Juhani Aho: Helsinkiin

Antti oli aikeessa mennä kannelle. Mutta silloin tuli sisään tuo hieno tuntematon herra, joka ei ollut näyttäytynyt kannella sitten päivällisen. Hän tuli haukotellan ja kysyi hyvin veltosti, missä oltiin. Saatuaan kuulla, että oltiin Savonlinnassa, pyysi hän seltteriä bufettineidiltä, joka oli hänkin seisonut ikkunassa ja katsellut rannalle. Antista oli tuo välinpitämättömyys savonlinnalaisista niin sopivata todelliselle gentlemannille, että hän jäi hänkin salonkiin ja istuutui totinsa ääreen, noudettuaan vaan sanomalehden luettavakseen tupakkihytistä. Ja hän oli nyt mielestään jo yhtä taitava ja varma matkustaja kuin tuo tuntematon herrakin.

img_20181202_162332830461355.jpg

Juhani Ahon pienoisromaani Helsinkiin (alk. 1889; luettu ensimmäisen painoksen tekstiä noudattava painos vuodelta 1997, SKS) on nykylukijan silmissä paitsi viehättävä, myös jo hieman etääntyneeksi vanhentunut kuvaus Suomen pääkaupungin opiskelijaelämästä ja kaupungistumisesta. Tämä ”psykoloogillinen kuvaus” – kuten Aho itse kertomustaan kuvasi – pyrkii herättämään huolta ja sitä kautta parannusta moraalittomaksi villiintyneessä nuorisossa ja heidän läheisissään, mutta terveellisten elämäntapojen ja ylevien periaatteiden saarnaamisen lisäksi Helsinkiin onnistuu maalaamaan elävän kuvan ajastaan. Kuopiolaisen, hyväosaisen ja hemmotellun Antti Ljungbergin matkasta kohti Helsingin yliopisto-opintoja löytyy myös lempeyttä nuoren kiihkeää aikuistumisen paloa kohtaan, vaikka kaikki ei sujukaan aivan oppikirjan mukaan.

Teoksen rungon muodostaa ruotsinkielisen ylioppilas Antti Ljunbergin matkanteko kohti haaveiden kaupungiksi muodostunutta Helsinkiä. Tarina alkaa vauhdikkaasti Kuopion satamasta, jossa nuorukaisen perhe saattelee poikaansa kyynelten läpi matkaan. Nykylukijalle tunteellisuuden määrä tuntuu ensi alkuun kummalta, mutta tuohon aikaan matka-aikaa Kuopiosta Helsinkiin ei laskettukaan tunneissa, vaan päivissä: Antti matkaa ensin muutaman yön sisävesilaivalla Savonlinnan kautta Lappeenrantaan, ja sieltä junalla määränpäähän. Isosiskojensa ja äitinsä pilalle hemmottelema Antti ei kuitenkaan naisväen itkuista piittaa, sillä hänellä on mielessään jo isommat kuviot: jännittävä opiskelijaelämä, aikuisuus ja hieman katkera muisto pitkäaikaiselta ihastukselta saaduista rukkasista, jotka ajavat häntä nyt ylpeyden tielle. Sisaren vanhempi kihlattu Pekka asetetaan hänen valvojakseen yhteiselle matkalle kohti yliopistoa, mutta kiiltokuvamaisen hyvätapainen mies ei lukeudu Antin ystäviin, vaan hän etsiytyy nopeasti pois tämän seurasta.

Laivalla Antti lähtee heti toteuttamaan kuvitelmiaan loistavasta tulevaisuudesta rahavaroihinsa nähden keikarimaisella kulutuksella ja todellisuutta rohkeammalla käytöksellä. Hän haluaa esiintyä hienona ja itsensä hillitsevänä herrasmiehenä, mutta onnistuukin sotkemaan vaatteensa kostean illan päätteeksi. Hän haluaa olla ihailtu ja hienoimpaan seuraan hyväksyttävä seuramies, mutta paljastaakin nuoruutensa tietämättömyydellään. Myöhäisillasta hän haluaa olla jo suuri naistenmies ja kähmiä laivan tarjoilijaa, muttei tilaisuuden tullen uskallakaan edes pussata tätä poskelle. Nolot tempaukset vetävät Antin mielen matalaksi, ja viimein junaan päästyään hän on jo täysin valmis luovuttamaan. Vain liioitteleva ja rietas tuttava Kalle, matkalla opiskelemaan hänkin, onnistuu nostamaan mielialaa sen verran, että perille saapuessaan Anttikin noukitaan meluavaan opiskelijapoikien sakkiin kohti Kappelia.

Perillä legendaarisessa ravintolassa viina virtaa ja rehvakas opiskelijoiden joukko toivottaa Antin veljellisesti joukkoonsa. Kuopiolainen nuorukainen on sokaistunut jo kaupungin valoista ja ihmismäärästä, mutta hienosti pukeutuneet ”kyypparit” ja huoleton rahankäyttö huumaavat hänet entisestään. Kuten jo laivalla nähtiin, Antti ei toiveistaan huolimatta ole vielä itsensä hillitsevä aikuinen, vaan houkutusten perässä juokseva teinipoika. Pian alkoholi on jälleen tainnuttanut nuorukaisen, ja kirja loppuu pahaenteisen kierteleviin ja kaarteleviin viittauksiin joukon päätymisestä prostituoitujen pakeille.

Helsinkiin on kuitenkin lyhyyttä mittaansa suurempi teos, sillä Aho on mahduttanut Antin matkakuvaukseen lukuisia yhteiskunnallisia teemoja. Huomioiduksi tulevat muun muassa kielikiistat ja suomen- ja ruotsinkielisten opiskelijoiden huomattavan erilaiset mahdollisuudet ja varallisuudet. Lisäksi kaupungistumisen ongelmat, kuten Helsingissä rehottanut prostituutio, nostetaan häveliäästi sivulausein esiin. SKS:n vuonna 1997 julkaistu painos kuuluu kustantamon Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan, ja sitä suosittelen lämpimästi kaikille: Pirjo Lyytikäisen johdanto ja teoksen oheen liitetyt aikalaisarviot auttavat teoksen sijoittamisessa kontekstiinsa, jota nykylukijan olisi muuten vaikea löytää.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 4: Kirjan nimessä on jokin paikka

Timo Parvela, Bjǿrn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler 62 – Kirja yksi: Kutsu

Taso 99. Ari ja Joni olivat umpikujassa. Niin kuin kuulemma kaikki muutkin. Joni oli keskustellut asiasta peliyhteisössä. Kukaan ei ollut löytänyt ratkaisua, vaikka asiaa pohti miljoona tyyppiä eri puolilla maailmaa.
Joku norjalainen Halfman-halfbiscuit05 oli kuulemma jo lähellä ratkaisua, tai ainakin hän kehuskeli olevansa mutta ei kuitenkaan suostunut jakamaan tietojaan kenenkään kanssa.
Tv:n ruutu oli lähes musta. Jossain hämärässä oli luolan suuaukko. Sen kätköissä oli jotain pelottavaa, josta ei saanut otetta. Itse asiassa veljekset eivät olleet kertaakaan päässeet luolan sisäänkäyntiä pidemmälle, kun se jokin iski.

img_20181025_1501261697872924.jpg

Pohjoismaisten lastenkirjailijoiden, Timo Parvelan ja norjalaisen Bjǿrn Sortlandin, yhteisprojekti Kepler62 on kokonainen lapsille ja varhaisnuorille suunnattu avaruusseikkailukirjasarja. Kuvittaja Pasi Pitkäsen kanssa luotu maailma on sarjakuvamaisen värikäs, muttei lainkaan lapsellinen: kuvitus on tummasävyistä, jännittävää ja hakenut innoituksensa peli- ja scifikuvastoista. Yhteensä kuusiosaisen sarjan viimeinen osa ilmestyi syksyllä 2017, ja kaikki osat ilmestyivät samanaikaisesti niin Suomessa kuin Norjassakin. Mielenkiintoista on, että kirjailijat kirjoittivat sarjan osat vuorotellen; ensimmäinen osa on Parvelan käsialaa, vaikka kokonaisuus onkin luotu yhdessä.

