Samuel seisoi äitinsä asunnon kynnyksellä pitäen kättään ovella, joka oli hieman raollaan; hän valmistautui avaamaan oven muttei vielä tuntenut pystyvänsä siihen. ”Älä pelkää”, oli äiti sanonut. Äiti oli viimeksi lausunut hänelle samat sanat yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja siitä lähtien äiti oli kummitellut hänen mielessään, hän oli aina kuvitellut äidin olevan paikalla, vakoilevan häntä jonkin matkan päästä. Hänellä oli tapana katsahtaa aina joskus ikkunoihin ja etsiä ihmisjoukoista äidin kasvoja. Hän eli elämäänsä miettien miltä näytti ulkoapäin, häntä ehkä katselevan äidin silmissä.
Mutta hän ei ikinä nähnyt äidin katselevan häntä. Ja häneltä kesti kauan poistaa äiti ajatuksistaan.
Paljon hehkutettu ja lukulistallani jo jonkin aikaa roikkunut Nathan Hillin Nix (alk. The Nix, 2016; suom. Raimo Salminen, Gummerus 2017) osoittautui valtavuudestaan huolimatta eheäksi historialliseksi perhesuhteiden kuvaukseksi Amerikan 1960-luvun hippiliikkeen kiivaimmista hetkistä aina 2000-luvun talousromahdukseen.
Kaiken keskiössä ovat toisistaan pitkälti erossa eläneet äiti Faye ja poika Samuel, joiden vaiheita seurataan läpi vuosikymmenten paitsi näiden omilla äänillä, myös kymmenien tarkasti kuvailtujen sivuhenkilöiden kautta, jotka kuvastavat jokainen osaltaan myös aikakaudelle tyypillisiä asioita; mukana ovat esimerkiksi verkon sotapelimaailmaan hurahtanut, epätoivoisesti elämäntaparemontista ikuisesti haaveileva Pwnage sekä kaikkea häikäilemättömästi hyväkseen käyttävä, ainoastaan somen kautta tunnereflektioon kykenevä yritysmarkkinoinnin yliopisto-opiskelija Laura. Hill kommentoi kutakin aikakautta äänekkäästi mutta tarinan kaarta rikkomatta, ja hurjan moniääninen ja -puolinen teos on hyvin mielenkiintoista luettavaa, vaikka Amerikan lähimenneisyyden sisäpolitiikka ei olekaan ensimmäisiä mielenkiinnonkohteitani: kirjassa tarjoaa jokaiselle jotakin.
Jotta aiheet eivät varmasti loppuisi kesken, on Nix perhesuhteiden ja poliittisen historian kuvauksen lisäksi myös tarina siirtolaisuudesta ja juurista. Faye on Norjasta Amerikkaan muuttaneen siirtolaismies Fridtjofin, amerikkalaistuneen Frankin, tytär, joka ei koskaan onnistunut luomaan sidettä kylmäkiskoiseen, hiljaa mutta selittämättä kärsivään isäänsä. 1960-luvun Keskilänsi, jossa Fayen lapsuudenperhe asuu, kuvataan ankeana sotateollisuuden ja umpimielisyyden mekkana, jossa kaikenlainen menestys ja kunnianhimo on vain tarpeetonta jalustalle pyrkimistä: koulumenestys ei ole kotona kiitoksen aihe, ja Frank käyttää norjalaista sukuhistoriaa vain herkän tytön pelotteluun: kirjan nimi nix tarkoittaakin suomeksi näkkiä, joka norjalaisessa mytologiassa kuvataan suomalaistenkin tuntemaan tapaan pelottavana hahmona. Faye alkaa kärsiä paniikkikohtauksista, joita teini-iässä löydetty umpimielinen ja konservatiivinen poikaystävä Henry ei ainakaan helpota. Kaikesta huolimatta Faye päätyy hakemaan salaa Chicagossa sijaitsevaan yliopistoon, ja lähteekin kohti unelmiaan kotona eskaloituvien vaikeuksien myötä. Vain muutaman kuukauden päästä hän kuitenkin palaa kotiin ja nai Henryn – mutta miksi?
Fayen poika, Samuel, ei saa yhtään helpompaa lapsuutta huolimatta materiasta ja isosta talosta esikaupunkialueella 1980-luvun lopulla: äiti tuntuu aina etäiseltä ja hermostuneelta, mitä hyvin herkän pojan on vaikea kestää. Vanhempien avioliitto on ala-asteikäisenkin pojan näkövinkkelistä keinotekoisen oloinen, eikä koulussakaan ole niin helppoa. Todelliset vaikeudet alkavat kuitenkin vasta sinä päivänä, kun hänen äitinsä yllättäen hyvästelee Samuelin lopullisesti, ja katoaa perheensä elämästä täysin. Poika projisoi äitinsä etäisyyden ja lähdön omaksi syykseen. Ajan kuluessa aihe jää taka-alalle, ja uraa kirjallisuuden parissa tavoitellut Samuel päätyy hieman vastentahtoisesti kirjallisuuden yliopisto-opettajaksi: loistavan startin saanut kirjailijuus tyssää, sillä paperille ei vain synny tekstiä kustannussopimuksesta huolimatta. Kustantaja uhkaa vuosien odottelun jälkeen peruuttaa koko sopimuksen ja periä siitä saadut rahat takaisin, mutta yllättävä käänne tarjoaa Samuelille pelastuskeinon: kauan kadoksissa ollut Faye päätyy koko kansan puheenaiheeksi heitettyään presidenttiehdokasta kivillä tv-lähetyksessä. Samuel päätyy kirjoittamaan paljastuskirjaa median silmissä radikalisoituneesta ja hänelle tuntemattomaksi jääneestä äidistään, mutta mitä enemmän lähteitä mies saa kokoon, sitä monimutkaisemmaksi ja salamyhkäisemmäksi tarina muuttuu. Vähitellen Faye alkaa kuitenkin laskea suojamuurejaan, ja kuten usein, todellisuus on tarua ihmeellisempää.
Vaikuttavinta Nixissä on Nathan Hillin vaivaton tyyli ja yksityiskohtien hallinta keskellä todella kunnianhimoista tarinaa. Vuosiluvut, historialliset tapahtumat ja rikkaat henkilöhistoriat sekoittuvat luontevasti pieniin, riemastuttaviin yksityiskohtiin: Chicagon vuoden 1968 mielenosoituksen väkivaltaisuuksien kuvauksessa pääsevät ääneen hätääntyneen Fayen ja tämän ystävien lisäksi myös aggressiivinen poliisi ja jopa työhönsä kyllästynyt ja arvonsa myynyt uutistenlukija, jolla ei muuten ole minkäänlaista roolia kirjassa. Tuntuu, että jokainen yksityiskohta on perusteltu ja perinpohjainen. Jopa Samuelin ja tämän online-ystävä Pwnagen pelaama, tosielämän nettisotapeleistä inspiraationsa saanut World of Elfscape selostetaan lukijalle niin perinpohjaisesti, että tuntuu kuin olisin joskus todistanut sen pelaamista oikeasti.
Yhtään sen vähemmälle huomiolle ei pidä jättää monipuolista rakennetta: tarinaa kelataan eteen ja taakse ja hahmolta toiselle, mutta tarina etenee yli 700-sivuisessa teoksessa loogisesti ja mielenkiintoisesti. Mitä äidin ja pojan tarinaan tulee, se loppuu koko teoksen laajuuteen verrattuna pienesti, mutta seesteinen ja realistinen loppu on toisaalta ainoa oikea vaihtoehto: sentimentaalisuus ja ylitsevuotavaiset tunteet olisivat vieneet kaikelta edeltävältä tarkkanäköisyydeltä pohjan.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 46: Kirjan nimessä on vain yksi sana
Sivuhenkilö 