Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja

Sinä iltana yövyimme Kuroton mustalla rannalla. Sen leveällä vastarannalla valkoiset hiekkakumpareet uloittuivat etäälle, kirkas kuu valaisi tienoon ja tuuli humisi miellyttävän alakuloisena tuuhean männikön oksistoissa. Muut alkoivat sepittää innoissaan runoja, niinpä minäkin:

Nyt on pysyteltävä hereillä!
Jos en tänä iltana, niin koska voisin taas ihailla
syysyön kuuta Kuroton rannalla?

img_20190730_1836056429500217339518401.jpg

Historian saatossa nimettömäksi jäänyt, jälkipolville nimellä Sugawara Takasuen tytär tunnetuksi tullut nainen on yksi Heian-kauden (794–1192) Japanin tunnetuimmista proosakirjoittajista. Miika Pölkki on ansiokkaasti suomentanut Takasuen tyttären päiväkirjan nimellä Keisarinnan hovineidon päiväkirja (Basam Books, 2005; alk. Sarashina nikki n. 1058). Teos edustaa nikki-nimistä kirjallisuudenlajia, joka tarkoittaa nimenomaan naisten (tai naiseksi tekeytyneiden) kertojien omaelämäkerrallisia runopäiväkirjoja, jotka sekoittelevat proosaa ja waka-runoja. Keisarinnan hovineidon päiväkirja tai muukaan nikki-kirjallisuus ei kuitenkaan ole aivan sellaista ajatuksenjuoksumaista päiväkirjatekstiä kuten lajin nykyisin ymmärrämme: teokset on usein kirjoitettu jälkikäteen ja aiheet ja tyyli valittu tietoisesti lukijoita ajatellen. Siitä huolimatta Takasuen tyttären päiväkirjaa lukiessani ajattelin vaikuttuneena, etteivät ihmiset ole vuosisatojen saatossakaan muuttuneet perusluonteeltaan – aina on ollut samankaltaisia haaveita, pettymyksiä, hankalia ihmissuhteita ja suloisia ihastumisen tunteita.

Vaikka suomennos antaa ymmärtää Takasuen tyttären elämän sijoittuvan keisarinnan hovipalvelukseen, hovielämä seurapiireineen muodostaa vain pienen osan haaveiluun taipuvaisen, luonteeltaan varovaisen naisen elämästä. Takasuen tyttären jälkikäteen kokoama päiväkirja (vai pikemminkin muistelmateos?) valmistui arviolta vuonna 1059, jolloin hän oli 52-vuotias. Kuten niin monien historiallisten naisten kohdalla, ei Takasuen tyttärestäkään ole saatavilla kunnollisia tietoja, eikä hänestä tiedettäisi nykyään juuri mitään ilman päiväkirjakäsikirjoitustaan sekä isästään, aviomiehestään ja pojastaan säilyneitä tietoja. Takasuen tytär kuului sekä isänsä että äitinsä puolelta kirjallisesti merkittäviin sukuihin, ja hänen tätinsä, myöskin ilman etunimeä historiaan jäänyt kuuluisa nikki-kirjailija Michitsunan äiti, toimi varmasti Takasuen tyttärenkin innoituksena. Takasuen tytär itse väheksyy erityisesti runoilijanlahjojaan, ja tekstien perusteella tulkitsin hänet suorastaan masentuneisuuteen taipuvaiseksi. Kirjan ensimmäisten sivujen haaveksivasta teinitytöstä kasvaa menetysten ja vastoinkäymisten kautta surullinen vanhus (kuten hän 50-vuotiaana itseään nimittää).

Päiväkirjan kerronta alkaa noin vuodesta 1020, jolloin kirjoittaja oli 13-vuotias ja eli apulaisaluehallitsija-isänsä sekä äitipuolensa kanssa nykyisen Chiban läänin alueella. Nuori Takasuen tytär kaipaa kaukaiseen pääkaupunkiin palavasti: siellä ovat ihmeellisiltä kuulostavat, arvokkaat tarinat ja kertomukset, joita nuori lukutoukka ei malttaisi odottaa saavan käsiinsä. Myös tytön äiti on siellä: tämä jäi asumaan pääkaupunkiin isän uran saadessa epämieluisan käänteen syrjäseudulle joutumisen myötä. Ahkeran Buddhan rukoilun päätteeksi Takasuen tyttären toive toteutuu, ja perhekunta matkustaa kolme kuukautta muuttaakseen takaisin tuttuun kaupunkiin.

Kaupungissa Takasuen tyttären elämä ei suinkaan täyty seurapiireissä pyörimisestä tai arvostetusta hovipalvelusta, vaan hän sulkeutuu perhepiiriin ja heittäytyy täysin tarinoiden maailmaan. Lähtemättömän vaikutuksen teini-ikäiseen tyttöön tekee Murasaki Shikibun Genji-teos, jonka traagiseen Ukifune-prinsessaan hän samastuu koko loppuelämänsä. Kääntäjä ja tutkija Pölkin mukaan Genjin vaikutus näkyy selvästi läpi Takasuen tyttären elämän: tulkinnan mukaan hän jopa sekoittaa urhoollisen Genji-hahmon uskontonsa jumalaan Buddhaan. Kirjan ihanteellisen sankarin vuoksi hän ei taida edes tyytyä tavallisiin miehiin, tai näin Takasuen tytär ajattelee avioiduttuaan: ”Ymmärsin, etteivät tulevaisuuteen kohdistamani joutavat haaveet olisi mitenkään voineet toteutua tässä maailmassa. Kuinka muka joku niin hienostunut herrasmies kuin loistava Genji voisi tosiaan olla totta?”

Takasuen tytär ei tunnu löytävän paikkaansa yhteiskunnassa tai omissa ihmissuhteissaan. Hän yrittää muiden suosituksesta ja vanhempien käskystä toimia hovipalvelijana, mutta ihmispaljous, juhlallisten seremonioiden epäaitous ja jatkuva kilpailu sosiaalisesta asemasta eivät sovi herkälle ja hiljaiselle naiselle lainkaan. Urayritysten kariuduttua vanhemmat naittavat Takasuen tyttären ajan normeihin verrattuna harvinaisen vanhana, 33-vuotiaana. Avioliittokaan ei ilmeisesti ole onnellisimmasta päästä, vaikka miehen suhteellisen korkea yhteiskunnallinen asema takaa myös tuoreelle vaimolle vapauksia. Päiväkirjassa on pitkiä ajallisia aukkoja avioitumisesta kertomisen jälkeen, eikä nainen kerro miehestään tai lapsistaan juuri mitään; muista perheenjäsenistään, kuten läheisestä isästään tai rakkaasta siskostaan, hän kertoo pitkästikin. Vaikka hän sittemmin sopeutuu kohtaloonsa vaimona ja äitinä, tiivistää tämä lakoninen lausahdus Takasuen tyttären ajatukset avioliitosta: ”En edes odottanut, että perhe-elämä osoittautuisi erityisen hohdokkaaksi, ja vaikka tähänastiset haaveeni eivät olisikaan olleet kuin joutavia harhakuvitelmia, se alitti kaikki odotukseni.”

Keski-iän korvilla Takasuen tytär käy yhä raskasmielisemmäksi, ja ennen häntä niin inspiroineet tarinat saavat väistyä hengelliseen elämään keskittymisen tieltä. Nainen käy ahkerasti pyhiinvaelluksilla, mutta lopulta ikä ja terveys estävät häntä matkustamasta. Lisäksi ystävät asuvat kaukana ja perheenjäsenien kuolematkin järkyttävät lopullisuudellaan. Päiväkirjan viimeisillä sivuilla Takasuen tytär kuvaa itseään jo raihnaiseksi, surulliseksi hahmoksi, joka ei enää pysty toteuttamaan pieniäkään unelmiaan. Lohdutonta lopetusta syventää entisestään se tieto, ettei Takasuen tyttären myöhemmistä vaiheista ole mitään tietoja. Löysikö hän enää onnea, vai oliko kaikki todella menetetty?

Nikki-kirjallisuus yhdistelee mielenkiintoisesti proosamuotoista kerrontaa ja waka-runoja; runot ovat paitsi muun kerronnan sekaan upotettuja pätkiä oikeasti kirjoitetuista runoista ja Takasuen tyttären kirjeenvaihdosta, myös tapahtumien kommentointia ja puhujan tunnot kiteyttäviä repliikkejä. Tämä runojen moninainen hyödyntäminen selittyy osin myös Heian-aikakauden normeilla: runot olivat arvossaan, ja niiden viljely kirjeiden lisäksi myös puheessa oli ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville henkilöille lähes velvollisuus.

Miika Pölkin suomennos on loistava; sen nykykielinen asu helpottaa lukemista ja tuo kirjoittajan lähelle. Lisäksi kirjasta löytyvät Pölkin laatimat Takasuen tyttären elämäkerta, kattava johdanto sekä melkoinen määrä päiväkirjatekstiä selittäviä viitteitä. Jos Heian-kauden kulttuuri ja japanilaisen kirjallisuuden symboliikka kiinnostaa, tämä kirja on pakollinen lisäys lukulistalle. Itse luin teoksen sattumalta limittäin Mia Kankimäen loistavan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin -teoksen kanssa, ja lähes samoja historiallisia henkilöitä ja aikaa kuvaavat teokset täydensivät toisiaan loistavasti.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 43: Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka

Lady Hysteria

Jos poika syntyy, polte nousee
Jos tyttö syntyy, kaiho kohoo

Äitejä, isoäitejä, tätejä
kälyjä, serkkuja, siskoja
leikkikentällä, keinussa, liukumäessä, narutikkailla
kukaan ei omista heitä
heidän silmäluomensa ovat ohutta virsikirjapaperia
he rakastavat enemmän kuin jaksavat
pitävät huolta, alati huolesta kiinni

vähän väliä heitä kehotetaan kiertämään kädet polvien ympärille,
kertomaan itselle: Sinä olet olemassa, sinä olet tärkeä.

He ovat koulutettuja selviämään kaikesta
paitsi siitä ettei onnettomuutta tulekaan

että vauva kapsahtaa katuun
eikä sille käy kuinkaan

että huolet menevät ohi
tyttäret lähtevät
kaipaavat aina.

img_20190730_1838324368681448092981964.jpg

Runoilija ja kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen toinen runokokoelma, Naisen paikka (WSOY 2007), on melko ärhäkkä kokoelma lasikattojen rikkomisesta ja sukupolvien välisistä kuiluista. Kuten teoksen nimestä voi päätellä, keskiössä on naiseus, sen ilmentymät ja vaatimukset, enimmäkseen nykyajassa. Syvyyttä kuitenkin saadaan vaihtamalla aikaa ja näkökulmaa: välillä kerrotaan iso- ja esiäitien ajatuksista ja elämästä nykynaisen vinkkelistä, välillä eletään menneiden polvien ajatuksissa ja kummastellaan ”koska te hankitte miehet ja menette naimisiin”. Vaihdoksista huolimatta kyseessä on moderni runokirja, joka käsittelee moderneja ongelmia: naisten sukupuolensa vuoksi kohtaamat oletukset, kapea kauneuskäsitys ja paine elää muiden mukaan ruoditaan toisinaan mustan humoristisella otteella, toisinaan jopa raivokkaasti ja hautoja availlen.

Neljään osaan jakautuva kokoelma lainaa tyylikeinoja kansanrunoudesta, ja teos on kenties sen kunniaksi omistettu esiäiti Mateli Kuivalattarelle. Wikipedia osaa kertoa, että Kuivalatar oli 1700-1800-lukujen vaihteessa elänyt ilomantsilainen runonlaulaja, joka on kaukaista sukua Huotariselle itselleen. Muutenkin Naisen paikka korostaa naisten välisiä sukulaissuhteita: äidit, anopit, isoäidit ja siskot ovat suuressa roolissa lähes joka runossa. Toisinaan runon puhuja kokee heihin yhteyttä, toisinaan he ovat avoimessa ristiriidassa elämäntapojensa ja haaveidensa erilaisuuksien vuoksi. Miespuolisista sukulaisista ei puhuta, ja muutkin maininnat rajoittuvat lähinnä vanhempien naisten nuoremmilleen osoittamiin, naimisiinmenoa koskeviin patisteluihin. Niihinkin löytyy individualistiselta sukupolvelta napakka vastaus: ”Naapurissa ei ole minulle miestä, / eikä koko kylässä.”

Teoksen osat sitoo yhteen eräänlainen jatkotarina, kansanrunoudesta innoituksensa saanut pidempi runo, johon saadaan jokaisen luvun alussa yksi säkeistö lisää. Sitä, naisteemaa ja loppusoinnuttomuutta lukuun ottamatta runot ovat – ainakin tällaisen tottumattoman runouden lukijan silmin – kovin erilaisia keskenään: runojen rytmit ja tunnelmat vaihtelevat, osa koostuu muutamasta rivistä, osa täyttää lähes koko sivun. 47 runoa ovat selkeästi teemastaan huolimatta hyvin monitulkintaisia: lukiessani kokoelmaa tuntui, että monen säkeen kohdalla sen todellinen merkitys jäi avautumatta. Sanatason ymmärrys tuntui olevan vain pintaa, jonka alta kokeneempi tulkitsija löytäisi paljon muutakin.

Itseäni koskettivat eniten pohdinnat yhteiskunnan ja myös suuressa määrin toisten naisten asettamat paineet – tässä kokoelmassa vanhemmat naiset eivät todellakaan aina tarjoa turvaa, vaan syytöksiä ja kenties katkeruutta nuorempiensa mahdollisuudesta valita toisin. Se, miltä naisen tulisi näyttää, miten käyttäytyä ja miten ajatella iskostuvat jo lapsina alitajuntaan kasvatuksen ja esimerkkien kautta, ja sen ongelmallisuutta kommentoi mielestäni hienosti lainauksessa esitelty runo, Lady Hysteria. Tunnelma onkin monessa kohtaa negatiivisesti värittynyt. On pettymyksiä, huolta, ärsyyntymistä, vihaa, katkeruutta ja pelkoja: ”Pitkän ajan kuluessa kaikki mitä pelkään tapahtuu”, puhuja lakonisesti toteaa runossa Koti.  Keskivaiheilla kokoelmaa puheet noidista, tulen morsiamista ja verisistä naisista yltyvät välillä jopa raaoiksi, ja kehot ja fyysisyys ovat vahvasti läsnä. Se toki sopii teemaan, sillä onhan naisen vartalo ja sen oikeudet yksi suurista tasa-arvokysymyksistä yhä nykyisinkin maailman eri kolkissa.

Aina väleissä, nuorten puhujien säkeissä ja luontokuvauksissa pilkahtelee kuitenkin myös iloa. Oman pään pitämisestä syntyvä tyytyväisyys, kurittomuus ja itsevarmuus ovat nyky-Suomessa mahdollisia kaikille, kuten runossa Sunnuntaihetki kaksi kolmikymppistä serkusta uhoaa: ”Me pyörittelemme silmiä / Venytämme hihat ranteiden suojaksi, / kirjomme tuulesta tummaa huntua / totumme metallin makuun suussa / – –”.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 3: Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue

L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan.  Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

img_20190702_1658286400345849163237264.jpg

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu

Kätlin Kaldmaa: Rakkauden aakkoset

”Flowers of love

You are touching my inner core,
and the buds, impatiently waiting for spring,
will bloom in bright red at the moment we meet
in the heart of winter.
As blooms of shame they will open,
as blooms of pleasure, they live on.

May there be flowers of as many colors
as there will be sensations,
with roots in the heart of the lover.”

img_20180916_163245955286287.jpgTartuin minulle aiemmin tuntemattoman virolaisen kirjallisuuden monitoiminaisen, Kätlin Kaldmaan, runokokoelmaan sen hauskan nimen vuoksi: Rakkauden aakkoset (alk. Armastuse tähestik, 2012; suom. Anniina Ljokkoi, Savukeidas 2015). Odotusten mukaisesti kokoelman runot on tosiaan ryhmitelty otsikoidensa mukaan luovaan aakkosjärjestykseen.

Moderni rakkausrunokokoelma hämmentää: sota ja pakolaisuus ovat yllättävän vahvasti esillä monin paikoin hyvin arkisenkin parisuhdekuvauksen keskellä. Myös runoista paistava suuri huoli Lähi-idän sodista yllättää; onhan Virossa yksi Euroopan tiukimmista pakolaiskiintiöistä ja verrattain vähän ulkomaalaisia, joten aihe ei nähdäkseni ole tyypillisin käsiteltävä virolaiselle runoilijalle. Takakannessa Kaldmaata kuvataankin teemoiltaan ja tyyliltään kansainväliseksi ja universaaliksi, ja runoissa matkataan niin afganistanilaisen, islantilaisen, kanadalaisen kuin sveitsiläisenkin rakastajan matkassa.

Kansainvälisyyttä lisäävät paitsi aiheet, myös englannin kieli: osa runoista on kirjoitettu ainoastaan englanniksi, osan Kaldmaa on kääntänyt itse viroksi (ja Ljokkoi edelleen suomeksi). Kääntäjän jälkisanat selittävät, että englanti tuli Kaldmaalle tärkeäksi kirjallisuuden ja ajattelun kieleksi englannin kielen yliopisto-opintojen myötä, kun monet kirjallisuuden suuret klassikot tulivat hänelle tutuiksi juuri opintojen kielellä. Jostain syystä kokoelman onnistuneimmat runot ovat mielestäni kuitenkin alun perin viroksi niiden ilmaisuvoiman vuoksi; on kuitenkin paljon mahdollista, että tässä näkyy oman tunnekieleni vaikutus lukijana.

Kokoelman 48 runoa esitellään yhteen pötköön, ilman selittäviä väliotsikoita tai muita jaotteluita. Runojen pituus vaihtelee muutamasta toteavasta rivistä muutaman sivun mittaisiin proosarunomaisiin purkauksiin, mutta kaikkia yhdistää loppusoinnuttomuus ja mitattomuus. Kahdella kielellä kirjoitettujen runojen välillä leikitellään paitsi rakkaudella, myös kielellä itsellään: runoista löytyy hassuttelua niin kirjaimellisilla käännöksillä (esim. runossa Darkness of Love: ”We are nothing, and we are everything” vs. sen käännös Rakkauden pimeys: ”Me olemme eimitään, ja me olemme kaikkimitä”) kuin puhekielisillä sanavalinnoilla ja kertojilla, joita on jälkisanojen mukaan ”naistenlehtimäisiksikin” kritisoitu. Kaldmaan runot eivät kuitenkaan ole helpoimpia tulkittavia; ne sisältävät paljon kielikuvia ja symboleita, joille ainakaan itselläni ei ollut valmiita selityksiä.

Monet runot sijoittuvat parisuhteen kipukohtiin: jäähyväisiin, kulttuurieroihin, etäsuhteessa olevan kaipuuseen, yksilön traumoihin ja kokemuksiin, jotka purkautuvat parisuhteeseenkin. Toisaalta tarinalliset runot erimaalaisista rakastajista luovat kuvaa kansakunnista ja länsimaalaisista: sveitsiläisellä rakastajalla ei ole kasvissyöntiä suurempia huolia, mutta afganistanilainen rakastaja on 26-vuotiaana ystäväpiirinsä vanhimmaksi elänyt. Vaikka kaikki runot eivät minulle auenneetkaan, liikkuu kokoelma aiheidensa puolesta erittäin ajankohtaisissa tunnelmissa.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Heli Laaksonen: Sulavoi

Eikä erost viel tiäretä mittä

Laver on piän ja mää olen suur
ajan sunt unissan seinä vaste littanaks
herät ain ko määki herän
kaneliposki
olet taas jättäny hellyyskraanan tippuma
tip
t
i
p
see valu yäs
vaik väität et laitit sen kii
ja harman toppatakkis povitaskus
kasvatat nii suuri
toiveihaaveisulossiunelmi
et saat myymäläetsivä
epäilemä.

img_20180803_1415071974963899.jpgOlen erittäin laiska lukemaan runoja, sillä koen niiden tulkinnan edellyttävän paljon enemmän ajatustyötä ja ponnisteluja kuin proosan lukeminen. Onnekseni nappasin kuitenkin haasteen inspiroimana ja aivan liian pitkään lukulistalla keikkuneen Heli Laaksosen Sulavoin (Otava, 2006).
Kannen iloinen naivistisuus jatkuu tietyllä tapaa myös runoissa, joissa ihmisten rakkaudenkaipuuta, haaveita ja arkipäivässä nousevia huomioita kuvataan lämmöllä – ja sopiva virne suunpielessä. Kuitenkin vain tietyllä tapaa, sillä päältä päin kevyet, tunteita pursuavat runot ovat salaviisaita ja hienosti rakennettuja. Oman viehättävän lisänsä tuo lounaismurre, jolla Laaksonen tunnetusti runoilee.

Kokoelma jakautuu viiteen nimettyyn lukuun sekä erillisiin ensimmäiseen ja viimeiseen runoon. Ensimmäinen luku, Merimiäsmuisti, keskittyy matkaamiseen, kaukana olevan rakkaan kaipuuseen ja mereen sekä luontoon. Paikannimet, saaristosanasto ja tuokiokuvaukset eri tavoin hieman yksinäisten majoista ovat kuitenkin toiveikkaita ja liikkeessä, eivät pysähtyneitä paikoilleen. Toinen luku, Aurinkokannel, kertoo rakkaudesta perisuomalaiseksi miellettyyn koreilemattomaan tapaan. Kuten runossa En san sitä sana todetaan: ”Siin on ärräki ja äs suhise” – ja se siitä. Toisaalta mukaan mahtuu myös pidättelemättömiä rakkaudentunnustuksia, jotka laittavat hymyilemään suloisuudellaan, toisaalta arkisuudellaan.

Kolmas luku, Kaneliomenakruunu, siirtyy tarkastelemaan luontoa: vuodenajat vaihtuvat ja kotipihan linnut laulavat, mutta myös ihmisluontoa sen kaikkine kummallisuuksineen ja suruineen ehditään ruotia lempeään sävyyn. Tätä seuraa tunnelmanvaihdos neljänteen lukuun, jonka nimikin, Käsijarrukäännöksi , saa lukijan odottamaan arvaamattomia tunteita: pettymyksiä, aggressiota ja omia puutteita. ”Elämä ei ol Muumilaakso” ja ”saak mittän kaunist koska / ennen ko sen hajotta kappaleiks?” toteavat runojen puhujat lakonisesti. Viides ja viimeinen luku, Pallomereneiroi, kääntyy kuitenkin kokoelmaa määrittävien sanankäänteiden pariin, lapsenomaiseen elämäniloon ja arjen ihmeellisyyden huomaamiseen. Viimeiseen lukuun mahtuu mukaan kuitenkin myös pientä kapinallisuutta yllättävän terävän satiirinkin muodossa.

Kun kokoelma vielä alkaa itsensä hyväksymistä käsittelevällä runolla Mää ja mää (nyt vuonna 2018 runo tuntui erityisen ajankohtaiselta kaiken itsensä etsinnän ja vartalopositiivisuuden myötä) ja päättyy sinisävyisiä haaveita maalailevaan Kaunei uni -runoon, on oivalluksia, lyhyitä tarinoita ihmiskohtaloista ja jopa sadunomaisuutta yhdistelevä kokoelma vielä pitkään lukemisensa jälkeen hymyilyttävä kokonaisuus. Useimmiten nimettömiksi jäävät puhujat (ja paikoin päärooleissa seikkailevat inhimilliset eläinhahmot) elävät Laaksosen kauniissa, mutta koko tunneskaalan sisältävässä maailmassa, johon itsekin haluaisi lukemisen jälkeen päästä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 2: Kotimainen runokirja