Ritva Ylönen: Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937

Hyväosaisen porvariperheen toiseksi vanhimman lapsen Saima Harmajan kehityskertomus on huikea ja kiinnostava. Samalla se on pala Suomen itsenäistymisen alkuvuosikymmenten historiaa ja kurkistus silloiseen helsinkiläisen sivistyneistön elämäntapaan, ajatteluun ja kasvatusmenetelmiin. Laajan päiväkirja- ja muun aineiston pohjalta rakentui riipaisevan rehellinen kuva herkän, ristiriitaisen ja lahjakkaan lapsen taistelusta oman minuutensa ja vahvuuksiensa – kutsumuksensa – löytämiseksi.

2274918
Kansi: Mika Tuominen / Valokuvaamo Polyfoto, 1934 tai 1935

Traagisesti tuberkuloosiin juuri ennen 24-vuotissyntymäpäiväänsä kuollut runoilija Saima Harmaja on aina herättänyt minussa kovasti mielenkiintoa. Niin myös monessa muussa, sillä onhan lapsesta asti runoilijaksi tähdännyt Harmaja tunnettu varhaiskypsänä palavan rakkauden ja vääjäämättömän kuoleman kuvaajana, joka nostettiin lähes välittömästi kuolemansa jälkeen suomalaisen runouden klassikoihin. Saima-faniksi tunnustautuva filosofian tohtori, tietokirjailija Ritva Ylönen on koonnut lyhyen mutta monivaiheisen taiteilijaelämän yksiin kansiin keväällä 2019 ilmestyneessä kirjassaan Saima Harmaja – Sydänten runoilija 1913–1937 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019). Samalla suurelle yleisölle raotetaan ensimmäistä kertaa ahkerasti päiväkirjaa pitäneen Saiman dramaattisimpia ja yksityisimpiä rakkauselämän sotkuja ja tuntoja, sillä aiemmin julkaistut päiväkirjat ovat Saiman äidin, Laura Harmajan, kokoamia ja myös rankalla kädellä siivoamia versioita. Valikoidusti julkaistujen päiväkirjojen vuoksi Saima Harmaja on jäänyt kirjallisuushistoriaan viattomana, nuorena ja ehkä hieman tietämättömänäkin teinityttösenä, vaikka oikeasti hän ehti elää myös aikuisen naisen elämää haluineen ja sydänsärkyineen, vakavan sairaiden vuoksi elämänsä rajallisuuden jatkuvasti tiedostaen.

Aivan perinteinen elämäkerta Ylösen teos ei kuitenkaan ole, vaan koko teos on lähtenyt liikkeelle osin kirjoittajan omasta tragediasta. Kaksi lastaan, vävynsä ja yhden lapsenlapsensa eri aikoina menettänyt Ylönen sai Harmajan kuolema-runoista lohtua omiin suruihinsa. Saima Harmaja -seuran toimintaan osallistuttuaan Ylönen totesi traagisen nuoren naisen omakohtaisten runojen vaikuttaneen myös lukuisten muiden suomalaisten elämiin niin sota-aikana, sairauksien kourissa, äkillisen kuoleman kohdatessa tai rakkauden kiemuroissa. Elämäkerran alku- ja loppusanoissa Saima Harmajan yhteydet niin kirjoittajan kuin muidenkin suomalaisten elämän- ja lukukokemuksiin tulevat hyvin vahvasti esille; jopa niin vahvasti, että ajoittain pohdin vähemmänkin riittävän. Toisaalta Harmajan elämä jäi todella lyhyeksi, mutta siitä huolimatta hänen kirjallinen perintönsä on onnistunut elämään tuoreena tähän päivään asti, yhä uusia lukijoita löytäen – ehkä sitä sietääkin korostaa.

Elämäkerta jakautuu kahdeksaan lukuun ja käsittelee alku- ja loppusanoja lukuun ottamatta Saima Harmajan elämää kronologisesti, lapsuudesta kuolemaan. Lisäksi yksi luvuista on omistettu Saiman postuumisti ilmestyneen Kaukainen maa -kokoelman aikalaisarvioiden ja kuoleman laukaiseman Saima-ilmiön käsittelyyn. Vanhempien sekä isovanhempien antama kirjoittamisen malli ja into kehittyvät varhaisteini-iässä tavoitteelliseksi runoiluksi. Pienestä pitäen sairaalloinen, itkuherkkä ja mieleltään ailahtelevainen Saima aavisti kuolevansa nuorena, ja kenties aavistuksen mukanaan tuoma vakavamielisyys sai aikaan paitsi ikäisekseen kypsää lyriikkaa, myös valtavalla innolla ja vauhdilla tuotetun, todella laajan kirjallisen perinnön. Neljän runokokoelman ja mittavan kirjeenvaihdon lisäksi Saima jätti jälkeensä Ylösen listauksen mukaan ”tuhansia sivuja päiväkirjamerkintöjä, runoluonnoksia, kirjoitelmia, kertomuksia, satuja, esseitä, jopa romaanin alun”.

Jokaiseen kirjan kappaleeseen on valtavan taustatyön tuloksena valittu katkelmia Saiman päiväkirjoista ja kirjeistä sekä tämän julkaistuja tai julkaisemattomia runoja selityksineen. Saiman erikoisuus oli merkitä kunkin runon syntypäivä ylös, ja jokainen niistä syntyikin tietyn tapahtuman, ajatuksen tai ihmissuhteen innoittamina. Ylönen on ansiokkaasti kaivanut arkistoista ja Saiman sukulaisilta saamistaan materiaaleista esittelemiensä runojen syntykontekstit. Myös päiväkirjojen otteet on valittu niin taidokkaasti, että lukijana tuntuu lähes siltä, kuin runoilija itse kommentoisi Ylösen esittelemiä tapahtumia reaaliajassa. Kuten tapana on, teos sisältää myös jonkin verran kuvamateriaalia, mutta Saiman vapautuneet, välittömät ja todenmukaiset päiväkirjamerkinnät ja kirjeet elävöittävät kirjan ilman kuviakin.

Saima Harmajan tallensi ajallisesti lyhyen elämänsä harvinaisella tarkkuudella, ja vaikken koskaan olekaan lukenut häneltä yhtään kokonaista kokoelmaa (mikä onkin tämän kirjan innoittamana korjattava pian!), runoilija alkoi elämäkerran myötä tuntua hyvin läheiseltä ja tutulta. Sairauksista, erilaisuuden tunteista ja henkilökohtaisista menetyksistä pienen ikänsä kärsinyt Harmaja ei menettänyt toivoaan, vaan käänsi synkimmätkin tuntonsa samastuttavaksi, hämmentävän avoimeksi sanataiteeksi. Kaikista omakohtaisimmat runot – erityisesti Harmajan rakastettuun, Jaakko Holmaan liittyen – julkaistiinkin vasta postuumisti. Ylösen teokseen on onnistuneesti saatu kuitenkin koko tunteiden kirjo: runoissaan vakava, palavasieluinen Saima osoittautuu päiväkirjamerkintöjensä ja muun muassa veljensä kanssa käymän kirjeenvaihtonsa valossa myös ironian hallitsevaksi humoristiksi sekä eteerisestä julkisuuskuvastaan huolimatta päättäväiseksi ja sisukkaaksi ihmiseksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 49: Vuonna 2019 julkaistu kirja

Paulo Coelho: Vakooja

Viattoman? Ehkä se ei ole oikea sana. En enää koskaan ollut viaton sen jälkeen, kun ensi kerran astuin tähän suuresti rakastamaani kaupunkiin. Luulin voivani manipuloida niitä, jotka halusivat minulta valtiosalaisuuksia. Luulin, että saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset ja espanjalaiset eivät ikinä kykenisi vastustamaan sitä mikä olen – ja päädyin itse manipuloinnin kohteeksi. Sain vapautuksen kaikista rikoksistani, joista suurin oli se, että olin emansipoitunut, itsenäinen nainen miesten johtamassa maailmassa – ja minut tuomittiin vakoilusta, vaikka ainoa konkreettinen saavutukseni olivat seurapiirisalonkien juorut.

img_20181221_1414371456435278.jpg

Paulo Coelhon tositapahtumien pohjalta kirjoittama romaani Vakooja (alk. A Espiã, 2016; suom. Jarna Piippo ja Sanna Pernu, Bazar Kustannus 2016) kertoo Margharetha Zellen eli Mata Harin monivaiheisesta elämästä ja epämääräisissä oloissa toteutetusta kuolemantuomiosta ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Kyseessä ei kuitenkaan ole puhdas elämäkerta, vaan Coelho ottaa vapauden puhua paitsi kaikkitietävän aikalaiskertojan, myös itsensä Mata Harin että tämän entisen rakastajan ja asianajajan, Edouard Clunetin, suulla. Kirjassa esitetyt tapahtumat ovat jälkipuheen mukaan kaikki tosia, mutta minäkerronta, tapahtumien valikointi ja dialogit ovat romaanikirjailijan omaa käsialaa. Lopputulos on mielenkiintoinen ja sujuva yleisesitys Mata Harin elämästä niin yksityishenkilönä kuin koko Euroopan tuntemana tanssijana, kurtisaanina ja vakoojanakin, mutta erityisesti kirjan loppupuolella Coelhon tavaramerkit – uskonnollinen symboliikka ja aforistiset lausahdukset – valtaavat omaan makuuni liiaksi tilaa itse aiheelta.

Hollantilaissyntyinen Mata Hari (1876–1917) oli ilmeisen ristiriitainen henkilö: toisaalta jo koulutyttönä seksuaalisesti hyväksikäytetyksi joutunutta ja väkivaltaisen avioliiton alistamaa naista säälii syvästi, toisaalta hänen myöhempiä toimiaan on osin ihailtava, osin hämmästeltävä. Porvarillista elämää eläneen tytön tulevaisuus sinetöityi, kun hänen isänsä menetti perheen rahat ja Margaretha lähetettiin perhekriisin keskeltä lastentarhaopettajakouluun. Leidenin pikkukaupungissa elämäänsä kyllästynyt teinityttö haaveili seikkailuista, ja tilaisuus sellaisiin ruumiillistui skottilaistaustaisen hollantilaisupseeri Rudolf MacLeodin muodossa. Margaretha avioitui 18-vuotiaana itseään 20 vuotta vanhemman upseerin kanssa lehti-ilmoituksen ja muutamien kuukausien tapailun jälkeen, ja pian pariskunta muutti eksoottiselle Jaavalle miehen komennuksen vuoksi.

Seikkailut Aasiassa eivät kuitenkaan vastanneet Margarethan päiväunia, sillä aviomies osoittautui pian väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi. Tämä myös petti vaimoaan avoimesti paikallisten naisten kanssa ja vietti alkoholinhuuruista elämää, kun Margaretha joutui muiden upseerien vaimojen tapaan viettämään päivänsä jatkuvan valvonnan alaisena, enimmäkseen neljän seinän sisällä kotimaataan ikävöiden ja lapsia kasvattaen.

Tanssijan urasta haaveillut nainen päätti alkaa toteuttaa omia unelmiaan perheen palattua Hollantiin 1902, sillä hän oli menettänyt tyttärensä huoltajuuden ja aviopari oli erkaantunut toisistaan. Jaavalla paikallisista tansseista innostunut Margaretha muutti seuraavana vuonna yksin Pariisiin, ja alkoi onnekkaiden sattumien avulla saavuttaa mainetta itämaisena tanssijattarena. Tumma nainen kävi ulkonäkönsä puolesta eksotiikasta innostuneelle yleisölle aasialaisesta, ja Margaretha loikin pian itselleen taustatarinan, jonka mukaan hän on jaavalaissyntyinen pyhiä tansseja opiskellut tanssijatar Mata Hari. Vähäpukeisuus ja eroottisuus siivittivät naisen koko Euroopan laajuiseen kuuluisuuteen ja miesten suosioon, ja hän oli aikansa suurimpia julkisuudenhenkilöitä.

Vuosien kuluessa Mata Harin tähti alkoi kuitenkin laskea ja kriitikot epäillä naisen aitoutta. Yli 30-vuotiaaksi ehtinyt nainen oli myös lihonut, ja toimeentulonsa turvaamiseksi hän alkoi tapailla korkea-arvoisia miehiä kurtisaanina. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 Mata Hari päätyi kuitenkin keskelle sotaa vakoojan roolissa, kun Saksa värväsi hänet vakoojaksi koodinimellä H21. Lähes samalla kertaa hän päätyi vastavakoojaksi, kun myös Ranska halusi naisen vakoilevan maan puolesta.

Mata Hari herätti huomiota minne matkustikin, ja lopulta häntä pitkään varjostanut Ranskan sotaministeriö vangitsi naisen; tämän uskollisuutta olikin epäilty alusta asti. Usean kuukauden vankeusajan päätteeksi Mata Hari määrättiin kuolemaan, joka toteutettiin 15.10.1917, vaikka todisteet naisen syyllisyydestä olivat puutteellisia. Coelhon kirja linjaa vahvasti, että tarinan sankari oli syytön nimellisestä vakoojan asemastaan huolimatta: ”Hänen ainoa rikoksensa oli olla vapaa ja itsenäinen nainen.” Romaani esittää Mata Harin sodan ja patriarkaalisen yhteiskunnan uhrina, jonka vapaamielinen ura tanssijattarena ja prostituoituna herätti tarpeetonta vihaa aina sotaoikeuden päätöksentekijöissä asti. Niin tai näin, pikaisella googlailulla ja kirjankin esityksen mukaan nainen kuitenkin otti vastaan rahaa ja vakoilutarpeita, vaikkei ilmeisesti luovuttanutkaan tärkeitä tietoja kummallekaan maalle.

Romaanimuotoon kirjoitettua mutta tositapahtumiin perustuvaa kirjaa lukiessa itseäni jää häiritsemään faktan ja fiktion raja; Coelho käyttää häpeilemättä kirjailijan oikeutta tulkintojen tekemiseen ja asioiden yhdistelemiseen, ja jälkisanoissakin hän kertoo jättäneen osan tapahtumista pois. Se on ymmärrettävää, mutta jättää kuitenkin epämiellyttävän epätietoisuuden tunteen: millainen tarina todellisuudessa kaikkine käänteineen olisikaan ollut? Coelho ei peittele varauksetonta sympatiaansa Mata Haria kohtaan, ja erityisesti sen vuoksi kirjan esittämää kuvaa alkaa epäillä, kenties enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Kaiken kaikkiaan Vakooja on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen kirja, joka tarjoaa ainakin yhden kuvan aikakautensa kuuluisimmasta femme fatalesta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 38/50
Kohta 30: Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan