Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Ajattelen taas puita (ajattelen aina puita). Ne kasvavat ihan itsestään.

Sama pätee ihmisiin: jos olemme yhtään halukkaita saamaan uusia kokemuksia, laajentamaan tietoisuuttamme, oppimaan tai syynäämään välillä omaa käytöstämme sen sijaan että etsimme koko ajan vikoja muista, kasvu on vääjäämätöntä. Sitä tapahtuu kyllä, vaikka emme ihan koko ajan yrittäisi päivittää itseämme paremmaksi ja paremmaksi versioksi.

Bloggaaja Eeva Kolun syksyllä ilmestynyt esikoisteos Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (Gummerus 2020) on herättänyt runsaasti huomiota – eikä ihme. Omaelämäkerrallinen, elämäntaito-opasmainen kirja iskee kiinni moneen erittäin ajankohtaiseen teemaan. Kolu pyörittelee milleniaalien yhä yleisimmiksi käyvät burnoutit, mielenterveyttä kuormittavan työelämän, perfektionismin, ulkonäköpaineet ja koronan aiheuttamat tuntemukset samastuttavaksi paketiksi, joka puhuttelee, hämmentää ja laittaa pohtimaan. Kolun omat kokemukset ja vastoinkäymisistä oppimansa oivallukset on koottu helppolukuiseksi kirjaksi, joka on kuin ystävän puhetta toiselle. Se ei saarnaa elämänmuutosta ylhäältä käsin, muttei ehkä ole aina se objektiivisinkaan lähde.

Kirja on jaettu löyhästi teemoittain kymmeneen lukuun, jotka jakautuvat vielä useiksi alaluvuiksi. Tiiviit pätkät tuovat (kirjoittajan taustan huomioiden vähemmän yllättäen) mieleen blogitekstit, ja tyylissäkin on paljon samaa. Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt taidetaankin luokitella tietokirjallisuudeksi, kerronta on maalailevaa ja kaunokirjallista, ja se etenee ajoittain hyvin draamantajuisesti. Kolu selostaa jo vuosia sitten liikkelle lähteneen uupumusten ja vaatimusten kierteen ensimmäisessä persoonassa ja omaleimaiseen tyyliin. Tietokirjalle tunnistettavia piirteitä ovat puolestaan moninaiselle taustakirjallisuudelle kumartavat lähdeviitteet sekä osan luvuista loppuihin listoiksi kootut vinkit.

Vaikka Korkeintaan vähän väsynyt on mielestäni ennemmin omaelämäkerrallinen pamfletti tai puheenvuoro armollisuuden ja hidastamisen puolesta, tarjoaa se selfhelp-kirjojen tyyliin myös suoria vinkkejä. Toisinaan ne tuntuvat ristiriitaisilta: yhtäällä neuvotaan tekemään omien tuntemusten mukaan, toisaalla annetaan kielto- ja ohjelistoja omaan elämänkokemukseen perustuen. Väleihin ripotellut lähteet käsittelevät monipuolisesti mm. teknologiaa, tunnetaitoja, valtadiskursseja ja palautumista, ja ilahduttavasti opukset on myös listattu loppuun sillä tarkkuudella, että niiden pariin on itsekin mahdollista hakeutua.

Voi olla, että osalle lukijoista kirjan kielelliset valinnat ovat osa hyvää lukukokemusta, mutta omaan makuuni rentous menee toisinaan yli. Englanninkieliset mietelauseet (myös ilman käännöksiä) ja anglismit, puhdas puhekieli sekä puheenomaisesti käytetyt dialogipartikkelit risteilevät tiuhaan tahtiin tekstin seassa. Nämä luovat mielestäni kirjaan viimeistelemätöntä sävyä:

Samaan tapaan itsestään voi tehdä projektin, jota on koko ajan kehitettävä paremmaksi ja paremmaksi. Sitähän meille toitotetaan: live your BEST LIFE! Ole paras versio itsestäsi!

Blogeissa ja netissä käytetty kieli on ja saa ollakin rennompaa ja toisinaan rakenteeltaankin kauno- tai tietokirjateksteistä poikkeavaa, ja ymmärrän myös tiettyjen lausahdusten intertekstuaaliset viittaukset. Kirjan sivuilla tällainen keveys alkaa kuitenkin häiritä itseäni: teksti todella on kuin kirjoitettua puhetta, ei oma kirjallinen kokonaisuutensa. Toisaalta helposti lähestyttävä, netistä tuttu tyyli saattaa tuoda kirjan ääreen aivan uusia yleisöjä.

Ennen kaikkea Korkeintaan vähän väsynyt on subjektiivinen puheenvuoro uupumuksesta, omien rajojensa tunnistamisesta ja vaatimusten viidakosta selviämisestä. Parhaimmillaan se on kuin kavereiden kesken käyty, lämmin ja elämänmakuinen keskustelu, ja kirjalle on varmasti paikkansa samassa elämänvaiheessa olevien kirjahyllyissä ja lukulistoilla.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 45: Esikoiskirja