Henrik Ibsen: Nukkekoti

Nora: Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni lasten kanssa. Sellaista avioliittomme on ollut, Torvald.

img_20181212_1143441428127716.jpg

Norjalaisen Henrik Ibsenin klassikon asemaan noussut näytelmä Nukkekoti (alk. Et Dukkehjem, 1879; suom. Eino Palola, WSOY 1998) on varmasti aikanaan mielipiteitä suuntaan ja toiseen herättänyt kertomus avioliitosta, naisen tasa-arvoisesta asemasta ja jokaisen ihmisen oikeudesta kehittyä itsenäiseksi aikuiseksi. Ibsenin näytelmä nostaa esiin monenlaisia suuria kysymyksiä, joista osa tuntuu nykyään onneksi jo hassuilta (harvemmin kukaan hallinnoi perheen postien lukemista lukitun postilaatikon ja yksityisen avaimen avulla, toivottavasti), mutta osa koskettaa nykypäivänkin parisuhteita. Kuinka paljon on joustettava, jos punnittavina ovat oman rakkaan miellyttäminen ja oman itsensä löytäminen? Miksi toinen olisi pätevämpi torumaan ja opettamaan toista aikuista ihmistä? Entä miten kokonainen perhe ajautuu elämään kauniissa kuplassa, jossa kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta tarkemmalla tarkastelulla vähän kaikki rempallaan? Lopulta kysymykset koskettavat paitsi yksilöiden asenteita ja perhe-elämän normeja, myös yhteiskunnallisia rakenteita.

Näytelmä tarkastelee Nora ja Torvald Helmerin idylliseltä vaikuttavaa perhe-elämää erään joulun alla muutaman päivän ajan. Asianajaja, raha-asioissaan maltillinen ja varovainen Torvald (tekstissä usein vain sukunimellä Helmer) on juuri saanut hyväpalkkaisen työn pankinjohtajana, ja ennestäänkin keskiluokkainen rahatilanne sallii nyt Noran ostaa joululahjoja ja törsätä makeisiin huolettomasti – kunhan pitää enimmät ostoksensa piilossa miehensä isällisiltä toruilta, joita tämä muutenkin mielellään viljelee opetustarkoituksessa. Kolmen lapsen äiti Nora on miehensä silmissä ”laululintunen” ja ”orava”, pikkuinen hassu tyttö, ja roolinsa mukaan hän myös käyttäytyy: nainen leikkii lastensa kanssa yhtäläisellä innolla ja pohtii, miten voisi seuraavaksi kalastella kehuja ja kiitosta mieheltään. Torvald puolestaan huolehtii omien sanojensa mukaan sekä vaimonsa että lastensa kasvatuksesta.

Nora ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen tai viaton kuin hänen miehensä hänen haluaa olevan. Vuosia sitten Nora otti salaa suuren lainan miehensä alaiselta, Krogstadilta. Syy uhkarohkealle teolle oli rakkaus: Torvald oli kuolemansairas, ja lääkärin mukaan vain ulkomailla oleskelu voisi hänet pelastaa. Nainen ei kuitenkaan voinut ottaa lainaa nimiinsä, joten hän tuli tehneeksi samalla rikoksen väärentäessään lainasopimukseen isänsä nimikirjoituksen. Pahaksi onneksi Noran isä sattui kuolemaan ennen asian selviämistä, joten Nora jätti asian toiveikkaasti taakseen. Matka tehtiin ja Torvald pelastui, eikä aviomies saanut koskaan kuulla, kuinka vaarallinen hänen tilansa oli tai mistä rahat oikeasti tulivat – Nora kun selitti ne lahjana isältään.

Joulun alla vanhat teot nousevat kuitenkin pintaan, kun Noran vanha ystävä rouva Linde saapuu kaupunkiin. Vanhempi rouva on pätevä mutta vailla työtä, ja Torvalds päättää ystävällisesti palkata hänet pankkiinsa. Samalla mies kuitenkin päättää myös erottaa Krogstadin, jota ei koskaan ole arvostanut. Tästä hurjistuneena Krogstad alkaa kiristää Noraa salaisella vekselillä: Torvaldille kun mikään ei ole vastenmielisempää kuin laina, ainakaan henkilöltä, jota hän ei kunnioita – ja vielä naisen salaa mieheltään ottamana!

Salaisuus paljastuu lopulta nopeasti, mutta tarina saa yllättävän käänteen: hurjistunut Torvald nimittää Noraa huonoksi äidiksi ja ihmiseksi, kunnes Krogstad lähettää postitse lupauksensa lainan unohtamisesta. Rakkaus palaa aviomieheen kuin taikaiskusta vaaran väistyttyä, mutta Nora on järkyttynyt nähtyään Torvaldin jääkylmän ensireaktion: mies ei missään vaiheessa arvostanut henkensä pelastamista, vaan huolehti vain julkisesta asemastaan. Samalla naisen silmät avautuvat pariskunnan omituiselle kotileikille: keskustelu lainasta on avioliiton ensimmäinen vakava keskustelu, jossa Noraa ylipäätään kuunnellaan. Nora päättää aikansa normeja uhmaten lähteä etsimään itseään nukkeroolinsa ulkopuolelta ja jättää perheensä.

Tiivistetysti kerrottuna Noran ratkaisu kuulostaa kovin äkkijyrkältä, ja sitähän se onkin: Ibsen on varmasti tietoisesti kertonut tarinansa äärilaitoja hyödyntäen. Alun jouluinen perheidylli kepeine huolineen juhlavalmisteluista ja lopun kylmänviileä avioero naisen puhuessa suutaan puhtaaksi eivät voi olla luomatta syvää kontrastia. Noran repliikeissä hahmon päätös perustellaan kuitenkin ymmärrettävästi: ”Tarkoitan, että siirryin isän käsistä sinun hoitoosi. Järjestit kaiken oman makusi mukaan, ja niinpä omaksuin saman maun kuin sinä tai olin omaksuvinani. En tiedä oikein – taisi olla kumpaakin, milloin toista, milloin toista. Nyt sitä katsellessani tuntuu minusta että olen elänyt täällä kuin köyhä – vain kädestä suuhun. Olen elänyt tehdäkseni temppuja sinulle, Torvald. Mutta sitähän sinä tahdoit. Sinä ja isä olette tehneet raskaasti syntiä minua kohtaan. Teidän vikanne on, ettei minusta ole tullut mitään.” 1800-luvun lopulla ajatus oikeasti tasa-arvoisesta parisuhteesta oli monelle hyvin kaukainen ajatus, joten on todella ihailtava Ibsenin tarkkanäköistä eläytymistä hyväosaisen ja mukavasti elävän, mutta epätasa-arvoisesti kohdelluksi tulleen naisen asemaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 37: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissä

”TIMOTEUS
Ja ette anna meille oltta, ryhevä muori?

MAURA
Ei ennen vahtituntinne päättymistä, ee-eh!

TIMOTEUS
Muorimme on kova, Titus.

TITUS
Koetetaan kärsiä, kumppanini. Eihän päivä niin pitkä, ettei yö perässä.

TIMOTEUS
Pitkä on päivä olla eroitettuna sydämmensä parhaasta ystävästä.

MAURA
Olvi sydämmes paras ystävä! No minun Jumalani, minun Jumalani!

TIMOTEUS
Paitsi yksi toinen, jonka kätkenyt olen sydämmeni sisimmäiseen karsinaan.

MAURA JA MARIANA (Molemmat erikseen)
Se on minä!”

img_20180716_2104421281805887.jpgAleksis Kiven nykylukijan makuun hieman hidastempoinen, oluentäyteinen sotilasfarssi Olviretki Scheusingenissä (kantaesitys 1920; julkaissut Otava, 1996) on iästään huolimatta yllättävän viihdyttävää luettavaa. Baijerilaiset sotamiehet juoksevat mallasjuoman perässä kuin viimeistä päivää, ja samalla tulee käsiteltyä huumorin varjolla kriittisesti niin sodankäynnin järkevyyttä kuin stereotyyppistä miehekkyyttä ja sankaruuttakin.

Nelinäytöksinen farssi on lajissaan Suomen ensimmäinen ja juonellisesti suhteellisen löysä: taistelut preussilaisia vastaan tulevat ja menevät, sillä pääpaino on äkseeraavan ja koheltavan baijerilaisen sotajoukon oluen metsästyksessä ja keskinäisissä suhteissa. Juoni ei tässä teoksessa olekaan merkittävä, vaan se toimii pakollisena kehyksenä humorististen tilanteiden luomiselle ja kuvaamiselle. Suuriin linjoihin ei keskitytä, mutta tapahtumia ei näytelmästä puutu – päinvastoin. Riidat, sanaharkat ja juopuminen eskaloituvat farssille ominaisesti nopeasti väkivallaksi tai sen uhaksi, ja taustalla punotaan jatkuvasti juonia niin rakkauden, oman edun kuin sodan voittamisen tähden.

Hahmoista, kuten tarinastakaan, ei löydy syvyyttä, vaan lukuisat hahmot on muodostettu erilaisista liioitelluista karikatyyreista, jotka astuvat valokeilaan tarvittaessa. Hahmogalleriasta löytyy niin juoppoja rivisotilaita kuin virkaintoisia kapteeneita, mutta erityistä vauhtia tarinaan luovat baijerilaisten valtaaman majatalon naiset: paholaiseenkin rinnastettu vanhempi kapakka-eukko Maura sekä tämän kaunis ja nuori palvelija Mariana. Lemmenjuonet ja flirttailu kuuluvat olennaisena osana tarinaan, kun majatalon naiset toimivat ylempien tahojen käskystä olvitynnyreiden portinvartijoina.

Olviretki Schleusingenissä on mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta vahvasti teatteriperinteisiin nojaavasta teoksesta löytyy vaikutteita ja selviä viittauksia aina Raamattuun asti, mutta toisaalta se on hyvin omaääniseltä vaikuttava ja sarkastinen näytelmä ikäisekseen. Sotilasfarssi onnistuu huvittamaan 2010-luvun Suomessakin etäiseltä tuntuvasta aiheestaan huolimatta, sillä Aleksis Kivi hallitsee huumorin ja kielenkäytön viitekehyksestä toiseen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 28: Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Aleksis Kivi: Kihlaus

JOOSEPPI
Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.

EENOKKI
Pahoin pelkään, pahoin pelkään. – Eeva on taas vihastunut herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja ikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä kommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta, joita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti. – Aapeli on vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan hyväsydämminen mies.

kivi_kihlaus_yo_ja_paiva
Kuva: Elisa Kirja

Aleksis Kiven yksinäytöksinen tapakomedia Kihlaus (1866) kertoo nimensä mukaisesti vanhan räätäli Aapelin ja nuoren Evan vauhdikkaasta kihlautumisesta, joka ei kuitenkaan – komedialle tyypillisesti – suju aivan odotusten mukaan. Lyhyt komedia nousi 1800-luvun suosituimmaksi suomalaiseksi näytelmäksi, ja kommentoi rivien välistä muun muassa kansan hyveellisyyttä ja yläluokan paheellisuutta.

Yhden päivän aikana tapahtuva näytelmä alkaa, kun Aapelin ystävä Eenokki, vanhapoika hänkin, saapuu kummissaan räätälin mökille. Aapelin apupoika Jooseppi kertoo, että hänet on kutsuttu todistamaan pian tapahtuvaa kihlausta – Aapeli on jo matkallaan hakemassa morsianta, epäilyttävää mainetta kahden naimattoman miehen talossa palvelijana kerryttänyttä ”Herrojen-Eevaa”, jolla vaikuttaa olevan kovinkin läheiset suhteet hienoihin herroihin. Kaikkien yllätykseksi nuori nainen oli itse lähestynyt Aapelia kirjeitse kihlauksen tiimoilta, ja ”paidanpesijää” kaivannut mies oli hullaantunut ajatuksesta hetimmiten.

Sekä Aapelin että Evan hyvin tunteva Eenokki aavistelee jo pahinta, mutta morsiusparin saapuessa räätälin matalaan majaan ei auta kuin toimia ihastuneen sulhasen mielen mukaan. Morsian tuskin on päässyt ovesta sisälle, kun nyrpistely jo alkaa: talo on liian rähjäinen ja vaatimaton ylhäisiin koteihin tottuneelle nuorikolle, eikä vanha Aapelikaan tarkemmalla tarkastelulla miellytä sen enempää. Kihlauksen todistajaksi kutsuttu Eenokki yrittää ystävänsä mieliksi viritellä juhlatunnelmaa ja -puhetta, mutta Evan ilkeät sanat ja räätälin ammatin vähättely saavat aikaan pian ilmiriidan vanhojenpoikien ja morsiamen välille. Riita eskaloituu siihen pisteeseen, että morsian lähtee takaisin herrojensa luokse ennen kuin kihlausta on saatu aikaiseksikaan.

Apupoika Jooseppi ja Eenokki huokaisevat helpotuksesta, sillä topakan naisen kanssa olisi miesten hiljaiselo toden teolla muuttunut toiseksi. Aapeli kuitenkin murehtii: hän oli jo ehtinyt kuvitella ruusuisen tulevaisuutensa aviomiehenä ja ihastuakin nuoreen Evaan. Masentunutta ei jätetä yksin, vaan hylättyä sulhasta lohdutetaan laulun ja tanssin voimin; näytelmä päättyy Joosepin laulun säestämiin vanhojenpoikien kankeisiin tanssin pyörähdyksiin.

Yksi syy näytelmän suureen aikalaissuosioon on varmasti Kiven elävä ja värikäs kieli, joka tässäkin lyhyessä komediassa pääsee oikeuksiinsa. Myös pohjatekstinä toiminut Raamattu on osaltaan tuonut Kihlausta lähemmäs yleisöä. Hahmojen Raamatusta poimitut nimet eivät jää selvimmäksi viittaukseksi, vaan esimerkiksi Eenokki lohduttaa näytelmän lopussa siipeensä saanutta Aapelia taivaallisesta avioliitosta, jonka vain maan päällä yksinäisiksi jääneet saavat kokea – lupaus tuonpuoleisesta onnesta on eräänlainen vanhojenpoikien paratiisi. Itseäni komedia ei varsinaisesti naurattanut, mutta näytelmä on kiistattomasti hyvin kirjoitettu ja rakennettu. Nykylukijalle oman mielenkiintoisen lisänsä tuo toki vanhahtava, ylätyylinen kieli, jonka sanojen merkityksiä täytyy välillä selvitellä Googlenkin avulla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 10/50
Kohta 41: Valitse kirja sattumanvaraisesti

 

Aleksis Kivi: Kullervo

”UNTO
Mutta eipä suonut onni mulle perillistä ainoaa.

ILMARI
Sulle verinen kohtalo pojan antoi, veljesi Kalervon pojan, jota isän kädellä hoitaa taidat.

UNTO
Tätä pedon sikiötä lapsenani pitäisin? Hän huoneeni kauhistus on, ei ketään hän vääjää, vaan kaikkia uhaten kohtelee; sillä eipä käy hänestä pilaa tehdä, koska on hän joltain peikolta peloittavan voiman saanut. Kovasti itsiäni syytän, että kerran häntä armahdin enkä surmannut häntä ynnä sukunsa kanssa. Nyt en mieli enään käsiäni vereen ryvettää, sitä en mieli tehdä.”

img_20180204_1455161337691518.jpg

Ensimmäinen suomenkielinen tragedia, Aleksis Kiven Kullervo (1864), on Kalevalan maailmaan sijoittuva ja kyseisestä teoksesta suoraan lainattu tarina Kullervosta, joka onnistuu silmittömässä kostonhimossaan tuhoamaan itsensä vastustajiensa ja perheensä vahingoittamisen myötä. Kivi on kuitenkin lisännyt mukaan kristillisiä ja ajalleen tyypillisiä aineksia ja ideologioita, ja onpa aikojen saatossa orjan asemaan joutunutta, mutta kapinoivaa Kullervoa verrattu jopa alistettuun Suomen kansaan. Lukemani kriittinen editio (toim. Jyrki Nummi ym. 2014, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) avasi muutenkin monenlaisia nykylukijalle helposti näkymättömiin jääviä tulkintamahdollisuuksia, ja suosittelenkin sen lukemista lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Näytelmäksi Kiven Kullervo on hyvin laaja: nimettyjä hahmoja on yli 20, ja kaikkiin viiteen näytökseen riittää elävää dialogia ja murheellisia tapahtumia. Kalevalassa melko tiiviisti esitetty juoni levittäytyy tässä versiossa alaotsikkonsa mukaisesti suureksi murhenäytelmäksi, jossa Kullervon tie kaltoinkohdellusta lapsesta häikäilemättömäksi ja sokeasti mielihalujensa varassa toimivaksi roistoksi kuvataan yksityiskohtaisesti ja Antiikin tragedian perinteitä noudattaen.

Tarina alkaa, kun jo lapsuudessaan orjaksi joutunut ja perheestään väkivalloin erotettu Kullervo Kalervonpoika on varttunut voimiltaan ylivoimaiseksi nuorukaiseksi, jota eivät pysäytä edes setänsä tappoyritykset. Kun arvaamattoman Kullervon aikeet alkavat käydä setä Untamoiselle (lyhyesti vain Unto) liian pelottaviksi, hän myy tämän orjaksi seppä Ilmarin kotiin. Tästä Kullervo vasta hurjistuukin, ja ylpeytensä sokaisemana tämä alkaa hakea oikeutta veritöistä, joista edes kauan kadoksissa ollut ja sattuman kaupalla löytynyt perhe ei saa miestä luopumaan. Lopulta, jäätyään aivan yksin ja kohdattuaan aiheuttamansa vahingot, Kullervo huomaa oman mielettömyytensä, ja päätyy ottamaan itseltään hengen.

Kivi kirjoitti Kullervon alun perin kilpailua varten, ja sen ensimmäinen, täysin runomuotoinen versio valmistui jo 1859. Kilpailun järjestäjänä toiminut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS lähetti teoksen takaisin Kivelle korjausehdotusten kera sen menestyksestä huolimatta, ja nykyisin tunnettu Kullervo. Näytelmä viidessä näytöksessä syntyi ja julkaistiin virallisesti vuonna 1864. Nykymuotoisessa näytelmässä kyllä hyödynnetään sopivissa kohdin kalevalamittaa ja suorastaan raamatullista paatostakin korostamassa erityisen merkittäviä kohtia ja repliikkejä, mutta muuten teoksen henkilöt haastelevat melko arkista, murteellista puheenpartta.

Kullervoa lukiessa tuntui suorastaan ihmeelliseltä, miten Kivi on onnistunut luomaan kielellisesti ja tarinallisesti näin rikkaan näytelmän aikana, jolloin kotimaista näytelmää ei käytännöllisesti katsottuna edes ollut olemassa. Kriittisen edition artikkelit valottavat Aleksis Kiven olleen muun muassa suuri Shakespearen näytelmien tuntija, ja esikuvan vaikutus näkyy mielestäni myös siinä, miten hyvin Kullervo on kestänyt aikaa. Vaikka tragedia ei nykylukijalle tai -katsojalle kenties olekaan se läheisin draaman laji, kansanperinteestä ammentava tarina ja Kiven älykäs sovitus iättömine teemoineen (perhesuhteet, oikea ja väärä) eivät vanhene.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 9: Kirjan kansi on yksivärinen

Sofokles: Kuningas Paksujalka

”KUORONJOHTAJA
Käsittääkseni orja, joka näki Laioksen murhan, ja tämä paimen on sama mies, se jota sinä jo aiemmin lähetit hakemaan. Mutta tietenkin kuningatar tietää tämän asian paremmin.

KUNINGAS
No niin, sinä kuulit, mitä hän sanoi. Onko se sama mies? Vastaa.

JOKASTE
Mitä väliä sillä on? Anna olla jo.

KUNINGAS
En anna. Miksi lopettaisin nyt, kun minä voin saada tietää, kuka olen, ketkä ovat vanhempani?

JOKASTE
Älä kysele enempää, tuhoat vain minut ja oman elämäsi.”

img_20180124_115901646350166.jpgAntiikin Kreikan yhden tunnetuimman tragediakirjailija Sofokleen Kuningas Paksujalka (~429 eaa; suom. käännöstyöryhmä Kari Heiskanen ym., Nostromo 1990) on niin kutsutun Theba-trilogian aloitusosa. Tragedia tunnetaan kenties paremmin nimellä Kuningas Oidipus, sillä näytelmän päähenkilö surkeine kohtaloineen kelpasi jopa Freudin erään psykoanalyyttisen teorian nimeksi.

Tragedia on käännetty suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1937, mutta itse luin teoksen tuoreimman suomennoksen muutaman vuosikymmenen takaa. Käännöstyöryhmän alkusanojen mukaan Kuningas Paksujalka on ennen kaikkea Ryhmäteatterin tuolloisiin tarpeisiin sovitettu ja nykykielistetty versio, jonka dialogista on karsittu muun muassa vanhahtavia sukuluetteloita sekä muita juoneen kuulumattomia mutkia. Myös teoksen ja päähenkilön nimi on suomennettu: oidipus merkitsee suomeksi paksujalkaista.

Kuningas Paksujalka kuuli nuorena miehenä ennustuksen, jonka mukaan hän tulisi tappamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Kirouksen välttääkseen hän pakeni Korinttia hallinneiden vanhempiensa luota, ja päätyi sankaritekojensa ansiosta Theban oikeamieliseksi ja rohkeaksi hallitsijaksi, sillä edellinen kuningas oli juuri murhattu. Tuore kuningas avioitui leskeksi jääneen kuningatar Jokasten kanssa, ja yhdessä he saivat useita lapsia ja kansan suosion. Valtakunnan rauha kuitenkin romahtaa äkillisen ja yliluonnollisen sairauksien aallon myötä, ja kansalaiset kääntyvät hädissään kuninkaansa puoleen. Hallitsija hakee neuvoa Delfoin oraakkelilta, joka neuvoo kaupungin onnen palaavan, kunhan edellisen kuninkaan murhaajalle on kostettu. Oikeudentunnossaan Paksujalka valjastaa kaikki etsimään syyllistä, mutta vastaus löytyy lähempää kuin hän haluaisi ajatellakaan.

Kuningas Paksujalka on niin sanottu klassinen tragedia, jonka nimihenkilö ajautuu kohtalon oikusta ja kirouksen vankina väistämättömään tuhoon. Stereotyyppisten ennakkoluulojeni vastaisesti henkilöt eivät kuitenkaan vain kuole yksi toisensa perään, vaan lukija (tai katsoja) pääsee seuraamaan leikittelyä edelleen hämmentävän ajankohtaisilla moraalikysymyksillä. Tragediaa lukiessa onneton loppu on taattu, eikä yksinkertaisen näytelmän ansioiksi voikaan laskea yllätyksellisiä käänteitä tai rikasta kuvailua. Se ei kuitenkaan ole ollut edes tarkoituksena, sillä Sofokles kiinnittää lukijan huomion Paksujalan mielenliikkeisiin: ensin oikeuden hakemiseen, sitten epäilysten heräämiseen ja lopulta kipeään loppuun, oman syyllisyytensä kohtaamiseen ja myöntämiseen.

En voi millään muotoa sanoa antiikin Kreikan draamaa itselleni läheiseksi genreksi, ja hyvin proosa-orientoituneena lukijana draama ylipäätään on minulle hieman vierasta ja pelottavaa lukemistoa. Kuningas Paksujalkaan oli kuitenkin helppo tarttua klassikon raskaasta maineesta huolimatta: uuden suomennoksen kieli oli helppolukuista eikä vienyt huomiota itse tarinalta, mutta mielestäni myös onnistuneesti välitti dialogissaan eräänlaista arkaistista tunnelmaa. Myös antiikin draamalle olennainen, yhteiskunnan tai kansan ääntä edustava kuoro on säilytetty, vaikka tässä uudistetussa versiossa se typistyikin kahteen henkilöön: alkusanojen mukaan kuoronjohtajan hahmo edustaa Paksujalan ”lähipiiriä ja virkavaltaa”, ainoa kuorolainen ”kansan ääntä”.

Eniten Kuningas Paksujalasta saa varmasti irti joko antiikin draaman tuntemuksen tai pienen taustoituksen avulla. Kyseinen tragedia on suorastaan kanonisoitu teos omassa lajissaan, ja moni yksityiskohta kantaa useampia merkityksiä, jotka eivät avaudu suoraan tekstistä. Sofokleen teosta on kuitenkin helppo suositella: se on kirjallisuushistorian merkkipaaluihin lukeutuva, nopealukuinen ja tiivis tragedia, jossa on tarinan tuttuudesta huolimatta valtavasti jännitettä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Haasteen kohta 21: Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi