maaliskuu 2021 – Sivuhenkilö

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Jään katselemaan hiljennyttä pihaa ja tajuan että huomenna minun pitää kohdata vieraita ihmisiä. Minun pitää kertoa heille nimeni ja todistaa, että olen hyvä tyyppi. Se ei ole koskaan sujunut hyvin. Vaikka olen hyvä tyyppi. Tai olisin, jos en pelkäisi etten ole. Tai jos minulla ei olisi näitä ongelmia jotka olen nyt kantanut tänne, näissä ajatuksissa, näissä pahvilaatikoissa.

Antti Röngän esikoinen, Jalat ilmassa (Gummerus 2019), on intiimi ja äärimmäisen rohkea kasvutarina rankasti kiusatusta pojasta nuoreksi aikuiseksi. Kirjailijan omakohtaisista kokemuksista ammentava teos kuvaa kipeästi monenlaisen väkivallan uhriksi joutuvan koululaisen ahdinkoa, mutta pääpaino on sitäkin tärkeämmässä ja usein sivuun jäävässä teemassa: miten kasvaa kiusatusta lapsesta aikuiseksi, kun jokainen ihmiskontakti on lähinnä uhka ja ahdistuksen aihe? Kiusaamisen seurauksiin ja siitä hitaasti toipumiseen keskittyvä tarina avaa samalla myös tuoreen ja mielestäni kotimaisesta kirjallisuudesta pitkälti puuttuneen nuoren, keskiluokkaisten olosuhteidenkin keskellä epävarman miehen äänen.

Jalat ilmassa kertoo pikkukaupungissa kasvaneesta Aarosta, joka viimein pääsee jättämään traumaattisten kouluvuosiensa värittämän taajaman taakseen. Hän on päässyt opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon kirjallisuutta, mutta suuren unelman toteutuminen ei korjaa vuosikausien vääryyksiä. Onpa Aaro sitten luentosaleissa tai meluisissa baareissa uusien tuttavuuksien ympäröimänä, pahoinpidelty mieli ottaa vallan: ilman vahvaa lääkitystä sosiaalisista riennoista tulee miinakenttiä, jolla voi vain epäonnistua. Ahdistuksen ja itseinhon vallassa Aaro ei pysty hallitsemaan itseään, eikä mikään ole pelottavampi ajatus – pitihän elämän yliopistolla avata uusi luku, jossa nuori mies saisi esitellä itsensä ilman menneisyyden painolastia tai edes minkäänlaista epävarmuutta.

Kalliit merkkivaatteet, tarkasti asetellut hiukset ja rahan tuhlaaminen suojaavat Aaroa aina hetken, mutta syvä arvottomuuden kokemus onnistuu aina nousemaan pintaan ja pilaamaan orastavat tuttavuudet ja ihastukset. Fuksisyksy on suuri pettymys, ja joululomalle pieneen kaupunkiin palaa lannistunut mies. Menneisyyteen jääneen ystävän jouluiset ylioppilasjuhlat muuttuvat pienestä arjen piristyksestä pian koko arjen muuttavaksi kokemukseksi, kun juhlavieraiden joukosta löytyy hymyilevä Iisa. Ensirakkaus ei sekään korjaa murtunutta mieltä hetkessä, vaan ensin Aaron on kohdattava syvälle hautaamansa tunteet ja pelot – dramaattisin seurauksin.

Kirjan kerronta vuorottelee parikymppisen nykyhetken Aaron ja ala-astelaisen, hiljaiseksi pelotellun Aaron välillä. Suora ja konstailematon kieli antaa kiusaamiselle ja sen jopa elinikäisille seurauksille niiden ansaitseman pääosan. Rönkä tuntuu antaneen kirjalleen ihailtavan paljon ja rohkeasti itsestään: monet juonen tapahtumat vaikuttavat omaavan vastineensa myös tosimaailmassa. (Tämä käy ilmi Jalat ilmassa -romaaninkin syntyä kuvaavassa, Antti Röngän ja isänsä Petri Tammisen viesteistä rakentuvassa Silloin tällöin onnellinen -teoksessa.) Jäin ihailemaan erityisesti nuoren miehen ulkonäköpaineiden kuvauksia, jotka ovat mielestäni kaikkialla suomalaisessa kulttuurissa ja mediassakin harvassa. En ihmettele lainkaan, että Jalat ilmassa on kuulemma saavuttanut suosiota esimerkiksi lukiolaisten keskuudessa: kirja kertoo tavallisen pojan osin surullisen ja epäoikeudenmukaisen, mutta silti samastuttavan ja tulevaisuuteen katsovan kasvutarinan.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 11/50
Kohta 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Bobbi oli kotonaan kaikkialla. Vaikka hän väitti inhoavansa rikkaita, hän oli rikkaasta perheestä ja toiset varakkaat ihmiset tunnistivat hänet joukkonsa jäseneksi. Hänen radikaaleja poliittisia näkemyksiään pidettiin jonkinlaisena porvarillisena itsensä vähättelynä, ei kovin vakavana, ja hänelle puhuttiin ravintoloista tai siitä, missä Roomassa kannattaa olla yötä. Niissä tilanteissa tunsin itseni ulkopuoliseksi, tietämättömäksi ja katkeraksi, mutta samalla pelkäsin paljastuvani verrattain köyhäksi ja kommunistiksi.

Irlantilainen Sally Rooney nousi esikoisteoksellaan Keskusteluja ystävien kesken (alk. Conversations with friends, 2017; suom. Kaijamari Sivill, Otava 2019) maailmanmaineeseen ja milleniaalien äänitorveksi kirjallisuuden alalla. Lahjakkaiden yliopisto-opiskelijoiden monimutkaisia ihmissuhteita ja ristiriitaisia haluja tyylikkään lakonisesti kuvaava kirja on erikoinen sekoitus viiltävää havainnointia ja todelliselta tuntuvan elämäntarinan objektiivista seurantaa, mikä jättää lukijalle paljon ajatustilaa. Rooney kirjoittaa sydänsuruista, rivinvälien lukua edellyttävistä tekstiviestikeskusteluista ja ystävyyden rajojen punnitsemisesta ennen kaikkea aidosti, mitään suurentelematta mutta myöskään peittelemättä. Keskusteluja ystävien kesken on kirja nuoruudesta ja kivun kautta aikuistumisesta, mutta ottaa kantaa myös rahan luomiin etuoikeuksiin ja siihen, millaisia valta-asetelmia varallisuus rakentaa jopa läheisiin ihmissuhteisiin.

Tarinaa seurataan päähenkilö Franciksen näkökulmasta. Hän on 21-vuotias kolmannen vuoden kirjallisuudenopiskelija, joka on luonut itselleen nimeä lavarunoilijana yhdessä ystävänsä ja lukioaikaisen ex-tyttöystävänsä Bobbin kanssa. Hieman sulkeutunut ja epävarma, mutta loistelias kirjoittaja Francis ja karismaattinen ekstrovertti Bobbi herättävät jopa kuuluisan julkkisvalokuvaaja-toimittaja-kirjailija Melissan kiinnostuksen, ja nainen houkuttelee tytöt seuraavan haastattelunsa tähdiksi. Projekti vaatii lukuisia tapaamisia, ja myös Melissan komea näyttelijämies Nick tulee tutuksi pitkän kaavan illallisilla ja kaupungin kulttuuririennoissa.

Luovien opiskelijatyttöjen ja menestyneen kolmikymppisen pariskunnan illanvietot alkavat viattomana ystävyytenä, mutta ennen pitkää kasassa on ainekset suuren luokan katastrofiin. Bobbi ihastuu kuolettavasti tyylikkääseen Melissaan heti ensisilmäyksellä, mutta pian myös Francis huomaa haaveilevansa omasta ajasta surumielisen ja huolehtivaisen Nickin seurassa. Tyttöjen välinen ystävyyssuhdekin on pian koetuksella, sillä vauhdilla salasuhteeksi etenevä Nickin ja Franciksen suhdeviritelmä on ensimmäinen laatuaan kaksikon oman eron jälkeen, eikä kaikki olekaan niin selvää miltä vaikutti.

Vaikka Rooneya onkin monissa yhteyksissä tituleerattu milleniaalikirjailijaksi, ei Keskusteluja ystävien kesken julista minkäänlaista sukupolvisanomaa. Se on vähäeleisyydessään voimakas kuvaus ihmisistä tässä ajassa, tämän ajan ilmiöiden ja kulttuurin vaikutusten alaisina. Rivien välistä löytyy myös ajatonta yhteiskuntakritiikkiä, kun raha nousee monissa kohdin henkilöiden toimintaa määrittäväksi tekijäksi. Luokkayhteiskunta on edelleen olemassa, sillä korkea koulutus tai hyvä mainekaan eivät pelasta varallisuuden vaikutuksilta: alkoholisoituneen ja rahat juovan isän tyttärenä Francis joutuu elämään ajoittain nälässä, sillä ei halua vaikeuttaa ihmissuhteitaan veloilla ja säälillä. Toisin kuin rikkaan perheen vesa Bobbilla tai hyvään asemaan työllään nousseet Melissa ja Nick, Francis ei voi luottaa arkensa jatkuvuuteen tai edes siihen, että hänet hyväksytään joukkoon.

Rooney kirjoittaa nopeasti etenevin virkkein, jotka muodostavat lähes elokuvamaisen puhtaita kuvia. Kielellä ei kikkailla, vaan kirjan viehätysvoima löytyy moniulotteisista, yllättäviä valintoja tekevistä ja toisinaan käsittämättömistä hahmoista, jotka tuntuvat lähes aidoilta henkilöiltä. Jo kirjan alusta asti kytemään jäävä ihmissuhdeselkkaus luo pahaenteisen, ahdistuneen ja surullisen taustakankaan, mutta siitä huolimatta – tai juuri sen vahvan jännitteisyyden vuoksi? – kirja on hotkaistava myötäeläen kertaistumalta. Kiitokset ansaitsee myös suomentaja Kaijamari Sivill, jonka käännökseen kiinnitin harvinaislaatuisesti huomiota sen sujuvuuden ja hyvän, tarkoituksenmukaisen kielen ansiosta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 38: Kirja on käännetty hyvin

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Enni olisi voinut viivytellä vaikka koko aamun siinä portailla. Oli sellainen ihmeellinen hetki, että oli lämmin ja viileä yhtaikaa. Aurinko oli jo varmaan monta tuntia paahtanut keittiön portaita, koska ne, vaikka olivatkin sementtiä, olivat aivan lämpimät. Ja kuitenkaan ei ollut vielä kuuma. Ilma oli täynnä sirinää ja surinaa, kellon kilkatusta, ruohon hamuamista, leivinpeltien siirtelyä ja uuninluukun aukaisemista niin että tuntui todella siltä kuin kaikki muut elävät olennot paitsi aamu-uniset pikkutytöt olisivat käyttäneet hyväkseen tätä hetkeä.

Eeva Kilven esikoisnovellikokoelma Noidanlukko – Sarja lapsuudesta (WSOY 1959) sukeltaa Karjalankannakselle ja 1930-luvun maalaisidylliin pienen Enni-tytön näkökulmasta. Novellit muodostavat eheän kokonaisuuden, jossa kertojan katse seurailee viisivuotiaasta pikkukoululaiseksi kasvavan Ennin kommelluksia ja perhesuhteita toisinaan huvittuneena, mutta aina lempeän ymmärtäväisesti. Taidokas lapsen maailman kuvaus tuo mieleen Teuvo Pakkalan, mutta temperamenttinen ja neuvokas Enni saa muistelemaan myös Tove Janssonin hellyttäviä lapsihahmoja. Idylli ei kuitenkaan ole särkymätön, vaan taustalla väreilee käsityskykyä suurempi uhka: kokoelman lopulla koti on jätettävä kiireellä ja Ennin elämä muuttuu peruuttamattomasti.

Kokoelma muodostuu 16 lyhyehköstä novellista. Osa on lyhyitä tuokiokuvia, jotka kiinnittävät lukijan huomion jo unohtuneisiin lapsuuden yksityiskohtiin: mainio Keskustelu kuvaa Ennin ja ikätoverinsa, Mailis-serkun kisailua hävyttömimmistä tietämistään sanoista sekä epäileväistä pohdintaa vauvojen synnystä. Osa taas valottaa pidemminkin karjalalaisen maalaistalon oloja ja elämää. Nykylukijan sydämen särkevä Kaija kuvaa hyvin, miten käytännönläheinen suhtautuminen elämään ja kuolemaan maalaistalossa ja ajoittaisen niukkuudenkin keskellä vallitsi: kun perheen Kaija-koira saa ei-toivottuja pentuja, ei niitä pelasta karulta kohtaloltaan edes Ennin viaton epäusko. Lapsikin kohtaa kuoleman silmästä silmään jo hyvin nuorena, kun eläimet ovat muutakin kuin lemmikkejä.

Ison roolin Ennin kokemusmaailmassa saavat myös ihanat, kamalat pojat. Kun koulu alkaa, alkavat myös salaiset ihastukset. Ensimmäiset romanssit eivät kuitenkaan kulje suoraviivaisesti, vaan lapsen logiikkaa seuraillen ihmissuhteet saavat yllättäviä käänteitä: kun Olli leikkaa paksut hiuksensa, kiinnostuskin lakkaa saman tien. Toivolle Enni puolestaan haluaa paljastaa tunteensa – mutta kuitenkin niin, ettei Toivo tai muutkaan sitä niin huomaisi, tai muuten luokkalaiset pääsisivät naureskelemaan. Suloiset ristiriidat ja tunnekuohut unohtuvat kuitenkin nopeasti, kun pääsee huvittelemaan: isän hurjassa autokyydissä kaupungille tai vaikkapa salaa maistelemaan naapurin tontilla kasvavia makeita ahomansikoita.

Kilven kerronta on viehättävän vanhanaikaista ja turvallista. On nautinto seurailla Ennin päähänpistoja, ilmeikkäästi kuvattuja perheenjäseniä, kotieläimiä ja kylänmiehiä sekä herkästi sanoitettua maalaismaisemaa metsineen – ei kikkailuja tai yllättäviä käänteitä, vaan arjen sattumuksia ja soljuvaa tarinointia. Virkkeet ovat täynnä ilmaisuvoimaa: äidin jauhoiset, viuhtovat kädet, kiltisti Enniä totteleva Kaija-koira sekä lukuisat naapuruston ja kylän lapset kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta enemmän tekojensa ja ilmeidensä kuin sanojensa kautta. Ohi vilahtavat sivuhahmotkin tuntuvat rikkailta ja täydentävät maalaismaiseman kokonaiseksi.

Kokoelmaa leimaava leppoisa, yksinkertainen ja hyvällä tavalla unettavaksikin kuvailtava ilmapiiri luo vahvan kontrastin kokoelman loppuun, jossa kaikki onkin kerrasta poikki. Sota alkaa, ja kotiseutu ja suurin osa rakkaista ihmisistä ja esineistä on jätettävä niille sijoilleen. Kilven tunteikas teksti tuo fiktiivisenkin menneisyyden iholle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 19: Kirjassa leikitään