joulukuu 2018 – Sivuhenkilö

Helmet-lukuhaaste 2018: ajatuksia ja kohokohtia

Vuoden viimeinen päivä on käsillä, joten myös lukuhaaste 2018 kuopataan virallisesti tänään. Olipahan kirjavuosi! Heti alkuun on todettava, että kuluneesta vuodesta muodostui kirjallisesti ilahduttavan monipuolinen; listalle karttui paitsi suosikkilajiani proosaa, myös tietokirjoja, novellikokoelmia, runoutta ja draamaa. Lähes jokainen haasteen 50:stä kohdasta tuntui innostavalta, mutta en myöskään antanut listan rajoittaa valintojani liikaa. Enimmäkseen luin itseäni muutenkin kiinnostavia teoksia, mutta ilman haastekohtien tuomaa inspiraatiota ne olisivat saattaneet jäädä roikkumaan lukulistalle vielä vuosi(kymmeni)ksi. Toisaalta haastekohdat innostivat etsimään aivan uusia kirjoja kirjastoreissuilla, tarttumaan lukuhaasteen Facebook-ryhmässä vinkattuihin vaihtoehtoihin ja valitsemaan lukulistalle niitä vieraampiakin kirjallisuudenlajeja.

Perfektionistisena luonteena vähän kismittää, että ensimmäinen lukuhaasteeni jää hieman vajaaksi. Vuonna 2018 ylsin 40:een haasteen mukaiseen kirjaan, jotka löydät listauksena täältä. Haasteen ulkopuolella luin kuitenkin vielä muutamia haasteisiin sopimattomia kaunokirjallisia teoksia opintoja varten sekä runsaasti teoriakirjallisuutta, joten kokonaissaldoon voin olla tyytyväinen. Vuosi oli poikkeuksellisen kiireinen erityisesti graduprojektin vuoksi, mutta siitä huolimatta lukeminen pysyi erottamattomana osana arkea ja juhlaa. Lukuhaastetta voi siis hyödyntää paitsi sisältöjen monipuolistajana, myös lukutahdin ylläpitäjänä! Haasteen tarjoama numeerinen tavoite konkretisoi lukemiseen käytettävää aikaa mielestäni hyvin, sillä tarkan tavoitteen myötä osan turhasta haahuilusta somen ja kilpailevien vapaa-ajanviettotapojen ääreltä vaihtaa helpommin lukuhetkeen. Nautin tarinoista suuresti myös muissa muodoissa, mutta haasteen myötä oli kätevä palauttaa osa elokuvien ja tv-sarjojen valtaamasta ajasta takaisin lukuharrastukselle, joka niin helposti jää paitsioon.

Toisaalta on tärkeää olla tekemättä haasteesta itsetarkoituksellista lisästressitekijää. Itsekin ehdin kesän kiireisimpinä kuukausina jo hetken hermoilla haasteen etenemättömyyden vuoksi ja rauhoituin vasta, kun ymmärsin, ettei kirjojen määrällä ja lukuvauhdilla oikeasti ole merkitystä – tämähän on puhtaasti itseäni ja lukuharrastustani varten. Blogin kirjoittaminen lukemisen ohella toki vei myös jonkin verran mahdollisesta lukuajasta, mutta lopulta tämä on ollut itselleni vain rikastuttava tekijä: olen jo vuosia kirjoittanut lukupäiväkirjaa, ja sen laajentaminen blogin muotoon ei ole tuntunut liian suurelta hypyltä. Itselleni kirjan herättämien ajatusten ylös laittaminen on oleellinen osa lukukokemusta, ja hyvin usein tekstiä pyöritellessä ymmärtää aivan uusia puolia lukemastaan. Suosittelen kaikille tiiviimmässä tai laajemmassa muodossa!

Näiden saatesanojen pohjalta ei siis liene yllätys, että lähden mukaan myös vuoden 2019 lukuhaasteeseen, ja tuttuun tapaan tulen päivittämään kokemukseni myös tänne blogin puolelle. Uudet haastekohdat julkaistiin jo aiemmin joulukuussa, ja listauksen niistä löydät paitsi täältä blogistani, myös Helmet-kirjastojen omilta sivuilta. Jännityksellä ja innolla jo odotan, millainen kokonaisuus vuoden 2019 kirjoista muodostuukaan! Ennen kuin kulunut vuosi jää aivan unholaan, haluan kuitenkin nostaa vielä muutamia kohokohtia tämän lukuhaasteen varrelta.

Koskettavin lukukokemus
Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus
Kirjan muisteleminenkin herättää kihisevää kiukkua epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, mutta ennen kaikkea se oli riipaiseva muistutus siitä, miksi tasa-arvotyötä tarvitaan edelleen. Naisten huono asema korreloi epävakaan ja sotaisan yhteiskunnan kanssa, joten yhtäläiset vapaudet todella ovat jokaisen asia.

Hämmentävin lukukokemus
Charlotte Brontë: Professori
Tässäpä oiva esimerkki kirjasta, joka ei ole vanhentunut arvokkaasti. Rivien välistä pilkottava, erikoinen asenne kirjan naishahmoja kohtaan, avoin rasismi ja frenologiset uskomukset eivät vastanneet odotuksiani brittiläisestä romantiikasta.

Vaikein haastekohta
Useampi kohta jäi täyttämättä ajan puutteen vuoksi, mutta viimeiseksi jääneitä yhdistää tietyllä tavalla myös haastavuus. Esimerkiksi kohtien 12. Sarjakuvaromaani, 29. Kirjassa on lohikäärme ja 44. Kirja liittyy johonkin peliin vaikeus liittyi ensisijaisesti omiin lukutottumuksiini: kun en tavallisesti lue fantasiaa, urheilukirjoja tai sarjakuvia, niihin ei tullut ensimmäisenä tartuttuakaan. Ehkäpä ensi vuonna pitäisi yrittää hankkia kokemuksia myös näiltä alueilta!

Vuoden yllättäjä
Heli Laaksonen: Sulavoi
Runojen lukeminen on minulle yleensä vaikeaa, mutta tämä kokoelma tuntui alusta asti hymyilyttävältä ja jätti pitkäksi aikaa keveän mielen. Kerrassaan hurmaava teos, joka sulatti hykerryttävillä rakkausrunoilla ja murteellaan.

Mahtavaa ja kirjarikasta uutta vuotta 2019!

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

Mikä on ollut vuosisatojen ajan länsimainen hyvän miehen ihanne?
Se on herrasmies.
Herrasmies on yhä elävä kulttuurinen hahmo. Siitä todistaa se, että minäkin luulin tuntevani mitä siihen kuuluu, vaikka olin tuosta ihanteesta hyvin kaukana. Olen tämän vuoden jälkeen oppinut paljon paremmin ymmärtämään, mitä herrasmies tarkoittaa, mutta tuona keväänä päätin laittaa vedon sisään. Laitoin oman panokseni sille, että paras tavoite, johon voisin miehenä pyrkiä, olisi tulla herrasmieheksi. Panos oli vuosi elämästäni.

Joonas Konstigin realityproosana markkinoitu romaani Vuosi herrasmiehenä. Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (WSOY 2017) on nimensä herättämiä mielikuvia monin verroin samastuttavampi ja fiksumpi, jopa filosofinen teos. Kirjan lähtökohtana toimivat kirjailija Konstigin omat tarpeet ja toiveet: kun kolmilapsisen perheen isä huomaa käyttävänsä samanlaisia kriisienratkaisukeinoja kuin perheen uhmaikäinen (lue: karjumista ja kiukuttelua), syntyy päätös vuoden mittaisesta herrasmieskokeilusta, jonka aikana opetellaan niin perinteisiä herrasmiestaitoja kuin sukelletaan syvälle niin hyve-etiikkaan kuin antiikin ajattelijoiden totuuksiin. Matka kuvataan ironisen hauskasti ja raa’an rehellisesti tässä päiväkirjahenkisessä teoksessa, josta jokainen löytää uutta ajateltavaa.

Vuosi herrasmiehenä on viihteellisestä otteestaan huolimatta kaikkea muuta kuin kevyttä luettavaa; lähtökohtana kun on kysymys siitä, miten olla hyvä ihminen. Konstig ruotii omia luonteenheikkouksiaan ja teini-ikäisenä vakiinnutettuja käytösmallejaan rehellisesti, ja yhdistettynä vankkaan ja monipuoliseen teoriaan lopputulos on oikeasti syvällinen. Konstig pureutuu alusta asti paitsi omiin henkilökohtaisiin kipu- ja kehityskohtiinsa, myös hurjaan määrään klassisia ajattelijoita. Konstigin matkaa ohjaavat herrasmiehet ympäri maailman: miehen malleja ja ihanteita tutkitaan muun muassa Erasmus Rotterdamilaisen, lordi Chesterfieldin, kreivi Baldesar Castiglionen, Mannerheimin ja Matti Klingen kirjoitusten, elämien ja neuvojen avulla. Siinä sivussa lukijakin oppii melkoisen annoksen muun muassa ritariromantiikasta, character-käsitteestä kuin herrasmies-sanan alkuperästä.

Koska kyseessä on realityproosa, Konstig ei jää vain reflektoinnin ja teorian tasolle, vaan päiväkirjaan syntyy merkintöjä myös erilaisten konkreettisten taitojen opettelusta. Armeijaa käymätön entinen punkkari perehtyy perusteellisesti muun muassa Kadettikouluun, opettelee käytöstapojen saloja Kaarina Suonperän ohjauksessa, osallistuu ratsastus- ja miekkailutunneille, tekee vapaaehtoistyötä vanhuksien parissa, liittyy rugby-joukkueeseen ja alkaa kerätä klassisen oikeaoppista vaatekaapin sisältöä tyyligurujen ja miestenpukimoiden ohjeilla. Kimara erilaisia kokeiluja alkaa vaikuttaa yllättävästi myös arjessa; pian pienet tyttäretkin saavat opetella ruokailutapoja Konstigin järjestämässä prinsessaravintolassa ja suhde vaimoon, Kaisaan, alkaa voida paremmin kuin aikoihin, kun asioista huomauttelu ja rasvaisten äijäjuttujen puhuminen alkaa tuntua uusien oppien valossa turhalta.

Konstigin teos on hengästyttävä paketti yleissivistystä ja tapahistoriaa, mutta virkistäväksi ja nautittavaksi sen tekee omakohtainen ote. Vaikka vastoin ennakko-odotuksiani jopa rugbyn historiakin osoittautui itsessään kiehtovaksi aiheeksi, eniten ilahdutti läpi kirjan juokseva avoin parisuhteen kuvaus. Alussa provosoivaksi itseään kuvaava Konstig käy läpi paitsi ulkoisen, myös valtavan sisäisen muodomuutoksen, jonka lopputuotteet itsehillintä, muita oikeasti arvostava käytös ja laajentunut maailmankuva eivät voi olla heijastumatta myös avioliittoon. Harvoin lukee yhtä todenmukaista ja ajassa olevaa parisuhdekuvausta kuin tässä kirjassa – riitojen ja rahahuolten keskeltä löytyvä yhteinen sävel ja Konstigin kauniit sanat läheisistään todella liikuttavat. Hyve-etiikan ylevä perusajatus, oman luonteen jatkuva jalostaminen, realisoituu tässä kirjassa koskettavasti ja innostavasti.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 40/50
Kohta 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

– Kyllä minä tiedän, sanoi harmaa herra ääntään korottaen, – te puhutte siitä, minkä luullaan olevan, ja minä siitä, mikä on olemassa. Kaikki miehet tuntevat sitä, mitä sanotte rakkaudeksi, kaikkia kauniita naisia kohtaan.
– Voi, tuohan on kauheaa; mutta onhan ihmisten välillä tunne, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka kestää koko iän eikä vain kuukausia tai vuosia?
– Ei, ei ole. Jos oletetaan vaikka, että mies asettaisi tietyn naisen etusijalle koko elämänsä ajaksi, niin kaiken todennäköisyyden mukaan nainen antaisi etusijan toiselle, ja niin on ollut maailmassa aina ja on aina, herra sanoi, otti savukekotelon ja kävi tupakoimaan.

Leo Tolstoin pienoisromaani Kreutzer-sonaatti (alk. Kreitserova sonata, 1889; suom. Eero Balk, Basam Books 2011) ei turhaan kanna mainetta yhtenä klassikkokirjailijan erikoisimmista teoksista. Kooltaan tiivis kertomus käsittelee hengästyttävällä vauhdilla erään avioliiton rapautumista ja muuttumista myrkylliseksi viha-rakkaussuhteeksi, joka saa päätöksensä vasta mustasukkaisen aviomiehen murhatessa vaimonsa, joka on ihastunut toiseen. Kirjan mukaan tilanne ei kuitenkaan kärjistynyt sattumalta; kyseinen murhaaja-aviomies, Poznydšev, on kirjan alussa juuri vapautunut vankilasta, ja perustelee junassa kanssamatkustajille pontevasti sitä, miksi avioliitto on hänen mielestään instituutiona yhtä hölynpölyä ja sukupuolten tasa-arvo vinksallaan.

Enimmäkseen monologista muodostuva tarina tapahtuu ajallisesti alle yhden vuorokauden mittaisen junamatkan aikana 1800–1900-lukujen vaihteen Venäjällä. Nimettömäksi jäänyt minäkertoja kiinnostuu sovinnaisia käsityksiä uhmaavasta, rähjäisestä Poznydševista, ja päätyy kuuntelemaan tämän tuskien täyttämää elämäntarinaa läpi yön. Minäkertojalla on kuitenkin kokonaisuudessa hyvin nimellinen rooli – oikeastaan hän on aktiivisesti mukana vain tarinan aloituksessa ja lopetuksessa sekä perustelee olemassaolollaan Poznydševin puhetulvan. Päärooli on ehdottomasti Poznydševilla, joka tuuttaa käsityksiään ihmissuhteista, sukupuolista ja avioliitoista sellaiseen tahtiin, että lopputulos lähestyy jonkinlaista manifestia.

Kirja todella hämmentää. Osan ajasta päähenkilö vaikuttaa vanhan liiton sovinistisialta, joka muun muassa pitää ulkonäöstään huolehtivia naisia ”tunteisiin vaikuttamisen välineinä”, jotka kostavat puuttuvat yhteiskunnalliset oikeutensa huumaamalla miehiä järjiltään kauneudellaan – myös koko vaate- ja kauneusteollisuus on kuulemma olemassa tätä vaarallista päämäärää varten. Kuitenkin seuraavassa käänteessä hän kannattaa aikakauteen nähden hyvin radikaaleja feministisiä ajatuksia: ”Nykyään taas vakuutellaan, että naista kunnioitetaan. Hänet päästetään istumaan, nostetaan hänen nenäliinansa; jotkut myöntävät hänelle oikeuden kaikkiin virkoihin, kunnallishallintoon jne. Tämä kaikki on totta, mutta suhtautuminen naiseen on silti sama. Hän on nautinnon välikappale. Hänen ruumiinsa on nautinnon väline. Ja hän tietää sen. Ihan kuin orjuutta.”

Kirjaa lukiessa selasin jatkuvasti takaisin jo lukemiini kohtiin, sillä väitteet tuntuvat olevan peräisin aivan eri maailmoista – kirjan todellisuudessa ne eivät kuitenkaan kumoa toisiaan, vaan ovat osa Poznydševin vankila-aikoina hioutunutta käsitystä vallitsevasta maailmantilasta, josta haluaisi kaikki herättää. Mies ei suinkaan laske itseään kritiikin tavoittamattomissa olevaksi pyhimykseksi, vaan kokee olleensa aivan samanlainen ”irstailija” kuin kaikki muutkin – nyt hän on omien sanojensa mukaan valaistunut, ja esittää mielipiteitään sitkeästi estääkseen muita tekemästä samoja virheitä.

Päähenkilönsä kautta Tolstoi nostaa syyttävän sormensa erityisesti kohti venäläistä yläluokkaa, jonka joutilaat nuoret miehet kertomuksen mukaan harrastivat kevyitä suhteita ilman sitoutumisen aikomuksiakaan. Poznydševin mukaan tällä he paitsi levittivät tauteja ja murensivat (kristillistä?) moraalia, myös turmelluttivat yläluokan nuoret viattomat tytöt, joita perheet heille yrittivät naittaa rahaa ja valtaa tavoitellessaan. Toisaalta kritiikki kohdistuukin siis koko ylemmän luokan seuraelämään ja etiketteihin, erityisesti avioliittoihin (tai ansoihin, kuten päähenkilö niitä nimittää), joissa eletään vahingollisten konventioiden mukaan. Tilaa saavat myös astetta erikoisemmat päätelmät: esimerkiksi viihdemusiikki (joka kirjan aikaan tarkoitti klassista musiikkia, esimerkkinä nimessäkin esiintyvä Beethovenin Kreutzer-sonaatti) nostetaan Poznydševin suulla vaaralliseksi mielentilaa ohjailevaksi aseeksi, jonka kautta (avio)rikoksetkin tapahtuvat kuin puolivahingossa.

Kreutzer-sonaatti on omintakeisella tavalla avioliittoa ja rakkautta ruotiva teos, jossa monenlaiset äänet pääsevät mukaan keskusteluun: kirjan alussa junavaunussa teemoista kiistelevät useanlaisista taustoista ponnistavat miehet ja naiset, ja vasta näiden mielipiteiden päälle Poznydšev aloittaa omien näkemystensä luettelemisen. Vaikka teos yltyy välillä lähes saarnaavaksi, on ihailtava Tolstoin kertojanlahjoja: junavaunusta avautuu lukijan silmien eteen värikäs maailma. Jopa edesmennyt vaimo, jolla on vain muutamia referoituja repliikkejä, kuvataan kokonaisena hahmona vahvoine luonteenpiirteineen. Poznydšev on toki tuomionsa jo vankilassa kärsinyt, mutta kirjan loputtua ihmetyttää, miten vähälle pohdinnalle murhan moraalinen oikeutus jää – monia pienempiäkin teemoja käsitellään sivukaupalla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Paulo Coelho: Vakooja

Viattoman? Ehkä se ei ole oikea sana. En enää koskaan ollut viaton sen jälkeen, kun ensi kerran astuin tähän suuresti rakastamaani kaupunkiin. Luulin voivani manipuloida niitä, jotka halusivat minulta valtiosalaisuuksia. Luulin, että saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset ja espanjalaiset eivät ikinä kykenisi vastustamaan sitä mikä olen – ja päädyin itse manipuloinnin kohteeksi. Sain vapautuksen kaikista rikoksistani, joista suurin oli se, että olin emansipoitunut, itsenäinen nainen miesten johtamassa maailmassa – ja minut tuomittiin vakoilusta, vaikka ainoa konkreettinen saavutukseni olivat seurapiirisalonkien juorut.

Paulo Coelhon tositapahtumien pohjalta kirjoittama romaani Vakooja (alk. A Espiã, 2016; suom. Jarna Piippo ja Sanna Pernu, Bazar Kustannus 2016) kertoo Margharetha Zellen eli Mata Harin monivaiheisesta elämästä ja epämääräisissä oloissa toteutetusta kuolemantuomiosta ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Kyseessä ei kuitenkaan ole puhdas elämäkerta, vaan Coelho ottaa vapauden puhua paitsi kaikkitietävän aikalaiskertojan, myös itsensä Mata Harin että tämän entisen rakastajan ja asianajajan, Edouard Clunetin, suulla. Kirjassa esitetyt tapahtumat ovat jälkipuheen mukaan kaikki tosia, mutta minäkerronta, tapahtumien valikointi ja dialogit ovat romaanikirjailijan omaa käsialaa. Lopputulos on mielenkiintoinen ja sujuva yleisesitys Mata Harin elämästä niin yksityishenkilönä kuin koko Euroopan tuntemana tanssijana, kurtisaanina ja vakoojanakin, mutta erityisesti kirjan loppupuolella Coelhon tavaramerkit – uskonnollinen symboliikka ja aforistiset lausahdukset – valtaavat omaan makuuni liiaksi tilaa itse aiheelta.

Hollantilaissyntyinen Mata Hari (1876–1917) oli ilmeisen ristiriitainen henkilö: toisaalta jo koulutyttönä seksuaalisesti hyväksikäytetyksi joutunutta ja väkivaltaisen avioliiton alistamaa naista säälii syvästi, toisaalta hänen myöhempiä toimiaan on osin ihailtava, osin hämmästeltävä. Porvarillista elämää eläneen tytön tulevaisuus sinetöityi, kun hänen isänsä menetti perheen rahat ja Margaretha lähetettiin perhekriisin keskeltä lastentarhaopettajakouluun. Leidenin pikkukaupungissa elämäänsä kyllästynyt teinityttö haaveili seikkailuista, ja tilaisuus sellaisiin ruumiillistui skottilaistaustaisen hollantilaisupseeri Rudolf MacLeodin muodossa. Margaretha avioitui 18-vuotiaana itseään 20 vuotta vanhemman upseerin kanssa lehti-ilmoituksen ja muutamien kuukausien tapailun jälkeen, ja pian pariskunta muutti eksoottiselle Jaavalle miehen komennuksen vuoksi.

Seikkailut Aasiassa eivät kuitenkaan vastanneet Margarethan päiväunia, sillä aviomies osoittautui pian väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi. Tämä myös petti vaimoaan avoimesti paikallisten naisten kanssa ja vietti alkoholinhuuruista elämää, kun Margaretha joutui muiden upseerien vaimojen tapaan viettämään päivänsä jatkuvan valvonnan alaisena, enimmäkseen neljän seinän sisällä kotimaataan ikävöiden ja lapsia kasvattaen.

Tanssijan urasta haaveillut nainen päätti alkaa toteuttaa omia unelmiaan perheen palattua Hollantiin 1902, sillä hän oli menettänyt tyttärensä huoltajuuden ja aviopari oli erkaantunut toisistaan. Jaavalla paikallisista tansseista innostunut Margaretha muutti seuraavana vuonna yksin Pariisiin, ja alkoi onnekkaiden sattumien avulla saavuttaa mainetta itämaisena tanssijattarena. Tumma nainen kävi ulkonäkönsä puolesta eksotiikasta innostuneelle yleisölle aasialaisesta, ja Margaretha loikin pian itselleen taustatarinan, jonka mukaan hän on jaavalaissyntyinen pyhiä tansseja opiskellut tanssijatar Mata Hari. Vähäpukeisuus ja eroottisuus siivittivät naisen koko Euroopan laajuiseen kuuluisuuteen ja miesten suosioon, ja hän oli aikansa suurimpia julkisuudenhenkilöitä.

Vuosien kuluessa Mata Harin tähti alkoi kuitenkin laskea ja kriitikot epäillä naisen aitoutta. Yli 30-vuotiaaksi ehtinyt nainen oli myös lihonut, ja toimeentulonsa turvaamiseksi hän alkoi tapailla korkea-arvoisia miehiä kurtisaanina. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 Mata Hari päätyi kuitenkin keskelle sotaa vakoojan roolissa, kun Saksa värväsi hänet vakoojaksi koodinimellä H21. Lähes samalla kertaa hän päätyi vastavakoojaksi, kun myös Ranska halusi naisen vakoilevan maan puolesta.

Mata Hari herätti huomiota minne matkustikin, ja lopulta häntä pitkään varjostanut Ranskan sotaministeriö vangitsi naisen; tämän uskollisuutta olikin epäilty alusta asti. Usean kuukauden vankeusajan päätteeksi Mata Hari määrättiin kuolemaan, joka toteutettiin 15.10.1917, vaikka todisteet naisen syyllisyydestä olivat puutteellisia. Coelhon kirja linjaa vahvasti, että tarinan sankari oli syytön nimellisestä vakoojan asemastaan huolimatta: ”Hänen ainoa rikoksensa oli olla vapaa ja itsenäinen nainen.” Romaani esittää Mata Harin sodan ja patriarkaalisen yhteiskunnan uhrina, jonka vapaamielinen ura tanssijattarena ja prostituoituna herätti tarpeetonta vihaa aina sotaoikeuden päätöksentekijöissä asti. Niin tai näin, pikaisella googlailulla ja kirjankin esityksen mukaan nainen kuitenkin otti vastaan rahaa ja vakoilutarpeita, vaikkei ilmeisesti luovuttanutkaan tärkeitä tietoja kummallekaan maalle.

Romaanimuotoon kirjoitettua mutta tositapahtumiin perustuvaa kirjaa lukiessa itseäni jää häiritsemään faktan ja fiktion raja; Coelho käyttää häpeilemättä kirjailijan oikeutta tulkintojen tekemiseen ja asioiden yhdistelemiseen, ja jälkisanoissakin hän kertoo jättäneen osan tapahtumista pois. Se on ymmärrettävää, mutta jättää kuitenkin epämiellyttävän epätietoisuuden tunteen: millainen tarina todellisuudessa kaikkine käänteineen olisikaan ollut? Coelho ei peittele varauksetonta sympatiaansa Mata Haria kohtaan, ja erityisesti sen vuoksi kirjan esittämää kuvaa alkaa epäillä, kenties enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Kaiken kaikkiaan Vakooja on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen kirja, joka tarjoaa ainakin yhden kuvan aikakautensa kuuluisimmasta femme fatalesta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 38/50
Kohta 30: Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi

Kaisu on jo rippikouluajoistaan lähtien tottunut siihen, että miesten on vaikea käyttäytyä tavallisesti hänen läsnäollessaan. Miespuoliset asiakkaatkin kähisivät puodissa Kaisulle asiansa kuin kurkku olisi kiristetty kurelangalla. Kaksi miestä sai jo rohkaisua toisistaan ja puhui ääneen, mutta luimistellen, päin ne eivät katsoneet. Mutta jos Kaisu törmäsi miesjoukkoon vaikka kirkonkylän kuppilassa, ne alkoivat remuta ja nauraa.
– Ne eivät tiedä, kuinka suhtautua, äiti oli selittänyt.
– Miesten on niin vaikea sulattaa itseään voimakkaampaa naista.

Sisko Istanmäen Finlandia-ehdokkuudella ja Kiitos kirjasta -mitalilla palkittu teos Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä 1995) sijoittuu Suomen 1960-luvun maaseudulle, jossa tavallista suurikokoisempi ja vahvempi Kaisu kipuilee naiseutensa kanssa. Takakansi kuvailee kirjaa rakkausromaaniksi ja tragikomediaksi, mutta itselleni kirjasta jäi – sen toteavasta tyylistä huolimatta – ennen kaikkea surullinen olo: yhteiskunnan naisille varaamat roolit ovat ajankuvauksessa kovin kapoisia, mutta perhe-elämäkin tuntuu lyövän Kaisua päin kasvoja. Istanmäki kuvaa suurikokoisen maalaisnaisen elämän arkisen harmaaksi aherrukseksi, josta ylellisyys ja pysyvä onni puuttuvat; ne on varattu kauniille tai varakkaille ihmisille, joita kadehditaan kaukaa.

Kirjan päähenkilö Kaisu on paitsi pitkä ja roteva, myös vahva kuin suuri mies. Samanmoisten veljien kanssa kasvaneena tyttö ei opi häpeämään voimiaan ennen kuin rippikouluikäisenä sattunut, yhden miehen kuolemaan johtanut välikohtaus epäreilusti sälytetään nuoren naisen niskoille. Tapauksesta lähtien Kaisu kärsii painajaisista ja tiiviin kyläyhteisön paheksunnasta, ja hyvää tarkoittava äiti yrittää auttaa tytärtään neuvomalla tätä sovittautumaan muottiin: ” – – voimakkaalla naisella on kaksi mahdollisuutta, näyttää että on voimakas ja kärsiä seuraukset, tai sitten vain esittää heikkoa ja vaatimatonta. Ja jos joutuu näyttämään voimansa, on paras selittää se jollakin konstilla sattumaksi.” Urheilusta ja voimien koettelusta nauttinut tyttö joutuu taipumaan pystyäkseen elämään jokseenkin rauhassa, sillä kyläkaupan tyttärenä kaikki tietävät hänet ja välikohtauksen lopputuleman.

Eipä olekaan siis ihme, että Kaisu haluaa lähteä kotikylältään ensimmäisen mahdollisuuden koittaessa. Parikymppiseksi varttunut nainen lähtee hetken mielijohteesta Pohjanmaalla sijaitsevaan Ruutinojan sekatavaraan kauppa-apulaiseksi, kun kauppias Ernin lempeä ääni vakuuttaa hänet puhelimessa. Paikan päällä todellisuus paljastuu kuitenkin aivan toiseksi kuin ilmoituksessa: kauppa on siivoton ja kaulaa myöten veloissa, sillä nuoren ja liian kiltin kauppiaan kleptomaani-äiti ja huikentelevainen sisko Viivi kuluttavat kaikki tulot ja enemmänkin. Kaisu on kääntyä kotiin heti kynnykseltä kaupan kunnon ja talon naisväen kylmän kohtelun vuoksi, mutta jokin heiveröisen ja kaikin puolin pienen Ernin suostutteluissa tuntuu paremmalta kuin mikään aiemmin.

Vain muutaman sananvaihdon jälkeen Kaisu jää, mutta kamppailu kaupan kohtalosta vasta alkaa: Ernin äiti ja sisko tekevät kaikkensa Kaisun loukkaamiseksi ja kaupan pyörittämisen vaikeuttamiseksi, ja heidän käytökselleen enimmäkseen sokea Erni juoksee heidän tahtomistensa mukaan. Asiakkaatkin ovat vähissä väen muuttaessa Ruotsiin paremman elämän perässä, ja harvat vakikävijätkin pitää välillä rauhoittaa Kaisun voimankäytöllä. Vaakalaudalla ovat jatkuvan kireän taloustilanteen vuoksi paitsi liiketoiminta, myös orastava romanssi Ernin ja Kaisun välillä. Hiljalleen pariskunta löytää yhteisen tavan tehdä töitä ja rakastaa, mutta avioituminenkaan ei lopeta Ernin sukulaisten siipeilyä: näiden näkökulmasta Kaisu on edelleen halpa kauppa-apulainen ja typerä maalainen.

Rakkaus on sitkeä, lukijan näkökulmasta välillä uskomattomankin sitkeä. Ulkoisesti epäsuhtainen, mutta väsymättä yhteen hiileen puhaltava pariskunta kohtaa monenlaisia vaikeuksia ja menetyksiä, mutta pahimmat riidat aiheuttaa Ernin katkaisematon napanuora: äiti ja sisko pyörittelevät miestä yhä kiihtyvällä tahdilla. Vaikka kaupan rahat ovat loppu ja lainatkin nostettu tappiinsa, Erni maksaa siskonsa uusia asuja ja äitinsä huvilan sisustukseen liittyviä päähänpistoja mukisematta. Lopulta Kaisun mittari on täynnä toiselle sijalle jäämistä ja hän riuhtaisee itsensä kuviosta. Rakkausromaanin tapaan tunteet ja lupaus olla yhdessä kuitenkin voittavat pahimmankin välirikon jälkeen, mutta Liian paksu perhoseksi ei muutu ruusuiseksi: pikemminkin se kuvaa, miten raivostuttavimpien ja epäreiluimpienkin tekojen jälkeen voidaan antaa anteeksi. Täydellisyyttä ei Istanmäen maailmassa ole olemassakaan; vain arkista elämää ja loputonta työskentelyä erilaisten huippujen ja pohjakosketusten välillä.

Liian paksu perhoseksi on rakennettu hienosti: se vuorottelee onnistuneesti nykyhetken ja eri kohtiin menneisyyttä ulottuvien takaumien välillä. Kirja käsittelee ja kommentoi hienosti ulkonäköpaineita niin naisten kuin miestenkin osalta, ja siinä on paljon yhtymäkohtia nykypäivään, vaikka tarina sijoittuukin 1960-luvulle. Kaisun elämä ei todella ole helppoa, mutta yhteiskunnan asettamista (tuohon aikaan vielä konservatiivisemmista?) odotuksista kärsii laiha ja herkkä Ernikin. Istanmäen teos on myös hieno arkisen rakkauden kuvaus: Kaisun ja Ernin suhde on täynnä lukijaakin raivostuttavia virheitä, kipeitä hetkiä ja kiristyviä hermoja, mutta kaikesta huolimatta rauha löytyy toisen viereltä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja