Olin lapsesta lähtien antanut hänen mielipiteilleen liikaa painoa, ja nyt tuntui kuin olisin vapautunut taakasta. Lopultakin oli selvää, että minä en ollut Lila ja Lila ei ollut minä. En enää tarvinnut hänen auktoriteettiaan, minulla oli oma arvovaltani. Tunsin itseni vahvaksi, en ollut enää kasvuympäristöni uhri vaan pystyin hallitsemaan sitä, antamaan sille muodon, kääntämään sen edukseni, tai vaikka Lilan, kenen tahansa eduksi.
Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja viimeinen osa, Kadonneen lapsen tarina (alk. Storia della bambina perduta, 2014; suom. Helinä Kangas, WSOY 2018), kuvaa Elenan ja Lilan keski-ikää ja vanhuutta ja solmii kirjasarjan suuria ja pieniä juonikuvioita hienosti päätökseen. Yli 500-sivuinen järkäle ei kuitenkaan ole vain saumaton pala pelissä: se jättää yllättävän paljon avoimeksi ja nostaa esiin lukuisia aiemmissa osissa käsittelemättömiä aiheita. Yhteiskunnallinen levottomuus on tuttuun tapaan kaikessa läsnä (kenties jopa konkreettisemmin kuin koskaan), mutta fokus palaa loppua kohden vahvimmin siihen, mistä kaikki alkoi: kahden naisen eriskummalliseen, myrkylliseenkin mutta silti vääjäämättömään symbioosiin.
Kadonneen lapsen tarina on neliosaisen sarjan sivumäärältään suurin kirja, ja sen aikana myös kuljetaan pisin ajallinen matka: siinä missä kukin edellinen osa keskittyi noin yhden vuosikymmenen käsittelyyn, viimeinen osa kattaa Elena Grecon ja Raffaella ”Lila” Cerullon elämää 1970-luvun puolivälistä 2000-luvun nykyhetkeen. Ensimmäisiin osiin verrattuna lukukokemus ei ole siis yhtä intensiivinen, kun ohi vilahtelevat arkipäivät esitetään nopeasti ja kursorisesti, toisinaan kokonaisten vuosien yli loikkien. Ne tietyt ajanjaksot ja hetket, jotka minäkertoja-Elena kuvaa tarkemmin, ovat kuitenkin tuttua, psykologisesti tarkkaa kuvausta.
Nuorista, kaukana toisistaan elävistä äideistä tulee neljännessä osassa toisiaan vilpittömästi tukevat, mutta henkisesti omia elämiään elävät naapurit, kun maailmaa nähnyt, menestynyt Elena erilaisten käänteiden jälkeen palaa lapsuutensa kortteliin. Lähtiessään opiskelemaan hän oli vannonut jättävänsä kaiken taakse, mutta kolmen lapsen pääasiallisena huoltajana ja eronneena naisena arki muualla alkoi käydä liian rankaksi. Omalta perheeltään hän saa modernien, feminististen arvojen ja valintojensa vuoksi vain sättimistä, mutta menestyneeksi tietotekniikkayrittäjäksi ja korttelin voimahahmoksi noussut Lila osoittaa pitkän välimatkan jälkeen parhaita puoliaan: hän jakaa oman uuden perheensä varallisuutta, aikaa ja jaksamista Elenalle ja tämän tyttärille itseään säästämättä.
Oman yleisönsä löytäneeksi, melko huomattavaksi kirjailijaksi kasvanut Elena on yhä vahvemmin oma itsensä: vaikka Lilan vaikutusvalta ja charmi ovat ennallaan, hän pystyy toimimaan myös ystävänsä toiveiden ja odotusten vastaisesti, löytämään tarvittavaa voimaa myös itsestään. Vaikka naiset ovat fyysisesti ja arjessa lähellä toisiaan, Elenan itsenäistyminen saa heidät vääjäämättä sulkemaan tiettyjä osia maailmoistaan, luottamus ei ole eikä voi olla täydellistä. Toisinaan toiselta salatut faktat ja suunnitelmat törmäävät vahingossa tai paljastuvat yhteisten tuttavien kautta ennen aikojaan, mikä aiheuttaa jo lapsuudesta tuttua arvaamattomuutta suhteeseen.
Myöskään Napolin kiristyvä ilmapiiri ei helpota arkea: mafiat ovat levottomia, eivätkä Lilan bisnekset tai Elenan paljastuksia ripottelevat valtamediahaastattelut auta rauhoittamaan korttelia. Pelottavimpienkin tilanteiden, pahimpienkin riitojen jälkeen he kuitenkin hakeutuvat toistensa seuraan – kunnes tapahtuu liian suuri menetys, jonka painolastia on pitkässä juoksussa mahdotonta yrittää jakaa. Naisten tiet erkanevat katkeruuden, elämän jatkamisen ja toisaalta sen jatkamattomuuden vuoksi jälleen, määrittelemättömäksi ajaksi.
Lähtölaukaus Elenan ja Lilan elämän kirjalliselle perkaamisellehan on Lilan katoaminen 2000-luvulla, kun hänen aikuinen poikansa kääntyy Elenan puoleen äitiään etsiessään. Tapahtuneesta hieman järkyttyneenä Elena alkoi ensimmäisessä osassa koota kahden naisen ja Napolin tarinaa yhteen, omalla kirjailijan äänellään ja omasta näkökulmastaan, vaikka Lila on aina tiukasti kieltänyt häntä kirjoittamasta itsestään. Neljän kirjan kokonaisuus on Elenan yritys ymmärtää monimutkaista ystäväänsä ja sitä kautta myös itseään. Nykypäivässä liikkuva kehyskertomus ei kokonaisuudessaan kuitenkaan aivan lunastanut odotuksiani, joita ensimmäiset, hurjan intensiiviset osat saivat minut asettamaan. Kadonneen lapsen tarina ja koko sarjan loppu jää makuuni liian auki. Minäkertoja-Elena toteaa: ”Toisin kuin tarinoissa, todellisuudessa elämä ei päätykään selkeyteen vaan hämäryyteen.” Allekirjoitan tämän, mutta Lilan ympärillä vallitseva myyttisyys poikkeaa sarjan muuten jopa inhorealistisesta tyylistä minua häiritsevästi.
Kritiikistä huolimatta suosittelen Ferranten Napoli-sarjaa lämpimästi. Se on hurja, suuri kokonaisuus, jonka erityisiä vahvuuksia ovat viiltävän tarkka psykologinen ihmiskuvaus, mukaansa tempaava kerronta ja ankara, mielenkiintoinen Napoli-kuvaus, jossa on yksityisen tason lisäksi mukana aina myös yleinen, yhteiskunnallinen näkökulma. On virkistävää lukea laadukasta teosten sarjaa, jossa aktiivisina toimijoina ovat nimenomaan moniulotteiset naiset, joista löytyy niin hyviä kuin inhottaviakin puolia – Elena ja Lila ovat keskeneräisyydessään kokonaisia hahmoja, jotka jäävät syvälle mieleen.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 14: Kirja on osa kirjasarjaa
Sivuhenkilö 