Sarjan ensimmäinen osa Kepler 62 – Kirja yksi: Kutsu (WSOY 2015) esittelee sarjan päähahmot, ylikansoitetulla ja ilmastonmuutoksen tuhoamalla maapallolla elelevät veljekset 13-vuotiaan Arin ja 8-vuotiaan Jonin. Tarina lähtee liikkeelle kovin masentavissa tunnelmissa: Arin ja Jonin äiti on kadonnut useaksi päiväksi, mutta se ei herätä pojissa suurta kummastusta. Luonnonvarojen puutteessa köyhillä ei ole kunnollista ruokaa eikä töitä, ja siksi äiti viipyy useinkin niitä etsimässä. Pikkurikoksia toivottomassa tilanteessa puuhaileva Ari yrittää saada käsiinsä huippusuositun ja kalliin Kepler62 -tietokonepelin, jonka ratkaisijalle huhutaan huimia palkintoja, mutta onnistuu näpistämään vain ruokatarpeita. Mystisestä sairaudesta kärsivä pikkuveli Joni onnistuu kuitenkin saamaan kyseisen pelin käsiinsä tuntemattomaksi jäävältä naishahmolta, ja pian peli alkaa vetää heitä kummasti puoleensa.

Useamman päivän konsolipelaamisen jälkeen veljekset huomaavat, että peli alkaakin tuntua tavallista aidommalta: päävastustajan listiminen tuntuu tarpeettoman realistiselta, ja voitokkaan taistelun jälkeen ruudulla näkyvätkin pojat itse. Onpa kyseessä aidon näköinen animaatio tai salainen viesti, veljekset eivät selvittää pelin salaisuutta heti – reaalimaailman mystiset tapahtumat toistensa jälkeen vaativat kaiken huomion ja päättelykyvyn. Äiti palaa reissultaan epäilyttävän keinotekoisen oloisena, mystinen nainen ilmestyy jälleen ja Jonin viruksen vuoksi tehty sairaalareissu muuttuukin pakomatkaksi. Nokkeluutensa avulla pojat lopulta onnistuvat selvittämään Kepler62:n jujun, ja tempautuvat pelin ohjaamina avaruusseikkailuun – tällä kertaa ihan oikeasti.

Kirjojen maailma kuvaa tulevaisuutta, jossa tekniikka on kehittynyttä, luonnonvarat nollilla ja hallitus ottanut pelottavan holhoojan aseman. Raskaista aiheista huolimatta teksti on kuitenkin kevyttä: lauseet ovat lyhyitä ja kuvitus suuressa roolissa. Kuvakirja tämä ei runsaasta kuvituksesta huolimatta ole, vaan kuvat ja teksti edistävät tarinaa yhdessä luoden nopeatempoisen, dynaamisen vaikutelman, ja siksi kirja onkin varmasti omiaan niillekin, jotka kirjoista eivät yleensä innostu. Vaikka jännittäviä elementtejä, kuten erilaisia ihmiskokeita, köyhyyttä ja takaa-ajoja, on ripoteltu pitkin poikin tarinaa, ei kirja ole pelottava; arvioisin, että se voisi kiinnostaa noin 914-vuotiaita lukijoita taitotasosta ja lukeneisuudesta riippuen.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 7: Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Seuraava viikko oli päättymätön sarja pitkiä tunteja. Joka aamu puoli seitsemän Mark heräsi kelloonsa ja kiskoi minut ylös, päivä päivältä happamampana kaikista turhista poljetuista kilometreistä ja mykistä ihmisistä ja kaupungista, joka aamu- ja ilta- ja päivärukouksista huolimatta hylki meitä kuin vierasta bakteeria. Alkoi olla selvää, ettemme ikinä onnistuisi murtamaan sen vastarintaa sillä tavalla, pommittamalla vain summamutikassa ovia, joiden taakse ihmiset olivat linnoittautuneet omien läheistensä suojaan, omien haaveidensa ja toiveidensa ja suunnitelmiensa ja oman näkymättömän uskontonsa kanssa. Helpommin ne uskoisivat avaruusolioihin kuin meihin.

img_20181024_131049353861169.jpg

Juha Itkosen Finlandia-ehdokkuuden saanut esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) kertoo nimensä mukaisesti kahden amerikkalaisen mormoninuoren, Markin ja Davidin, lähetysmatkasta suomalaiseen pikkukaupunkiin. Salt Lake Cityn koulutusleiriltä, MAP-kirkon päätemppelin suojatusta elämästä saapuneet miehet suhtautuvat pieneen pohjoiseen maahan järkytyksensekaisin tuntein: saunassa ollaan alasti, nuoret ihmiset ryyppäävät avoimesti julkisilla paikoilla viikonloppuisin eivätkä pikkukaupungin asukkaiden ovet aukea päivittäisillä lähetyskierroksilla kuin harvoin.

Keskinäiset suhteetkin kiristävät, sillä David on juuri menettänyt koko perheensä lento-onnettomuudessa, ja usko Jumalaan on lähes täysin katkolla. Innokastakin innokkaampi päällepäsmäri Mark puolestaan on ottanut Davidin kiusaksi tehtäväkseen ”heikommastaan huolehtimisen”, ja vetää epätoivoiselta tuntuvaa, kahden vuoden mittaista lähetysmatkaa eteenpäin loppumattomalla tarmolla ja itseriittoisilla kommenteilla. Kirja on paitsi hieno kuvaus uskosta ja uskonnoista, myös sukellus suurta surua läpikäyvän ihmisen mieleen. Ulkopuolisen silmin tehty kuvaus Suomesta ei kenties ole rikkain mahdollinen, mutta siitä tunnistaa paljon tuttua.

Markin ja Davidin lisäksi elämänkatsomustaan etsii myös nuorukaisten naapurirapussa asuva nuori sairaanhoitaja Emma, joka ihastuu Davidin ujoon ja korrektiin olemukseen ensinäkemältä. Menetysten katkeroittamana David tempautuu uskonsa vastaiseen romanssiin puolivahingossa. Davidin uskon mukaan naisesta tulisi pysyä käsivarren mitan verran erossa, mutta välitön suomalainen halaa miestä jo ensimmäisellä tapaamiskerralla sekoittaen Davidin pään täysin. Usko ja rakkaus alkavat taistella miehen pään sisällä: voiko lempeä Emma todella olla paha maallisuutensa vuoksi; olihan mormonikirkon perustaja Joseph Smithinkin vaimon nimi Emma… Onko hyvää Jumalaa edes olemassa, jos kaikki, mitä David rakastaa joko kuolee tai on syntiä? Toisaalta hänen tekisi mieli keskeyttää koko matka masentavassa maassa, sillä lähetystyö kesken uskonnollisen kriisin tuntuu kaikin tavoin väärältä. Kylmä totuus kuitenkin on, ettei Davidilla ole mitään liikkeen ulkopuolella – ainakaan vielä.

Davidin kamppaillessa uskonsa kanssa, kämppis ja lähetyskollega Mark taiteilee rajojen sisällä omalla tavallaan: hän on perustanut salaa verkkosivut, vaikkei se olekaan hyväksyttyä. Aina tilaisuuden tullen hän sulkeutuu huoneeseensa ja jakaa tietoa mormoneista kaikille kiinnostuneille verkkosivujen ja sähköpostin välityksellä. Erityisesti Gabriel-nimimerkkiä käyttävä kiinnostunut henkilö vaikuttaa lupaavalta käännytettävältä, ja Itkonen käyttääkin Markin lähettämät sähköpostit kätevästi suomalaisille kenties hieman tuntemattomamman mormoniuskon opinkohtien ja tapojen esittelyyn. Taustatyöt on tehty huolellisesti, ja romaanin luettuani tiedän mormoneista enemmän kuin aiemmin.

Itkosen kuvaus tuntuu todenmukaiselta, ja nuorten mormonikirkon suojissa kasvaneiden poikien ensikosketus ”pakanoiden” maailmaan toimii hienona ponnahduslautana hahmojen syvälliselle sisäiselle pohdinnalle oikeasta ja väärästä; sisäiset ristiriidat uusien toiveiden ja vanhojen totuuksien välillä vakuuttavat. Myöhempien aikojen pyhiä loppuu kovin dramaattisesti, mutta se ei sorru turhaan revittelyyn. Elämä, kuolema ja rakkaus ovat uskontojenkin suurimpia kysymyksiä, ja hahmot jäävät kirjan lopussa kukin omaan tilanteeseensa niitä ratkomaan. Siinä missä toisten usko horjuu, joku toinen löytää samassa tilanteessa uusia vastauksia ja odottamattomia polkuja.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 38: Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Joskus kauan sitten, silloin kun olin vielä nuori, silloin kun muistot olivat paljon elävämpiä kuin nyt, yritin usein kirjoittaa Naokosta, mutta en pystynyt tuottamaan riviäkään. Tiesin, että teksti virtaisi paperille kuin itsestään, jos saisin aikaan ensimmäisen rivin, mutta se ei onnistunut millään. Näin kaiken niin tarkasti ja kirkkaasti, etten tiennyt mistä aloittaa – en kyennyt näkemään metsää puilta. Nyt kuitenkin ymmärrän, että siihen vajavaiseen maljaan, jota kutsutaan tekstiksi, voi kaataa vain vajavaisia muistoja ja vajavaisia ajatuksia. Mitä himmeämmiksi muistoni Naokosta muuttuvat, sitä syvällisemmin pystyn ymmärtämään häntä. Tiedän myös, miksi Naoko pyysi etten unohtaisi häntä. Totta kai hän tiesi sen itsekin. Hän tiesi, että muistoni hänestä himmenisivät. Juuri siksi hän halusi, etten unohtaisi häntä ikinä ja muistaisin aina, että hän oli ollut olemassa.
Kun ymmärrän tämän, minut valtaa lähes sietämätön suru. Sillä Naoko ei ikinä rakastanut minua.

img_20181024_1311381012827540.jpg

Haruki Murakamin läpimurtoteos Norwegian Wood (alk. Noruwei no mori 1987; suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2012; suomennettu Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood, Vintage Books 2000) on täynnä ristiriitaisuuksia. Toisaalta se on täydellinen lukuromaani, jonka tarina kulkee niin koukuttavasti, että se on hotkaistava yhdeltä istumalta. Toisaalta se on myös täynnä pieniä kummallisuuksia, jotka viilensivät ainakin omaa ihastustani tehokkaasti: kirjan henkilöiden hyvinkin joustavat moraalikäsitykset ja elämänasenteet hämmentävät. Lisäksi ns. male gaze, miehinen katse, on vahvasti läsnä lukuisissa seksuaalisesti virittyneissä kohtauksissa. Päähenkilö Watanabe on toki nuori mies, mutta mielestäni kirja suhtautuu naisiin ja kirjan naiset suhtautuvat miehiin häiritsevän epätasapainoisesti, ainoastaan miehen toiveiden mukaan. Oudoista hetkistä huolimatta päällimmäiseksi jäävät – onneksi – haikea nuoruudenrakkauden muistelu sekä mielenkiintoiset kuvaukset japanilaisesta opiskelijaelämästä ja luokkayhteiskunnasta 1960-luvulla.

Romaani alkaa eräänlaisella kehyskertomuksella, jossa 37-vuotias japanilainen liikemies Watanabe saa kumman pahoinvointikohtauksen: lentokone on juuri laskeutunut 1980-luvun Saksaan, ja radiossa soiva The Beatlesin kappale Norwegian Wood vetää miehen liian syvälle kipeisiin muistoihin. Huimauksen mentyä mies ei kuitenkaan saa muistojaan ensirakkaudestaan Naokosta ja muista nuoruuden tärkeistä henkilöistä mielestään, ja alkaa käymään läpi nuoruuttaan, aloittaen ensimmäisestä yliopistovuodestaan 18-vuotiaana nuorukaisena suuressa Tokiossa. Nykyhetkeen ei kuitenkaan enää palata koko loppukirjassa, vaan ensimmäisiä aikuisuuden askeleitaan ottavan Watanaben elämä käydään tarkoin läpi: itsemurhan tehnyt lapsuudenystävä Kizuki, suuri yksinäisyys ja erilaisuuden tunne, 60-luvun suurimmat hitit ja klassinen musiikki, suuren kaupungin tarjoama anonymiteetti, ongelmallinen mutta niin kaunis ja herkkä Naoko, joka sattuu olemaan myös Kizukin pitkäaikainen tyttöystävä, muut ihastukset, epäselvä tulevaisuus ja epäilykset omasta alavalinnasta, soluasuminen oudon kämppiksen kanssa, luopuminen… Matka teini-ikäisestä nuoreksi mieheksi ei ole suora, ja samalla tavoin itseään ja rajojaan etsivät nuoret ihmiset Watanaben ympärillä eivät aina helpota oikeiden ratkaisujen tekoa.

Pohjimmiltaan kyseessä on lopulta suhteellisen tavallinen tarina: poika ihastuu hieman tavoittamattomaan, ongelmaiseen tyttöön, jota ei voi koskaan oikeasti saada. Norwegian Woodissa erilaiset väärinymmärrykset kuljettavat pääpari Watanabea ja Naokoa yhteen ja erilleen, mutta kaiken tultua lopulliseen päätökseen Watanabe ei pysty jättämään mennyttä taakseen. Kun hän lopulta herää Naokon täyteisestä kuplastaan, elämä näyttää erilaiselta, ja muista elämässään olevista ihmisistä huolimatta putoaa jonkinlaiseen tyhjyyteen – mutta kuten kirjan alku osoittaa, ei lopullisesti. Muistot voivat tehdä kipeää loppuelämän, mutta ne laimentuvat, ponnahtavat mieleen enää yksityiskohdista.

Murakamin nuoruudenkuvaus on mielestäni onnistuneen katkeransuloista: kaikki on vähän vaikeaa, siniharmaata ja epävarmaa, mutta toiveikkuus ja uudet alut ovat silti kulman takana. En tiedä, onko tämän kirjan seksuaalinen kuvasto peräisin japanilaisesta kulttuurista vai ainoastaan Murakamin omasta mielikuvituksesta, mutta luulen ison osan hämmennyksestä pohjautuvan kulttuurieroihin ja ajankin kulumiseen: opiskelija-asuntolan tiukat kotiintuloajat, kaupungin länsimaisesta näkövinkkelistä vähintäänkin epäilyttävät viihdemahdollisuudet ja selkeät luokkaerot vaikuttavat kaikenlaisissa kohtauksissa. Toisaalta erilaisuus myös viehättää: yksityiskohtaiset kuvaukset Tokion sykkeestä, tapakulttuurista ja perinteisistä ruoka-annoksista vievät kauas pois. Kuten sanottua, Norwegian Wood on erikoinen sekoitus monenmoisia elementtejä, mutta se ehdottomasti lunastaa asemansa modernina klassikkona.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Johannes Linnankoski: Pakolaiset

Hän [Uutela] ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.
”Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!” sanoi hän ääneen, ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen aika.
Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.
”Linnut niin laulavat!” sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.
Morsian ei vastannut.
Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro, kuletellen kevään viimeisiä vesiä.
”Purokin niin kauniisti solisee!” Uutela jälleen ihasteli.
Morsian oli yhä vaiti.

img_20181024_1312001985923536.jpg

Johannes Linnankosken tiivis, suomalaista agraariyhteiskuntaa kuvaava Pakolaiset (WSOY 1908) osui sattumalta silmiin kirjaston hyllyssä, ja takakansi vakuutti: tämä alle 200-sivuinen romaani on käännetty jopa yhdelletoista kielelle! Kotimaisen kirjallisuuden opiskelijanakaan tämä teos ei kuitenkaan herättänyt minkäänlaisia mielikuvia, ja lukukokemus yllätti: mikäli tätä lähtee lukemaan mielessään Linnankosken todennäköisesti tunnetuin teos Laulu tulipunaisesta kukasta (1905), menee metsään. Pakolaiset ei sisällä räiskyvän runollista kerrontaa ja symboliikkaa, mutta se ilahduttaa psykologisella jännitteellään ja nopealukuisuudellaan.

Tarina sijoittuu 1900-luvun alun Hämeeseen, jossa miehen mitta on talon suuruus ja naisen mitta siveellisyys ja sopiva pulskuus. Leskeksi jäänyt, lapseton seitsemänkymppinen Juha Uutela ei suostu tyytymään mökissä kuolevan vanhuksen osaan, vaan päättää menneisyyden menetyksiä kuroakseen naida 23-vuotiaan Manta Keskitalon, suuren talon viehättävän tyttären. Mantan epäonneksi talolla on velkoja, joista isänsä Kustaa päättää päästä eroon Juhan rikkauksien avulla: kasvaahan Keskitalossa useampi poika, joille pitäisi varata maata ja omaisuutta. Keskitalon isännän viekas suunnitelma on odotella Uutelan poismenoa, onhan tuleva sulhanen häntä itseäänkin vanhempi; sitten tyttärellä on aikaa mennä mieleisensä kanssa naimisiin ja Uutelan rikkaudet jäävät täysin perheeseen, lapsiahan ei niin vanha mies enää oletettavasti saa.

Manta ja Juha naitetaan tyttären hiljaisesta vastarinnasta huolimatta, mutta Kustaakaan ei täysin saa haluamaansa: vihkimisen jälkeen käy ilmi, että siveellisen perheen tytär onkin raskaana jollekin aivan toiselle, ja aikoo protestina pitää lapsen (vaikka keskeyttämisen keinotkin tuohon aikaan olivat varmasti vähissä). Vanha isäntä ja emäntä kauhistuvat, sillä vakavat hämäläiset eivät ikinä enää pitäisi perhettä sen aiemman hyvän maineen veroisena. Kauhu yhteisön pilkasta saa Kustaan ostamaan pikavauhtia Juhan rahoilla suuren ”hovin” keskeltä Savoa, mikä järkyttää koko perhettä: juuret, historia ja kaikki tutut ovat rakkaassa Hämeessä. Vaihtoehtoja ei isännän ja emännän mielestä kuitenkaan ole, ja pian muuttokuorma tuntemattomaan Savoon on jo junassa. Juhalla on epäilyksensä, mutta toisaalta hän on ahkerana ja edelleen hyväkuntoisena työmiehenä innoissaan uudesta, suuresta talosta ja pelloista.

Savossa perhe elää tilavasti ja palvelusväen keskellä, mutta henkinen silmukka kiristyy päivä päivältä Kustaan kaulan ympärillä: milloin Juha huomaa petoksen? Mitä hän sitten aikoo, iso mies? Miten välttyä häpeältä ilkeilevien savolaisten keskellä, he kun tuntuvat jo naureskellen aavistavan asianlaidan? Konflikti lähestyy päivä päivältä, ja sekä Kustaan että Juhan mietteitä kuvataan realistisesti, hienoa jännitettä luoden. Lopulta totuus on myönnettävä, mutta lopputulema ei olekaan sitä, mitä ensin odottaisi.

Yli sata vuotta sitten kirjoitetuksi teokseksi Pakolaiset on hyvin modernia luettavaa: kerronta etenee suoraviivaisesti ilman kansallisromanttisia niekkuja ja hahmojen ajatuksia ja tekojen syy-seuraussuhteita kuvataan syvällisesti. On myös virkistävää huomata, miten perinteisenä maaseudun perhetragediana alkava tarina nouseekin nuoren naisen syyllistämisen ja uhraamisen yläpuolelle, ja keskittyy todellisen ongelman eli Kustaan ahneuden käsittelyyn. Jopa Juha ymmärtää lopulta olleensa ajattelematon sitoessaan nuoren tytön elämän itseensä vain siitä syystä, että halusi näyttää nuoruudenrakastetulleen ja itselleen kelpaavansa talon tyttärelle vanhanakin. Aikojen muuttumisen huomaa hauskalla tavalla kuitenkin hämäläisten ja savolaisten vastakkainasettelusta: se on varmasti tehty osin huumorilla, mutta tuntuu nykylukijasta kaukaiselta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 43: Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle