Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Olin lapsesta lähtien antanut hänen mielipiteilleen liikaa painoa, ja nyt tuntui kuin olisin vapautunut taakasta. Lopultakin oli selvää, että minä en ollut Lila ja Lila ei ollut minä. En enää tarvinnut hänen auktoriteettiaan, minulla oli oma arvovaltani. Tunsin itseni vahvaksi, en ollut enää kasvuympäristöni uhri vaan pystyin hallitsemaan sitä, antamaan sille muodon, kääntämään sen edukseni, tai vaikka Lilan, kenen tahansa eduksi.

Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja viimeinen osa, Kadonneen lapsen tarina (alk. Storia della bambina perduta, 2014; suom. Helinä Kangas, WSOY 2018), kuvaa Elenan ja Lilan keski-ikää ja vanhuutta ja solmii kirjasarjan suuria ja pieniä juonikuvioita hienosti päätökseen. Yli 500-sivuinen järkäle ei kuitenkaan ole vain saumaton pala pelissä: se jättää yllättävän paljon avoimeksi ja nostaa esiin lukuisia aiemmissa osissa käsittelemättömiä aiheita. Yhteiskunnallinen levottomuus on tuttuun tapaan kaikessa läsnä (kenties jopa konkreettisemmin kuin koskaan), mutta fokus palaa loppua kohden vahvimmin siihen, mistä kaikki alkoi: kahden naisen eriskummalliseen, myrkylliseenkin mutta silti vääjäämättömään symbioosiin.

Kadonneen lapsen tarina on neliosaisen sarjan sivumäärältään suurin kirja, ja sen aikana myös kuljetaan pisin ajallinen matka: siinä missä kukin edellinen osa keskittyi noin yhden vuosikymmenen käsittelyyn, viimeinen osa kattaa Elena Grecon ja Raffaella ”Lila” Cerullon elämää 1970-luvun puolivälistä 2000-luvun nykyhetkeen. Ensimmäisiin osiin verrattuna lukukokemus ei ole siis yhtä intensiivinen, kun ohi vilahtelevat arkipäivät esitetään nopeasti ja kursorisesti, toisinaan kokonaisten vuosien yli loikkien. Ne tietyt ajanjaksot ja hetket, jotka minäkertoja-Elena kuvaa tarkemmin, ovat kuitenkin tuttua, psykologisesti tarkkaa kuvausta.

Nuorista, kaukana toisistaan elävistä äideistä tulee neljännessä osassa toisiaan vilpittömästi tukevat, mutta henkisesti omia elämiään elävät naapurit, kun maailmaa nähnyt, menestynyt Elena erilaisten käänteiden jälkeen palaa lapsuutensa kortteliin. Lähtiessään opiskelemaan hän oli vannonut jättävänsä kaiken taakse, mutta kolmen lapsen pääasiallisena huoltajana ja eronneena naisena arki muualla alkoi käydä liian rankaksi. Omalta perheeltään hän saa modernien, feminististen arvojen ja valintojensa vuoksi vain sättimistä, mutta menestyneeksi tietotekniikkayrittäjäksi ja korttelin voimahahmoksi noussut Lila osoittaa pitkän välimatkan jälkeen parhaita puoliaan: hän jakaa oman uuden perheensä varallisuutta, aikaa ja jaksamista Elenalle ja tämän tyttärille itseään säästämättä.

Oman yleisönsä löytäneeksi, melko huomattavaksi kirjailijaksi kasvanut Elena on yhä vahvemmin oma itsensä: vaikka Lilan vaikutusvalta ja charmi ovat ennallaan, hän pystyy toimimaan myös ystävänsä toiveiden ja odotusten vastaisesti, löytämään tarvittavaa voimaa myös itsestään. Vaikka naiset ovat fyysisesti ja arjessa lähellä toisiaan, Elenan itsenäistyminen saa heidät vääjäämättä sulkemaan tiettyjä osia maailmoistaan, luottamus ei ole eikä voi olla täydellistä. Toisinaan toiselta salatut faktat ja suunnitelmat törmäävät vahingossa tai paljastuvat yhteisten tuttavien kautta ennen aikojaan, mikä aiheuttaa jo lapsuudesta tuttua arvaamattomuutta suhteeseen.

Myöskään Napolin kiristyvä ilmapiiri ei helpota arkea: mafiat ovat levottomia, eivätkä Lilan bisnekset tai Elenan paljastuksia ripottelevat valtamediahaastattelut auta rauhoittamaan korttelia. Pelottavimpienkin tilanteiden, pahimpienkin riitojen jälkeen he kuitenkin hakeutuvat toistensa seuraan – kunnes tapahtuu liian suuri menetys, jonka painolastia on pitkässä juoksussa mahdotonta yrittää jakaa. Naisten tiet erkanevat katkeruuden, elämän jatkamisen ja toisaalta sen jatkamattomuuden vuoksi jälleen, määrittelemättömäksi ajaksi.

Lähtölaukaus Elenan ja Lilan elämän kirjalliselle perkaamisellehan on Lilan katoaminen 2000-luvulla, kun hänen aikuinen poikansa kääntyy Elenan puoleen äitiään etsiessään. Tapahtuneesta hieman järkyttyneenä Elena alkoi ensimmäisessä osassa koota kahden naisen ja Napolin tarinaa yhteen, omalla kirjailijan äänellään ja omasta näkökulmastaan, vaikka Lila on aina tiukasti kieltänyt häntä kirjoittamasta itsestään. Neljän kirjan kokonaisuus on Elenan yritys ymmärtää monimutkaista ystäväänsä ja sitä kautta myös itseään. Nykypäivässä liikkuva kehyskertomus ei kokonaisuudessaan kuitenkaan aivan lunastanut odotuksiani, joita ensimmäiset, hurjan intensiiviset osat saivat minut asettamaan. Kadonneen lapsen tarina ja koko sarjan loppu jää makuuni liian auki. Minäkertoja-Elena toteaa: ”Toisin kuin tarinoissa, todellisuudessa elämä ei päätykään selkeyteen vaan hämäryyteen.” Allekirjoitan tämän, mutta Lilan ympärillä vallitseva myyttisyys poikkeaa sarjan muuten jopa inhorealistisesta tyylistä minua häiritsevästi.

Kritiikistä huolimatta suosittelen Ferranten Napoli-sarjaa lämpimästi. Se on hurja, suuri kokonaisuus, jonka erityisiä vahvuuksia ovat viiltävän tarkka psykologinen ihmiskuvaus, mukaansa tempaava kerronta ja ankara, mielenkiintoinen Napoli-kuvaus, jossa on yksityisen tason lisäksi mukana aina myös yleinen, yhteiskunnallinen näkökulma. On virkistävää lukea laadukasta teosten sarjaa, jossa aktiivisina toimijoina ovat nimenomaan moniulotteiset naiset, joista löytyy niin hyviä kuin inhottaviakin puolia – Elena ja Lila ovat keskeneräisyydessään kokonaisia hahmoja, jotka jäävät syvälle mieleen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 14: Kirja on osa kirjasarjaa

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Lilan kanssa ei voinut elää levollisesti, joka ikinen kiintopiste suhteessamme osoittautui ennemmin tai myöhemmin väliaikaiseksi; jokin hänen mielessään muuttui ykskaks ja horjutti meidän molempien tasapainoa. En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti.

Elena Ferranten menestyneen Napoli-sarjan kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (alk. Storia di chi fugge e di chi resta, 2013; suom. Helinä Kangas, WSOY 2018) kuvaa hienosti aikuistumisen ja sen mukanaan tuoman maailman laajenemista, johon viittaa myös alaotsikko Aikuisvuodet. Maailma laajenee konkreettisesti, kun molemmat naiset lähtevät Napolin tutuilta kulmilta, mutta myös henkisesti, naisen paikkaa ja omaa ääntä monin tavoin etsiessä. Maailman muutoksista huolimatta tietyt asiat pysyvät: ensimmäisen kirjan tytöt ovat kasvaneet aikuisiksi, äideiksi ja alojensa ammattilaisiksi, mutta ihmisten perusluonne pysyy samana. Toisinaan huomio lohduttaa, mutta useammin saa hahmot pettymään ja pettämään – Ferranten kiinnostavan ankara maailma ei ole heltynyt.

Siinä missä Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa kuvasivat tiiviin tyttökaksikon kasvua väkivaltaisen ja naiselle armottoman Napolin varjossa 1950- ja 60-luvuilla perhepiirissä, kolmannessa osassa juoni alkaa liikkua yhä laajempiin, yhteiskunnallisiin suuntiin. Toisessa osassa alkanut Elena Grecon (sarjan minäkertojan) ja Raffaella ”Lila” Cerullon elämänpolkujen erkaantuminen syventyy, kun Elena muuttaa lopullisesti Napolista: lupaava akateemikko Pietro Airota ja tämän professoripesti saavat nuoren avioparin muuttamaan Firenzeen. Lila sen sijaan jatkaa kitkutteluaan Napolin köyhän työväenluokan asuttaman laitakaupungin kaduilla poikansa Gennaron ja lapsuudenystävänsä, Lilasta huoltajan lailla huolehtivan Enzon kanssa: elämä vanhoilla kulmilla olisi liian vaikeaa, sillä asumusero väkivaltaisesta aviomiehestä, Stefanosta, sai niin Lilan perheen kuin muutkin tuttavat kääntämään tälle selkänsä. Päälle päin hyvin erilaista arkea eläviä naisia yhdistää vankka lapsuudessa solmittu side – ja lähes epätoivoinen pyristely irti miesten määräysvallasta ja maailmasta.

1970-luvulla Italian yhteiskunnalliset jännitteet kasvavat niin, ettei politiikan puimiselta säästy edes sulkemalla silmiään. Akateemisissa piireissä liikkuva debyyttikirjailija ja sivistyneistösuvun miniä Elena vedetään työväenluokkaa sympatisoivien opiskelijamellakoiden ja kommunistisen liikehdinnän keskelle. Vaarallisuus ja liikkeessä vaikuttavat tutut kasvot saavat hänet innostumaan, mutta samalla hän pystyy myös hiljaisesti kapinoimaan konservatiivista miestään vastaan. Samaan aikaan tehtaassa nälkäpalkalla raatava Lila yrittää pysytellä mahdollisimman kaukana samoista ihmisistä: työntekijöiden oikeuksia vaaditaan väkivalloin ja tehdastyöläisiä kuulematta, ylhäältä päin ja idealistisesti, vahingossa ongelmia palkollisille aiheuttaen. Elenakin yrittää auttaa ystäväänsä sulhasensa nimekkäiden sukulaisten aseman ja journalistisen työnsä avulla vilpittömin aikein, mutta tulee pienten voittojen jälkeen tyrmätyksi: poliittisen ilmapiirin kiristyessä yksittäisten henkilöiden ponnistuksille ei anneta arvoa, vaan ääripäät – kommunistit ja fasistit – alkavat muuttaa yhteiskuntaa pakolla ja kauhulla, terrorismilla.

Levottomasta yleisestä tilanteesta huolimatta Elena ja Lila elävät myös arkisia ruuhkavuosiaan: molempia kiinnostaa uusi e-pilleri ja sen tuomat mahdollisuudet, kumpaakin ahdistavat lasten kasvatuksen kysymykset sekä naisiin kohdistuvat tiukat odotukset. Koska he eivät suuren välimatkan vuoksi ole enää itsestään selvä osa toistensa arkea, Elena alkaa myös tunnistaa paremmin riippuvuuttaan Lilasta. Harventuvat tapaamiset, yhä pinnallisemmiksi käyvät keskustelut ja lopulta lähinnä puhelinsoitoiksi typistyvä kaukoystävyyssuhde antavat Elenalle tilaa etsiä omaa ääntään, joka niin usein on jäänyt hyökkäävän ja hurmaavan ystävän varjoon, jopa tullut suorasanaisesti lytätyksi ja vähätellyksi. Opiskelun, kirjoittamisen sekä avioliiton ja äitiydenkin myötä syventynyt itsetuntemus kuorivat esiin uuden, vahvatahtoisen ja jopa tarpeen vaatiessa vain omaa etuaan ajattelevan Elenan, joka lopulta yllättää kaikki, sanavalmiin Lilankin.

Sarjan kolmas osa tuntuu olevan eräänlainen suvantovaihe Elenan ja Lilan tarinassa. Vaikka yhteiskunnassa kuohuu yli äyräiden, naisten välinen suhde ei kehity kunnolla suuntaan tai toiseen: se vain kiikkuu kateuden ja avoimen vihan, toisaalta vilpittömän auttamishalun ja kiintymyksen välillä. Naiset kuvataan vahvemmin erillisinä, Elenan roolin kasvaessa ja kaukana olevan Lilan kutistuessa. Aikuiseksi kypsyminen toki on hidas, sisäinen hioutumisprosessi, joka kirjassakin kuvataan paljolti arkisten mietteiden ja ristiriitojen, ei käänteentekevien oivallusten ja etenevien juonikuvioiden kautta. Siksi Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät vaatii lukijalta enemmän paneutumista ja työtä. Se onneksi palkitaan jälleen taidokkaalla, monisyisellä tunne-elämän kuvauksella ja hienosti kootuilla ihmissuhteiden verkoilla.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Eräänä aamuna en lähtenyt kovin kauas koulurakennuksesta vaan kiertelin eläinlääketieteellisen tiedekunnan liepeillä kasvitieteellisen puutarhan takana. Ajattelin asioita, joista olin puhunut Antonion kanssa: leskiäidin poikana ja perheen ainoana tukipilarina hän toivoi saavansa vapautuksen armeijasta ja aikoi pyytää palkankorotusta säästääkseen päätiellä sijaitsevan bensa-aseman ostamiseen; menisimme naimisiin ja minä auttaisin häntä. Yksinkertainen tulevaisuudensuunnitelma, jonka äitikin olisi hyväksynyt. ”En voi aina tehdä Lilalle mieliksi”, sanoin itselleni. Mutta kuinka vaikeaa olikaan häätää mielestään opiskelun tuoma kunnianhimo.

Elena Ferranten maailmanlaajuiseen suosioon nousseen Napoli-sarjan toinen osa, Uuden nimen tarina (alk. Storia del nuovo cognome, 2012; suom. Helinä Kangas, WSOY 2017), jatkaa Elenan, Lilan ja väkivaltaisuuksien täyttämän Napolin kaupungin tarinaa. Toisen osan alaotsikkona on Nuoruus, ja nimensä mukaisesti teoksessa siirrytään aikuistumiseen ja 1960-luvulle. Tiiviinä kaksikkona kasvaneiden tyttöjen polut alkavat erkaantua yhä selkeämmin: Lilan elämä supistuu avioliiton myötä pieniin piireihin, suvun asettamiin velvollisuuksiin ja sisätiloihin, mutta altavastaajaksi itsensä aina tuntenut Elena astuu todennäköisyyksiä uhmaten jatkuvasti suurempiin ympyröihin lukion, yliopiston ja lopulta myös kirjallisen menestyksensä ansiosta.

Sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, toimii myös itsenäisenä romaanina, mutta Uuden nimen tarina vaatii taustatietoja. Tapahtumat jatkuvat suoraan ensimmäisen osan viimeisistä käänteistä, eikä laajaa hahmokavalkadia esitellä enää uudestaan. Napolin köyhimpiin kuuluvan kaupunginosan kortteli ristiriitaisine kohtaloineen hurmaa lukijan jälleen, mutta taka-alalla väreilevät ja koko romaania määrittävät teemat eivät kevene, pikemminkin päinvastoin.

Siinä missä Loistava ystäväni tarttui erityisesti köyhyyden aiheuttamaan eriarvoisuuteen ja koulutuksen puutteeseen sekä turvattomaan lapsuuteen, toisessa osassa hahmojen kautta pohditaan 60-luvun Italian luokkayhteiskuntaa ja naisen asemaa: lähisuhdeväkivalta on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä mustelmainen nuori vaimo herätä korttelin ihmisissä lainkaan hämmästystä – nuorikon ”kouluttamiselle” on suorastaan yhteisön hyväksyntä. Vain Elena onnistuu pakenemaan perinteistä naisen kohtaloa, sillä peruskoulua korkeampi koulutus ja akateemiset piirit avaavat oven maailmaan, jossa Napolin kotikorttelin ongelmat eivät ole arkea, vaan yhteiskunnallisten keskustelujen aihe.

Toisin käy kaikille tutuille nuorille, jotka jäävät kotikulmilleen – myös Lilalle. Kadehditun kaunis ja vain 16-vuotiaana avioitunut tyttö putoaa kovaa ja korkealta, kun huomaa tuoreen puolisonsa Stefanon olevan sittenkin samanlainen kuin isät ja puolisot korttelissa yleensäkin: väkivaltainen, epäluotettava ja rujo. Lila on tottunut pitämään langat käsissään ja pyörittelemään ihmisiä halunsa mukaan, joten hetkeksi järkytys itsenäisen aseman muuttumisesta muuttaa häntä. Liian paljon pahaa liian nuorena kokeneena hän osaa itsekin pelata likaisesti, eikä alistu lopullisesti: edes miehensä vihollisten kanssa vehkeily ei ole poissuljettua, kun Lila etsii oikeutta ja etua itselleen.

Iän karttuessa Elenan ja Lilan keskinäiselle kilpailulle, kateudelle ja riippuvaisuudelle rakentuva monimutkainen suhde ottaa uusia muotoja. Koulussa loistanut mutta vanhempiensa vuoksi opintien keskeyttänyt Lila ei osaa suhtautua Elenan menestykseen. Hän on kateellinen, mutta toisaalta myös ylpeä ystävänsä etenemisestä, pitäen sitä myös omana ansionaan ja ilonaan. Samaan aikaan Elena taas lähes kadottaa opiskelumotivaationsa: hänhän oli aina ennen seurannut Lilaa ja pyrkinyt tasoihin hänen kanssaan, mutta nyt kirittäjä puuttuu. Yksin ei ole helppoa luovia täysin erilaisista lähtökohdista ponnistavien opiskelutovereiden seurassa, varsinkaan, kun äiti haluaisi vain naittaa hänet paikalliselle pojalle. Lukiota ja yliopiston pääsykokeita suuremmaksi kiilaksi tyttöjen väliin tulee kuitenkin tutun naapuruston nuori mies, johon molemmat rakastuvat epätoivoisesti – ja vain toinen saa häneltä vastakaikua.

Ferrante kirjoittaa jälleen loistavaa tekstiä. Vaikka hänen Napolinsa on kauhistuttavan aggressiivinen ja kyyninen paikka, kirjoissa on outoa taikaa, joka suorastaan pakottaa lukemaan ne yhdeltä istumalta. Elena ja Lila ovat mielenkiintoisia hahmoja, joiden luonteiden huonot puolet peittoavat usein hyvät. Siksi he ja monet muut korttelin elämänmakuiset ihmiset kenties muodostuvatkin tarinoiden edetessä lukijalle hyvin läheisiksi: rosot ja epätasaisuudet herättävät tunteita laidasta laitaan ja saavat elämään vahvasti mukana. Tyttöjen pään täyttävät kisailut parisuhteista, itsenäisen elämän ensiaskeleista ja opinnoista, mutta yksittäisten ihmisten arkiset elämäntarinat piirtävät samalla kuvaa Napolin, kenties koko Italian, luokkayhteiskunnasta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 7: Kirjassa on kaveriporukka

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Elena Ferranten suursuosioon nousseen Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni (alk. L’amica geniale, 2011; suom. Helinä Kangas, WSOY 2016) on syvällinen mutta rujo katsaus köyhän kansanosan elämään sodanjälkeisessä Napolissa. Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja vaatii aikaa ja kypsyttelyä: alussa silmille vyörytetään vain väkivaltaa, aggressiota ja lohduttomuutta. Laajan henkilökaartin tullessa tutummaksi ja päähenkilöiden kasvaessa itsenäisemmiksi toimijoiksi huomaa tulleensa hurmatuksi aivan vaivihkaa, ja kirja on ahmittava loppuun. Ferrante hallitsee mestarillisesti paitsi rytmin, myös uskomattoman realistiselta tuntuvan sisäisen maailman kuvauksen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat – lyhyttä, nykyaikaa kuvaavaa prologia lukuun ottamatta – Napolin keskustasta kauemmaksi jäävään köyhään kaupunginosaan, jossa väkivalta rehottaa katujen lisäksi myös kodeissa ja kouluissa. Arki on alkanut palata sodan jälkeen uomiinsa, mutta sen vaikutukset asukkaiden henkiseen tilaan ja yleiseen ilmapiiriin eivät voisi olla näkyvämpiä. Useimmilla perheillä on pulaa kaikesta, joten esimerkiksi tyttöjen kouluttaminen kansakoulua pidemmälle on lähinnä pakollinen paha – ja monilla täysin stipendien ja opettajien avustusten varassa. Kirjan minäkertojana toimiva kaupungintalon vahtimestarin tytär Elena Greco eli Lenuccia aloittaa koulutaipaleensa muiden lasten tapaan kuusivuotiaana. Hän törmää heti Raffaella Cerulloon, köyhyydestään ja resuisuudestaan huolimatta valovoimaiseen Lilaan. Epävarma ja ujo Elena tuntee ensikohtaamisestaan asti vahvaa vetoa äänekkääseen ja ilkeään tyttöön – hän ei tunnu pelkäävän mitään eikä ketään, rikkoo rajoja pelkästä uteliaisuudesta.

Häikäilemättömyyden ohella Lila on myös ainutlaatuisen lahjakas. Köyhän suutariperheen kasvatti tuntuu oppivan kaiken kertalukemalta, vaikka vanhemmat eivät kannusta yhdenkään kirjan avaamiseen. Elena hikoilee tuntikausia koulukirjojen ääressä, mutta Lina on aina valovuosia edellä, hämmentäen ja ärsyttäen tietotaidollaan sekä opettajia että muita oppilaita. Elenaa seikka ei kuitenkaan ärsytä, päin vastoin – hän tarvitsee Lilaa kirittämään opiskelujaan, sillä Lila tekee kaikesta mielenkiintoista ja merkityksellistä.

Tyttöjen välille syntyy kestävä mutta kuoppainen ystävyyssuhde, joka muuttuu lapsuuden riippuvuudesta ja kilpailuista teini-iän kateudeksi ja sisaruudeksi. Herkkä Elena toivoisi tulevansa Lilan kaltaiseksi, ja tuntee lähes aina olevansa vajaampi kuin ystävänsä: milloin hän kaipaa Lilan älyä, milloin myöhään puhkeavaa kauneutta, milloin varakasta sulhasta. Kovakuorinen Lila ei päästä Elenaa helpolla, mutta tiukkojen paikkojen tullen hän kuitenkin myöntää tarvitsevansa tätä – monesti jopa enemmän kuin Elena uskaltaa ajatellakaan.

Ferrante tuo menneen Italian yhteiskunnallista tilannetta hienovaraisesti mutta vaikuttavasti esiin mikrotasolta, Elenan ja Lilan perspektiivistä. Tarinan edetessä (harvoihin ja onnekkaimpiin) koteihin alkaa ilmestyä televisioita ja vaatekaappeihin muotia, mutta pinnan alla vaikuttavat edelleen tyttöjen lapsuutta värittäneet uhat: väkivaltaa, luokkaeroja ja yllättäviä kuolemia on kaikkialla. Karu miljöö luo vahvan kontrastin kaiken keskellä arkeaan suorittavien tyttöjen kuvaukseen. Elenan minäkertoja kuvaa koskettavasti sitä, miten ihminen taipuu elämään vaikeissa ja vaarallisissakin olosuhteissa. Kuten moni muukin lukija, myös minä päädyn varmasti seuraavan osan pariin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen