miten kaikki alkoi
siitä olisi paljon
mutta jätetään se nyt
millaista kaikki oli pitkään
paljon olisi siitäkin
säteilit niin että
minä aina nauroin
muistatko rakas
Arno Kotron esikoisteos Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003) on proosarunoteos rakkaudesta, parisuhteesta ja sen päättymisen jälkeisestä ajasta moninaisine tunteineen. Juonellinen, nimettömäksi jäävän miesminäkertojan näkökulmasta kerrottu teos on runokokoelmien tapaan ilmavasti aseteltu ja nopea luettava, mutta Kotron oivaltava kielellinen leikittely saa pysähtymään tekstin äärelle pidemmäksikin aikaa. Mitaton, loppusoinnuton ja jopa välimerkitön ulosanti antaa runsaasti tilaa lukijan omille mielikuville.
Teoksen nimi, Sanovat sitä rakkaudeksi, antoi tietysti odottaa pohdintaa rakkaudesta, mutta Kotron fokus onkin oikeastaan rakkauden päättymisessä. Teema näkyy myös neljän luvun nimissä ja pituuksissa: ensimmäinen, valoisa ja lemmentäyteinen luku on lyhyin, sen jälkeen seuraavat luvut ovat aina toistaan pidempiä sekä teemoiltaan hankalampia ja ongelmien täyteisempiä. Luvut tukevat kokonaisuuden jokseenkin kyynistä mutta antautunutta asennetta: runoissa puhuu rakkaudessa pettynyt mies, joka ei erehdy luulemaan huumaa pysyväksi tilaksi – enää.
Ensimmäinen luku, Yksi (alku), kuvaa muutamilla sivuillaan rakkauden ensihuumaa, suloista vilpitöntä onnea ja maailmojen kohtaamista menneessä aikamuodossa. Kaikki on jo ohi, mutta puhuja ei vielä halua päästää irti muistoista tai entisestä rakastetustaan, ja mies jopa puhuu hänestä edelleen rakas-hellittelynimeä käyttäen: ”muistatko niinä alkuaikoina rakas / silloin aina otit minusta kiinni /nauroit että / nämäkin ovat aivan alkuaikoja – – ”.
Pian siirrytään kuitenkin lukuun Kaksi (post festum) ja rakkauden kivikkoihin: parisuhde ei ollutkaan vain auvoa, vaan kahden ihmisen hioutuessa toisiaan vasten juhlat tosiaan päättyvät joskus. Tulee ensimmäisiä ryppyjä, mutta tulee myös riitoja, epävarmuutta jatkamisen kannattavuudesta, uskottomuutta ja loukkaavia sanoja – ja lopulta ero. Luvussa Kolme (in vino veritas) miespuhuja hukuttaa näitä murheitaan perinteisin menetelmin alkoholiin. Humalaiset illat johtavat uusiin epätoivoisiin yrityksiin ja yöllisiin jankkauksiin, mutta parisuhde on jo mennyttä.
Neljäs luku, Neljä (Helsinki, kolme vuotta myöhemmin), erottuu muista seesteisyydellään. Puhuja ei koe enää vahvaa intohimoa muttei vihaakaan, sillä onnenhetket ja vaikeudet ovat saaneet päälleen nostalgian rauhoittavan verhon. Sen läpi kaikkea mennyttä voi tarkastella haikeudella ja lämmöllä: ”mutta nyt kun olet poissa / jotenkin oudosti olet tallella / juuri sellaisena kuin haluan”. Tunteita ei silti luvusta puutu, vaan läsnä ovat niin pettymys, helpotus kuin kaipauskin. Entinen pariskunta on jatkanut ystävinä, mutta se ei ole helppoa, sillä vahvat tunteet eivät haalene noin vain. Kotro kirjoittaa viimeisessä luvussa upeasti menettämisen sekä eteenpäin menemisen vaikeudesta. Muissakin luvuissa mukana ollut miehen herkkyyden ja sallittujen roolien teema on koskettava.
Ajatuksenjuoksumainen, ryöppyävä muoto, negatiivisten tunteiden vapaa esitys sekä alkoholin ja parisuhteen ongelmien yhteen kietoutuminen tuovat heti mieleen Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina -teoksen. Siihen Kotrokin taitaa tietoisesti viitata: tekstissä vilahtavat niin nimi Henrik kuin lausahdus ”se oli vuosisadan virhe rakas”. Intertekstuaalisista viitteistä huolimatta Kotron tyyli on silti omanlaisensa, ja erityisesti sen tunnistaa ilahduttavasta kielellä leikittelyistä. ”Niin hyvin näet lävitseni että pelottaa / näetkö minua enää ollenkaan” sekä ”se ei mennyt oikeuteen asti / se meni vääryyteen asti” ovat hyviä esimerkkejä Kotron aforismimaisista lausahduksista, jotka saavat pohtimaan sanojen kirjaimellisia ja totuttuja merkityksiä.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 43: Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä
Sivuhenkilö 