkipäivän totaalisesti: vuoroin intoilee Matti, vuoroin Liisa. Varovaisen ylpeinä ja naiiveina luonteina kumpikaan ei missään nimessä voi myöntää kiinnostustaan, vaan molemmat pähkäilevät itsekseen ja tuttavilta lisätietoja hakien, kunnes juhannuksena viimein päästään tarkastelemaan junaa paikan päälle. Aho onnistuu kerronnalla ja dialogilla luomaan niin elävän kuvan jahkailevasta ja hieman yksinkertaisesta, mutta kaikin puolin hyväntahtoisesta parista, että heihin ajattelee törmänneensä joskus kadulla.
Jos jo ajatus junasta kihelmöi maalaisten vatsanpohjassa, asemarakennus ja rata pölkkyineen vasta jännittävä onkin. Matti ja Liisa rohkaistuvat kokeilemaan myös junakyytiä, kun ovat kerran perille asti jaksaneet. Markalla saa kyydin seuraavalle asemalle, mutta vauhdin hurmassa Matti päätyykin tapojensa – ja Liisan neuvojen – vastaisesti juopottelemaan vasta tapaamansa ukon kanssa. Alkoholin aiheuttaman sekaannuksen vuoksi kaksikko joutuukin kiipeliin ja paluumatka joudutaan hoitamaan jalan. Luontoäitikin on pariskuntaa vastaan, kun sadekuurokin yllättää eri syistä nyreät ja hiljaiset kotimatkalaiset. Kotiin päästyä koko juna on kuin vain muisto vain – aiheesta ei enää puhuta, ja lopulta aurinko alkaa taas paistaa.
Tarinaa määrittää ennen kaikkea lämpö, sillä Aho ei missään nimessä pilkkaa Mattia ja Liisaa. Kirjailija vain kuvaa sympaattisen inhorealistisesti tunnistettavaa ja yleisinhimillistä käytöstä uuden edessä: uusi herättää innostusta mutta myös pelkoja, ja epäonnistumisten kohdatessa halutaan äkkiä palata tuttuihin vanhoihin kaavoihin. Teknistä kehitystä on vaikea sulattaa ilman uhkakuvilla maalailua, ja nykypäivänä samantyylisiä murheita ja huolia aiheuttavat esimerkiksi erilaiset tekoälyn sovellutukset. Vertauskuvallisesti luettuna Rautatie onkin erittäin ajankohtainen teos, eikä ihme, että se on sovitettu myös elokuvaksi ja näytelmäversioiksi. Ahon teksti pitää kuitenkin pintansa myös terävän ihmistuntemuksen ja raikkaan luontokuvauksen ansiosta.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
Kjell Westön Kangastus 38 (alk. Hägring 38, suom. Liisa Ryömä; Otava 2013) on 1930-luvun Helsinkiin sijoittuva kuvaus sisällissodan haavoittamasta kansakunnasta. Näennäisesti niin taloudellisesti kuin henkisesti sodasta selvinneen yhteiskunnan yksilöt eivät kuitenkaan unohda kokemaansa ja näkemäänsä: öisin mielessä väikkyvät vankileirien hyväksikäytöt, homeiset leivänkannikat ja loputtomat, vartaloa pitkin juoksevat kirput – mutta ei kaikilla.
Sivuhenkilö 