Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Eräänä aamuna en lähtenyt kovin kauas koulurakennuksesta vaan kiertelin eläinlääketieteellisen tiedekunnan liepeillä kasvitieteellisen puutarhan takana. Ajattelin asioita, joista olin puhunut Antonion kanssa: leskiäidin poikana ja perheen ainoana tukipilarina hän toivoi saavansa vapautuksen armeijasta ja aikoi pyytää palkankorotusta säästääkseen päätiellä sijaitsevan bensa-aseman ostamiseen; menisimme naimisiin ja minä auttaisin häntä. Yksinkertainen tulevaisuudensuunnitelma, jonka äitikin olisi hyväksynyt. ”En voi aina tehdä Lilalle mieliksi”, sanoin itselleni. Mutta kuinka vaikeaa olikaan häätää mielestään opiskelun tuoma kunnianhimo.

Elena Ferranten maailmanlaajuiseen suosioon nousseen Napoli-sarjan toinen osa, Uuden nimen tarina (alk. Storia del nuovo cognome, 2012; suom. Helinä Kangas, WSOY 2017), jatkaa Elenan, Lilan ja väkivaltaisuuksien täyttämän Napolin kaupungin tarinaa. Toisen osan alaotsikkona on Nuoruus, ja nimensä mukaisesti teoksessa siirrytään aikuistumiseen ja 1960-luvulle. Tiiviinä kaksikkona kasvaneiden tyttöjen polut alkavat erkaantua yhä selkeämmin: Lilan elämä supistuu avioliiton myötä pieniin piireihin, suvun asettamiin velvollisuuksiin ja sisätiloihin, mutta altavastaajaksi itsensä aina tuntenut Elena astuu todennäköisyyksiä uhmaten jatkuvasti suurempiin ympyröihin lukion, yliopiston ja lopulta myös kirjallisen menestyksensä ansiosta.

Sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, toimii myös itsenäisenä romaanina, mutta Uuden nimen tarina vaatii taustatietoja. Tapahtumat jatkuvat suoraan ensimmäisen osan viimeisistä käänteistä, eikä laajaa hahmokavalkadia esitellä enää uudestaan. Napolin köyhimpiin kuuluvan kaupunginosan kortteli ristiriitaisine kohtaloineen hurmaa lukijan jälleen, mutta taka-alalla väreilevät ja koko romaania määrittävät teemat eivät kevene, pikemminkin päinvastoin.

Siinä missä Loistava ystäväni tarttui erityisesti köyhyyden aiheuttamaan eriarvoisuuteen ja koulutuksen puutteeseen sekä turvattomaan lapsuuteen, toisessa osassa hahmojen kautta pohditaan 60-luvun Italian luokkayhteiskuntaa ja naisen asemaa: lähisuhdeväkivalta on ennemmin sääntö kuin poikkeus, eikä mustelmainen nuori vaimo herätä korttelin ihmisissä lainkaan hämmästystä – nuorikon ”kouluttamiselle” on suorastaan yhteisön hyväksyntä. Vain Elena onnistuu pakenemaan perinteistä naisen kohtaloa, sillä peruskoulua korkeampi koulutus ja akateemiset piirit avaavat oven maailmaan, jossa Napolin kotikorttelin ongelmat eivät ole arkea, vaan yhteiskunnallisten keskustelujen aihe.

Toisin käy kaikille tutuille nuorille, jotka jäävät kotikulmilleen – myös Lilalle. Kadehditun kaunis ja vain 16-vuotiaana avioitunut tyttö putoaa kovaa ja korkealta, kun huomaa tuoreen puolisonsa Stefanon olevan sittenkin samanlainen kuin isät ja puolisot korttelissa yleensäkin: väkivaltainen, epäluotettava ja rujo. Lila on tottunut pitämään langat käsissään ja pyörittelemään ihmisiä halunsa mukaan, joten hetkeksi järkytys itsenäisen aseman muuttumisesta muuttaa häntä. Liian paljon pahaa liian nuorena kokeneena hän osaa itsekin pelata likaisesti, eikä alistu lopullisesti: edes miehensä vihollisten kanssa vehkeily ei ole poissuljettua, kun Lila etsii oikeutta ja etua itselleen.

Iän karttuessa Elenan ja Lilan keskinäiselle kilpailulle, kateudelle ja riippuvaisuudelle rakentuva monimutkainen suhde ottaa uusia muotoja. Koulussa loistanut mutta vanhempiensa vuoksi opintien keskeyttänyt Lila ei osaa suhtautua Elenan menestykseen. Hän on kateellinen, mutta toisaalta myös ylpeä ystävänsä etenemisestä, pitäen sitä myös omana ansionaan ja ilonaan. Samaan aikaan Elena taas lähes kadottaa opiskelumotivaationsa: hänhän oli aina ennen seurannut Lilaa ja pyrkinyt tasoihin hänen kanssaan, mutta nyt kirittäjä puuttuu. Yksin ei ole helppoa luovia täysin erilaisista lähtökohdista ponnistavien opiskelutovereiden seurassa, varsinkaan, kun äiti haluaisi vain naittaa hänet paikalliselle pojalle. Lukiota ja yliopiston pääsykokeita suuremmaksi kiilaksi tyttöjen väliin tulee kuitenkin tutun naapuruston nuori mies, johon molemmat rakastuvat epätoivoisesti – ja vain toinen saa häneltä vastakaikua.

Ferrante kirjoittaa jälleen loistavaa tekstiä. Vaikka hänen Napolinsa on kauhistuttavan aggressiivinen ja kyyninen paikka, kirjoissa on outoa taikaa, joka suorastaan pakottaa lukemaan ne yhdeltä istumalta. Elena ja Lila ovat mielenkiintoisia hahmoja, joiden luonteiden huonot puolet peittoavat usein hyvät. Siksi he ja monet muut korttelin elämänmakuiset ihmiset kenties muodostuvatkin tarinoiden edetessä lukijalle hyvin läheisiksi: rosot ja epätasaisuudet herättävät tunteita laidasta laitaan ja saavat elämään vahvasti mukana. Tyttöjen pään täyttävät kisailut parisuhteista, itsenäisen elämän ensiaskeleista ja opinnoista, mutta yksittäisten ihmisten arkiset elämäntarinat piirtävät samalla kuvaa Napolin, kenties koko Italian, luokkayhteiskunnasta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 7: Kirjassa on kaveriporukka

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Elena Ferranten suursuosioon nousseen Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni (alk. L’amica geniale, 2011; suom. Helinä Kangas, WSOY 2016) on syvällinen mutta rujo katsaus köyhän kansanosan elämään sodanjälkeisessä Napolissa. Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja vaatii aikaa ja kypsyttelyä: alussa silmille vyörytetään vain väkivaltaa, aggressiota ja lohduttomuutta. Laajan henkilökaartin tullessa tutummaksi ja päähenkilöiden kasvaessa itsenäisemmiksi toimijoiksi huomaa tulleensa hurmatuksi aivan vaivihkaa, ja kirja on ahmittava loppuun. Ferrante hallitsee mestarillisesti paitsi rytmin, myös uskomattoman realistiselta tuntuvan sisäisen maailman kuvauksen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat – lyhyttä, nykyaikaa kuvaavaa prologia lukuun ottamatta – Napolin keskustasta kauemmaksi jäävään köyhään kaupunginosaan, jossa väkivalta rehottaa katujen lisäksi myös kodeissa ja kouluissa. Arki on alkanut palata sodan jälkeen uomiinsa, mutta sen vaikutukset asukkaiden henkiseen tilaan ja yleiseen ilmapiiriin eivät voisi olla näkyvämpiä. Useimmilla perheillä on pulaa kaikesta, joten esimerkiksi tyttöjen kouluttaminen kansakoulua pidemmälle on lähinnä pakollinen paha – ja monilla täysin stipendien ja opettajien avustusten varassa. Kirjan minäkertojana toimiva kaupungintalon vahtimestarin tytär Elena Greco eli Lenuccia aloittaa koulutaipaleensa muiden lasten tapaan kuusivuotiaana. Hän törmää heti Raffaella Cerulloon, köyhyydestään ja resuisuudestaan huolimatta valovoimaiseen Lilaan. Epävarma ja ujo Elena tuntee ensikohtaamisestaan asti vahvaa vetoa äänekkääseen ja ilkeään tyttöön – hän ei tunnu pelkäävän mitään eikä ketään, rikkoo rajoja pelkästä uteliaisuudesta.

Häikäilemättömyyden ohella Lila on myös ainutlaatuisen lahjakas. Köyhän suutariperheen kasvatti tuntuu oppivan kaiken kertalukemalta, vaikka vanhemmat eivät kannusta yhdenkään kirjan avaamiseen. Elena hikoilee tuntikausia koulukirjojen ääressä, mutta Lina on aina valovuosia edellä, hämmentäen ja ärsyttäen tietotaidollaan sekä opettajia että muita oppilaita. Elenaa seikka ei kuitenkaan ärsytä, päin vastoin – hän tarvitsee Lilaa kirittämään opiskelujaan, sillä Lila tekee kaikesta mielenkiintoista ja merkityksellistä.

Tyttöjen välille syntyy kestävä mutta kuoppainen ystävyyssuhde, joka muuttuu lapsuuden riippuvuudesta ja kilpailuista teini-iän kateudeksi ja sisaruudeksi. Herkkä Elena toivoisi tulevansa Lilan kaltaiseksi, ja tuntee lähes aina olevansa vajaampi kuin ystävänsä: milloin hän kaipaa Lilan älyä, milloin myöhään puhkeavaa kauneutta, milloin varakasta sulhasta. Kovakuorinen Lila ei päästä Elenaa helpolla, mutta tiukkojen paikkojen tullen hän kuitenkin myöntää tarvitsevansa tätä – monesti jopa enemmän kuin Elena uskaltaa ajatellakaan.

Ferrante tuo menneen Italian yhteiskunnallista tilannetta hienovaraisesti mutta vaikuttavasti esiin mikrotasolta, Elenan ja Lilan perspektiivistä. Tarinan edetessä (harvoihin ja onnekkaimpiin) koteihin alkaa ilmestyä televisioita ja vaatekaappeihin muotia, mutta pinnan alla vaikuttavat edelleen tyttöjen lapsuutta värittäneet uhat: väkivaltaa, luokkaeroja ja yllättäviä kuolemia on kaikkialla. Karu miljöö luo vahvan kontrastin kaiken keskellä arkeaan suorittavien tyttöjen kuvaukseen. Elenan minäkertoja kuvaa koskettavasti sitä, miten ihminen taipuu elämään vaikeissa ja vaarallisissakin olosuhteissa. Kuten moni muukin lukija, myös minä päädyn varmasti seuraavan osan pariin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen