heinäkuu 2019 – Sivuhenkilö

Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka

Lady Hysteria

Jos poika syntyy, polte nousee
Jos tyttö syntyy, kaiho kohoo

Äitejä, isoäitejä, tätejä
kälyjä, serkkuja, siskoja
leikkikentällä, keinussa, liukumäessä, narutikkailla
kukaan ei omista heitä
heidän silmäluomensa ovat ohutta virsikirjapaperia
he rakastavat enemmän kuin jaksavat
pitävät huolta, alati huolesta kiinni

vähän väliä heitä kehotetaan kiertämään kädet polvien ympärille,
kertomaan itselle: Sinä olet olemassa, sinä olet tärkeä.

He ovat koulutettuja selviämään kaikesta
paitsi siitä ettei onnettomuutta tulekaan

että vauva kapsahtaa katuun
eikä sille käy kuinkaan

että huolet menevät ohi
tyttäret lähtevät
kaipaavat aina.

Runoilija ja kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen toinen runokokoelma, Naisen paikka (WSOY 2007), on melko ärhäkkä kokoelma lasikattojen rikkomisesta ja sukupolvien välisistä kuiluista. Kuten teoksen nimestä voi päätellä, keskiössä on naiseus, sen ilmentymät ja vaatimukset, enimmäkseen nykyajassa. Syvyyttä kuitenkin saadaan vaihtamalla aikaa ja näkökulmaa: välillä kerrotaan iso- ja esiäitien ajatuksista ja elämästä nykynaisen vinkkelistä, välillä eletään menneiden polvien ajatuksissa ja kummastellaan ”koska te hankitte miehet ja menette naimisiin”. Vaihdoksista huolimatta kyseessä on moderni runokirja, joka käsittelee moderneja ongelmia: naisten sukupuolensa vuoksi kohtaamat oletukset, kapea kauneuskäsitys ja paine elää muiden mukaan ruoditaan toisinaan mustan humoristisella otteella, toisinaan jopa raivokkaasti ja hautoja availlen.

Neljään osaan jakautuva kokoelma lainaa tyylikeinoja kansanrunoudesta, ja teos on kenties sen kunniaksi omistettu esiäiti Mateli Kuivalattarelle. Wikipedia osaa kertoa, että Kuivalatar oli 1700-1800-lukujen vaihteessa elänyt ilomantsilainen runonlaulaja, joka on kaukaista sukua Huotariselle itselleen. Muutenkin Naisen paikka korostaa naisten välisiä sukulaissuhteita: äidit, anopit, isoäidit ja siskot ovat suuressa roolissa lähes joka runossa. Toisinaan runon puhuja kokee heihin yhteyttä, toisinaan he ovat avoimessa ristiriidassa elämäntapojensa ja haaveidensa erilaisuuksien vuoksi. Miespuolisista sukulaisista ei puhuta, ja muutkin maininnat rajoittuvat lähinnä vanhempien naisten nuoremmilleen osoittamiin, naimisiinmenoa koskeviin patisteluihin. Niihinkin löytyy individualistiselta sukupolvelta napakka vastaus: ”Naapurissa ei ole minulle miestä, / eikä koko kylässä.”

Teoksen osat sitoo yhteen eräänlainen jatkotarina, kansanrunoudesta innoituksensa saanut pidempi runo, johon saadaan jokaisen luvun alussa yksi säkeistö lisää. Sitä, naisteemaa ja loppusoinnuttomuutta lukuun ottamatta runot ovat – ainakin tällaisen tottumattoman runouden lukijan silmin – kovin erilaisia keskenään: runojen rytmit ja tunnelmat vaihtelevat, osa koostuu muutamasta rivistä, osa täyttää lähes koko sivun. 47 runoa ovat selkeästi teemastaan huolimatta hyvin monitulkintaisia: lukiessani kokoelmaa tuntui, että monen säkeen kohdalla sen todellinen merkitys jäi avautumatta. Sanatason ymmärrys tuntui olevan vain pintaa, jonka alta kokeneempi tulkitsija löytäisi paljon muutakin.

Itseäni koskettivat eniten pohdinnat yhteiskunnan ja myös suuressa määrin toisten naisten asettamat paineet – tässä kokoelmassa vanhemmat naiset eivät todellakaan aina tarjoa turvaa, vaan syytöksiä ja kenties katkeruutta nuorempiensa mahdollisuudesta valita toisin. Se, miltä naisen tulisi näyttää, miten käyttäytyä ja miten ajatella iskostuvat jo lapsina alitajuntaan kasvatuksen ja esimerkkien kautta, ja sen ongelmallisuutta kommentoi mielestäni hienosti lainauksessa esitelty runo, Lady Hysteria. Tunnelma onkin monessa kohtaa negatiivisesti värittynyt. On pettymyksiä, huolta, ärsyyntymistä, vihaa, katkeruutta ja pelkoja: ”Pitkän ajan kuluessa kaikki mitä pelkään tapahtuu”, puhuja lakonisesti toteaa runossa Koti. Keskivaiheilla kokoelmaa puheet noidista, tulen morsiamista ja verisistä naisista yltyvät välillä jopa raaoiksi, ja kehot ja fyysisyys ovat vahvasti läsnä. Se toki sopii teemaan, sillä onhan naisen vartalo ja sen oikeudet yksi suurista tasa-arvokysymyksistä yhä nykyisinkin maailman eri kolkissa.

Aina väleissä, nuorten puhujien säkeissä ja luontokuvauksissa pilkahtelee kuitenkin myös iloa. Oman pään pitämisestä syntyvä tyytyväisyys, kurittomuus ja itsevarmuus ovat nyky-Suomessa mahdollisia kaikille, kuten runossa Sunnuntaihetki kaksi kolmikymppistä serkusta uhoaa: ”Me pyörittelemme silmiä / Venytämme hihat ranteiden suojaksi, / kirjomme tuulesta tummaa huntua / totumme metallin makuun suussa / – –”.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 17/50
Kohta 3: Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Surua, kireyttä, poissaoloa, ahdistusta – mutta he ovat kunnossa, sellaisina kuin hän heidät synnytti; ovat elossa vaikkakaan eivät hyvinvoivia, ovat maailmassa, kaloja vedessä, siinä kunnossa jossa hän heidät tänne saattoi (hengittävinä ja taistelevina), ja se riittää. Ei ehkä muille, Fola ajattelee, ehkä ei muille äideille jotka rukoilevat jälkikasvulleen suurta omaisuutta ja mainetta, eeppisiä rakkaustarinoita ja iloa (todennäköisesti paremmat äidit: pienet, säteilevästi hymyilevät, tehokkaat tila-autoäidit), mutta tarpeeksi hänelle joka tappaisi, silpoisi ja kuolisi jokaisen lapsensa puolesta mutta joka tietää, että tahdolla on rajansa.

Taiye Selasin esikoisromaani Ghana ikuisesti (alk. Ghana must go, 2013; suom. Marianna Kurtto, Otava 2013) on hieno, juonivetoinen tarina perhesiteistä, ylisukupolvisesta häpeästä ja kulttuurien välissä elämisestä. Selasi kuvaa kauniilla ja yksityiskohtaisella kielellä (josta osakiitos tietenkin hyvälle kääntäjälle!) niinkin painavia ilmiöitä kuin ulkopuolisuus, petetyksi tuleminen ja lapsuuden traumat, mutta kaiken päätteeksi kyseessä on kuitenkin selviytymistarina. Kweku ja Folasadé eli Fola Sain, kahden Afrikasta Amerikkaan lähteneen ihmisen kautta lukijalle esitellään kummankin sukuhaaran raskas menneisyys sotaisassa Nigeriassa ja köyhyydestä kärsivässä Ghanassa. Heidän lapsensa syntyvät Pohjois-Amerikassa länsimaisen yltäkylläisyyden keskelle, mutta onnea ei saa edes hampaat irvessä yrittämällä. Elämä kulkee ratojaan välittämättä ihmisten toiveista ja suunnitelmista, mutta lopulta, suurten menetysten kautta, Sain perhe löytää jälleen yhteyden toisiinsa.

Moneen aikaan ja paikkaan hyppivä tarina kehkeytyy perheen isän, Kweku Sain, ympärille. Ghanalaisessa kotikylässään ihmelapseksi julistettu isätön poika hakeutuu määrätietoisesti Amerikkaan ja saavuttaakin oman amerikkalaisen unelmansa. Hän avioituu Nigeriasta paenneen Folasadén kanssa, saa neljä lasta, muuttaa palkan kohotessa yhä suurempiin asuntoihin ja lopulta kohoaa alansa parhaana pidetyksi kirurgiksi. Hurja työmoraali ja vankkumaton tahto eivät kuitenkaan ole täysin sisäsyntyisiä; hän kokee olevansa velkaa älykkäälle vaimolleen, joka joutui jättämään lupaavan lakiuran perheen perustamisen vuoksi. Isänsä hylkäämänä hän haluaa tarjota lapsilleen vain parasta, ja ulkopuolisille on jatkuvasti todisteltava pätevyyttään rasismin ja ennakkoluulojen vuoksi. Päänsä sisällä hän kuitenkin kamppailee raivokkaimmin yhtä stereotypiaa vastaan: hän ei halua olla se afrikkalainen mies, joka jättää perheensä.

Kuten arvata saattaa, korttitalo luhistuu pitkään jatkuneen paineen alla. Kwekua syytetään hoitovirheestä, ja merkittävässä asemassa olevat kuolleen potilaan läheiset painostavat huippusairaalan irtisanomaan Kwekun. Mies ei kestä vääriä syytöksiä muttei myöskään irtisanomisen häpeää, ja alkaa salaa perheeltään kamppailla kalliisti oikeudessa. Yhtenä päivänä rahat ovat loppu ja irtisanominen paljastuu yhdelle perheen lapsista. Samalla hetkellä Kweku pakenee mitään suunnittelematta, hyvästejä jättämättä Ghanaan eikä enää palaa.

Kun lapsilleen melko hatariksi muistikuviksi jäänyt mies kuolee vuosia myöhemmin yllättäen sydänkohtaukseen omalle pihalleen, hajalleen ajautunut, yhteistä surua kantava perhe kerääntyy vihdoin koolle. Kwekun lähdön jälkeen yksin jäänyt vaimo Folasadé kutsuu aikuistuneet lapsensa Ghanaan, jonne muutti hetken mielijohteesta vain hetki ennen entisen miehensä kuolemaa. Hautajaisvalmistelut tai edes saman katon alla oleminen eivät kuitenkaan suju leikiten, kun Kwekun lähdön aiheuttamat haavat eivät ole koskaan parantuneet – perheenjäsenet kun sulkeutuivat pärjäämään kukin omine avuineen.

Lapsista vanhin, kunnollinen, älykäs ja urheilullinen Olu, on isänsä jalanjälkiä seurannut huippulääkäri, joka traumatisoitui tämän lähdöstä niin, ettei uskalla luottaa rakkauteen lääkäri-vaimonsa Lingin hellyydestä huolimatta. Kaksoset eli elämässä ajelehtiva, lakiopinnot keskeyttänyt Taiwo ja kuuluisa taiteilija Kehinde joutuivat isänsä lähdön jälkeisen rahatilanteen vuoksi muuttamaan vuodeksi äitinsä sukulaisten luo Afrikkaan. Siellä varhaisteini-iässä koetut henkiset ja fyysiset vääryydet rakensivat heidän ja muun perheen välille vihan ja katkeruuden mykän muurin, jonka vuoksi molemmat välttelevät yhteydenpitoa. Nuorin, juuri 20 vuotta täyttänyt Sadie, potee mitättömyyttä menestyvien tai vähintäänkin huippukauniiden sisarustensa vierellä. Perheen lellikiksi kasvanut aikuistuva nainen haluaisi tulla otetuksi vakavasti, mutta huono itsetunto ja syömishäiriö eivät jätä hänelle voimia vastustaa vanhoja malleja.

Hieman ennalta-arvattavasti yhteinen matka Ghanaan ja sukujuurille antaa jokaiselle vastauksia, joihin sopivia kysymyksiä perheessä ei ole uskallettu esittää vuosikymmeniin. Kun aina taustalla häilynyt, kadonnut aviomies ja isä on varmuudella mennyt, syntyy tilaa uudenlaisille suhteille. Selasi pitää monimutkaisen, lukuisia sivuhaaroja ja -henkilöitä sisältävän paketin ihailtavasti kasassa, eikä kokonaisuus sorru mielestäni lainkaan siirappisuuden puolelle – itse asiassa olisin mielelläni lukenut lisää onnellisuudesta ja helpotuksesta. Henkilöt kärsivät ja riitelevät siinä määrin inhorealistisesti kuvattuina, että lisäkeveys olisi välillä ollut paikallaan, mutta kuten Folasadé toteaa lakonisesti: riittää että elämässä on kunnossa, hyvinvointi olisi liikaa vaadittu. Kaivattua hengähdystä ristiriitaisten ihmissuhteiden lomaan toivat kuitenkin muun kerronnan lomaan ripotellut mielenkiintoiset ghanalaiset ja nigerialaiset perinteet, tavat ja historialliset tapahtumat, jotka olivat itselleni aivan uusia.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 23: Kirjan nimessä on jokin maa

Mati Unt: Kuunpimennys

1. heinäkuuta
Niin, miksi en kuvaile itseäni?
On tyhmää kun joku tuntematon puhuu. Jos kukaan ei tiedä kuka puhuu, on vaikea saada ihmiset kuuntelemaan. Ketä kiinnostaisi ei-kenenkään puhe?
Sanoessamme, että nyt puhuu serkkupoika, Morton, polygrafisti – asia oitis kiinnostaa enemmän. Tiedämme silloin vähän, mutta tiedämme kuitenkin jotain. Emme ole tyhjän päällä.
Minä olen kuuluttajan vaimo. En osannut enkä halunnut kuvata miestäni. Miten sitten maalaisin oman kuvani?

Luin virolaisen prosaisti Mati Untin romaanin Kuunpimennys (alk. Looming, 1984; suom. Eva Lille, Gummerus 1985). Se on erikoisella tunnelmalla varustettu päiväkirjamuotoinen romaani, jossa nuori, juuri naimisiin mennyt vaimo kertoo ajatuksistaan sekä arjestaan miehensä, itseään vanhemman radiokuuluttajan kanssa 1980-luvun Virossa. Sisäänpäinkääntynyt tarina sijoittuu nimettömäksi jäävään keskikokoiseen kaupunkiin Tallinnan ja Tarton välille, mutta noin viiden kuukauden mittainen ote päiväkirjasta käsittelee enimmäkseen naisen sisäistä maailmaa. Vähä vähältä mielenterveysongelmat tai muutoin vain yliluonnolliset tapahtumat alkavat vetää naista vastustamattomasti puoleensa, mutta lukijana ei voi olla aivan varma, mitä todella tapahtuu. Kuunpimennys onnistuukin hämmentämään juuri sillä, että eriskummalliset tapahtumat tuntuvat lähes luontevilta yhtälailla eriskummallisen tunnelman kehyksissä.

Päiväkirjamerkinnät ovat romaanin alussa, toukokuussa, vielä kovin tavallisia: uusi pariskunta on muuttanut yhteen, mies käy töissä ja iltaisin palaa kotona odottavan vaimonsa luokse kertomaan päivän sattumuksista ja jaarittelemaan historiaharrastuksestaan. Välillä he käyvät ulkona ja tapaamassa ystäviä, välillä matkaavat eteläiseen Viroon miehen kotikonnuille. Jossain vaiheessa sen kuitenkin huomaa: nuoren vaimon elämä ja ajatukset tuntuvat pyörivän täysin miehen ympärillä. Vaimo tallentaa kirjaansa miehensä tylsistyttävämmätkin nippelitietomonologit, eikä hän ikinä keskeytä välillä puheripuliin asti taipuvaista miestään kotona saati sosiaalisissa tilanteissa. Vaimo harmittelee omaa historian- ja numeroiden tuntemustaan, vaikka miehen vaatimukset olisivat kovia kelle tahansa. ”Minun pitää kirjoittaa kaikki ehdottomasti muistiin, muuten monet asiat unohtuvat ja siitä voi koitua sekaannusta. Olen jo pari kertaa ollut hankalassa välikädessä. On pidettävä mielessä joitakin lukuja, jotka helposti unohtuvat. Esimerkiksi tasavaltamme sijainti.”

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä pakkomielteisemmäksi ja ahdistuneemmaksi naisen mielenmaisema käy. Puheisiin ilmestyvät symboliset elementit, kuu ja kissat, sekä pohdinnat omasta menneisyydestä: myös itsenäiset ajatukset hän laskee menneisyydeksi. Jokainen saa kuitenkin tehdä omat tulkintansa siitä, tarkoitetaanko menneisyydellä aikaa ennen avioliittoa vai aikaa ennen kirjan puolivälissä vallan ottavaa epämääräisyyttä, halua muuttua joksikin muuksi; mieluiten kissaksi. ”Enhän minä eilen ole syntynyt. Onhan minulla jotain ollut. Elinhän minäkin jossain ja siihen oli omat syynsä. Oli minullakin omat henkilökohtaiset asiani. Minulla oli oikeuteni ja velvollisuuteni. Oma makuni. Oma mies. Oma koti.”

Samalla tavoin tulkittavaksi jää myös romaanin loppuratkaisu. Ajatuksenjuoksumaiset päiväkirjamerkinnät vaihtelevat päivän askareiden kuvauksesta kohti epärealististen tapahtumien ja tuntemuksien kuvausta. Viimeisen sivun loputtua ei siis ollutkaan helppo päättää, mistä kirja eniten kertoi – luulen siihen löytyvän monia vastauksia. Osa liittyy arvatenkin vahvasti kirjan ilmestymisen aikaisiin tapahtumiin, joten osa absurdista tunnelmasta menee varmasti sen piikkiin, etten ymmärrä viittauksia oikein. Itselleni lukukokemus tarjosi kuitenkin eniten pohdintaa henkisestä yksinäisyydestä, mielenterveysongelmista ja parisuhteen valtapeleistä.

Vaikka päähenkilöt ja tapahtumapaikat etäännytetään nimien ja suoran kuvauksen puutteella, tarina on hyvin intensiivistä luettavaa. Viron kulttuuria ja historiaa tuntemattomille aviomiehen hengästyttävät luettelot kuuluisista henkilöistä, Viron sotahistoriasta (ennen Neuvostoliittoa) ja kirjallisuudesta voivat tuntua hyvinkin raskailta, enkä itsekään aiheisiin perehtymisestä huolimatta tunnistanut puoliakaan nimistä ja viittauksista. Sitkeimmän kirja voikin innostaa googlaamaan lukuisista aiheista, mutta kirjasta voi nauttia myös ilman kulttuurista kontekstia: kuvatut mielenliikkeet ja parisuhteen alkuvaiheet ovat universaalisti ymmärrettäviä asioita. Suomalaislukijoita saattavat ilahduttaa myös lukuisat Suomi-viittaukset: Unt on upottanut tarinaan niin tuttua kirjallisuutta kuin kevyempiäkin huomioita naapurimaan näkövinkkelistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 15/50
Kohta 40: Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu