maaliskuu 2018 – Sivuhenkilö

Aleksis Kivi: Kihlaus

JOOSEPPI
Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.

EENOKKI
Pahoin pelkään, pahoin pelkään. – Eeva on taas vihastunut herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja ikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä kommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta, joita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti. – Aapeli on vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan hyväsydämminen mies.

kivi_kihlaus_yo_ja_paiva — Kuva: Elisa Kirja

Aleksis Kiven yksinäytöksinen tapakomedia Kihlaus (1866) kertoo nimensä mukaisesti vanhan räätäli Aapelin ja nuoren Evan vauhdikkaasta kihlautumisesta, joka ei kuitenkaan – komedialle tyypillisesti – suju aivan odotusten mukaan. Lyhyt komedia nousi 1800-luvun suosituimmaksi suomalaiseksi näytelmäksi, ja kommentoi rivien välistä muun muassa kansan hyveellisyyttä ja yläluokan paheellisuutta.

Yhden päivän aikana tapahtuva näytelmä alkaa, kun Aapelin ystävä Eenokki, vanhapoika hänkin, saapuu kummissaan räätälin mökille. Aapelin apupoika Jooseppi kertoo, että hänet on kutsuttu todistamaan pian tapahtuvaa kihlausta – Aapeli on jo matkallaan hakemassa morsianta, epäilyttävää mainetta kahden naimattoman miehen talossa palvelijana kerryttänyttä ”Herrojen-Eevaa”, jolla vaikuttaa olevan kovinkin läheiset suhteet hienoihin herroihin. Kaikkien yllätykseksi nuori nainen oli itse lähestynyt Aapelia kirjeitse kihlauksen tiimoilta, ja ”paidanpesijää” kaivannut mies oli hullaantunut ajatuksesta hetimmiten.

Sekä Aapelin että Evan hyvin tunteva Eenokki aavistelee jo pahinta, mutta morsiusparin saapuessa räätälin matalaan majaan ei auta kuin toimia ihastuneen sulhasen mielen mukaan. Morsian tuskin on päässyt ovesta sisälle, kun nyrpistely jo alkaa: talo on liian rähjäinen ja vaatimaton ylhäisiin koteihin tottuneelle nuorikolle, eikä vanha Aapelikaan tarkemmalla tarkastelulla miellytä sen enempää. Kihlauksen todistajaksi kutsuttu Eenokki yrittää ystävänsä mieliksi viritellä juhlatunnelmaa ja -puhetta, mutta Evan ilkeät sanat ja räätälin ammatin vähättely saavat aikaan pian ilmiriidan vanhojenpoikien ja morsiamen välille. Riita eskaloituu siihen pisteeseen, että morsian lähtee takaisin herrojensa luokse ennen kuin kihlausta on saatu aikaiseksikaan.

Apupoika Jooseppi ja Eenokki huokaisevat helpotuksesta, sillä topakan naisen kanssa olisi miesten hiljaiselo toden teolla muuttunut toiseksi. Aapeli kuitenkin murehtii: hän oli jo ehtinyt kuvitella ruusuisen tulevaisuutensa aviomiehenä ja ihastuakin nuoreen Evaan. Masentunutta ei jätetä yksin, vaan hylättyä sulhasta lohdutetaan laulun ja tanssin voimin; näytelmä päättyy Joosepin laulun säestämiin vanhojenpoikien kankeisiin tanssin pyörähdyksiin.

Yksi syy näytelmän suureen aikalaissuosioon on varmasti Kiven elävä ja värikäs kieli, joka tässäkin lyhyessä komediassa pääsee oikeuksiinsa. Myös pohjatekstinä toiminut Raamattu on osaltaan tuonut Kihlausta lähemmäs yleisöä. Hahmojen Raamatusta poimitut nimet eivät jää selvimmäksi viittaukseksi, vaan esimerkiksi Eenokki lohduttaa näytelmän lopussa siipeensä saanutta Aapelia taivaallisesta avioliitosta, jonka vain maan päällä yksinäisiksi jääneet saavat kokea – lupaus tuonpuoleisesta onnesta on eräänlainen vanhojenpoikien paratiisi. Itseäni komedia ei varsinaisesti naurattanut, mutta näytelmä on kiistattomasti hyvin kirjoitettu ja rakennettu. Nykylukijalle oman mielenkiintoisen lisänsä tuo toki vanhahtava, ylätyylinen kieli, jonka sanojen merkityksiä täytyy välillä selvitellä Googlenkin avulla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 41: Valitse kirja sattumanvaraisesti

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Oliko se onnea, jos oli onnellinen neljä tuntia viikossa? Ja mitä sitten jos ei ollut. Oliko Jumala luvannut onnea? Autuaita ovat murheelliset. Jumalan valtakunta oli toista kuin onni, toista ja paljon suurempaa. Autuaita ovat hengellisesti köyhät sillä heidän on taivasten valtakunta. Onnen tavoittelu oli pelkkää epätoivon maailmaa joka yhden elämän vuoksi hylkäsi sen, mikä oli todellista. Ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi. Ei yksikään. Uskoiko hän, hän halusi uskoa. Voi Jumala eikö hän ikinä saisi olla varma. Toiset astuivat rauhaan kuin laivaan ja hän, oliko se jossain johonkin kirjoitettu että hän ikinä ei.

Viime aikojen lukuisista uskontoja käsittelevistä romaaneista Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017) teki minuun erityisen vaikutuksen: kainuulaisen helluntainuoren matkasta värikkäässä Bogotassa asuvaksi naiseksi saisi aikaan monella tapaa epäuskottavan tarinan, mutta Törmälehdon teksti ei missään vaiheessa osoita teennäisyyttä. Itselleni se oli aidosti koskettava lukukokemus teini-iän vimmaisesta päättäväisyydestä sekä aikuiseksi kasvamisen kipupisteistä.

Romaanin päähenkilö Elsa elää Kainuussa kahden maailman välissä: hänen isänsä ja perheen kanssa asuvat isän vanhemmat ovat hiljaista körttikansaa, etelästä vaimoksi eksynyt äitinsä kulttuuria janoava ateisti, jolle kirkot ovat kulttuuria ulkomailla, mutta epäilyttäviä reliikkejä Suomessa. Seurakuntanuori, lukioikäinen Elsa kaipaa jotain muuta, ja löytää ystäviensä Miran ja Talvin kanssa paikalliseen helluntaiherätysliikkeeseen. Yhtäkkiä jumalan valtakunta onkin lähempänä kuin koskaan, vaikka liikutaankin arviolta 2000-luvulla: seurakuntaporukalla tehdään herätysiskuja paikallisiin Alkoihin ja välitunnilla rukoillaan salaa herätystä koko lukioon, sillä lopunajat ovat lähellä. Kaikkein jännittävintä ovat kuitenkin armolahjat, joista riparilla ei puhuttu lainkaan samalla tavoin kuin helluntaiaktiivien Virpin ja Arvon kotona kokoontuvissa opetustilaisuuksissa.

Pian Elsakin toivoo kuumeisesti kielilläpuhumisen lahjaa, mutta paastoista, kyyneleistä ja ankarasta rukoilusta huolimatta toive ei täyty – Miralta ja Talvilta lahjan käyttöönotto kuitenkin käy kuin leikiten. Miksi juuri Elsa ei riitä, miksi hänen rukouksensa jäävät kuulematta? Helluntaiseurakunnassa käyminen iskee railon Elsan kotielämään; körttisukulaiset paheksuvat liikkeen äänekkyyttä ja riehakkuutta, äiti epäilee tyttärensä arviointikykyä yleisesti. Mikään ei kuitenkaan estä teini-iän päättäväisyydellä puhkuvaa Elsaa saavuttamasta suurinta tavoitettaan: armolahjan saamista ja Jumalan tahdon toteuttamista.

Toinen tarinan päälangoista vie lukijan noin kuutisen vuotta eteenpäin, Elsan elämään värikkäässä ja epävakaassa Bogotassa. Alun perin helluntailaiseen konferenssiin tehty matka onkin vaihtunut vakituiseksi opiskeluksi ja asumiseksi Kolumbiassa. Sota, sissit ja väkivalta häilyvät arkielämän taustalla ja ruumiillistuvat helluntaiseurakunnasta lohtunsa löytäneessä Manuelissa, entisessä sotilaassa ja sissien vangissa. Mies ei suostu päästämään rakastunutta Elsaa lähelleen: läheisyyttä nainen saa vain silloin, kun Manuel alkaa piirtää traumojaan tämän iholle värikkäinä taideteoksina. Manuelin voimakas usko ja järkähtämätön Raamatun tulkinta viehättävät huomaamattaan uskonsa menettävää Elsaa, mutta hiljalleen hän alkaa harkita elämää ilman etäistä miestä – ja ilman yhteistä helluntaiseurakuntaa.

Romaani vuorottelee nuoren ja aikuisen Elsan välillä soljuen. Kontrasti Kainuun hiljaisuuden ja Bogotan ruuhkaisten kujien välillä viehättää, mutta vielä voimakkaampaa on pohdinta uskosta ja epäuskosta. Törmälehto kuvaa sydäntäriipaisevasti juuri helluntailiikkeen löytäneen Elsan tuntoja: ”Talvi varmaan kuolisi ja tapaisi Jeesuksenkin ennen kuin hän”, tyttö miettii epätoivoisena. Toisaalta hänet on täyttänyt pakonomainen tarve olla kuin muut ja puhua kielillä, mutta taka-alalla säteilevät epäilykset eivät jätä häntä rauhaan. Ne samaiset nousevat pintaan lopulta Kolumbiassa, kun seurakunnan pastorille tuntuu olevan tärkeämpää eksoottisen Elsan ihannoitu ihonväri kuin tämän ajatukset.

Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa uskoa ja helluntaiuskontoa monipuolisesti, kiihkoilematta ja tietynlaisella hellyydellä kritiikistä huolimatta. Elsan matka ulos liikkeestä on oikeastaan läsnä ensimmäisiltä sivuilta asti, mutta se ujuttautuu tietoisuuteen pehmeästi lause lauseelta: kun kirja loppuu, tajuaa tarinan käsitelleen luopumista koko ajan. Kuten oikeassakaan elämässä, maailmankuva ei muutu jyrkästi, vaan jokaiseen hyväänkin muutokseen liittyy haikeutta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 14: Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

Aleksis Kivi: Kullervo

”UNTO
Mutta eipä suonut onni mulle perillistä ainoaa.

ILMARI
Sulle verinen kohtalo pojan antoi, veljesi Kalervon pojan, jota isän kädellä hoitaa taidat.

UNTO
Tätä pedon sikiötä lapsenani pitäisin? Hän huoneeni kauhistus on, ei ketään hän vääjää, vaan kaikkia uhaten kohtelee; sillä eipä käy hänestä pilaa tehdä, koska on hän joltain peikolta peloittavan voiman saanut. Kovasti itsiäni syytän, että kerran häntä armahdin enkä surmannut häntä ynnä sukunsa kanssa. Nyt en mieli enään käsiäni vereen ryvettää, sitä en mieli tehdä.”

Ensimmäinen suomenkielinen tragedia, Aleksis Kiven Kullervo (1864), on Kalevalan maailmaan sijoittuva ja kyseisestä teoksesta suoraan lainattu tarina Kullervosta, joka onnistuu silmittömässä kostonhimossaan tuhoamaan itsensä vastustajiensa ja perheensä vahingoittamisen myötä. Kivi on kuitenkin lisännyt mukaan kristillisiä ja ajalleen tyypillisiä aineksia ja ideologioita, ja onpa aikojen saatossa orjan asemaan joutunutta, mutta kapinoivaa Kullervoa verrattu jopa alistettuun Suomen kansaan. Lukemani kriittinen editio (toim. Jyrki Nummi ym. 2014, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) avasi muutenkin monenlaisia nykylukijalle helposti näkymättömiin jääviä tulkintamahdollisuuksia, ja suosittelenkin sen lukemista lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Näytelmäksi Kiven Kullervo on hyvin laaja: nimettyjä hahmoja on yli 20, ja kaikkiin viiteen näytökseen riittää elävää dialogia ja murheellisia tapahtumia. Kalevalassa melko tiiviisti esitetty juoni levittäytyy tässä versiossa alaotsikkonsa mukaisesti suureksi murhenäytelmäksi, jossa Kullervon tie kaltoinkohdellusta lapsesta häikäilemättömäksi ja sokeasti mielihalujensa varassa toimivaksi roistoksi kuvataan yksityiskohtaisesti ja Antiikin tragedian perinteitä noudattaen.

Tarina alkaa, kun jo lapsuudessaan orjaksi joutunut ja perheestään väkivalloin erotettu Kullervo Kalervonpoika on varttunut voimiltaan ylivoimaiseksi nuorukaiseksi, jota eivät pysäytä edes setänsä tappoyritykset. Kun arvaamattoman Kullervon aikeet alkavat käydä setä Untamoiselle (lyhyesti vain Unto) liian pelottaviksi, hän myy tämän orjaksi seppä Ilmarin kotiin. Tästä Kullervo vasta hurjistuukin, ja ylpeytensä sokaisemana tämä alkaa hakea oikeutta veritöistä, joista edes kauan kadoksissa ollut ja sattuman kaupalla löytynyt perhe ei saa miestä luopumaan. Lopulta, jäätyään aivan yksin ja kohdattuaan aiheuttamansa vahingot, Kullervo huomaa oman mielettömyytensä, ja päätyy ottamaan itseltään hengen.

Kivi kirjoitti Kullervon alun perin kilpailua varten, ja sen ensimmäinen, täysin runomuotoinen versio valmistui jo 1859. Kilpailun järjestäjänä toiminut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS lähetti teoksen takaisin Kivelle korjausehdotusten kera sen menestyksestä huolimatta, ja nykyisin tunnettu Kullervo. Näytelmä viidessä näytöksessä syntyi ja julkaistiin virallisesti vuonna 1864. Nykymuotoisessa näytelmässä kyllä hyödynnetään sopivissa kohdin kalevalamittaa ja suorastaan raamatullista paatostakin korostamassa erityisen merkittäviä kohtia ja repliikkejä, mutta muuten teoksen henkilöt haastelevat melko arkista, murteellista puheenpartta.

Kullervoa lukiessa tuntui suorastaan ihmeelliseltä, miten Kivi on onnistunut luomaan kielellisesti ja tarinallisesti näin rikkaan näytelmän aikana, jolloin kotimaista näytelmää ei käytännöllisesti katsottuna edes ollut olemassa. Kriittisen edition artikkelit valottavat Aleksis Kiven olleen muun muassa suuri Shakespearen näytelmien tuntija, ja esikuvan vaikutus näkyy mielestäni myös siinä, miten hyvin Kullervo on kestänyt aikaa. Vaikka tragedia ei nykylukijalle tai -katsojalle kenties olekaan se läheisin draaman laji, kansanperinteestä ammentava tarina ja Kiven älykäs sovitus iättömine teemoineen (perhesuhteet, oikea ja väärä) eivät vanhene.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 9: Kirjan kansi on yksivärinen

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

”Soitin Jenniferille ja Elinalle, jotka olivat heti mukana suunnitelmassani. Tapasimme Kampissa, josta lohduttautumisseremonian oli määrä alkaa. Kerroin tilanteen. Minun ei tarvinnut esitellä aikomustani, sillä olimme tehneet saman aikaisemminkin. Ideana oli unohtaa itsensä kenkäkauppoihin ja pistäytyä konditorioissa, joista sai samppanjakreemitäytteisiä konvehteja, rapeita vadelma-sokerikidesuklaita sekä sacherkakkua isompaan angstiin. Piti saada poreileva hellyys kielen kärjelle, laajentaa tämä tunne vähä vähältä ulkomaailmaan. Terapian nimi oli ”Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”.”

riikka-pulkkinen_iiris-lempivaaran-levoton-ja-painava-sydan-768x1116 — Kuva: Otava

Riikka Pulkkisen neljäs romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2013, Otava) on keveä lukuromaani vajaa kolmekymppisen ja korkeakoulutetun helsinkiläisnaisen itsensä etsinnästä pitkän parisuhteen kariuduttua yllättäen. Tarina kerrotaan nimihenkilö Iiriksen näkökulmasta, ja kaikenlaiset chick lit-kliseet ovat jopa huvittavuuteen saakka läsnä: Iiris kärsii mistäpä muusta kuin korkokenkä- ja suklaariippuvuudesta, omaa shoppailujensa perusteella lähes loppumattomat rahavarannot − vaikka käykin työpaikallaan vain pyörähtämässä − ja hädän hetkellä hänen aikuiset ystävänsä suostuvat mihin tahansa, kuten esimerkiksi pukeutumaan etsiviksi ja vakoilemaan Iiriksen ex-poikaystävää läheisessä pensaassa tuntien ajan.

Edellä mainituista piirteistä voi olla montaa mieltä, mutta erotuskan vuodattamisen ja miessekoilujen lisäksi kirjassa päästään paikoin pohtimaan koskettaviakin teemoja sisarussuhteista ja aikuistumisen vääjäämättömyydestä. Huolimatta Pulkkisen muun tuotannon vakavuudesta Iiriksen tarina on ensisijaisesti mielikuvituksellista viihdettä, ja sellaisena se on myös luettava.

Iiris Lempivaara on levoton sielu ja koulupsykologi, joka on suunnitellut koko elämänsä lapsien nimiä myöten rakkaan Aleksinsa kanssa. Kun Aleksi aamupalapöydässä kuitenkin kertoo, ettei rakkautta enää ole, alkaa Iiriksen elämässä aivan uusi luku. Selvitäkseen lamauttavasta käänteestä nainen suuntaa tarmonsa suklaan syömiseen työajalla, armottomaan treffailuun sekä avautumiseen parhaalle ystävälleen Elinalle ja täydelliselle siskolleen Jenniferille. Parhaat neuvot itsensä uudelleen löytämisen tiellä tuntuvat kuitenkin antavan 85-vuotias naapurin Marja-Liisa sekä eksentrinen gynekologi Ritva, joiden tehtäväksi jää opettaa sanojen ei ja kyllä merkitykset uudelleen.

Kuten niin usein, aika ja uudet tuulet parantavat syvätkin haavat. Iiriksen enimpien mieshuolten väistyttyä avautuu kuitenkin uudenlaisia ihmissuhdeongelmia, ja ne ovatkin mielestäni kirjan parasta ja samastuttavinta antia. Pikkusiskon näkökulmasta virheetöntä perhe-elämää elävä Jennifer herättää Iiriksessä valtavaa rakkautta ja ylpeyttä, mutta samaan aikaan myös raastavaa kateutta. Ulkopuolisuuden tunne sen kuin kasvaa, kun myös elämänmittainen suhde Elinaan alkaa tämän aikuistumisen ja parisuhteen vakiintumisen myötä muuttaa muotoaan. Onko ystävyys yhtä aitoa ja hyvää, jos aivan kaikkea ei enää jaetakaan toiselle kuten lapsena ja nuorena? Iiriksen suhtautuminen lähipiirinsä suuriin muutoksiin ja pelko yksinjäämisestä kuvataan herkästi ja syvällisestikin, mutta humoristista kokonaisuutta särkemättä.

Vaikka Iiris kuvataan lahjakkaana ja kunnianhimoisena naisena, ei hänen mielenkiintoista koulupsykologin työtään sivuta kuin ohimennen. Sen sijaan Pulkkinen hassuttelee päähenkilöllään antaumuksella, ja laittaa Iiriksen kehittelemään erilaisia herkkuihin, kengänkorkoihin ja mekkoihin keskittyviä metodeja niin itselleen kuin 16-vuotiaille (naispuolisille) asiakkailleen. Ratkaisu tuntuu hieman tylsältä, sillä tarkoituksellisesti kepeäänkin kirjaan mahtuisi asiantuntemustaan käyttävä nainen. Toisaalta samalla alalla työskentelevä Elina kuvataan kaikin puolin vakaampana ja analyyttisempana henkilönä, joten kenties kyse on vain Iiriksen epätasapainon ja levottomuuden alleviivaamisesta.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän päättyy lajityypilleen uskollisesti onnellisesti, mutta se onnistuu ilahduttamaan sanomallaan. Iiristä ei lopulta tee onnelliseksi yksikään mies tai kenkäpari, vaan rakkaiden läheisten ja omien mokien avulla saavutettu oivallus siitä, kuka hän on, mistä hän tulee ja mitä elämältään haluaa. Kliseistä kenties sekin, mutta ehdottoman tärkeää.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 11: Kirjassa käy hyvin