Riina Katajavuori ja Martin Baltscheit: Oravien sota

Valtteri ja Pekka katsoivat maailman menoa. Valtteri ihaili Sutta. Pekka ihaili Karhua. Veljekset asuivat naapuripuissa, joiden välille he olivat rakentaneet sillan. Valtterin puussa oli paljon käpyjä. Pekan puu oli pienempi. Siinä käpyjä kasvoi niukasti.

Somevirtaani osui loppuvuodesta niin mielenkiintoinen lastenkirjauutuus, että se oli heti varattava kirjastosta. Kirjailija Riina Katajavuoren ja saksalaisen kuvittaja Martin Baltscheitin Oravien sota (Tammi 2021) on faabelin muotoon puettu kuvaus Suomen sisällissodasta. Koska en lue säännöllisesti lastenkirjallisuutta, voi olla, että ihmetykseni oli aiheeton, mutta minulle ajatus lapsentasoisesti kerrotusta ja kuvitetusta sodasta (ja siitä nousemisesta) tuntui tuoreelta ja tärkeältä teemalta.

Oravien sota kertaa vuoden 1918 tapahtumia hyvin suoraviivaiseen tyyliin, joten pienempikin lapsi pysyy sen puolesta mainiosti mukana: lauseet ovat lyhyitä ja toteavia, tarina ei pysähdy hetkeksikään junnaamaan. Tapahtumat ja niiden hurja kuvaus voivat kuitenkin olla liikaa nuorimmille ja herkimmille lukijoille, vaikka kyseessä onkin ennen kaikkea kuvakirja.

Päähenkilöt, oravaveljekset Valtteri ja Pekka toimivat Suomen kansan jakautumisen symboleina. Valtterin puussa on runsaasti käpyjä, kun Pekka kavereineen joutuu kärsimään nälästä ja vaikeuksista viereisessä kolossa. Ankara talvi herättää Pekassa kapinamielen, ja veljekset joutuvat ilmiriitaan, joka johtaa lopulta kauheaan, veriseen sotaan. Mukaan sotkeutuvat myös Susi ja Karhu, jotka tahollaan kilpailevat oravien metsän hallinnasta.

Oravien sota on yllättävän raju sotakuvaus: aikuisenkin mieltä hätkähdyttävät verenpunaiset ja synkän mustat, graafiset kuvitukset, joissa metsän eläimet taistelevat – ja todella kuolevat, vaikkakin lapsekkaan tyylitellysti ja yksityiskohtia näyttämättä. Pimeässä metsässä vaeltelevat orvoiksi jääneet oravalaumat, taistelukohtaukset aseineen, osumia saaneet, maassa makaavat oravasotilaat… Baltscheitin kuvitus puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, ja sille onkin annettu runsaasti tilaa: kun tapahtuu eniten, teksti on niukkaa. Sotatantereen dramaattiset kuvat täyttävät koko aukeaman, kun taas seesteisemmässä alussa ja lopussa hallitsevat kesäisen metsän värit ja lempeät yksityiskohdat.

Hurjien osuuksien jälkeen kirja toki saa onnellisen, rauhoittavankin lopun: Valtteri ja Pekka sopivat ja rakentavat tuhoutuneet pesät ja sillat uudestaan. Tummat kuvat ja tuhot ovat tiessään, vaalea kuvitus säestää turvallista lupausta: ”Tästä kaikesta on kulunut jo kauan aikaa. Vuosikausia. Siitä pitäen oravat ovat eläneet rauhassa. Ja elävät vastakin.” Tarinan päätteeksi voi lukea myös historiantutkijoiden sekä Goethe-Institut Finnlandin edustajan jälkisanat, mutta ne on tarkoitettu lähinnä aikuiselle lukijalle taustaksi, kenties myös lukuohjeeksi: tarinanhan voi myös lukea ilman yhteyksiä todellisuuteen. Yllättävä Saksa-yhteys on jälkisanoissa mukana, sillä Goethe-Institut laittoi koko kirjahankkeen alulle – Saksallakin kun oli sodassa osansa.

Oravien sota pursuilee Suomen historian perusteet tunteville ilmiselvää symboliikkaa: Valtterin valkoiset ja Pekan punaiset joukot, Susi-Saksa ja Venäjä-Karhu… Toteutus ei kuitenkaan osoittele ketään, vaan Katajavuoren toteava tarina katsoo koko ajan eteenpäin: toisinaan veljeksille tulee riitoja, mutta kun sovinto on tehty, se pitää.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 27: Kirjan päähenkilö on eläin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: