draama – Sivuhenkilö

Dostojevski – Kirjavainen: Idiootti

Teatteri Avoimet Ovet, ennakkonäytös 25.10.2022
Lippu saatu teatterilta

Fjodor Dostojevskin tiiliskivimäinen klassikkoromaani Idiootti (alk. Идиот, 1868-1869; suom. mm. Lea Pyykkö 1979) pohtii runollisesti hyvyyden ja pyyteettömyyden paikkaa ahneuden ja riiston kyllästämässä maailmassa. Hanna Kirjavaisen sovituksessa ja ohjauksessa helsinkiläinen Teatteri Avoimet Ovet vie yleisön tutun tarinan ääreen, mutta 1800-luvun Pietarin seurapiirien sijasta miljöönä toimiikin raadollinen sirkusbisnes. Monipuolisesti näyttämötaiteen eri puolia hyödyntävä esitys onkin tuotettu yhteistyössä nykysirkusryhmä Agit-Cirkin kanssa.

Idiootin nimihenkilö, ulkomailla epilepsiansa vuoksi pitkään asunut ruhtinas Myškin (Henry Hanikka) on täydellisen empaattinen ja armollinen ihminen, joka näkee kaikissa hyvää. Hän ei pelaa sosiaalisia pelejä, ja sopeutuu siksi huonosti ahneuden ja pilkan täyttämään sirkukseen, jonka vaikutuspiiriin päätyy ensimmäisessä näytöksessä. Orvon ja rahattoman Myškinin ainoa kaukainen sukulainen on rouva Jepantšina, jonka puoliso tirehtööri Jepantšin (molemmissa rooleissa Jari Virman) auttaa ruhtinaan uuteen alkuun. Samanaikaisesti he halveksivat erilaista ja sairasta kotiinpalaajaa, mutta myös pelkäävät tätä tämän ehdottoman rehellisyyden vuoksi. Jepantšinit ja muu värikäs sirkusseurue nimeävät Myškinin pian idiootiksi.

Alkoholilla läträävä ja arvaamaton hurjastelija Parfen Rogozin (myös Jari Virman) paljastaa ruhtinaalle haluavansa kauniin selvännäkijä Nastasja Filippovnan (Ulla Raitio) vaimokseen. Tirehtööri on kuitenkin ehtinyt juonitella toisen nuoren miehen, sirkuksen stage manager Ganjan (Sasu Peistola), kanssa: jos tämä nuori mies nai hyväksikäytetyn ja huonoksi leimatun Nastasjan, molemmat miehet hyötyvät ja suuret rahasummat vaihtavat omistajaa. Ganja haluaisi vetäytyä suunnitelmasta ja naida mieluummin tirehtöörin kauniin tyttären Aglajan (Jenni Lehtinen). Tyttö kuitenkin mieltyy lempeään Myškiniin, joka taas suuressa empaattisuudessaan haluaisi naida kärsivän Nastasjan – ei romanttisesta rakkaudesta, vaan armosta ja halusta auttaa tätä näkemään arvonsa ihmisenä, ei kauppatavarana.

Teatteri Avoimet Ovet vie ruhtinas Myškinin (Henry Hanikka), Nastasja Filippovnan (Ulla Raitio) ja Rogozinin (Jari Virman) vaarallisen taiteilun rakkauden ja tragedian rajoilla sirkusympäristöön.
Kuva: Mitro Härkönen

Dostojevskin järkälemäinen teos on tässä produktiossa saatu tiivistettyä muutamaan kiivastahtiseen tuntiin. Erityisesti ensimmäinen näytös on täynnä dialogia, mutta kun mukaan on mahdutettu myös sirkusmiljöön esittelyä, Lehtisen ja Peistolan akrobatiakohtauksia ja muuta ei-kielellistä ilmaisua, taustatarinasta jää vääjäämättä puuttumaan isoja paloja. Joidenkin hahmojen motiivit saattavat jäädä alkuperäisteosta tuntemattomille katsojille hieman hämärän peittoon, kun joihinkin kirjassa merkityksellisiin yksityiskohtiin viitattiin teatteriversiossa ilman taustoitusta.

Ensimmäinen näytös tuntui ennakkonäytöksessä yleisesti ottaen hieman haparoivalta ja raskaalta. Näyttelijöistä ei huokunut läsnäolon tuntua, ja teknisesti hyvästä suorituksesta puuttuivat vielä nyanssit: ainoastaan Hanikkan enkelimäinen Myškin toi hälyn keskelle rauhaa. Jari Virmanin hengästyttävä kolmoisrooli ei päässyt vielä oikeuksiinsa, sillä tietyt komedialliset maneerit tuntuivat siirtyvän hahmosta toiseen liian samankaltaisina. Tunnelma oli kuitenkin onnistunut: monikäyttöinen esirippu, kimmeltävät asut ja muut yksinkertaiset lavastuksen ja puvustuksen elementit veivät heti haluttuun miljööseen. Sirkusteemaa olisi voinut hyödyntää myös tekstissä enemmän sen silti viemättä pääroolia.

Väliajan jälkeen penkkiin istahtaessa ajatteli hetken saapuneensa seuraamaan eri näytelmää. Toinen näytös alkoi vauhdilla sirkusseurueen kesänviettopaikan valoisissa maisemissa, ja energia tarttui näyttelijöihinkin: ensimmäisellä puoliajalla hieman rytmiään hakenut huumori puhkesi kukkaan ja sillä herkuteltiin runsaasti. Yleisöä aktivoitiin mukaan kohtauksen rakentamiseen vuorovaikutteisesti, ja sen jälkeen esitys tuntui soljuvan loppuun saakka kosketuksissa yleisöön. Toinen puoliaika vaati katsojalta paljon, sillä sekä tarinan suurimmat tragediat että farssimaisimmat, ääneen naurattavat kohtaukset mahtuivat samaan puolikkaaseen. Salista poistuttiin näyttelijöiden kuiskausten ja synkkyyden saattelemana – ei enää tietoakaan näytelmän alun turhankin toistuvista huudoista ja tiheästä dialogista.

Kirjavaisen sovitus perustuu suomentaja Lea Pyykön käännökseen, mutta sirkusympäristössä niihin lisättiin vielä hieman omaa väriä. Erityisesti Virmanin ja Peistolan roolihahmoista oli aistittavaissa murteellista lupsakkuutta tai selkeästi nykyaikaisilta kuulostavia sanavalintoja. Mainittava on myös Raution tuplarooli rahvaanomaisena, mutisevana sirkusapulaisena ja dramaattisena Nastasjana. Tragedian ja komedian vuorottelu on olennainen osa Dostojevskin maailmaa, ja toimi hyvin myös lavalla.

Toinen Dostojevskin teoksille leimallinen piirre on (ortodoksisen) kristinuskon vaikutus, ja ruhtinas Myškinin hahmo onkin kuin eläväksi muuttunut rakkauden kaksoiskäsky. Myös Kirjavaisen sovituksessa leikiteltiin uskonnollisella tematiikalla, erityisesti lavasteita ja kohtauksien asemointia käyttäen. Viaton, hyvyytensä vuoksi tuomittu ja hiljaa sairaudestaan kärsivä Myškin muuttuu teatterilavallakin lähimmäistensä sijaiskärsijäksi, joka antaa anteeksi – niillekin, jotka vetävät hänet mukanaan onnettomuuksiensa syvyyksiin.

*Lippu saatu teatterilta

Minna Canth: Anna Liisa

ANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta, Johannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu?

JOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan?

ANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki kestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa?

Minna Canthin myöhäiseen tuotantoon kuuluva tragedia Anna Liisa (alk. 1895; luettu Saga Egmont, 2019) on yksi Canthin suosituimmista teoksista, jota on sovitettu moniin eri muotoihin. Kolmenäytöksinen, Canthin viimeiseksi jäänyt näytelmä käsittelee lapsenmurhan kautta syyllisyyttä ja virheiden sovittamista, mutta kurkottaa yksilön kohtalosta myös yhteiskunnalliselle tasolle: Anna Liisa kantaa vastuun kyläläisten ja uskonsa edessä yksin, vaikka avioton lapsi ei ollut saanut alkuaan yksin.

Päähenkilö Anna Liisa on hyvin perinteinen tragedian hahmo: kaunis, vasta kaksikymmentävuotias, oikeamielinen ja yhteisössään pidetty, mutta yhdestä kohtalokkaasta virheestään loppuikänsä kärsivä. Moitteettomasta ja siveästä maineestaan tunnettu hyvän talon tyttö on näytelmän alussa avioitumassa kunnollisen ja rakastuneen Johanneksen kanssa, mutta omatunto estää nuorta morsianta iloitsemasta asiasta todella. Vain viisitoistavuotiaana hän oli ihastunut salaa kotitalonsa renkiin, Mikkoon, jolle oli tullut yllättäen raskaaksi. Anna Liisaa vanhempi Mikko karkasi raskauden ilmettyä kauas tukkilaiseksi ja jätti rippikouluikäisen tytön salaamaan raskautensa yksin. Mikon lupaukset paluusta eivät lohduttaneet, ja valtavan ristiriidan, yksinäisyyden ja mustan salaisuuden aiheuttaneessa mielenkuohussa Anna Liisa tappoi metsään yllättäen syntyneen lapsensa.

Mikon äiti, ilkeämielinen eukko Husso auttoi Anna Liisaa peittelemään jäljet, eikä kukaan tytön lähipiiristä edes etäisesti aavistanut tapahtunutta. Useamman masennuksen täyttämän vuoden jälkeen Anna Liisa onnistuu työntämään menneen pois mielestään ja rakastuu lempeään Johannekseen. Juuri, kun avioitumisesta ollaan kuuluttamassa kirkossa ja kihlajaisjärjestelyt ovat kiihkeimmillään, Mikko päättää palata estämään entisen rakastettunsa onnen toisen kanssa. Neljän vuoden jälkeen mies vaatii tyttöä itselleen oikeaksi puolisoksi ja uhkaa paljastaa kaiken menneen, jotta uusi sulhanen varmasti hylkäisi tämän. Anna Liisan hiljennetty omatunto ja epätoivo alkavat taas kolkuttaa, eivätkä Mikon ja äitinsä juonet helpota salaisen suhteen ja lapsen piilottelua isältä ja äidiltä, rakkaalta pikkusiskolta Pirkolta tai hiljalleen huolestuvalta Johannekselta.

Koska Anna Liisa on tragedia, ei ole salaisuus tai yllätys, että nuoruuden virheet paljastuvat lopussa kaikille. Canth korostaa Anna Liisan toimineen väärin, mutta herättää voimakkailla tehokeinoilla myös tärkeitä kysymyksiä siitä, miten tilanteeseen lopulta päädyttiin. Vaikka nuori nainen valitsikin itse (1800-luvun moraalikäsityksen vastaisen) salasuhteensa sekä murhasi viattoman lapsen, ympäröivät ihmiset ja rakenteet eivät ole syyttömiä tapahtumasarjaan. Epämiellyttävän itsekkääksi kuvattu Mikko ei joudu minkäänlaiseen vastuuseen, kun Anna Liisa paljastaa kaiken pystypäin, pilaten tietoisesti vanhempiensa kehittelemän pelastusjuonen. Nuori tyttö muuttuu toiminnallaan uhrista ja väärintekijästä itsenäiseksi toimijaksi, joka vankilatuomiosta huolimatta vapautuu yhteisönsä tuomiosta. Pidätystilannetta säestävät perheen ja tuttavien liikuttuneet hyvästit ja rovastinkin siunaus: oma-aloitteista sovitusta ja vastuunkantoa seuraavat armo ja anteeksianto. Nuoren tytön yhteisön moraalin vastaiseen toimintaan johdattanut, sitten hylännyt ja lopulta häntä uhkaillut Mikko sen sijaan pakenee vähin äänin taustalle.

Näytelmän avainhenkilöt ovat vahvasti hyviä tai pahoja, mutta siitä huolimatta Canth on luonut ilahduttavan monipuolisen maailman. Esimerkiksi pikkusisko Pirkko ja harhaanjohdettu sulho Johannes toimivat useassa kohtaa ennakko-oletuksien vastaisesti ja tuovat selkeästi erottuvilla luonteillaan eloa ja väriä muuten kovin surumieliseen tarinaan. Näytelmää on mahdotonta lukea ilman ennakkotietoja 1800-luvun lopun suomalaisesta yhteiskunnasta, mutta sen teemat ja kysymykset kestävät aikaa ja uusia tulkintoja.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

L. Onerva: Mies ja nainen

– Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
– Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
– Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
– Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…

Lyyli synkistyi.

Erityisesti runoilijana muistetun L. Onervan novellikokoelma Mies ja nainen (alk. 1912; luettu Ntamon 2017 julkaistu näköispainos ensipainoksesta) on yllättävä sekoitus modernin oloista feminismiä ja vanhanaikaista melodramaattisuutta. Onerva tuntuu painottavan kuvauksissaan ihmisten kohtaamattomuutta; kukaan ei koskaan ymmärrä toista täysin, vaikka rakastunut ja hyvissä aikeissa olisikin. Kuvausten mukaan tämä ainainen ero ihmisten välillä myös aiheuttaa jatkuvaa tuskaa parisuhteisiin muun muassa väärinkäsitysten, tahattoman kaltoinkohtelun, pettämisten ja erojen muodossa. Toinen kantava teema on naisen tukahdutettu tahto, joka kuitenkin polttelee naishahmoja pinnan alla, aiheuttaen katkeruutta ja vihaakin vallitsevien normien ja valtasuhteiden edessä. Tarinoiden viehätysvoimaansa testailevat nuoret ja suhteissaan pettyneet aikuiset naiset kyllä sulkevat suunsa auktoriteettien niin vaatiessa, mutta Onervan sanoin: ”siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta”.

Mies ja nainen sisältää yhteensä viisi novellia ja kaksi ”näyttämö-kuvitelmaa” eli lyhyehköä, draaman muotoon puettua kohtausta. Kaikki kuvaavat miehen ja naisen välisiä, erittäin mutkikkaita ja pettymystä tuottavia suhteita aina ensitapaamisesta avioeroon. Vuonna 1912 ilmestynyt pessimistinen kokoelma saattaakin olla yksi niistä Onervan tuotoksista, joihin inspiraatiota on haettu hänen ja runoilija Eino Leinon ilmeisen vaikeasta suhteesta. Novellit on jaettu kahden alaotsikon alle, joista ensimmäinen, Pikkutyttöjä, esittelee kaksi aikuisuuden kynnyksellä taiteilevaa nuorta naista. Päähenkilöidensä mukaan nimetyt novellit, Elina ja Inkeri, käsittelevät aikuisuuteen ja seksuaalisuuteen heräämistä sekä ensimmäisiä sydänsuruja yllättävän raikkaalla otteella. Nautittavat, vanhanaikaisen tarinankerronnan keinoin kirjoitetut pätkät alkavat vahvasti ja imaisevat mukaansa kaikkitietävine kertojineen ja kansainvälisine tapahtumapaikkoineen, mutta loppua kohden ne kietovat lukijan hienostuneen haikeaan tunnelmaan, pohtimaan isoja ja moninaisia kysymyksiä rakkaudesta ja rakastamisesta.

Kolme jälkimmäistä novellia ovat alaotsikon Eronneita alla, ja käsittelevät aikuisia, rakkaudessa kokeneita ja pettyneitä naisia. Eri aikoina esittelee kertaalleen eronneen Tarjan, joka ymmärtää rakastavansa toista miestään liian myöhään. Hävittävää voimaa kertoo lähes ironisesti esimerkin siitä, miten vaikea naisen on elää kokonaisena yhteiskunnassa, jossa tämän negatiiviset tai eriävät mielipiteet lokeroidaan hupsutuksiksi ja luonnevioiksi. (Kerrassaan raivostuttavan samastuttavaa luettavaa, eli ikävä kyllä Onervan tekstit eivät ole päässeet vanhentumaan!) Lohduttajat kuvaa kahta avioliitostaan eronnutta ihmistä, Inkoa ja Lyyliä, jotka suunnittelevat uutta liittoa ja välittävät toisistaan. Heidän erilaiset ajatuksensa sitoutumisesta, rakkaudesta ja vähän kaikesta osoittautuvatkin yllättäen yhteiselämän esteeksi heti, kun kiiltokuvamaisen arjen pintaa alkaa tutkia tarkemmin. Onerva tuntuu julistavan, etteivät ihmiset pelkuruuttaan tutki suhteidensa peruspilareita kuin pakon edessä, sillä rakkaudeksi luultu voikin olla vain pelkoa tai tarvetta.

Vaikuttavien ja rohkeasti ihmissuhteita perkaavien novellien jälkeen teoksen lopun kaksi näyttämö-kuvitelmaa tuntuvat hienoiselta pettymykseltä. Yksinäisyys ja Autius tuntuvat vain melodramaattisilta, vanhahtavilta yrityksiltä suuriin tragedioihin. Yksinäisyys kuvaa kolmiodraamaa, jonka keskiössä Eila yrittää saada kahta miestä, aviomiestään ja tämän ystävää, rakastamaan itseään. Ennen molemmat häntä ihailleet miehet katoavat abstraktien ja erikoisten keskustelujen jälkeen. Autiudessa kaksi hermoparantolan asukkia, mies ja nainen, jäävät taas vaille henkistä kohtaamista filosofiseen vaikutelmaan pyrkivien sanailujen lomassa. Kun yksinäinen mies on kiinnostunut, kyynistynyt nainen kiroaa rakkauden. Kun nainen yrittääkin luottaa, mies kieltää tunteensa. Oikeasti kumpikaan ei ole menettänyt rakkaudenkaipuutaan, mutta molemmat väistelevät faktoja omaksi onnettomuudekseen. Näistä kahdesta kohtauksesta puuttuvat kuitenkin novelleista tutut terävä ironia, kylmäävät tajuamisen hetket ja kokonaiselta tuntuvat maailmat; novellien tilanteet voisivat olla elettyä elämää. Myös Onervan muualla rönsyävä ja värikäs kieli on supistunutta ja toteavaa, ja vaikutti ainakin omaan lukukokemukseeni välittömästi.

Vaikka kokoelma pyörii paljolti miehen ja naisen eroavaisuuksien ympärillä, ei kyse ole kuitenkaan miehet Marsista, naiset Venuksesta -tyyppisestä haihattelusta. Luulen, että aikansa lapsena Onerva vain on kuvannut sukupuolten roolit ja ihmissuhteet tavalla, joka hänelle tuntui konkreettiselta. Novelleja on helppo lukea yleistason kuvauksina ihmissuhteiden vaikeuksista ja rakastamisesta, eivätkä sukupuoliroolit merkitse kaikkea: kenties nais- ja mieshahmot ovat vain tapoja kuvata aivan perustavanlaatuisesti erilaisia ihmisiä ihmissuhteissa, sillä esimerkiksi naishahmoista löytyy variaatiota toisiinsakin verrattuina.

Toisaalta sukupuolella on paljonkin väliä ja painoarvoa teoksen toisen pääteeman tulkinnassa. 1900-luvun alussa naisen asema oli kovin erilainen, ja Onerva kuvaakin, millaiseen henkiseen puristukseen suurin osa Suomessakin jäi: yhteiskunta odotti sukupuolen mukaan tietynlaista käytöstä, tietynlaista olemusta, tietynlaisia mielipiteitä ja tietynlaisia elämänvalintoja, eikä suurimmalla osalla ollut valtaa niiden vastustamiseen. Novellien väittelemään yltyvät, flirttailemaan innostuvat ja epämieluisan miehen rakkaudesta kieltäytyvät naishahmot ovat merkittäviä aikansa kontekstissa juuri sukupuolensa ja vallinneiden valta-asemien vuoksi.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 14/50
Kohta 37: Pienkustantamon julkaisu

Anton Tsehov: Lokki

Nina (Yksin.):
Miten omituista on nähdä kuuluisan taiteilijattaren itkevän ja vielä niin joutavasta syystä! Ja eikö ole kummallista, että kuuluisa kirjailija, yleisön lemmikki, josta kirjoitetaan kaikissa sanomalehdissä, jonka kuvia myydään ja jonka teoksia käännetään ulkomaisille kielille, istuu kaiket päivät onkimassa ja iloitsee, kun saa pari salakkaa. Minä olin kuvitellut, että tunnetut henkilöt ovat ylpeitä, luoksepääsemättömiä, että he halveksivat laumaa ja maineellaan, nimensä loisteella ikään kuin kostavat laumalle sen, että tämä asettaa kaikkea korkeammalle kuuluisan syntyperän ja rikkauden. Mutta hepä itkevät, onkivat kaloja, pelaavat korttia, nauravat ja suuttuvat, kuten kaikki muutkin.

Anton Tsehovin ensimmäiseksi suureksi klassikkonäytelmäksi nimitetty Lokki (alk. 1896; suom. ensimmäisen kerran 1960; luettu Jalo Kaliman suomennos, 4. painos, WSOY 2008) on surullinen pieni kertomus ihmisistä, jotka eivät saa unelmistaan kiinni. Vanhan herra Sorinin maatilalle sijoittuva nelinäytöksinen näytelmä esittelee lukijoille kymmenisen etuoikeutettua venäläistä hahmoa 1800-1900-lukujen vaihteesta. Pääosaan nousevat hahmojen tavoitteet ja toiveet, jotka lähes jokainen kuitenkin onnistuu vesittämään joko itse tai olosuhteiden pakottamana. Kartanon yllä leijuvat tyytymättömyys ja särkyneet sydämet, mutta näytöksistä viimeinen paljastaa, ettei hahmoilla siitä huolimatta ole voimaa muuttaa valitsemaansa suuntaa; he tyytyvät muutamankin vuoden kuluttua samoihin ratkaisuihin ja paikoillaan junnaavaan elämään.

Näytelmä alkaa jo mainitulta Sorinin kesäiseltä tilalta, jonne on saapunut lomailemaan kirjava joukko vieraita ja paikallista väkeä: mukana ovat muun muassa suuresti kiitelty kirjailija Trigorin, arvostettu vanha lääkäri Dorn, eläköitynyt näyttelijädiiva Irina Arkadina, hänen kirjailijan urasta haaveileva poikansa Treplev ja taiteilijahaaveita elättelevä paikallinen neito Nina, näin muutamia mainitakseni. (Venäläiseen tapaan hahmoja kutsutaan niin etunimillä, sukunimillä, erilaisilla lempinimillä kuin yhdistelmilläkin, mutta käytän tässä nimiä, joilla heihin usein näytelmässä viitataan.)

Ensimmäisessä näytöksessä kokoonnutaan seuraamaan modernin ja korkealentoisen monologinäytelmän ensi-iltaa, kun nuori Treplev yrittää lyödä läpi kirjailijana. Tilaa vievä ja oman tähtensä hiipumisesta katkera äiti-Irina ei kuitenkaan kykene antamaan pojalleen kuin pisteliäitä kommentteja, ja onnistuu huomautuksillaan keskeyttämään koko esityksen. Kun herkkä nuorimies vielä samaan aikaan kärsii yksipuolisesta rakkaudesta näytelmänsä tähteä, Ninaa, kohtaan, joka puolestaan palvoo vierailulla olevaa Trigorinia, alkaa yhtälö olla liikaa yhdelle miehelle.

Toinen ja kolmas näytelmä ovat päälle päin kepeitä lomakuvauksia onkimisineen, keskusteluineen ja kriketinpeluineen, mutta pinnan alla kuohunta vain yltyy. Suhdesopat eivät suinkaan pääty poloiseen Trepleviin, vaan monimutkaiset ihmissuhdekiemurat luovat muutenkin murheessa ja turhautumisessa pyöriskeleville hahmoille lisää haikailun ja valittamisen aiheita. Lomalaisten keskustelut taiteesta ja taiteilijuudesta, elämästä ja rakkaudesta muuttuvat syksyn lähetessä yhä synkemmiksi: suhteet loppuvat ja alkavat riitojen ja salamyhkäisyyksien keskellä ja mustasukkaisuutta koetaan niin ihmisistä kuin taiteellisista saavutuksista. Treplev ei vimmaisista yrityksistään huolimatta onnistu koskettamaan taiteellaan muita, Nina taas ei saa ankarien vanhempiensa vuoksi edes kokeilla taidealaa. Ihailtu Trigorin ei koskaan pysty nauttimaan menestyksestään, vaan kirjoittaa pakonomaisesti ja ahdistuksessa lisää, kun Irina Arkadina puolestaan diivailee menneen uransa varjolla, vaikka on jo täysin tipahtanut teatterin tähtijoukosta. Jokaisella hahmolla on mahdollisuus, mutta he kuluttavat voimansa kaikkeen muuhun kuin haaveidensa toteuttamiseen.

Neljännessä näytöksessä aikaa on kulunut kaksi vuotta, ja osa tutusta lomaseurueesta tapaa syksyn viiletessä. Osa on vihdoin rohkaistunut lähtemään tavoittelemaan unelmiaan sitten edellisen näytöksen tapahtumien, mutta hekin huomaavat elämänsä junnaavan edelleen paikoillaan – nyt vain uudessa roolissa tai kaupungissa. Lopulta mikään ei siis muutu, ja kaikki aiemmat pienet tapahtumat ja keskustelut ovatkin vain alleviivaamassa näytelmän tärkeintä pointtia: tapahtumattomuutta.

Yksi vastaus Lokin maailman loputtomaan ahdistukseen ja tyhjäkäyntiin löytyy lukemani painoksen Kirsikka Moringin esipuheesta. Sen mukaan Tsehov itse kirjoitti Lokista ystävälleen näin: ”Minä en halunnut muuta kuin sanoa suoraan ihmisille: Katsokaa itseänne ja nähkää miten kurjaa ja ikävää teidän elämänne on! On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät tämän, sillä jos he tekevät niin, he tulevat varmasti luomaan itselleen toisenlaisen paremman elämän.” Liioiteltuihin mittoihin viety tragedia kääntyykin oikein tulkittuna kantaaottavaksi komediaksi, tosin julmaksi sellaiseksi.

Näytelmä jättää jälkeensä joukon kysymyksiä; ymmärsinkö nimimotiivin, puheissa ja hahmojen käsissä fyysisestikin toistuvan lokin, oikein? Miksi Irina Arkadina ajaa poikansa niin monella tavoin ahtaalle? Ei kai minun elämäni ole tuollaista turhanpäiväistä olemista ja elämistä ilman päämäärää? Jos Lokki olisi yhtään pidempi, sitä ei todennäköisesti jaksaisi lukea. Huolimatta monista osuvista repliikeistä ja henkilökuvauksista juurikin edellä mainittu suurten, selkeiden tapahtumien (tarkoituksellinen) puute sekä alleviivattu turhautuneisuus tekee lukemisesta raskasta, vaikka sivuja on pokkariversiossa vain hitusen alle 100. Näistä seikoista huolimatta suosittelen tarttumaan teokseen; harva teos haastaa näin vahvasti pohtimaan omaa ymmärrystä ja käsitystä elämästä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 47: Kirjassa on alle 100 sivua

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Nora: Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni lasten kanssa. Sellaista avioliittomme on ollut, Torvald.

Norjalaisen Henrik Ibsenin klassikon asemaan noussut näytelmä Nukkekoti (alk. Et Dukkehjem, 1879; suom. Eino Palola, WSOY 1998) on varmasti aikanaan mielipiteitä suuntaan ja toiseen herättänyt kertomus avioliitosta, naisen tasa-arvoisesta asemasta ja jokaisen ihmisen oikeudesta kehittyä itsenäiseksi aikuiseksi. Ibsenin näytelmä nostaa esiin monenlaisia suuria kysymyksiä, joista osa tuntuu nykyään onneksi jo hassuilta (harvemmin kukaan hallinnoi perheen postien lukemista lukitun postilaatikon ja yksityisen avaimen avulla, toivottavasti), mutta osa koskettaa nykypäivänkin parisuhteita. Kuinka paljon on joustettava, jos punnittavina ovat oman rakkaan miellyttäminen ja oman itsensä löytäminen? Miksi toinen olisi pätevämpi torumaan ja opettamaan toista aikuista ihmistä? Entä miten kokonainen perhe ajautuu elämään kauniissa kuplassa, jossa kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta tarkemmalla tarkastelulla vähän kaikki rempallaan? Lopulta kysymykset koskettavat paitsi yksilöiden asenteita ja perhe-elämän normeja, myös yhteiskunnallisia rakenteita.

Näytelmä tarkastelee Nora ja Torvald Helmerin idylliseltä vaikuttavaa perhe-elämää erään joulun alla muutaman päivän ajan. Asianajaja, raha-asioissaan maltillinen ja varovainen Torvald (tekstissä usein vain sukunimellä Helmer) on juuri saanut hyväpalkkaisen työn pankinjohtajana, ja ennestäänkin keskiluokkainen rahatilanne sallii nyt Noran ostaa joululahjoja ja törsätä makeisiin huolettomasti – kunhan pitää enimmät ostoksensa piilossa miehensä isällisiltä toruilta, joita tämä muutenkin mielellään viljelee opetustarkoituksessa. Kolmen lapsen äiti Nora on miehensä silmissä ”laululintunen” ja ”orava”, pikkuinen hassu tyttö, ja roolinsa mukaan hän myös käyttäytyy: nainen leikkii lastensa kanssa yhtäläisellä innolla ja pohtii, miten voisi seuraavaksi kalastella kehuja ja kiitosta mieheltään. Torvald puolestaan huolehtii omien sanojensa mukaan sekä vaimonsa että lastensa kasvatuksesta.

Nora ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen tai viaton kuin hänen miehensä hänen haluaa olevan. Vuosia sitten Nora otti salaa suuren lainan miehensä alaiselta, Krogstadilta. Syy uhkarohkealle teolle oli rakkaus: Torvald oli kuolemansairas, ja lääkärin mukaan vain ulkomailla oleskelu voisi hänet pelastaa. Nainen ei kuitenkaan voinut ottaa lainaa nimiinsä, joten hän tuli tehneeksi samalla rikoksen väärentäessään lainasopimukseen isänsä nimikirjoituksen. Pahaksi onneksi Noran isä sattui kuolemaan ennen asian selviämistä, joten Nora jätti asian toiveikkaasti taakseen. Matka tehtiin ja Torvald pelastui, eikä aviomies saanut koskaan kuulla, kuinka vaarallinen hänen tilansa oli tai mistä rahat oikeasti tulivat – Nora kun selitti ne lahjana isältään.

Joulun alla vanhat teot nousevat kuitenkin pintaan, kun Noran vanha ystävä rouva Linde saapuu kaupunkiin. Vanhempi rouva on pätevä mutta vailla työtä, ja Torvalds päättää ystävällisesti palkata hänet pankkiinsa. Samalla mies kuitenkin päättää myös erottaa Krogstadin, jota ei koskaan ole arvostanut. Tästä hurjistuneena Krogstad alkaa kiristää Noraa salaisella vekselillä: Torvaldille kun mikään ei ole vastenmielisempää kuin laina, ainakaan henkilöltä, jota hän ei kunnioita – ja vielä naisen salaa mieheltään ottamana!

Salaisuus paljastuu lopulta nopeasti, mutta tarina saa yllättävän käänteen: hurjistunut Torvald nimittää Noraa huonoksi äidiksi ja ihmiseksi, kunnes Krogstad lähettää postitse lupauksensa lainan unohtamisesta. Rakkaus palaa aviomieheen kuin taikaiskusta vaaran väistyttyä, mutta Nora on järkyttynyt nähtyään Torvaldin jääkylmän ensireaktion: mies ei missään vaiheessa arvostanut henkensä pelastamista, vaan huolehti vain julkisesta asemastaan. Samalla naisen silmät avautuvat pariskunnan omituiselle kotileikille: keskustelu lainasta on avioliiton ensimmäinen vakava keskustelu, jossa Noraa ylipäätään kuunnellaan. Nora päättää aikansa normeja uhmaten lähteä etsimään itseään nukkeroolinsa ulkopuolelta ja jättää perheensä.

Tiivistetysti kerrottuna Noran ratkaisu kuulostaa kovin äkkijyrkältä, ja sitähän se onkin: Ibsen on varmasti tietoisesti kertonut tarinansa äärilaitoja hyödyntäen. Alun jouluinen perheidylli kepeine huolineen juhlavalmisteluista ja lopun kylmänviileä avioero naisen puhuessa suutaan puhtaaksi eivät voi olla luomatta syvää kontrastia. Noran repliikeissä hahmon päätös perustellaan kuitenkin ymmärrettävästi: ”Tarkoitan, että siirryin isän käsistä sinun hoitoosi. Järjestit kaiken oman makusi mukaan, ja niinpä omaksuin saman maun kuin sinä tai olin omaksuvinani. En tiedä oikein – taisi olla kumpaakin, milloin toista, milloin toista. Nyt sitä katsellessani tuntuu minusta että olen elänyt täällä kuin köyhä – vain kädestä suuhun. Olen elänyt tehdäkseni temppuja sinulle, Torvald. Mutta sitähän sinä tahdoit. Sinä ja isä olette tehneet raskaasti syntiä minua kohtaan. Teidän vikanne on, ettei minusta ole tullut mitään.” 1800-luvun lopulla ajatus oikeasti tasa-arvoisesta parisuhteesta oli monelle hyvin kaukainen ajatus, joten on todella ihailtava Ibsenin tarkkanäköistä eläytymistä hyväosaisen ja mukavasti elävän, mutta epätasa-arvoisesti kohdelluksi tulleen naisen asemaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 37: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi