Tuuli tuiversi milloin hiljempaa milloin kovampaa ja silitti tottumattomasti poskia. Metsänlaidan pajunoksissa loisti valkoisia pajunkissoja. Ankarimmassa ahavassa isoäidille tuli yskänpuuska, hän pysähtyi ja sanoi vaivoin: ”Mene sinä vain edeltä, kyllä minä tulen perässä.” Katosin heti metsään. Pajunkissat kiinnostivat minua määrättömästi enemmän kuin vanhojen ihmisten murheet. Siitä mikä ei antanut heille yöllä rauhaa ja päivisin painoi kumaraan, siitä minä en välittänyt tuon taivaallista. Toisille oli tärkeintä, ettei vain mitään tapahtuisi, kun taas minä elin vain tapahtumien toivossa.
Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät (alk. Seitsmes rahukevad, 1985; suom. Eva Lille, Tammi 1986) viehättää, kummastuttaa ja välillä hiukan ahdistaakin. Viisivuotiaan virolaistytön näkökulmasta maailma on ihmeellinen ja arvaamaton paikka, mutta sitä tytön elinpiiri on myös kokonaisuuden näkevän nykylukijan mielestä; Virosta on muutamia vuosia aiemmin tullut osa Neuvostoliittoa, eikä köyhällä maaseudulla arki ole ruusuilla tanssimista. Luonto, neuvostopropaganda ja aikuisten piilotellut huolet yhdistyvät lukutaitoisen mutta vielä epäloogisen lapsen mielessä sopaksi, joka satunnaisessa piikikkyydessään tuo mieleen Tove Janssonin.
Romaani etenee verkkaisesti päivästä toiseen; vuodenajat vaihtuvat hitaasti, ja kirjalle olennainen luontokuvaus pääseekin tahdin vuoksi oikeuksiinsa. Alle kouluikäisellä on vielä aikaa kuvitella olemattomia mörköjä talon nurkkiin ja metsien reunoihin sekä keksiä jekkuja niin koirille kuin kotiväelleen. Pieni tyttö elää vanhempiensa, äidinäitinsä ja enonsa kanssa pienessä tuvassa turvallisen maalaisyhteisön ympäröimänä, mutta läsnä ovat myös vasta loppuneen sodan kauhut ja Neuvostoliiton jatkuva paine; milloin uhkaillaan talojen ja maiden viemisellä, milloin vankeusrangaistuksilla. Lisäksi metsien kätköissä piilottelevat vastarintaliikkeen jäsenet, metsäveljet, pelottavat tavallista kansaa, sillä Neuvostoliitto on asettanut ankaria rangaistuksia heitä vahingossakaan maillaan suojeleville. Lapsi ei aivan ymmärrä aikuisten huolia, eivätkä ne häntä kiinnostakaan, ennen kuin sattuvat aivan pihapiiriin; tärkeämpää on ahmia mielenkiintoisia kirjoja ja vaania herkkupaloja.
Seitsemäs rauhan kevät on paitsi aiheiltaan, myös toteutukseltaan hyvin mielenkiintoinen romaani. Se on kirjoitettu niin taitavasti, että lukijalle jää mielikuva lähes juonettomasta kirjasta, joka vain soljuu eteenpäin tytön toikkaroidessa päivästä toiseen metsäteillä. Pääosaan nousevat vahvasti välittyvät tunnelmat ja tunteet, eivät yksittäiset tapahtumat tai dialogit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirja sisältäisi painavaa asiaa, päinvastoin: se sisältää paljon isoja ja hienoja teemoja aina perhesiteistä kasvamiseen ja Neuvostoliiton arjesta kaupungistumiseen ja digitalisaation ensi askeleisiin. Oman mausteensa kerrontaan tuo se, kun muutaman kerran hypätään 1950-luvulta nykyhetkeen (1980-luvulle, oletan kirjan ilmestymisvuoden perusteella), jossa kaikkitietävänä minäkertojana toimiva tyttö kommentoi lapsuuttaan (ja lapsuutensa Viroa) aikuisen naisen roolissa.
Luikin tyyli ja teksti tavoittavat todellista lapsuuden tunnelmaa; päivät tuntuvat loppumattomilta ja mielikuvitus on suoraa jatkumoa reaalimaailman tapahtumille. Ruokakomeron sokeripussi on vastustamaton kiusaus, eikä naapurin lapsille saa näyttää pelkojaan mistään hinnasta, ainakaan itseään nuoremmille. Viisivuotias ymmärtää jo paljon sanattomia viestejä ja osaa pitää ihan omia salaisuuksia, mutta toisaalta kuvittelee oman tahtonsa pystyvän siirtämään vaikka vuoria – ja harmistuu perin pohjin, kun näin ei tapahdukaan. Päähenkilö on kerta kaikkiaan hauska yhdistelmä vilpitöntä uteliaisuutta, lukutoukkaa ja rasittavaa kakaraa, jonka sukulaiset ovat antaneet liian usein periksi jatkuvasti vaihtuville mielihaluille.
Hitaasti etenevässä tekstissä on tilaa tulkinnoille ja rivienväleille. Yksi itseäni eniten kiinnostanut henkilö on tytön äiti, jota lapsi retuuttaa ja arvostelee välillä jopa armottomasti; tyttö on tullut ikään, jossa oman identiteetin kehitys vaatii kritisointiakin. Äidin ikää ei koskaan kerrota, mutta hän on saanut lapsensa ilmeisen nuorena, ja käyttää suorapuheista ja kenkkuilevaa lasta suorastaan aseena omaa ja kylmäkiskoista äitiään, lapsen isoäitiä, vastaan. Enimmän osan ajasta sotasilla ovat kuitenkin äiti ja lapsi. Luik kuvaa ihmissuhteiden monimutkaisia kipupisteitä tarkkanäköisesti, mutta silti hyvin persoonallisella tavalla; välillä jopa kuin hieman kylmästi naurahdellen. Seitsemäs rauhan kevät on kaikilla tavoin uniikki lukukokemus, jonka tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua
Sivuhenkilö 