Tove Jansson: Taikatalvi

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinuppien ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja silloin tapahtui jotain sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, kun ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

 

taikatalvi
Kansi: WSOY:n mediapankki

Tove Janssonin Taikatalvi (alk. Trollvinter, 1957; suom. Laila Järvinen, WSOY 1958) on yksi Janssonin rakastetuimmista muumikirjoista. Vaikka muumit ovat esiajoista lähtien tavanneet nukkua talviunta marraskuusta huhtikuulle, eräänä tammikuisena yönä Muumipeikko kuitenkin herää kesken kaiken. Taikatalvi kuvaa mielikuvitusta kutkuttavasti valkoiseen vaippaan kietoutuneen Muumilaakson mystisiä ihmeitä. Kirja on myös kuvaus nuoren muumin ensimmäisistä askeleista kohti itsenäistymistä – onhan hänen selvittävä kaikenlaisista uusista seikkailuista ja pelottavistakin kohtaamisista lähes itsekseen muun perheen uinuessa.

Maailma tammikuisen ikkunaruudun takana on täynnä aivan uudenlaisia ihmeitä: paksu lumipeite, jääkiteet ikkunoissa ja erilaiset talviurheilulajit voittavat lopulta epäileväisen Muumin puolelleen, varsinkin kun huimapäinen pikku Myy ja pohdiskeleva Tuu-tikki auttavat häntä ymmärtämään kylmän vuodenajan tarjoamia huvittelumahdollisuuksia. Ensin pimeys ja tassut kohmettava lumi tekevät muumista vain äreän, mutta hiljalleen hän huomaa, että uudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Lopulta nuori Muumipeikko osaa olla jopa ylpeä siitä, että on ensimmäinen talven ihmeet tunteva muumi, ja alkaa (ihastuttavan tunnistettavan teini-ikäisen itsenäistymisen puuskassa) jopa varoa herättämästä muita.

Silmien avautumisesta huolimatta kaiken ympärillään jäädyttävä Mörkö, kolkko Jääkuningatar ja näkymättömät talven olennot saavat Muumin myös kaipaamaan kipeästi kesää ja tuttuja kuvioita, ja toisinaan nukkuvan äidinkin korvaan on kuiskattava kysymyksiä ratkottavaksi. Talveksi etelään vaeltaneen Nuuskamuikkusen jättämä kirje saa toimia yksin muumitaloa isännöivän Muumipeikon rohkaisuna useaan otteeseen, kun talveen tottuneet Myy ja Tuu-tikkikaan eivät aina ymmärrä hänen ahdistuneisuutta uuden edessä.

Taikatalvi on Janssonin muumikirjoista juuri se osa, jonka olen lukenut useimmin, mutta se jaksaa aina hämmästyttää tiheällä tunnelmallaan ja vaivattomalla kerronnallaan. Juoni etenee tasaisen ja varman kertojanäänen tahtiin vuorotellen jännitystä ja pohdintaa. Jansson ei kuitenkaan tyydy liimailemaan teräviä huomioitaan elämästä ja ihmisistä muumien päälle, vaan onnistuu punomaan ne osaksi omaleimaista ja täyteläistä satumaailmaansa.

Vaikka Taikatalvi on satukirja, se sopii mystisen, jopa hieman vaarallisen ja arvaamattoman, tunnelmansa vuoksi kaikenikäisille, ja lukukokemus pikemminkin paranee lukijan varttuessa. Hienovaraiset ironian häivähdykset ja hillittömästi kirjoitetut sivujuonteet (kuten pikku Myyn halu ottaa jäätyneen oravan häntä hyötykäyttöön Muumipeikon ehdottaman hautaamisen sijaan taikka reippailija-Hemulin uskomaton pokka ja hienotunteisuuden puute) tekevät nopealukuisesta romaanista monessa kerroksessa toimivan kokonaisuuden, josta löytää aina jotakin uutta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirjan kannessa on kuu

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

En ole varmasti ainoa, jolle on esitetty kaikenlaisia ehdotuksia, enkä ainoa, joka suostuu kuuntelemaan niitä, mutta minä olen saanut myös rahaa ja voin sanoa, että olen saanut sitä aika helposti. Välillä minusta kyllä tuntuu, että flippaan, mutta kai se kuuluu tähän ikään.

img_20181211_112246785869181.jpg

Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) on WSOY:n taannoin järjestämän Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun voittajateos. 15-vuotiaan Emilian suulla kerrottu kuvaus on rohkeaa ja tärkeitä teemoja esille nostavaa nuortenkirjallisuutta, jossa asioista puhutaan nuorelle lukijakunnalle sopivan häivytetysti mutta heidän ymmärrystään aliarvioimatta. Ensimmäiset ihmissuhdekiemurat, nuoren heräävä seksuaalisuus ja yhtäkkiä idioottimaisilta tuntuvat perheenjäsenet hämmentävät, ja päähenkilö tasapainoileekin lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden harmailla raja-alueilla. Salaisuudet tyttö jakaa vielä pehmoleluille, mutta rajoja rikkoutuu teini-ikäiseen tapaan välillä liian kovaa vauhtia. Typeriksi tituleerattujen vanhempien turvaa ja rakkautta tarvitaan kuitenkin kipeästi, vaikka sitä Emilia ei heti myönnäkään.

Päähenkilö Emilia on menestyvä oppilas, kohtelias opettajien suosikki ja hyvästä, vakavaraisesta perheestä. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta pinnan alla tilanne ei näytä yhtä hyvältä: vanhempien välit ovat toraisat ja epäsuhtaiset, äiti suo huomiota vain ystävilleen ja sosiaalisen median peleille ja isällä on todettu vakava sairaus. Emilian 17-vuotiaasta isoveljestä Joonastakaan ei ole enää sanottavasti seuraa, sillä murrosikäisillä sisaruksilla on omat menonsa ja kaveriporukkansa. Lisäksi Emilian paras ystävä Lila alkaa toimia epäluotettavasti ja holtittomasti. Onko siis ihme, että kun epävarma ja yksinäiseksi itsensä kokeva Emilia alkaa saada mairittelevia kommentteja someen lisäämiinsä kuviin, kynnys kommentoijien tapaamiselle ei ole enää korkealla?

Valitettavasti valokuviin kommentteja lisäävät pojat eivät olekaan poikia, vaan aikuisia miehiä erilaisine motiiveineen. Yksi kehuu Emiliaa maasta taivaisiin ja haluaa tehdä tästä mallin valokuvaajan ”ammattitaidollaan”, toinen haluaa nuoren tytön seuraa, kolmas jotain muuta. Huomio tuntuu samaan aikaan todella hyvältä ja todella väärältä, mutta ristiriitaisista tunteistaan huolimatta Emilia tapaa kosiskelijoitaan kerta toisensa jälkeen. Tyttö ei koe, että hänellä olisi mitään menetettävää: hänestä on jännittävää, kun miehet pitävät häntä kauniina, ostelevat hänelle vaatteita ja tarjoavat kenties ruokaa ja alkoholia. Lisäksi, jokainen hänen tapaamansa mies antaa hänelle rahaa puhtaasti hänen ajastaan – mikä voisi mennä pieleen?

Pitkään Emilia ajattelee olevansa tilanteen herra, mutta hiljalleen vastikkeettomat huomionosoitukset ja kehut alkavat vaihtua pyynnöiksi ja vaatimuksiksi. Jatkuva paha olo ja häpeä seuraavat tyttöä: mitä jos joku pääsisi selville hänen salaisuudestaan? Kaverisuhde ihanan ja kiltin luokkakaveri Santerin kanssa vaihtuu seurusteluksi, mutta samaan aikaan huomioon ja rahaan koukuttunut Emilia lisäilee kuviaan yhä uusille, entistä epäilyttävämmille sivustoille. Lopulta noidankehäksi kehkeytynyt kupla puhkeaa, ja salaisuuden paljastumisen häpeä sulaa helpotuksen ja rakkauden janon tieltä.

Pehmolelutytön teemat eivät siis ole sieltä keveimmästä päästä, ja joissain kohti kirjaa pohdinkin, minkä ikäisille kirjaa uskaltaisi suositella. Toisaalta verkossa väärin motiivein tehdyt yhteydenotot ja sen kautta mahdollistuvat seksuaalirikokset ovat tälläkin hetkellä tapetilla maan laajuisesti; vaikka se hurjalta tuntuukin, aihe tuskin on uusi ja tuntematon monellekaan teini-ikäiselle. Lisäksi Behmin kirja käsittelee teemaa hyvin viisaasti: vaikka Emilia ei osaakaan asettaa rajojaan, kirjassa ei mässäillä kauheilla tilanteilla ja päähenkilö tutkailee valintojaan ja ajatuksiaan analyyttisesti, jopa etäännytetysti. Ahdistusta kirjan erilaiset kohtaamiset kyllä herättävät aikuisessakin lukijassa, mutta päähenkilö selviää ehjänä – hämmentyneenä ja säikähtäneenä kenties, mutta aivan peruuttamattomia asioita ei tapahdu.

Vaikuttavinta kirjassa kenties onkin juuri peruuttamattomuuden pelottava läheisyys, joka väistetään vain täpärästi. Emilian toiminta on täynnä riskejä ja vaaroja, mutta hänen motiivinsa ovat samaan aikaan ymmärrettäviä: onhan hän vasta 15-vuotias, jonka ei kuuluisi törmätä maailmaan, johon miesten kommentit hänet tutustuttavat. Tässä tarinassa loppu on kuitenkin onnellinen: aikuiset puuttuvat tilanteeseen, kun nuori ei enää siihen itse kykene, ja etäisiltä tuntuneet vanhemmatkin osoittavat, ettei rakkaus hiljalleen aikuistuvaan lapseen ole kadonnut mihinkään.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Timo Parvela, Bjǿrn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler 62 – Kirja yksi: Kutsu

Taso 99. Ari ja Joni olivat umpikujassa. Niin kuin kuulemma kaikki muutkin. Joni oli keskustellut asiasta peliyhteisössä. Kukaan ei ollut löytänyt ratkaisua, vaikka asiaa pohti miljoona tyyppiä eri puolilla maailmaa.
Joku norjalainen Halfman-halfbiscuit05 oli kuulemma jo lähellä ratkaisua, tai ainakin hän kehuskeli olevansa mutta ei kuitenkaan suostunut jakamaan tietojaan kenenkään kanssa.
Tv:n ruutu oli lähes musta. Jossain hämärässä oli luolan suuaukko. Sen kätköissä oli jotain pelottavaa, josta ei saanut otetta. Itse asiassa veljekset eivät olleet kertaakaan päässeet luolan sisäänkäyntiä pidemmälle, kun se jokin iski.

img_20181025_1501261697872924.jpg

Pohjoismaisten lastenkirjailijoiden, Timo Parvelan ja norjalaisen Bjǿrn Sortlandin, yhteisprojekti Kepler62 on kokonainen lapsille ja varhaisnuorille suunnattu avaruusseikkailukirjasarja. Kuvittaja Pasi Pitkäsen kanssa luotu maailma on sarjakuvamaisen värikäs, muttei lainkaan lapsellinen: kuvitus on tummasävyistä, jännittävää ja hakenut innoituksensa peli- ja scifikuvastoista. Yhteensä kuusiosaisen sarjan viimeinen osa ilmestyi syksyllä 2017, ja kaikki osat ilmestyivät samanaikaisesti niin Suomessa kuin Norjassakin. Mielenkiintoista on, että kirjailijat kirjoittivat sarjan osat vuorotellen; ensimmäinen osa on Parvelan käsialaa, vaikka kokonaisuus onkin luotu yhdessä.

Sarjan ensimmäinen osa Kepler 62 – Kirja yksi: Kutsu (WSOY 2015) esittelee sarjan päähahmot, ylikansoitetulla ja ilmastonmuutoksen tuhoamalla maapallolla elelevät veljekset 13-vuotiaan Arin ja 8-vuotiaan Jonin. Tarina lähtee liikkeelle kovin masentavissa tunnelmissa: Arin ja Jonin äiti on kadonnut useaksi päiväksi, mutta se ei herätä pojissa suurta kummastusta. Luonnonvarojen puutteessa köyhillä ei ole kunnollista ruokaa eikä töitä, ja siksi äiti viipyy useinkin niitä etsimässä. Pikkurikoksia toivottomassa tilanteessa puuhaileva Ari yrittää saada käsiinsä huippusuositun ja kalliin Kepler62 -tietokonepelin, jonka ratkaisijalle huhutaan huimia palkintoja, mutta onnistuu näpistämään vain ruokatarpeita. Mystisestä sairaudesta kärsivä pikkuveli Joni onnistuu kuitenkin saamaan kyseisen pelin käsiinsä tuntemattomaksi jäävältä naishahmolta, ja pian peli alkaa vetää heitä kummasti puoleensa.

Useamman päivän konsolipelaamisen jälkeen veljekset huomaavat, että peli alkaakin tuntua tavallista aidommalta: päävastustajan listiminen tuntuu tarpeettoman realistiselta, ja voitokkaan taistelun jälkeen ruudulla näkyvätkin pojat itse. Onpa kyseessä aidon näköinen animaatio tai salainen viesti, veljekset eivät selvittää pelin salaisuutta heti – reaalimaailman mystiset tapahtumat toistensa jälkeen vaativat kaiken huomion ja päättelykyvyn. Äiti palaa reissultaan epäilyttävän keinotekoisen oloisena, mystinen nainen ilmestyy jälleen ja Jonin viruksen vuoksi tehty sairaalareissu muuttuukin pakomatkaksi. Nokkeluutensa avulla pojat lopulta onnistuvat selvittämään Kepler62:n jujun, ja tempautuvat pelin ohjaamina avaruusseikkailuun – tällä kertaa ihan oikeasti.

Kirjojen maailma kuvaa tulevaisuutta, jossa tekniikka on kehittynyttä, luonnonvarat nollilla ja hallitus ottanut pelottavan holhoojan aseman. Raskaista aiheista huolimatta teksti on kuitenkin kevyttä: lauseet ovat lyhyitä ja kuvitus suuressa roolissa. Kuvakirja tämä ei runsaasta kuvituksesta huolimatta ole, vaan kuvat ja teksti edistävät tarinaa yhdessä luoden nopeatempoisen, dynaamisen vaikutelman, ja siksi kirja onkin varmasti omiaan niillekin, jotka kirjoista eivät yleensä innostu. Vaikka jännittäviä elementtejä, kuten erilaisia ihmiskokeita, köyhyyttä ja takaa-ajoja, on ripoteltu pitkin poikin tarinaa, ei kirja ole pelottava; arvioisin, että se voisi kiinnostaa noin 914-vuotiaita lukijoita taitotasosta ja lukeneisuudesta riippuen.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 7: Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan