Ensimmäinen lähtöni viritti uudenlaisen voimakentän. Minustakin oli tullut arvaamaton, minäkin saatoin tehdä omia ratkaisuitani. En enää ottanut kaikkea vastaan. Mikossa se synnytti tarpeen miellyttää minua, toisaalta hallita rautaisemmin.
Ja niinpä yhtenä aamuna se taas tapahtui. Nyrkit heiluivat, kauhu täytti kellarimme ja minä etsin pakoreittiä. Muistin mitä Tuula oli sanonut, minun pitäisi kertoa että minua pelottaa, mutta se vain nauratti Mikkoa ja sai ilkkumaan, hähähä ai pelottaako sua vai.
Laura Mannisen esikoiskirja Kaikki anteeksi (WSOY, 2018) kertoo parisuhdeväkivallasta kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin perustuen. Juoni etenee sen perinteisen ja selkäpiitä karmivan kaavan mukaan: ensin nelikymppisen Lauran elämään löytynyt Mikko on kaikkien toiveiden täyttymys, mutta vuoden kuluttua hän löytää itsensä juoksemasta öisin pakoon väkivaltaisia mustasukkaisuuskohtauksia – eikä kukaan lähipiiristä olisi uskonut.
Herkkä, kohtelias ja charmikas mies huolehtii ja kehuu aivan toisella tavoin kuin kukaan aiemmin, ja edellisissä suhteissaan pettynyt Laura tekee alitajuisesti kohtalokkaan päätöksen: tämä suhde tulee toimimaan, vaikka mikä olisi. Viikon tuntemisen jälkeen pari on liimautunut yhteen kuin vakiintunut pariskunta, kuukauden jälkeen he ovat jo erottamattomia, muutaman kuukauden päästä täysin riippuvaisia toisistaan. Hiljalleen Laura alkaa kaipaamaan hitaampaa etenemistä ja omaa tilaa, mutta Mikon loukkaantuneet reaktiot ääneen lausuttuihin epäilyksiin hälventävät ajatukset nopeasti: eikö pitäisi olla kiitollinen siitä, että mies haluaa niin innolla rakentaa yhteistä tulevaisuutta?
Pian lapsettomuuden valinnut stadilainen Laura hoitaakin viikonloppuisin Mikon omakotitaloa ja kolmea lasta Seinäjoella, sillä erossa oleminen on muuttunut mahdottomaksi – kirjaimellisesti, sillä Mikko seuraa häntä töihin ja häiriköi Lauran puhelimeen ikäväksi naamioituja syyllistyksiä, elleivät tapaamiset suju hänen tahtonsa mukaan. Toisaalta kohteliaat ja hauskat lapset alkavat tuntua päivä päivältä rakkaammilta ja parisuhde on suuri ylpeyden aihe, mutta pienet sattumukset saavat Lauran hyvin epävarmaksi tulevasta: Mikon mielialat käyvät vakiintumisen edetessä epävakaiksi, vaikka Laura tekee kaikkensa suhteen, uusperheen ja Mikon tyytyväisyyden eteen.
Kun väkivalta hiljalleen tulee osaksi tavallista arkea, Laura on jo niin turtunut manipulointiin, valehteluun ja valtapeleihin, ettei jaksa tai ymmärrä nostaa kytkintä. Apua haetaan ja anteeksi pyydellään, mutta mikään ei muutu: hurmaavan Mikon raunioilta on tullut yhtäkkiä esille vain julma, ilkeä ja arvaamaton mies, eikä Laura pysty sitä ensin hyväksymään. Perheen elämään saapuvat vuoron perään poliisi, lastensuojelu ja psykoterapeutit, mutta kaikkialla tunnutaan joko vain uskovan Mikon vakuuttavaa ulkokuorta tai keskityttävän Mikon diagnosointiin ja auttamiseen. Kaiken henkisen ja fyysisen kärsimyksen keskellä Laura jää yksin, suorastaan tipahtaa yhteiskunnan turvaverkkojen läpi: miksi väkivallantekijä saa kaiken huomion, miksei uhria haastatella ilman vainoajaansa, miksei uhrilta aina edes oma-aloitteisesti kysytä vointia, ajatuksia, mitään? Asiat kääntyvät parempaan suuntaan vasta, kun Laura löytää samaa kokeneen Tuulan, viisaan järjestövapaaehtoisen, jonka vastaanotolta hän saa toivoa uuden alun muodostamiseen.
Teksti on kerta kaikkiaan hyytävää mutta realistista. Kirjaa ei voi laskea käsistään, kun sen parissa kerran on päässyt vauhtiin. Absurdit, yllättävät ja kamalat juonenkäänteet vievät kaiken huomion tekstin tyyliltä, mutta suoraviivainen kerronta palvelee tässä romaanissa tarkoitustaan: väkivaltaisen suhteen kaava ja rikkinäinen arki tehdään tutuksi, mutta tarjolla on myös elävä ja oikea esimerkki selviämisestä. Kirjan heikoimmaksi lenkiksi muodostuivat muutamat Mikon näkökulmasta kirjoitetut luvut: ne on kirjoitettu Lauran lukuihin verrattuna kovin yksinkertaistaen ja mustavalkoisesti. Lauran hahmossa on syvyyttä ja häneen samastuu, mutta Mikosta saa vain pintapuolisen käsityksen – ja senkin lähes kokonaan Lauran näkökulmasta.
Tarinasta irrallisessa epilogissa Manninen toteaa, että Kaikki anteeksi on kirjoitettu, jotta parisuhdeväkivallasta puhuttaisiin enemmän. Tutkimusten mukaan noin 30 % suomalaisista naisista on joutunut kumppaninsa väkivallan uhriksi. Luku on valtava, ja kirjoittaja aiheellisesti ihmettelee: ”Missä kaikki nuo naiset ovat? Tunnen paljon naisia, mutta mieleeni ei tule juuri ketään, joka olisi kertonut kokeneensa parisuhdeväkivaltaa. Ja silti lähes joka kolmas on. Väkivaltaa käytetään kaikissa yhteiskuntaluokissa, jokaisella asuinalueella, meistä jokainen tuntee jonkun.” Kirja hyppää yksilön tasolta yhteiskunnalliselle: miten Suomi sallii ja mahdollistaa nämä luvut? Kaikki anteeksi antaa yhden selityksen monimutkaiseen kysymykseen.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 31: Kirjassa kuljetaan metrolla
Sivuhenkilö 