Stephen King: Kirjoittamisesta

Merkitys on hyvin tärkeä. Jos epäilet asiaa, mieti miten usein olet kuullut jonkun sanovan ”en oikein osaa selittää” tai ”en minä sitä tarkoita”. Mieti miten monesti olet itsekin sanonut näin, yleensä enemmän tai vähemmän pettyneenä. Sana on pelkkä merkityksen likiarvo; kirjoittamisella ei parhaimmillaankaan pysty välittämään merkitystä täydellisesti.

Kuva: Tammi

Menestyskirjailija Stephen King on tullut tunnetuksi monesti viihdekirjallisuudeksi luokiteltavasta kauhusta, mutta teoksessaan Kirjoittamisesta (alk. On Writing, 2000; suom. Ilkka Rekiaro, Tammi 2018) hän haluaa kertoa kielestä sekä kirjoittamisesta työnä – teemoista, joita viihdekirjailijalta ei kuulema yleensä kysytä. Samassa paketissa King tulee tallentaneeksi omat teesinsä ja konkreettiset neuvonsa kirjoittamisen suhteen, mutta kertoo myös kirjan julkaisuhetkeen asti ulottuvasta yksityiselämästään ja kasvustaan kirjailijaksi. Leppoisasti ja suoraan lukijaa puhuttelevan Kingin kertojanäänen äärellä viihtyvät nekin, joille aiempi tuotanto ei ole tuttua.

Elämäkerran ja kirjoittamisoppaan yhdistelmä jakautuu alkusanoihin, Ansioluettelo-otsikon alle muotoutuvaan pienoiselämäkertaan, Mitä kirjoittaminen on -osioon sekä laajahkoon jälkikirjotukseen. Teoksen nimi ohjaa lukijan odottamaan loisteliaita kirjoitusvinkkejä jo sivulta yksi, mutta alkusanat vihjaavat, että niitä saadaan vielä odottaa. Kingin ”ansioluettelo” sisältää 38 kappaleen verran humoristista, toisinaan riipaisevaakin pohdintaa eletystä, rosoisesta elämästä. Kyseessä ei kuitenkaan ole seikkaperäinen elämäkerta, vaan hän käsittelee elämäänsä vaikuttaneita ihmisiä ja käänteitä anekdoottimaisesti, sieltä täältä valikoiden.

Ulkoisilta puitteilta köyhistä lapsuuden oloista ei noustu menestykseen sattumalta. King kuvaa realistisesti, miten paljon puuduttavaa harjoittelua hän ehti tehdä vuosien ajan ennen ensimmäistä romaaniaan – lukijaakin tuskastuttaa. Nuori ja innokas kirjoittaja kuvitteli olevansa valmiimpi kuin olikaan, mutta paikallislehden toimittajana ja erilaisten lehtien avustajaehdokkaana hän sai oppia tyylin lisäksi nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Toisaalta lukija pääsee jännittämään ensimmäisten teosten julkaisua ja huumaavia onnistumisen tunteita, kun King ensimmäisiä kertoja onnistuu elättämään perhettään kirjoittamisella.

Tarinoinnin edetessä huomaa, miten sidoksissa Kingin arki ja kirjailijan ura ovat aina olleet. Vaimo löytyy kirjailijapiireistä opiskeluaikoina, parisuhde kannattelee epäilysten yli, lapset kasvavat kirjahaaveiden rinnalla… Yksi suuri Kingin aikuiselämää määrittävä teema on vakava alkoholismi, joka oli lopulta viedä häneltä kaiken muun lisäksi myös kirjoittamisen. Kirjoittamisesta on julkaistu vuonna 2000, ja raitistunut King haluaakin katkaista siivet kaikilta populaarikulttuurissa levinneiltä juopottelevan kirjailijaneron mielikuvilta: ”Hemingway ja Fitzgerald eivät juoneet siksi että olivat luovia, vieraantuneita tai moraalisesti heikkoja. He joivat koska juominen on alkoholistilla veressä.”

Valikoitujen historiapalojen jälkeen King malttaa kertoa ajatuksiaan kirjoittamisesta. Aiemmissa luvuissa tutuksi tullut sarkastinen huumori säilyy, mutta kerronnan tahti hidastuu; kirjoittamisesta kerrotaan yksityiskohtaisemmin, aiheen äärelle pysähtyen. Kingillä on paljon vahvoja mielipiteitä siitä, mitä hyvä kirjoittaminen on, ja hän jakaa neuvoja mielellään imperativiissa, näennäisesti jyrkästi. Rivien väleissä – ja joskus riveilläkin – on kuitenkin rohkaisuja: nämä ovat Kingin omia ajatuksia, mutta hän kannustaa etsimään omia, poikkeaviakin tapoja, kunhan suhtautuu kirjoittamiseen vakavasti. Kääntäjä Ilkka Rekiaro on tehnyt mielenkiintoisen (mutta varmasti oikean) valinnan, sillä mukana on paljon englanninkielisiä sanoja, virkkeitä ja jopa lyhyitä kappaleita englanninkielisestä kirjallisuudesta. Niitä King esittelee teoriaosuudessaan, ja esimerkit toimivat joko varoittavina tai ihailtavina esikuvina kirjoittajille. Katkelmien ja yksittäisten sanojen tai jopa synonyymiperheiden kääntäminen suomeksi olisi romuttanut Kingin kieleen keskittyvien vinkkien ytimen.

Puhtaasti kirjoittamiseen keskittyvän teoriaosuuden jälkeen tulevat jälkisanat yllättävät: elämäkerta jatkuu. Alussa King jätti kertomatta tuoreimman häneen vaikuttaneen kokemuksen, lähes kuolemaksi koituneen auto-onnettomuuden vuonna 1999. Jos se olisi päättynyt toisin, olisi vuonna 1997 aloitettu Kirjoittamisesta jäänyt syntymättä. Rankan toipumisen ja leikkauskierteiden keskellä kirjoittaminen ei noussut pelastajaksi – sen kunnian King aiheesta antaa lääkäreilleen ja läheisilleen. Silti kirjoittamisellakin oli roolinsa, ja se auttoi vetämään hänet takaisin arkeen ja löytämään iloa elämäänsä. Monenlaisissa liemissä keitetyn kirjailijan loppukaneetti onkin yksinkertaisuudessaan ilahduttava: ”Tärkeintä on se, että kirjoittaminen rikastuttaa niiden elämää, jotka näitä kirjoja lukevat, ja myös omaa elämää. Ja se että nousee seisomaan, tulee terveeksi ja pääsee asioiden yli. Ja on onnellinen.” Vaikeitakin asioita käsittelevä kirja ei yritä syleillä maailmoja, vaan jakaa kirjoittamisen iloa ja oppeja muillekin samaan puuhaan rakastuneille . Kirjan syvällisyys syntyykin rehellisyydestä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Tämä on kertomus autourheilijasta, josta olisi voinut tulla autonasentaja. Ei tullut, tuli maailmankuulu. Nopeasti ja onnekkaasti. Isänsä, äitinsä ja itsensä ansiosta. Hän halusi vain ajaa autoa mahdollisimman kovaa. Suurin osa sellaisista ihmisistä jää tuntemattomiksi. Hänkin olisi halunnut jäädä. Nyt se on myöhäistä.

Kuva: Siltala

Kari Hotakainen hyppäsi muutamia vuosia sitten uudelle uralla kirjoittamalla elämäkertateoksen Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018). Myyntimenestykseksi noussut kirja tosin kieltää olevansa elämäkerta, vaan sitä kuvaillaan mm. asiaproosaksi ja kertomukseksi – määritteistä huolimatta se kuvaa kohteensa, Formula 1 -kuski Kimi Räikkösen elämänkaaren (valikoidut) kohokohdat lapsuudesta julkaisuhetkeen, vuoteen 2018. Vaikka kirjoitustapa lähenteleekin gonzo-journalismia – Kimin kommentit, läheisten ja kollegoiden haastattelut sekä formulamaailman ihmettely siivilöityvät Hotakaisen preesenskerronnan ja omien tulkintojen kautta – valokuvat, henkilökohtaisen elämän pohdinnat ja uran kertaaminen tekevät tästä lajilleen niin tyypillisen edustajan, että sitä on vaikea olla käsittelemättä elämäkertana.

Kimi on tullut maailmalla tunnetuksi Jäämiehenä: hiljaisena vaaleana kuskina, joka ajaa kovaa ja puhuu harvoin ja vähän. Tätä myyttiä Hotakainen pitää teoksensa motivaattorina, ja jo nimi Tuntematon Kimi Räikkönen virittää pohtimaan, millainen ihminen pidättäytyvän julkikuvan taakse kätkeytyy. Kirjan kirjoitusprosessi avataan lukijan näkyville: Hotakainen viettää runsaasti aikaa Kimin Itävallan asunnolla ja tämän perheen kanssa, silloisen Ferrari-tallin varikolla kisoissa ja harjoituksissa, tapaa faneja sekä haastattelee Kimin luottoihmisiä Suomessa ja ulkomailla. Keskustelutuokiot eivät päädy vain tiedoiksi asiakerrontaan, vaan ne sanallistetaan värikkäiksi tuokiokuviksi: ”Kerron olevani Suomesta ja aivan tavallisella lomamatkalla. Seurue sähköistyy. Tulen samasta maasta kuin Kimi. Arvostukseni nousee. He tilaavat kotimaani kunniaksi lisää olutta.”

Aivan kaikkea ei kuitenkaan voi kertoa nykyhetken havaintojen ja Hotakaisen oman äänen kautta. Erityisesti Kimin lapsuudesta kertovat osiot kerrataan kaikkitietävän kertojan keinoin, ja lisäksi haastateltavat pääsevät referoinnin lisäksi myös itsenään ääneen, suorina sitaatteina, toisinaan dialogissa Hotakaisen kanssa. Tästä kirjailijan keskiöön heittävästä tyylistä voi olla montaa mieltä: kieltämättä asetelma F1-ummikko Hotakaisen ja maailmankuulun Räikkösen välillä on mielenkiintoinen. Kimi Räikkönen kuvataan ulkopuolisin silmin, mutta kohteen itsensä sekä hänen läheistensä haastattelujen antamien intiimien yksityiskohtien valottamana.

Itseäni lukijana alkoi kuitenkin häiritä tietynlainen yksipuolisuus, joka toki on vaarana kaikissa elossa olevista henkilöistä kertovissa tietoteoksissa: Hotakainen ihailee ja arvostaa Räikköstä varauksetta, ja se vaikuttaa myös lopputulokseen. Asiaproosa voi toki ottaa vapauksia objektiivisuudesta ja jättää tiettyjä elämänvaiheita pois (esimerkiksi ensimmäinen avioliitto Jenni Väänäsen, os. Dahlmanin kanssa on kuitattu muutamalla lauseella, mikä hämmentää, kun ihmissuhteet ovat muuten niin keskeisessä asemassa), mutta elämäkerran muotoisessa ja oloisessa teoksessa ratkaisut aiheuttavat hämmennystä.

Hiljaisuudestaan huolimatta Kimi on tullut tunnetuksi myös äärimmäisestä, toisinaan koomisesta suoruudestaan esimerkiksi haastatteluissa. Siksi omasta näkökulmastani entisen F1-kuljettajan mystisyyden korostaminen tuntuu päälle liimatulta. Toinen vahva teemallinen painotus on Kimin kasvussa rellestäjästä perheelliseksi, vastuunsa tuntevaksi mieheksi. Toistuva lause ”Kimin tarina on perheen tarina” viittaa Räikkösen lapsuudenperheeseen, jossa urheiluautoilu on ollut koko perheen yhteinen harrastus, rahareikä ja intohimo: ilman vanhempien valtavaa omistautuneisuutta kansainvälinen ura ei olisi ollut mahdollista, ja äidin haastatteluilla onkin iso rooli. Toisaalta lauseella viitataan läpi kirjan esillä pidettävään miehen omaan perheellistymiseen: vaimoon ja kahteen pieneen lapseen, heiltä saatavaan tukeen mutta myös lähestyvään uran päättymiseen, sillä yhteinen aika on huippu-urheilijana kortilla. Lasten ja uuden sukupolven kautta teokseen haetaan lämpöä ja syvällisyyttäkin, mutta toisinaan anekdootit ja tuokiokuvaukset yltyvät turhan sentimentaalisiksi.

Luin teoksen e-kirjana, enkä siten tiedä, vaivaavatko samat mokat myös painettua versiota, mutta toisteisuus häiritsi teemojen lisäksi myös lausetasolla. Läpi e-kirjan löytyi kohtia, joissa samat lauseet toistuivat uudestaan vain muutaman lauseen jälkeen, enkä usko tämän olevan tarkoituksellinen tehokeino. Vaikka Tuntematon Kimi Räikkönen tarjosikin mukavan kurkistusikkunan huippukuljettajan arkeen ja mielenmaisemaan, odotukset eivät omalla kohdallani täyttyneet. Kirja on kuitenkin pakollinen luettava kaikille Kimi-faneille, ja sopii mainiosti kevyeksi lukemiseksi myös heille, jotka eivät ole aiemmin perehtyneet formuloiden maailmaan.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 26: Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Sen sijaan minua huoletti, olisiko O:lla ennen vauvan syntymää mahdollisuutta pysähtyä miettimään, millä tavoin lapsi muuttaisi ajankäyttöä ja elämää arkitasolla. En pelännyt jääväni yksin, mutta pidin mahdollisena, että astuisimme uuteen elämäntilanteeseen eri asennoista, joista omani oli ehtinyt mukautua ajankäytön kankeuteen. Sukupuoli ei ollut pohdinnoissani merkityksetön tekijä: minä olin ehtinyt orientoitua elämän rajoittumiseen jo pelkästään raskauden ruumiillisuuden vuoksi. Se tuntui epäreilulta.

Minja Koskelan kolmas teos Äidiksi tuleminen (Into 2021) on omakohtainen pohdiskelma äitiyden ja raskauden mukanaan tuomista rooleista ja odotuksista. Henkilökohtaisen kokemuksensa kautta Koskela esittää kysymyksiä siitä, miten pysyä omana itsenään, kun kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rakenteet helposti vievät mukanaan (tai jopa pakottavat) stereotyyppiseen ja rajoittavaan äitirooliin. Vaikka feminististen klassikkojen siteerausten myötä laajempi näkökulma on vahvasti läsnä, kirja ei ole tutkielma aiheesta. Sen sijaan kirja tuo kauno- ja tietokirjallisuuden keinoja yhdistellen esiin yhden henkilökohtaisen kokemuksen äidiksi kasvamisesta.

Äidiksi tuleminen jakautuu neljään lukuun, joista jokainen jakautuu eri tavoin teemaa lähestyviin alalukuihin. Tarinan pääjuoni käsittelee Koskelan mutkaista äitimatkaa aina ensimmäisestä, yllättävästä keskenmenosta surusta yli pääsemiseen ja lopulta uuden perheenjäsenen saamiseen. Pohdiskelevalla minäkertojan äänellä kirjoitettu osio kantaa kirjan alusta loppuun, ja havainnoi toteavaan tyyliin raskauden ja äitiyden teemoja sekä arkipäiväisiä toimia. Kuvauksessa käy hyvin ilmi, kuinka lapsen saapuminen maailmaan vaikuttaa myös siihen, miten vanhemmat näkevät parisuhteensa, sukulaissuhteensa ja paikkansa maailmassa uusin silmin – ja kuinka tämä muutos alkaa jo kauan ennen lapsen syntymää.

Pääjuonta tukevat useat, läpi kirjan vuorottelevat ja kirjoitustyyliltään kokeilevammat osiot. Yksi tällaisista osioista on luku luvulta valmiimmaksi tuleva kirje, jossa tuleva äiti puhuttelee vielä syntymätöntä lastaan. Hiljaisuus-otsikoiden alla kulkevat osiot taas keskittyvät Koskelan lapsuudenperheen vaikeisiin suhteisiin, joiden vaikutuksia itseensä ja tulevaan lapseensa kirjoittaja ruotii kiihkottomasti mutta hankalia tunteita peittelemättä. Omia osioitaan on myös kehosuhteelle ja sen kokemille muutoksille sekä äitiyden erilaisille kuvauksille, joita käsitellään muun muassa romaanien ja tietokirjallisuuden kautta, siteeraten ja tulkiten.

Ennen kirjaan tarttumista ajattelin sen sisältävän juurikin feminististä ja sosiologista teoriaa äitiydestä, kenties sovitettuna nykyhetken kotimaiseen tilanteeseen. Sen sijaan lukija pääseekin kirjan matkassa hyvin henkilökohtaisten ajatusten ja tunteiden äärelle, kuin kärpäseksi kattoon neuvolavastaanotoille ja lapsuudenperheen mykkäkoulujen hiljentämiin juhlapyhiin. Noin 200-sivuisen kirjan lukee nopeasti, mutta voisin hyvin kuvitella, että sen ääreen halutaan palata: helposti omaksuttava teksti käsittelee elämänkokoisia teemoja.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Ajattelen taas puita (ajattelen aina puita). Ne kasvavat ihan itsestään.

Sama pätee ihmisiin: jos olemme yhtään halukkaita saamaan uusia kokemuksia, laajentamaan tietoisuuttamme, oppimaan tai syynäämään välillä omaa käytöstämme sen sijaan että etsimme koko ajan vikoja muista, kasvu on vääjäämätöntä. Sitä tapahtuu kyllä, vaikka emme ihan koko ajan yrittäisi päivittää itseämme paremmaksi ja paremmaksi versioksi.

Bloggaaja Eeva Kolun syksyllä ilmestynyt esikoisteos Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (Gummerus 2020) on herättänyt runsaasti huomiota – eikä ihme. Omaelämäkerrallinen, elämäntaito-opasmainen kirja iskee kiinni moneen erittäin ajankohtaiseen teemaan. Kolu pyörittelee milleniaalien yhä yleisimmiksi käyvät burnoutit, mielenterveyttä kuormittavan työelämän, perfektionismin, ulkonäköpaineet ja koronan aiheuttamat tuntemukset samastuttavaksi paketiksi, joka puhuttelee, hämmentää ja laittaa pohtimaan. Kolun omat kokemukset ja vastoinkäymisistä oppimansa oivallukset on koottu helppolukuiseksi kirjaksi, joka on kuin ystävän puhetta toiselle. Se ei saarnaa elämänmuutosta ylhäältä käsin, muttei ehkä ole aina se objektiivisinkaan lähde.

Kirja on jaettu löyhästi teemoittain kymmeneen lukuun, jotka jakautuvat vielä useiksi alaluvuiksi. Tiiviit pätkät tuovat (kirjoittajan taustan huomioiden vähemmän yllättäen) mieleen blogitekstit, ja tyylissäkin on paljon samaa. Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt taidetaankin luokitella tietokirjallisuudeksi, kerronta on maalailevaa ja kaunokirjallista, ja se etenee ajoittain hyvin draamantajuisesti. Kolu selostaa jo vuosia sitten liikkelle lähteneen uupumusten ja vaatimusten kierteen ensimmäisessä persoonassa ja omaleimaiseen tyyliin. Tietokirjalle tunnistettavia piirteitä ovat puolestaan moninaiselle taustakirjallisuudelle kumartavat lähdeviitteet sekä osan luvuista loppuihin listoiksi kootut vinkit.

Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt on mielestäni ennemmin omaelämäkerrallinen pamfletti tai puheenvuoro armollisuuden ja hidastamisen puolesta, tarjoaa se selfhelp-kirjojen tyyliin myös suoria vinkkejä. Toisinaan ne tuntuvat ristiriitaisilta: yhtäällä neuvotaan tekemään omien tuntemusten mukaan, toisaalla annetaan kielto- ja ohjelistoja omaan elämänkokemukseen perustuen. Väleihin ripotellut lähteet käsittelevät monipuolisesti mm. teknologiaa, tunnetaitoja, valtadiskursseja ja palautumista, ja ilahduttavasti opukset on myös listattu loppuun sillä tarkkuudella, että niiden pariin on itsekin mahdollista hakeutua.

Voi olla, että osalle lukijoista kirjan kielelliset valinnat ovat osa hyvää lukukokemusta, mutta omaan makuuni rentous menee toisinaan yli. Englanninkieliset mietelauseet (myös ilman käännöksiä) ja anglismit, puhdas puhekieli sekä puheenomaisesti käytetyt dialogipartikkelit risteilevät tiuhaan tahtiin tekstin seassa. Nämä luovat mielestäni kirjaan viimeistelemätöntä sävyä:

Samaan tapaan itsestään voi tehdä projektin, jota on koko ajan kehitettävä paremmaksi ja paremmaksi. Sitähän meille toitotetaan: live your BEST LIFE! Ole paras versio itsestäsi!

Blogeissa ja netissä käytetty kieli on ja saa ollakin rennompaa ja toisinaan rakenteeltaankin kauno- tai tietokirjateksteistä poikkeavaa, ja ymmärrän myös tiettyjen lausahdusten intertekstuaaliset viittaukset. Kirjan sivuilla tällainen keveys alkaa kuitenkin häiritä itseäni: teksti todella on kuin kirjoitettua puhetta, ei oma kirjallinen kokonaisuutensa. Toisaalta helposti lähestyttävä, netistä tuttu tyyli saattaa tuoda kirjan ääreen aivan uusia yleisöjä.

Ennen kaikkea Korkeintaan vähän väsynyt on subjektiivinen puheenvuoro uupumuksesta, omien rajojensa tunnistamisesta ja vaatimusten viidakosta selviämisestä. Parhaimmillaan se on kuin kavereiden kesken käyty, lämmin ja elämänmakuinen keskustelu, ja kirjalle on varmasti paikkansa samassa elämänvaiheessa olevien kirjahyllyissä ja lukulistoilla.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 45: Esikoiskirja

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Tämä ei ole kirja naissankareista. Toki osa naisista kelpaisi mainiosti esikuviksi, mutta osa heistä on lähempänä ihmishirviötä. Suurin osa on, kuten me kaikki, jotain siltä väliltä. Maailma on kypsä kohtaamaan historialliset naiset kokonaisina ihmisinä, ei jalustalle korotettuina esikuvina. Suhtautuminen heihin on myös muuttunut historian myötä. Jotkin asiat, joita aikanaan pidettiin kauhistuttavina, ovat nyt normaaleja, ja toiset, aikanaan hyvin yleiset asiat, ovat nyt kauhistuttavia.

Pienoiselämäkerroista koostuva, toimittaja Maria Petterssonin kirjoittama tietokirja Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja (Atena 2020) alkoi heti ilmestyttyään sulattaa suuren yleisön sydämiä. Virallisista, miesten täyttämistä historiankirjoituksista katveeseen jääneet naiskohtalot herättivät jo ennen yksiin kansiin kokoamista valtaisaa kiinnostusta Twitterissä, jonne historiaa harrastava Pettersson alkoi julkaista ennenkuulumattomia tarinoita. Suomen toistaiseksi toiseksi suurimman joukkorahoituskampanjan avulla lyhyistä katsauksista muodostui järkälemäinen tietoteos, jossa syvennytään niin sotilaiden, aktivistien, tieteilijöiden kuin tutkimusmatkailijoiden uskomattomiin elämäntarinoihin – ainoa yhdistävä tekijä on päähenkilöiden (oletettu) naiseus, jonka vuoksi tarinat eivät ole aikanaan tai nykyäänkään päässeet esiin.

Historian jännät naiset sisältää yli 90 minielämäkertaa sekä muutamia lisäkappaleita, joista useimmat sisältävät nekin useiden naisten esittelyjä muun taustatiedon ja kontekstin lisäksi. Kappaleet on jaettu seitsemään lukuun: Tiedenaiset, Hallitsijat, Taiteilijat & urheilijat, Aktivistit & toisinajattelijat, Rikolliset & virkavalta, Sotilaat & vakoojat sekä Tutkimusmatkailijat ja seikkailijattaret saavat vuorollaan hämmästelemään, miten kapean naiskuvan koulun oppikirjat ja yleinen historiakäsitys antavat. Kuten Pettersson mainiossa esipuheessaan kirjoittaa, historian suurmiehiä osataan nimetä satoja, mutta naisista mainintoja saavat usein vain Kleopatran kaltaiset (harvat) hallitsijanaiset – loppujen olemassaolo on ikään kuin unohdettu, sillä monina aikakausina naisten erilaiset ansiot kirjattiin lähes automaattisesti aviomiesten, veljien tai kollegoiden nimiin. Ei siis ihme, että yhä nykypäivään vaikuttaneiden historian naisten taustoja ja tarinoita avaava opus on saavuttanut heti suursuosion.

Pettersson on valikoinut kirjaansa tietyin kriteerein: päähenkilöt ovat naisia, kuolleita ja tässä kirjassa kansallisuudeltaan vain muita kuin suomalaisia. (Esipuheessa tosin annetaan jo pieni vihjaus mahdollisesta suomalaisesta versiosta, sitä odotellessa!) Edustusta on kaikilta mantereilta ja hyvin laajalla aikaikkunalla: maailmanhistorian ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjailija, Akkadin valtakunnan ylipapitar Enheduanna syntyi noin 2285 ennen ajanlaskun alkua, mutta mukaan ovat päässeet myös esimerkiksi monet maailmansodissa palvelleet ja vakoilleet rohkelikot, kuten intialaistaustainen prinsessa Noor Inayat Khan, joka ujoudestaan huolimatta päätyi radio-operaattoriksi ja agentiksi taistelemaan Gestapoa vastaan. Suomeakaan ei kuitenkaan ole kokonaan unohdettu: esimerkiksi brittiläinen tutkimusmatkailija Ethel Brilliana Tweedie sai uransa käyntiin 1800-luvun puolivälissä matkustamalla uskaliaasti eksoottiseen ja kaukaiseen Suomeen.

Osa tarinoista on huimapäisiä ja hauskoja, osa vaillinaisten lähteiden puolesta mysteerien peitossa, mutta kirjan lämpimän humoristisesta tyylistä ja valtavasta faktan määrästä huolimatta jälkimaku on ristiriitainen – ei tosin kirjoittajan vuoksi, Pettersson on tehnyt valtavan ja huolellisen työn, joka näyttäytyy lukijalle sujuvana ja hienosti kuratoituna lopputuloksena. Sisältöjen herättämät ajatukset kuitenkin jäävät kummittelemaan. vuoksi. Tuntuu epäreilulta ja käsittämättömältä, miten moni lahjakas ja kyvykäs ihminen on joutunut taipumaan yhteiskunnan (ja yleensä juuri miesten) odotusten alaisiksi, luopumaan tavoitteistaan tai antamaan työnsä muiden nimiin vain sukupuolensa vuoksi.

Syvimmän vaikutuksen itseeni teki heti kirjan ensimmäinen elämäkerta Lise Meitneristä, itävaltalaisesta fyysikosta, joka ymmärsi monet fysiikan merkittävät löydökset ensimmäisenä, mutta jäi miespuolisten kollegoidensa jalkoihin. Lopulta Meitner jäi jopa ilman ansaitsemaansa Nobel-palkintoa fission keksimisestä – senkin pokkasi itselleen pitkäaikainen työtoveri, kemisti Otto Hahn. Vaikka tapaus on julkisuudessa vuosikausia myöhemmin todettu Nobel-komitean epäpätevyydestä ja politikoinnista johtuvaksi virheeksi, valtava virhe tapahtui eikä sitä virallisesti ole myönnetty. Petterssonin kirja onkin tärkeä äänenkannattaja myös tasa-arvotyölle: emmehän anna sukupuolen määrittää mahdollisuuksiamme enää tulevaisuudessa?

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 24/50
Kohta 36: Tunnetun henkilön suosittelema kirja