marraskuu 2019 – Sivuhenkilö

Riina Mattila: Järistyksiä

Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin läimäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ja ikävää tapahtuu.

Riina Mattilan esikoisromaani Järistyksiä (WSOY 2018) kertoo aikuistumisen kynnyksellä koetuista, elämää järisyttävistä kokemuksista: kaiken tieltään pyyhkivästä ensirakkaudesta, oman identiteetin rakentamisesta sekä lapsuudenperheestä ja pienen kylän kirjoittamattomista säännöistä vapautumisesta. Lukioikäinen Eelia ei koskaan ole tuntenut oloaan täysin tytöksi tai pojaksi, vaan on joutunut venymään suuntaan ja toiseen konservatiivisten vanhempiensa asenteiden ikeen alla. Muutto toiselle paikkakunnalle taidelukioon ja sen asuntolaan saa nuoren elämän totutuilta raiteiltaan: yhtäkkiä Eelialla on vapaus hengittää, olla ja toimia kuten itsestä oikealta tuntuu. Ensin muutos vanhaan tuntuu vaikealta ja tunnelukot puskevat pintaan, mutta lopulta itsensä kuunteleminen avaa tien sellaiseen tasapainoon ja onneen, josta ennen on voinut vain haaveilla.

Mattilan kirja on kauniin rakkaustarinan lisäksi tärkeä teksti erilaisuuden ja hyväksymisen puolesta. Sisäisesti vahva mutta ulkoa arka Eelia ei koskaan ole saanut olla oma itsensä kotonaan, sillä vanhemmat ovat tehneet selväksi, ettei heidän tahtoaan ja perheidylliään sovi sotkea erilaisuudella. Kun täysin vääränlaista tytön roolia on joutunut esittämään tarpeeksi pitkään, Eelia on muuttunut vetäytyväksi ja fyysisesti palelevaksi ongelmakeräksi, joka ei voi uskoa saavansa koskaan hyväksyntää. Niin asianlaita oikeastaan onkin: pieni kaupunki pienine piireineen arvostaa tavallisuutta ja keskivertoisuutta enemmän kuin mitään muuta, ja kaikki siitä poikkeava leimataan uhkaavaksi ja vääräksi. Ihmeekseen Eelia pääsee vanhempiensa luvalla opiskelemaan pitkän junamatkan päähän taidelukio Vällyyn, ja siellä hän alkaa sisäistää kokemiaan vääryyksiä.

Taidelukiossa ympärillä onkin yhtäkkiä kaikilla tavoilla erilaisten nuorten joukkio – ja mikä Eeliasta kummallisinta, erilaisuus ei uudessa joukossa olekaan paha asia. Hiljalleen hänen pelokkaan kuorensa onnistuu rikkomaan huonekaveri, myöskin omalla tavallaan stereotyyppisestä naiskuvasta eroava Karhu, josta tulee Eelialle itsenäisen ajattelun ja uskaltamisen esikuva. Eelia alkaa hiljalleen tajuta, etteivät kaikki ajattele samoin kuin kotikaupungin ihmiset; maailmassa on kuin onkin paikkoja, joissa on sallittua olla oma itsensä. Esiin kuohuvat paitsi helpotus ja arka hymy, myös ristiriitaiset tuntemukset vanhempia ja kotikaupunkia kohtaan.

Kuitenkin vasta toisena opiskeluvuonna maailmaa tuntuu lopullisesti järisevän pois paikoiltaan: iloinen ja elämää pulppuava Isla koskettaa Eeliassa jotakin sellaista, jota hän ei koskaan ennen ole tuntenut. Nuoret lähentyvät päivä päivältä, ja tämä nuoren ystävyyden muuttuminen syväksi ja parantavaksi rakkaudeksi onkin kirjan koskettavinta ja parasta antia. Ensirakkauden jälkeen mikään ei ole kuin ennen, ja sen saavat tuta paitsi Eelian omat menneisyyden haamut, myös perhe- ja ystävyyssuhteet.

Toisaalta teos on kirjoitettu perinteisen kauniilla ja (välillä omaan makuun arkikerronnan keskellä turhankin) runolliseksi yltyvällä kirjakielellä, mutta dialogissa mukaan mahtuu myös teini-ikäisten alatyylistä vitsailua ja kiroilua. Muutaman kerran näiden rekistereiden välinen suuri kontrasti sai minut keskittymään itse tarinan sijaan kirjailijan tyylillisiin valintoihin, mutta kirja ei olisi yhtä osuva kokonaisuus ilmankaan. Kirosanoilla on tärkeä tehtävänsä hahmojen yleisen nuoren hermostuneisuuden peittelijänä ja vaikeiden aiheiden keventäjänä, eikä suloinen rakastumisen tunne välittyisi luihin ja ytimiin ilman polveilevia virkkeitä.

Järistyksiä on teemoiltaan erittäin tärkeä ja ajankohtainen nuortenkirja, johon aivan jokainen voi samastua herkästi ja värikkäästi maalaillun ensi-ihastumisen ja sen herättämien tilanteiden upean kuvauksen ansiosta. Nopealukuinen kirja sopii nuorten lisäksi mainiosti myös aikuisille: tarjolla ei ole teinidraamaa loputtomine ihmissuhdeongelmineen, vaan tiukkaa asiaa identiteetin rakentumisesta, lapsuudenkokemusten merkityksestä itsetunnolle ja omien rajojen löytämisestä.
***

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 46: Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Fatima hymyili Abdille ja Khadijaa harmitti, ettei hänellä ollut mitään lisättävää. Niin kuin aina, Abdi tiesi kaiken.
”Sheikh Isaaq sai kahdeksan poikaa, jotka levittäytyivät ja saivat lisää poikia”, Fatima sanoi kunnioittavasti. ”Kaikki Shekh Isaaqin jälkeläiset ovat teidän serkkujanne.”
Khadija katsoi äitiään ja kysyi: ”Eikö Sheikh Isaaqilla ollut yhtään tyttöä?”
Hooyo Fatiman katse pysähtyi. Hänen ilmeensä muuttui ja Khadija tajusi sanoneensa jotain väärin.
”Tyttöjä ei lasketa klaanipuussa, vain pojat jatkavat nimeä.”
Abdi nauroi hänen kysymykselleen ja Khadija tunsi itsensä tyhmäksi.

Somaliasta 13-vuotiaana Suomeen muuttaneen kirjailija Nura Farahin esikoisromaani Aavikon tyttäret (Otava 2014) on paitsi hieno kertomus menneen ajan naisista ja naisen asemasta Somalian aavikoilla, myös ensimmäinen somalialaistaustaisen suomeksi kirjoittama romaani. Aavikon tyttäret kertoo rohkean ja monilla mittareilla feministisenkin Khadijan tarinan lapsuudesta keski-ikäään saakka, mutta kuvaa siinä ohessa somalinaisia ja tasa-arvoa laajemminkin. Khadijan äiti Fatima edustaa konservatiivista ja epäreiluja yhteiskunnallisia rakenteita perinteiden nimessä kannattavaa naistyyppiä, mutta Khadijan tytär, Somalian itsenäistymisen aikaa elävä Shamsu, haaveilee jo rohkeasti lukutaidosta ja kaupunkiin muuttamisesta siinä missä veljensäkin. Farahin teos on äärimmäisen mielenkiintoinen katsaus monille suomalaisille täysin vieraaseen kulttuuriin ja 1900-luvun alkupuolen paimentolaisten rankkaan elämään aavikon armoilla.

Kirjan alussa päähenkilö Khadija on vasta kuusivuotias, huoleton ja rämäpäinen tyttö äitinsä ja isoveljensä helmoissa. He elävät Somalian aavikolla kierrellen paikasta toiseen yhdessä muiden samaan klaaniin kuuluvien paimentolaisten ja kamelilaumojensa kanssa. Khadijan äiti Fatima on harras ja konservatiivinen muslimi, joka ei aviomiehensä Ali Geesin väkivaltaisen kuoleman jälkeen ole suostunut ottamaan uutta aviomiestä. Leskien tai yksinäisten naisten elämä ei ole helppoa, sillä ilman miehen turvaa naisen asioista saavat päättää kaikki miespuoliset sukulaiset. Toisaalta marttyyrina kuolleiden lesket saavat klaanin uskonnollisen opettajan mukaan suoran väylän paratiisiin, ja kovapäinen Fatima alkaakin pitää lapsilleen äärimmäisen kovaa kuria taivaspaikan ja hyvän maineensa säilyttääkseen. Luonteeltaan rohkea ja utelias Khadija saa pettyä monta kertaa karvaasti, kun hän huomaa kasvaessaan, miten perinteisen musliminaisen rooli eroaa hyvin radikaalisti muslimimiehen oikeuksista ja tavoista.

Yllättävän tragedian myötä teini-ikäiseksi kasvanut Khadija joutuu vaikeaan tilanteeseen äitinsä kamelien paimeneksi: yksinäiset ja pitkät matkat ovat erityisen vaarallisia juuri nuorille naisille, joita kilpailevien klaanien miehet ja ohi kulkevat rosvojoukot saalistavat mielellään vaimoiksi ja orjiksi. Eräänä päivänä Khadijan pahin painajainen toteutuukin, mutta ennen kuin kamelivarkaat pääsevät kiduttamaan tyttöä, naapuriklaanin tunnettu sankari Keyse Libaax onnistuu sattumalta pelastamaan tytön. Uskonnollinen Libaax uskoo kauniin ja nuoren Khadijan tulleen eteensä jumalan johdatuksena. Huomattavasta ikäerosta ja nuoren tytön vastahankaisuudesta huolimatta hän alkaa valmistella tytöstä itselleen toista vaimoa – onhan se täysin kohtuullista, kun muslimimiehellä olisi oikeus neljäänkin, Libaax perustelee itselleen. Leskeksi jäänyt Fatima siunaa liiton rikkaan ja hyvämaineisen Libaaxin kanssa ilolla, eikä Khadijalle jää muita mahdollisuuksia kuin tyytyä kohtaloonsa.

Ensin elämä vanhan miehen nuorena vaimona on ikävää ja hankalaa. Khadija ikävöi lapsuuden leirinsä ystäviä, naisille sopimattomana pidettyä runoharrastustaan ja äitiään, eivätkä Keysen suorasukaiset aloitteet makuuhuoneen puolella helpota täysin kokemattoman ja tietämättömän tytön tilannetta. Lisäksi vanhempi vaimo, epämuodostuneiden kasvojen ja hedelmättömyytensä vuoksi noidaksikin epäilty Luul ilkeilee mustasukkaisuuksissaan minkä ehtii. Kaikesta huolimatta elämä asettuu uomiinsa vuosien mittaan: lapset syntyvät ja kasvavat, kaksi vaimoa löytävät hädän hetkellä toisistaan yllättävääkin tukea ja hiljalleen Khadija löytää rakkauden miestään kohtaan.

Aavikon tyttäret tuntui aluksi etenevän hitaahkosti, mutta kun tarina pääsi vauhtiin, kirja oli luettava loppuun hetimmiten. Farahilla tuntuu olevan oma, yksilöllinen tyylinsä rakentaa kertomusta: tarinassa on lukuisia suuria huippukohtia, joiden voisi hyvin kuvitella sijoittuvan koko teoksen loppuun, juuri ennen kaikki langanpätkät sitovaa loppuratkaisua. Tämän teoksen parissa näin ei kuitenkaan käy, vaan suuret ja pitkästikin valmistellut käänteet ovat vain pieniä osasia laajassa romaanissa. En tiedä, liittyykö ratkaisu esimerkiksi afrikkalaisen kirjallisuuden perinteeseen vai onko se Farahin omaa käsialaa, mutta erikoislaatuinen rakenne alkaa alkuhämmennyksen jälkeen tuntua hyvin viehättävältä: onhan elämä todellisuudessakin jatkuva virta pienempiä ja suurempia käänteitä, eikä suinkaan ennustettava ja rajatun muotoinen sarja tapahtumia.

Vaikka kirjailija itse on kaupunkilainen ja syntynyt kauan kirjassa kuvattujen tapahtumien jälkeen, hän kuvaa todella moniulotteisesti, joskus hätkähdyttävästikin, Somalian lähihistoriaa. Erityisesti naisten alkeelliset ja kivuliaat ympärileikkaukset ja asema tahdottomina kauppatavaroina, joiden ”puhtautta” tulee suojella kaikin voimin, jäävät vahvasti mieleen. Näkökulma onkin ansaitusti naisten: perinteisiin vankasti uskovassa yhteisössä heidän elämänsä kulkee tarkasti laadittujen sääntöjen mukaan, joita kirjassa tarkastellaan toisaalta ulkopuolisen objektiivisesti, toisaalta tasa-arvon puolesta kantaa ottaen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 10: Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

– –
Lapset
eivät yleensä suojele
vaan lapsia suojellaan
niin kauan kuin he ovat avuttomia ja pieniä
Meillä
juuri lapset suojelevat ja lohduttavat
kun painajaiset ahdistavat sinua
ja sinä tarvitset toisten voimaa

Lasten
pitäisi hiljaa kasvaa
aikuisten maailmaan
oppia ottamaan ja antamaan
ja tuntemaan pelkoa mutta selviytymään siitä
Meillä
oli kaikkea liian kanssa alusta asti
mutta sitä suuremmaksi kasvoi heidän hellyytensä
sinua kohtaan, sitä lasta kohtaan
joka niin aikaisin heille annettiin

Märta Tikkasen klassikoksi muotoutunut runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina (alk. Århundradets kärlekssaga, 1978; suom. Eila Pennanen 1978; luettu painos v. 2018, Tammi) on edelleen ajankohtainen, liikuttava teos rakkaudesta, tasa-arvosta ja naisen paikasta. Se luotaa syvällisesti ja omaa kilpeä kiillottamatta monin tavoin vaikeaa avioliittoa alkoholistin kanssa: naisen epävarmuus, riittämättömyys ja turvattomuus vuorottelevat vahingoniloisuuden, kostonhimon ja jopa äärimmäisen vallantunteen kanssa. Riipaisevat ja yllättävätkin tunteet välittyvät vahvasti: puheenomainen kieli ilman kiemuraisia kielikuvia tekee oikeutta omakohtaisiin kokemuksiin perustuvalle avoimelle kerronnalle. Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, joka varmasti koskettaa monenlaisia yleisöjä: alkoholismin värittämän arjen lisäksi runoissa käsitellään omien rajojen etsimistä ja löytämistä, tasa-arvoisen kumppanuuden kaipuuta ja rakkauden pelottavaa kaikkivoipaisuutta. Välillä luulee kaiken jo menneen, mutta silti jokin käsittämätön voima voi pitää parin yhdessä – vaikkei se olisi kummallekaan hyväksi.

Vuosisadan rakkaustarina sisältää 176 sivua Tikkasen omaelämäkerrallista tekstiä: kokoelmassa on niin ajatuksenvirtamaisia, usean sivun mittaisia vuodatuksia sekä napakoita, suoraan asian ytimeen viiltävästi iskeviä ajatuksia. Nimeämättömät runot jakautuvat kolmeen niin ikään nimeämättömään lukuun, joista voi löytää omat pääteemansa. Ensimmäinen ja pisin luku läväyttää lukijan silmille heti kaikki raadollisimmat hetket: alkoholismista kuulleet läheiset ihmettelevät, miksei runon naispuolinen puhuja lähde, mutta nainen onnistuu kerta kerralta pyörtämään päätöksensä: edes lasten pelottelu tai henkisen väkivallan hiljalleen muuttuminen fyysisemmäksi eivät saa lopettamaan suhdetta, vaikka niin nainen aina ajatteli tekevänsä. Epätoivoissaan pulloon tarttunut ja siitä yhä pahempaan epävakauden kierteeseen joutunut mies tyrannisoi koko monilapsisen perheen arkea, vaikka (vai koska?) on itsekin alkoholisti-isän traumatisoima. Ainoat helpotuksen hetket löytyvät, kun mies on jälleen kerran sammunut – kun hän vihdoin on hetken hiljaa ja vaatimatta, lapsetkin uskaltavat leikkiä ja lähteä kavereiden kanssa ulos. Miehen juomisen, lapsiin kohdistuvan arvostelun, huomion kärttämisen ja vaimon rajoittamisen ympärille rakentunut elo vie hengitystilan lukijaltakin – miksi nainen ei tosiaan lähde?

Toisessa luvussa avataan miehen ja naisen välistä historiaa ja parisuhteen lähtökohtia. Nuori ja viaton, ns. hyvästä perheestä lähtöisin oleva nainen ihastuu säkenöivään supliikkimieheen ja ajattelee voivansa parantaa tämän menneisyyden haamuista rakkaudella ja loppumattomalla ymmärryksellä. Aluksi mieheltä sateleekin vaikeiden päivien lomassa kehuja ja ylistystä suuren rakkauden nimissä, ja nuori nainen tarttuu niihin kaikella voimallaan. Vuosien vieriessä alkaa kuitenkin valjeta totuus: miksei vuosisadan rakkaustarinaksi nimetyssä avioliitossa kuitenkaan ole tukea ja kumppanuutta vaimoa kohtaan, vain epäluottamusta ja turvattomuutta?

” – –
Uskollisuuteni
on sinulle tärkeää
sanot
kun taas sinulla
on tietysti eroottiset tottumuksesi

Epätoivoni
jota umpisilmäisyytesi
minussa herättää
sinä tulkitset pahansuopuudeksi
kateudeksi

Ahdistukseni
pitkinä valvottuina öinä
sinä sivuutat nukkumalla
rauhallisesti

Sinä joka rakastat
etkö voisi joskus
yrittää kertoa mitä tarkoitat
kun sanot
että rakastat minua?”

Kun ensimmäinen luku kuvaa kaoottista kotielämää ja toinen parisuhteen historiaa, kolmas luku kertoo naisena olemisesta niin parisuhteessa, perheessä kuin yhteiskunnassakin. Katse kääntyy runon puhujan omiin tuntemuksiin: mistä hän haaveilee, miten hän asiat näkee ja miten hän yhtäkkiä, keski-iän kynnyksellä, alkaa huomata itsessään ja avioliitossaan muistumia äitinsä, isoäitinsä ja sukunsa esiäitien avioliitoista ja kohtaloista. Puhuja ei halua elää loppuelämäänsä miehensä ailahteluja odotellen ja omaa itseään perheeltäänkin peitellen, ei koskaan ole halunnut. Lopulta kaikkien kipujen ja kiistojen jälkeen nainen kypsyy päätökseen: on aika kerätä ”rohkeuteni aivan pienet jäännökset” ja valita oma elämä.

Vuosisadan rakkaustarina on synkkää, surullista ja edelleen monille pelottavan realistista tekstiä – ja juuri siksi niin tärkeää ja vaikuttavaa luettavaa. Tikkanen käsittelee teemoja omakohtaisuuden mukanaan tuomalla varmuudella ja kirkkaiksi hioutunein ilmaisuin, välillä jopa mustan huumorin sävyin. Vaikka runouden lukeminen tuntuu henkilökohtaisesti minusta usein vaikealta ja hitaalta, Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, jonka haluaa ahmia loppuun saakka heti ensimmäisiltä riveiltä. Helposti lähestyttävä, suora tyyli sekä tiiviisti mutta kauniisti muotoillut sisällöt antavat lukijalle tilaa tutkia ja ajatella itse. Se onkin tarpeen, kun alle 200 sivua mahduttaa sisälleen tällaisen määrän painavaa asiaa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 26: Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan