Hyväosaisen porvariperheen toiseksi vanhimman lapsen Saima Harmajan kehityskertomus on huikea ja kiinnostava. Samalla se on pala Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmenten historiaa ja kurkistus silloiseen helsinkiläisen sivistyneistön elämäntapaan, ajatteluun ja kasvatusmenetelmiin. Laajan päiväkirja- ja muun aineiston pohjalta rakentui riipaisevan rehellinen kuva herkän, ristiriitaisen ja lahjakkaan lapsen taistelusta oman minuutensa ja vahvuuksiensa – kutsumuksensa – löytämiseksi.
Traagisesti tuberkuloosiin juuri ennen 24-vuotissyntymäpäiväänsä kuollut runoilija Saima Harmaja on aina herättänyt minussa kovasti mielenkiintoa. Niin myös monessa muussa, sillä onhan lapsesta asti runoilijaksi tähdännyt Harmaja tunnettu varhaiskypsänä palavan rakkauden ja vääjäämättömän kuoleman kuvaajana, joka nostettiin lähes välittömästi kuolemansa jälkeen suomalaisen runouden klassikoihin. Saima-faniksi tunnustautuva filosofian tohtori, tietokirjailija Ritva Ylönen on koonnut lyhyen mutta monivaiheisen taiteilijaelämän yksiin kansiin keväällä 2019 ilmestyneessä kirjassaan Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019). Samalla suurelle yleisölle raotetaan ensimmäistä kertaa ahkerasti päiväkirjaa pitäneen Saiman dramaattisimpia ja yksityisimpiä rakkauselämän sotkuja ja tuntoja, sillä aiemmin julkaistut päiväkirjat ovat Saiman äidin, Laura Harmajan, kokoamia ja myös rankalla kädellä siivoamia versioita. Valikoidusti julkaistujen päiväkirjojen vuoksi Saima Harmaja on jäänyt kirjallisuushistoriaan viattomana, nuorena ja ehkä hieman tietämättömänäkin teinityttösenä, vaikka oikeasti hän ehti elää myös aikuisen naisen elämää haluineen ja sydänsärkyineen, vakavan sairaiden vuoksi elämänsä rajallisuuden jatkuvasti tiedostaen.
Aivan perinteinen elämäkerta Ylösen teos ei kuitenkaan ole, vaan koko teos on lähtenyt liikkeelle osin kirjoittajan omasta tragediasta. Kaksi lastaan, vävynsä ja yhden lapsenlapsensa eri aikoina menettänyt Ylönen sai Harmajan kuolema-runoista lohtua omiin suruihinsa. Saima Harmaja -seuran toimintaan osallistuttuaan Ylönen totesi traagisen nuoren naisen omakohtaisten runojen vaikuttaneen myös lukuisten muiden suomalaisten elämiin niin sota-aikana, sairauksien kourissa, äkillisen kuoleman kohdatessa tai rakkauden kiemuroissa. Elämäkerran alku- ja loppusanoissa Saima Harmajan yhteydet niin kirjoittajan kuin muidenkin suomalaisten elämän- ja lukukokemuksiin tulevat hyvin vahvasti esille; jopa niin vahvasti, että ajoittain pohdin vähemmänkin riittävän. Toisaalta Harmajan elämä jäi todella lyhyeksi, mutta siitä huolimatta hänen kirjallinen perintönsä on onnistunut elämään tuoreena tähän päivään asti, yhä uusia lukijoita löytäen – ehkä sitä sietääkin korostaa.
Elämäkerta jakautuu kahdeksaan lukuun ja käsittelee alku- ja loppusanoja lukuun ottamatta Saima Harmajan elämää kronologisesti, lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi yksi luvuista on omistettu Saiman postuumisti ilmestyneen Kaukainen maa -kokoelman aikalaisarvioiden ja kuoleman laukaiseman Saima-ilmiön käsittelyyn. Vanhempien sekä isovanhempien antama kirjoittamisen malli ja into kehittyvät varhaisteini-iässä tavoitteelliseksi runoiluksi. Pienestä pitäen sairaalloinen, itkuherkkä ja mieleltään ailahtelevainen Saima aavisti kuolevansa nuorena, ja kenties aavistuksen mukanaan tuoma vakavamielisyys sai aikaan paitsi ikäisekseen kypsää lyriikkaa, myös valtavalla innolla ja vauhdilla tuotetun, todella laajan kirjallisen perinnön. Neljän runokokoelman ja mittavan kirjeenvaihdon lisäksi Saima jätti jälkeensä Ylösen listauksen mukaan ”tuhansia sivuja päiväkirjamerkintöjä, runoluonnoksia, kirjoitelmia, kertomuksia, satuja, esseitä, jopa romaanin alun”.
Jokaiseen kirjan kappaleeseen on valtavan taustatyön tuloksena valittu katkelmia Saiman päiväkirjoista ja kirjeistä sekä tämän julkaistuja tai julkaisemattomia runoja selityksineen. Saiman erikoisuus oli merkitä kunkin runon syntypäivä ylös, ja jokainen niistä syntyikin tietyn tapahtuman, ajatuksen tai ihmissuhteen innoittamina. Ylönen on ansiokkaasti kaivanut arkistoista ja Saiman sukulaisilta saamistaan materiaaleista esittelemiensä runojen syntykontekstit. Myös päiväkirjojen otteet on valittu niin taidokkaasti, että lukijana tuntuu lähes siltä, kuin runoilija itse kommentoisi Ylösen esittelemiä tapahtumia reaaliajassa. Kuten tapana on, teos sisältää myös jonkin verran kuvamateriaalia, mutta Saiman vapautuneet, välittömät ja todenmukaiset päiväkirjamerkinnät ja kirjeet elävöittävät kirjan ilman kuviakin.
Saima Harmajan tallensi ajallisesti lyhyen elämänsä harvinaisella tarkkuudella, ja vaikken koskaan olekaan lukenut häneltä yhtään kokonaista kokoelmaa (mikä onkin tämän kirjan innoittamana korjattava pian!), runoilija alkoi elämäkerran myötä tuntua hyvin läheiseltä ja tutulta. Sairauksista, erilaisuuden tunteista ja henkilökohtaisista menetyksistä pienen ikänsä kärsinyt Harmaja ei menettänyt toivoaan, vaan käänsi synkimmätkin tuntonsa samastuttavaksi, hämmentävän avoimeksi sanataiteeksi. Kaikista omakohtaisimmat runot – erityisesti Harmajan rakastettuun, Jaakko Holmaan liittyen – julkaistiinkin vasta postuumisti. Ylösen teokseen on onnistuneesti saatu kuitenkin koko tunteiden kirjo: runoissaan vakava, palavasieluinen Saima osoittautuu päiväkirjamerkintöjensä ja muun muassa veljensä kanssa käymän kirjeenvaihtonsa valossa myös ironian hallitsevaksi humoristiksi sekä eteerisestä julkisuuskuvastaan huolimatta päättäväiseksi ja sisukkaaksi ihmiseksi.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 49: Vuonna 2019 julkaistu kirja
Sivuhenkilö 