Surua, kireyttä, poissaoloa, ahdistusta – mutta he ovat kunnossa, sellaisina kuin hän heidät synnytti; ovat elossa vaikkakaan eivät hyvinvoivia, ovat maailmassa, kaloja vedessä, siinä kunnossa jossa hän heidät tänne saattoi (hengittävinä ja taistelevina), ja se riittää. Ei ehkä muille, Fola ajattelee, ehkä ei muille äideille jotka rukoilevat jälkikasvulleen suurta omaisuutta ja mainetta, eeppisiä rakkaustarinoita ja iloa (todennäköisesti paremmat äidit: pienet, säteilevästi hymyilevät, tehokkaat tila-autoäidit), mutta tarpeeksi hänelle joka tappaisi, silpoisi ja kuolisi jokaisen lapsensa puolesta mutta joka tietää, että tahdolla on rajansa.
Taiye Selasin esikoisromaani Ghana ikuisesti (alk. Ghana must go, 2013; suom. Marianna Kurtto, Otava 2013) on hieno, juonivetoinen tarina perhesiteistä, ylisukupolvisesta häpeästä ja kulttuurien välissä elämisestä. Selasi kuvaa kauniilla ja yksityiskohtaisella kielellä (josta osakiitos tietenkin hyvälle kääntäjälle!) niinkin painavia ilmiöitä kuin ulkopuolisuus, petetyksi tuleminen ja lapsuuden traumat, mutta kaiken päätteeksi kyseessä on kuitenkin selviytymistarina. Kweku ja Folasadé eli Fola Sain, kahden Afrikasta Amerikkaan lähteneen ihmisen kautta lukijalle esitellään kummankin sukuhaaran raskas menneisyys sotaisassa Nigeriassa ja köyhyydestä kärsivässä Ghanassa. Heidän lapsensa syntyvät Pohjois-Amerikassa länsimaisen yltäkylläisyyden keskelle, mutta onnea ei saa edes hampaat irvessä yrittämällä. Elämä kulkee ratojaan välittämättä ihmisten toiveista ja suunnitelmista, mutta lopulta, suurten menetysten kautta, Sain perhe löytää jälleen yhteyden toisiinsa.
Moneen aikaan ja paikkaan hyppivä tarina kehkeytyy perheen isän, Kweku Sain, ympärille. Ghanalaisessa kotikylässään ihmelapseksi julistettu isätön poika hakeutuu määrätietoisesti Amerikkaan ja saavuttaakin oman amerikkalaisen unelmansa. Hän avioituu Nigeriasta paenneen Folasadén kanssa, saa neljä lasta, muuttaa palkan kohotessa yhä suurempiin asuntoihin ja lopulta kohoaa alansa parhaana pidetyksi kirurgiksi. Hurja työmoraali ja vankkumaton tahto eivät kuitenkaan ole täysin sisäsyntyisiä; hän kokee olevansa velkaa älykkäälle vaimolleen, joka joutui jättämään lupaavan lakiuran perheen perustamisen vuoksi. Isänsä hylkäämänä hän haluaa tarjota lapsilleen vain parasta, ja ulkopuolisille on jatkuvasti todisteltava pätevyyttään rasismin ja ennakkoluulojen vuoksi. Päänsä sisällä hän kuitenkin kamppailee raivokkaimmin yhtä stereotypiaa vastaan: hän ei halua olla se afrikkalainen mies, joka jättää perheensä.
Kuten arvata saattaa, korttitalo luhistuu pitkään jatkuneen paineen alla. Kwekua syytetään hoitovirheestä, ja merkittävässä asemassa olevat kuolleen potilaan läheiset painostavat huippusairaalan irtisanomaan Kwekun. Mies ei kestä vääriä syytöksiä muttei myöskään irtisanomisen häpeää, ja alkaa salaa perheeltään kamppailla kalliisti oikeudessa. Yhtenä päivänä rahat ovat loppu ja irtisanominen paljastuu yhdelle perheen lapsista. Samalla hetkellä Kweku pakenee mitään suunnittelematta, hyvästejä jättämättä Ghanaan eikä enää palaa.
Kun lapsilleen melko hatariksi muistikuviksi jäänyt mies kuolee vuosia myöhemmin yllättäen sydänkohtaukseen omalle pihalleen, hajalleen ajautunut, yhteistä surua kantava perhe kerääntyy vihdoin koolle. Kwekun lähdön jälkeen yksin jäänyt vaimo Folasadé kutsuu aikuistuneet lapsensa Ghanaan, jonne muutti hetken mielijohteesta vain hetki ennen entisen miehensä kuolemaa. Hautajaisvalmistelut tai edes saman katon alla oleminen eivät kuitenkaan suju leikiten, kun Kwekun lähdön aiheuttamat haavat eivät ole koskaan parantuneet – perheenjäsenet kun sulkeutuivat pärjäämään kukin omine avuineen.
Lapsista vanhin, kunnollinen, älykäs ja urheilullinen Olu, on isänsä jalanjälkiä seurannut huippulääkäri, joka traumatisoitui tämän lähdöstä niin, ettei uskalla luottaa rakkauteen lääkäri-vaimonsa Lingin hellyydestä huolimatta. Kaksoset eli elämässä ajelehtiva, lakiopinnot keskeyttänyt Taiwo ja kuuluisa taiteilija Kehinde joutuivat isänsä lähdön jälkeisen rahatilanteen vuoksi muuttamaan vuodeksi äitinsä sukulaisten luo Afrikkaan. Siellä varhaisteini-iässä koetut henkiset ja fyysiset vääryydet rakensivat heidän ja muun perheen välille vihan ja katkeruuden mykän muurin, jonka vuoksi molemmat välttelevät yhteydenpitoa. Nuorin, juuri 20 vuotta täyttänyt Sadie, potee mitättömyyttä menestyvien tai vähintäänkin huippukauniiden sisarustensa vierellä. Perheen lellikiksi kasvanut aikuistuva nainen haluaisi tulla otetuksi vakavasti, mutta huono itsetunto ja syömishäiriö eivät jätä hänelle voimia vastustaa vanhoja malleja.
Hieman ennalta-arvattavasti yhteinen matka Ghanaan ja sukujuurille antaa jokaiselle vastauksia, joihin sopivia kysymyksiä perheessä ei ole uskallettu esittää vuosikymmeniin. Kun aina taustalla häilynyt, kadonnut aviomies ja isä on varmuudella mennyt, syntyy tilaa uudenlaisille suhteille. Selasi pitää monimutkaisen, lukuisia sivuhaaroja ja -henkilöitä sisältävän paketin ihailtavasti kasassa, eikä kokonaisuus sorru mielestäni lainkaan siirappisuuden puolelle – itse asiassa olisin mielelläni lukenut lisää onnellisuudesta ja helpotuksesta. Henkilöt kärsivät ja riitelevät siinä määrin inhorealistisesti kuvattuina, että lisäkeveys olisi välillä ollut paikallaan, mutta kuten Folasadé toteaa lakonisesti: riittää että elämässä on kunnossa, hyvinvointi olisi liikaa vaadittu. Kaivattua hengähdystä ristiriitaisten ihmissuhteiden lomaan toivat kuitenkin muun kerronnan lomaan ripotellut mielenkiintoiset ghanalaiset ja nigerialaiset perinteet, tavat ja historialliset tapahtumat, jotka olivat itselleni aivan uusia.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 23: Kirjan nimessä on jokin maa
Sivuhenkilö 