L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan.  Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

img_20190702_1658286400345849163237264.jpg

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu

Anton Tsehov: Lokki

Nina (Yksin.):
Miten omituista on nähdä kuuluisan taiteilijattaren itkevän ja vielä niin joutavasta syystä! Ja eikö ole kummallista, että kuuluisa kirjailija, yleisön lemmikki, josta kirjoitetaan kaikissa sanomalehdissä, jonka kuvia myydään ja jonka teoksia käännetään ulkomaisille kielille, istuu kaiket päivät onkimassa ja iloitsee, kun saa pari salakkaa. Minä olin kuvitellut, että tunnetut henkilöt ovat ylpeitä, luoksepääsemättömiä, että he halveksivat laumaa ja maineellaan, nimensä loisteella ikään kuin kostavat laumalle sen, että tämä asettaa kaikkea korkeammalle kuuluisan syntyperän ja rikkauden. Mutta hepä itkevät, onkivat kaloja, pelaavat korttia, nauravat ja suuttuvat, kuten kaikki muutkin.

Anton Tsehovin ensimmäiseksi suureksi klassikkonäytelmäksi nimitetty Lokki (alk. 1896; suom. ensimmäisen kerran 1960; luettu Jalo Kaliman suomennos, 4. painos, WSOY 2008) on surullinen pieni kertomus ihmisistä, jotka eivät saa unelmistaan kiinni. Vanhan herra Sorinin maatilalle sijoittuva nelinäytöksinen näytelmä esittelee lukijoille kymmenisen etuoikeutettua venäläistä hahmoa 1800-1900-lukujen vaihteesta. Pääosaan nousevat hahmojen tavoitteet ja toiveet, jotka lähes jokainen kuitenkin onnistuu vesittämään joko itse tai olosuhteiden pakottamana. Kartanon yllä leijuvat tyytymättömyys ja särkyneet sydämet, mutta näytöksistä viimeinen paljastaa, ettei hahmoilla siitä huolimatta ole voimaa muuttaa valitsemaansa suuntaa; he tyytyvät muutamankin vuoden kuluttua samoihin ratkaisuihin ja paikoillaan junnaavaan elämään.

Näytelmä alkaa jo mainitulta Sorinin kesäiseltä tilalta, jonne on saapunut lomailemaan kirjava joukko vieraita ja paikallista väkeä: mukana ovat muun muassa suuresti kiitelty kirjailija Trigorin, arvostettu vanha lääkäri Dorn, eläköitynyt näyttelijädiiva Irina Arkadina, hänen kirjailijan urasta haaveileva poikansa Treplev ja taiteilijahaaveita elättelevä paikallinen neito Nina, näin muutamia mainitakseni. (Venäläiseen tapaan hahmoja kutsutaan niin etunimillä, sukunimillä, erilaisilla lempinimillä kuin yhdistelmilläkin, mutta käytän tässä nimiä, joilla heihin usein näytelmässä viitataan.)

Ensimmäisessä näytöksessä kokoonnutaan seuraamaan modernin ja korkealentoisen monologinäytelmän ensi-iltaa, kun nuori Treplev yrittää lyödä läpi kirjailijana. Tilaa vievä ja oman tähtensä hiipumisesta katkera äiti-Irina ei kuitenkaan kykene antamaan pojalleen kuin pisteliäitä kommentteja, ja onnistuu huomautuksillaan keskeyttämään koko esityksen. Kun herkkä nuorimies vielä samaan aikaan kärsii yksipuolisesta rakkaudesta näytelmänsä tähteä, Ninaa, kohtaan, joka puolestaan palvoo vierailulla olevaa Trigorinia, alkaa yhtälö olla liikaa yhdelle miehelle.

Toinen ja kolmas näytelmä ovat päälle päin kepeitä lomakuvauksia onkimisineen, keskusteluineen ja kriketinpeluineen, mutta pinnan alla kuohunta vain yltyy. Suhdesopat eivät suinkaan pääty poloiseen Trepleviin, vaan monimutkaiset ihmissuhdekiemurat luovat muutenkin murheessa ja turhautumisessa pyöriskeleville hahmoille lisää haikailun ja valittamisen aiheita. Lomalaisten keskustelut taiteesta ja taiteilijuudesta, elämästä ja rakkaudesta muuttuvat syksyn lähetessä yhä synkemmiksi: suhteet loppuvat ja alkavat riitojen ja salamyhkäisyyksien keskellä ja mustasukkaisuutta koetaan niin ihmisistä kuin taiteellisista saavutuksista. Treplev ei vimmaisista yrityksistään huolimatta onnistu koskettamaan taiteellaan muita, Nina taas ei saa ankarien vanhempiensa vuoksi edes kokeilla taidealaa. Ihailtu Trigorin ei koskaan pysty nauttimaan menestyksestään, vaan kirjoittaa pakonomaisesti ja ahdistuksessa lisää, kun Irina Arkadina puolestaan diivailee menneen uransa varjolla, vaikka on jo täysin tipahtanut teatterin tähtijoukosta. Jokaisella hahmolla on mahdollisuus, mutta he kuluttavat voimansa kaikkeen muuhun kuin haaveidensa toteuttamiseen.

Neljännessä näytöksessä aikaa on kulunut kaksi vuotta, ja osa tutusta lomaseurueesta tapaa syksyn viiletessä. Osa on vihdoin rohkaistunut lähtemään tavoittelemaan unelmiaan sitten edellisen näytöksen tapahtumien, mutta hekin huomaavat elämänsä junnaavan edelleen paikoillaan – nyt vain uudessa roolissa tai kaupungissa. Lopulta mikään ei siis muutu, ja kaikki aiemmat pienet tapahtumat ja keskustelut ovatkin vain alleviivaamassa näytelmän tärkeintä pointtia: tapahtumattomuutta.

Yksi vastaus Lokin maailman loputtomaan ahdistukseen ja tyhjäkäyntiin löytyy lukemani painoksen Kirsikka Moringin esipuheesta. Sen mukaan Tsehov itse kirjoitti Lokista ystävälleen näin: ”Minä en halunnut muuta kuin sanoa suoraan ihmisille: Katsokaa itseänne ja nähkää miten kurjaa ja ikävää teidän elämänne on! On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät tämän, sillä jos he tekevät niin, he tulevat varmasti luomaan itselleen toisenlaisen paremman elämän.” Liioiteltuihin mittoihin viety tragedia kääntyykin oikein tulkittuna kantaaottavaksi komediaksi, tosin julmaksi sellaiseksi.

Näytelmä jättää jälkeensä joukon kysymyksiä; ymmärsinkö nimimotiivin, puheissa ja hahmojen käsissä fyysisestikin toistuvan lokin, oikein? Miksi Irina Arkadina ajaa poikansa niin monella tavoin ahtaalle? Ei kai minun elämäni ole tuollaista turhanpäiväistä olemista ja elämistä ilman päämäärää? Jos Lokki olisi yhtään pidempi, sitä ei todennäköisesti jaksaisi lukea. Huolimatta monista osuvista repliikeistä ja henkilökuvauksista juurikin edellä mainittu suurten, selkeiden tapahtumien (tarkoituksellinen) puute sekä alleviivattu turhautuneisuus tekee lukemisesta raskasta, vaikka sivuja on pokkariversiossa vain hitusen alle 100. Näistä seikoista huolimatta suosittelen tarttumaan teokseen; harva teos haastaa näin vahvasti pohtimaan omaa ymmärrystä ja käsitystä elämästä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 47: Kirjassa on alle 100 sivua

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Nora: Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni lasten kanssa. Sellaista avioliittomme on ollut, Torvald.

img_20181212_1143441428127716.jpg

Norjalaisen Henrik Ibsenin klassikon asemaan noussut näytelmä Nukkekoti (alk. Et Dukkehjem, 1879; suom. Eino Palola, WSOY 1998) on varmasti aikanaan mielipiteitä suuntaan ja toiseen herättänyt kertomus avioliitosta, naisen tasa-arvoisesta asemasta ja jokaisen ihmisen oikeudesta kehittyä itsenäiseksi aikuiseksi. Ibsenin näytelmä nostaa esiin monenlaisia suuria kysymyksiä, joista osa tuntuu nykyään onneksi jo hassuilta (harvemmin kukaan hallinnoi perheen postien lukemista lukitun postilaatikon ja yksityisen avaimen avulla, toivottavasti), mutta osa koskettaa nykypäivänkin parisuhteita. Kuinka paljon on joustettava, jos punnittavina ovat oman rakkaan miellyttäminen ja oman itsensä löytäminen? Miksi toinen olisi pätevämpi torumaan ja opettamaan toista aikuista ihmistä? Entä miten kokonainen perhe ajautuu elämään kauniissa kuplassa, jossa kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta tarkemmalla tarkastelulla vähän kaikki rempallaan? Lopulta kysymykset koskettavat paitsi yksilöiden asenteita ja perhe-elämän normeja, myös yhteiskunnallisia rakenteita.

Näytelmä tarkastelee Nora ja Torvald Helmerin idylliseltä vaikuttavaa perhe-elämää erään joulun alla muutaman päivän ajan. Asianajaja, raha-asioissaan maltillinen ja varovainen Torvald (tekstissä usein vain sukunimellä Helmer) on juuri saanut hyväpalkkaisen työn pankinjohtajana, ja ennestäänkin keskiluokkainen rahatilanne sallii nyt Noran ostaa joululahjoja ja törsätä makeisiin huolettomasti – kunhan pitää enimmät ostoksensa piilossa miehensä isällisiltä toruilta, joita tämä muutenkin mielellään viljelee opetustarkoituksessa. Kolmen lapsen äiti Nora on miehensä silmissä ”laululintunen” ja ”orava”, pikkuinen hassu tyttö, ja roolinsa mukaan hän myös käyttäytyy: nainen leikkii lastensa kanssa yhtäläisellä innolla ja pohtii, miten voisi seuraavaksi kalastella kehuja ja kiitosta mieheltään. Torvald puolestaan huolehtii omien sanojensa mukaan sekä vaimonsa että lastensa kasvatuksesta.

Nora ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen tai viaton kuin hänen miehensä hänen haluaa olevan. Vuosia sitten Nora otti salaa suuren lainan miehensä alaiselta, Krogstadilta. Syy uhkarohkealle teolle oli rakkaus: Torvald oli kuolemansairas, ja lääkärin mukaan vain ulkomailla oleskelu voisi hänet pelastaa. Nainen ei kuitenkaan voinut ottaa lainaa nimiinsä, joten hän tuli tehneeksi samalla rikoksen väärentäessään lainasopimukseen isänsä nimikirjoituksen. Pahaksi onneksi Noran isä sattui kuolemaan ennen asian selviämistä, joten Nora jätti asian toiveikkaasti taakseen. Matka tehtiin ja Torvald pelastui, eikä aviomies saanut koskaan kuulla, kuinka vaarallinen hänen tilansa oli tai mistä rahat oikeasti tulivat – Nora kun selitti ne lahjana isältään.

Joulun alla vanhat teot nousevat kuitenkin pintaan, kun Noran vanha ystävä rouva Linde saapuu kaupunkiin. Vanhempi rouva on pätevä mutta vailla työtä, ja Torvalds päättää ystävällisesti palkata hänet pankkiinsa. Samalla mies kuitenkin päättää myös erottaa Krogstadin, jota ei koskaan ole arvostanut. Tästä hurjistuneena Krogstad alkaa kiristää Noraa salaisella vekselillä: Torvaldille kun mikään ei ole vastenmielisempää kuin laina, ainakaan henkilöltä, jota hän ei kunnioita – ja vielä naisen salaa mieheltään ottamana!

Salaisuus paljastuu lopulta nopeasti, mutta tarina saa yllättävän käänteen: hurjistunut Torvald nimittää Noraa huonoksi äidiksi ja ihmiseksi, kunnes Krogstad lähettää postitse lupauksensa lainan unohtamisesta. Rakkaus palaa aviomieheen kuin taikaiskusta vaaran väistyttyä, mutta Nora on järkyttynyt nähtyään Torvaldin jääkylmän ensireaktion: mies ei missään vaiheessa arvostanut henkensä pelastamista, vaan huolehti vain julkisesta asemastaan. Samalla naisen silmät avautuvat pariskunnan omituiselle kotileikille: keskustelu lainasta on avioliiton ensimmäinen vakava keskustelu, jossa Noraa ylipäätään kuunnellaan. Nora päättää aikansa normeja uhmaten lähteä etsimään itseään nukkeroolinsa ulkopuolelta ja jättää perheensä.

Tiivistetysti kerrottuna Noran ratkaisu kuulostaa kovin äkkijyrkältä, ja sitähän se onkin: Ibsen on varmasti tietoisesti kertonut tarinansa äärilaitoja hyödyntäen. Alun jouluinen perheidylli kepeine huolineen juhlavalmisteluista ja lopun kylmänviileä avioero naisen puhuessa suutaan puhtaaksi eivät voi olla luomatta syvää kontrastia. Noran repliikeissä hahmon päätös perustellaan kuitenkin ymmärrettävästi: ”Tarkoitan, että siirryin isän käsistä sinun hoitoosi. Järjestit kaiken oman makusi mukaan, ja niinpä omaksuin saman maun kuin sinä tai olin omaksuvinani. En tiedä oikein – taisi olla kumpaakin, milloin toista, milloin toista. Nyt sitä katsellessani tuntuu minusta että olen elänyt täällä kuin köyhä – vain kädestä suuhun. Olen elänyt tehdäkseni temppuja sinulle, Torvald. Mutta sitähän sinä tahdoit. Sinä ja isä olette tehneet raskaasti syntiä minua kohtaan. Teidän vikanne on, ettei minusta ole tullut mitään.” 1800-luvun lopulla ajatus oikeasti tasa-arvoisesta parisuhteesta oli monelle hyvin kaukainen ajatus, joten on todella ihailtava Ibsenin tarkkanäköistä eläytymistä hyväosaisen ja mukavasti elävän, mutta epätasa-arvoisesti kohdelluksi tulleen naisen asemaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 37: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä

”TIMOTEUS
Ja ette anna meille oltta, ryhevä muori?

MAURA
Ei ennen vahtituntinne päättymistä, ee-eh!

TIMOTEUS
Muorimme on kova, Titus.

TITUS
Koetetaan kärsiä, kumppanini. Eihän päivä niin pitkä, ettei yö perässä.

TIMOTEUS
Pitkä on päivä olla eroitettuna sydämmensä parhaasta ystävästä.

MAURA
Olvi sydämmes paras ystävä! No minun Jumalani, minun Jumalani!

TIMOTEUS
Paitsi yksi toinen, jonka kätkenyt olen sydämmeni sisimmäiseen karsinaan.

MAURA JA MARIANA (Molemmat erikseen)
Se on minä!”

img_20180716_2104421281805887.jpgAleksis Kiven nykylukijan makuun hieman hidastempoinen, oluentäyteinen sotilasfarssi Olviretki Scheusingenissä (kantaesitys 1920; julkaissut Otava, 1996) on iästään huolimatta yllättävän viihdyttävää luettavaa. Baijerilaiset sotamiehet juoksevat mallasjuoman perässä kuin viimeistä päivää, ja samalla tulee käsiteltyä huumorin varjolla kriittisesti niin sodankäynnin järkevyyttä kuin stereotyyppistä miehekkyyttä ja sankaruuttakin.

Nelinäytöksinen farssi on lajissaan Suomen ensimmäinen ja juonellisesti suhteellisen löysä: taistelut preussilaisia vastaan tulevat ja menevät, sillä pääpaino on äkseeraavan ja koheltavan baijerilaisen sotajoukon oluen metsästyksessä ja keskinäisissä suhteissa. Juoni ei tässä teoksessa olekaan merkittävä, vaan se toimii pakollisena kehyksenä humorististen tilanteiden luomiselle ja kuvaamiselle. Suuriin linjoihin ei keskitytä, mutta tapahtumia ei näytelmästä puutu – päinvastoin. Riidat, sanaharkat ja juopuminen eskaloituvat farssille ominaisesti nopeasti väkivallaksi tai sen uhaksi, ja taustalla punotaan jatkuvasti juonia niin rakkauden, oman edun kuin sodan voittamisen tähden.

Hahmoista, kuten tarinastakaan, ei löydy syvyyttä, vaan lukuisat hahmot on muodostettu erilaisista liioitelluista karikatyyreista, jotka astuvat valokeilaan tarvittaessa. Hahmogalleriasta löytyy niin juoppoja rivisotilaita kuin virkaintoisia kapteeneita, mutta erityistä vauhtia tarinaan luovat baijerilaisten valtaaman majatalon naiset: paholaiseenkin rinnastettu vanhempi kapakka-eukko Maura sekä tämän kaunis ja nuori palvelija Mariana. Lemmenjuonet ja flirttailu kuuluvat olennaisena osana tarinaan, kun majatalon naiset toimivat ylempien tahojen käskystä olvitynnyreiden portinvartijoina.

Olviretki Schleusingenissä on mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta vahvasti teatteriperinteisiin nojaavasta teoksesta löytyy vaikutteita ja selviä viittauksia aina Raamattuun asti, mutta toisaalta se on hyvin omaääniseltä vaikuttava ja sarkastinen näytelmä ikäisekseen. Sotilasfarssi onnistuu huvittamaan 2010-luvun Suomessakin etäiseltä tuntuvasta aiheestaan huolimatta, sillä Aleksis Kivi hallitsee huumorin ja kielenkäytön viitekehyksestä toiseen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 28: Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Aleksis Kivi: Kihlaus

JOOSEPPI
Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.

EENOKKI
Pahoin pelkään, pahoin pelkään. – Eeva on taas vihastunut herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja ikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä kommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta, joita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti. – Aapeli on vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan hyväsydämminen mies.

kivi_kihlaus_yo_ja_paiva
Kuva: Elisa Kirja

Aleksis Kiven yksinäytöksinen tapakomedia Kihlaus (1866) kertoo nimensä mukaisesti vanhan räätäli Aapelin ja nuoren Evan vauhdikkaasta kihlautumisesta, joka ei kuitenkaan – komedialle tyypillisesti – suju aivan odotusten mukaan. Lyhyt komedia nousi 1800-luvun suosituimmaksi suomalaiseksi näytelmäksi, ja kommentoi rivien välistä muun muassa kansan hyveellisyyttä ja yläluokan paheellisuutta.

Yhden päivän aikana tapahtuva näytelmä alkaa, kun Aapelin ystävä Eenokki, vanhapoika hänkin, saapuu kummissaan räätälin mökille. Aapelin apupoika Jooseppi kertoo, että hänet on kutsuttu todistamaan pian tapahtuvaa kihlausta – Aapeli on jo matkallaan hakemassa morsianta, epäilyttävää mainetta kahden naimattoman miehen talossa palvelijana kerryttänyttä ”Herrojen-Eevaa”, jolla vaikuttaa olevan kovinkin läheiset suhteet hienoihin herroihin. Kaikkien yllätykseksi nuori nainen oli itse lähestynyt Aapelia kirjeitse kihlauksen tiimoilta, ja ”paidanpesijää” kaivannut mies oli hullaantunut ajatuksesta hetimmiten.

Sekä Aapelin että Evan hyvin tunteva Eenokki aavistelee jo pahinta, mutta morsiusparin saapuessa räätälin matalaan majaan ei auta kuin toimia ihastuneen sulhasen mielen mukaan. Morsian tuskin on päässyt ovesta sisälle, kun nyrpistely jo alkaa: talo on liian rähjäinen ja vaatimaton ylhäisiin koteihin tottuneelle nuorikolle, eikä vanha Aapelikaan tarkemmalla tarkastelulla miellytä sen enempää. Kihlauksen todistajaksi kutsuttu Eenokki yrittää ystävänsä mieliksi viritellä juhlatunnelmaa ja -puhetta, mutta Evan ilkeät sanat ja räätälin ammatin vähättely saavat aikaan pian ilmiriidan vanhojenpoikien ja morsiamen välille. Riita eskaloituu siihen pisteeseen, että morsian lähtee takaisin herrojensa luokse ennen kuin kihlausta on saatu aikaiseksikaan.

Apupoika Jooseppi ja Eenokki huokaisevat helpotuksesta, sillä topakan naisen kanssa olisi miesten hiljaiselo toden teolla muuttunut toiseksi. Aapeli kuitenkin murehtii: hän oli jo ehtinyt kuvitella ruusuisen tulevaisuutensa aviomiehenä ja ihastuakin nuoreen Evaan. Masentunutta ei jätetä yksin, vaan hylättyä sulhasta lohdutetaan laulun ja tanssin voimin; näytelmä päättyy Joosepin laulun säestämiin vanhojenpoikien kankeisiin tanssin pyörähdyksiin.

Yksi syy näytelmän suureen aikalaissuosioon on varmasti Kiven elävä ja värikäs kieli, joka tässäkin lyhyessä komediassa pääsee oikeuksiinsa. Myös pohjatekstinä toiminut Raamattu on osaltaan tuonut Kihlausta lähemmäs yleisöä. Hahmojen Raamatusta poimitut nimet eivät jää selvimmäksi viittaukseksi, vaan esimerkiksi Eenokki lohduttaa näytelmän lopussa siipeensä saanutta Aapelia taivaallisesta avioliitosta, jonka vain maan päällä yksinäisiksi jääneet saavat kokea – lupaus tuonpuoleisesta onnesta on eräänlainen vanhojenpoikien paratiisi. Itseäni komedia ei varsinaisesti naurattanut, mutta näytelmä on kiistattomasti hyvin kirjoitettu ja rakennettu. Nykylukijalle oman mielenkiintoisen lisänsä tuo toki vanhahtava, ylätyylinen kieli, jonka sanojen merkityksiä täytyy välillä selvitellä Googlenkin avulla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 41: Valitse kirja sattumanvaraisesti