venäläinen kirjallisuus

Dostojevski – Kirjavainen: Idiootti

Teatteri Avoimet Ovet, ennakkonäytös 25.10.2022
Lippu saatu teatterilta

Fjodor Dostojevskin tiiliskivimäinen klassikkoromaani Idiootti (alk. Идиот, 1868-1869; suom. mm. Lea Pyykkö 1979) pohtii runollisesti hyvyyden ja pyyteettömyyden paikkaa ahneuden ja riiston kyllästämässä maailmassa. Hanna Kirjavaisen sovituksessa ja ohjauksessa helsinkiläinen Teatteri Avoimet Ovet vie yleisön tutun tarinan ääreen, mutta 1800-luvun Pietarin seurapiirien sijasta miljöönä toimiikin raadollinen sirkusbisnes. Monipuolisesti näyttämötaiteen eri puolia hyödyntävä esitys onkin tuotettu yhteistyössä nykysirkusryhmä Agit-Cirkin kanssa.

Idiootin nimihenkilö, ulkomailla epilepsiansa vuoksi pitkään asunut ruhtinas Myškin (Henry Hanikka) on täydellisen empaattinen ja armollinen ihminen, joka näkee kaikissa hyvää. Hän ei pelaa sosiaalisia pelejä, ja sopeutuu siksi huonosti ahneuden ja pilkan täyttämään sirkukseen, jonka vaikutuspiiriin päätyy ensimmäisessä näytöksessä. Orvon ja rahattoman Myškinin ainoa kaukainen sukulainen on rouva Jepantšina, jonka puoliso tirehtööri Jepantšin (molemmissa rooleissa Jari Virman) auttaa ruhtinaan uuteen alkuun. Samanaikaisesti he halveksivat erilaista ja sairasta kotiinpalaajaa, mutta myös pelkäävät tätä tämän ehdottoman rehellisyyden vuoksi. Jepantšinit ja muu värikäs sirkusseurue nimeävät Myškinin pian idiootiksi.

Alkoholilla läträävä ja arvaamaton hurjastelija Parfen Rogozin (myös Jari Virman) paljastaa ruhtinaalle haluavansa kauniin selvännäkijä Nastasja Filippovnan (Ulla Raitio) vaimokseen. Tirehtööri on kuitenkin ehtinyt juonitella toisen nuoren miehen, sirkuksen stage manager Ganjan (Sasu Peistola), kanssa: jos tämä nuori mies nai hyväksikäytetyn ja huonoksi leimatun Nastasjan, molemmat miehet hyötyvät ja suuret rahasummat vaihtavat omistajaa. Ganja haluaisi vetäytyä suunnitelmasta ja naida mieluummin tirehtöörin kauniin tyttären Aglajan (Jenni Lehtinen). Tyttö kuitenkin mieltyy lempeään Myškiniin, joka taas suuressa empaattisuudessaan haluaisi naida kärsivän Nastasjan – ei romanttisesta rakkaudesta, vaan armosta ja halusta auttaa tätä näkemään arvonsa ihmisenä, ei kauppatavarana.

Teatteri Avoimet Ovet vie ruhtinas Myškinin (Henry Hanikka), Nastasja Filippovnan (Ulla Raitio) ja Rogozinin (Jari Virman) vaarallisen taiteilun rakkauden ja tragedian rajoilla sirkusympäristöön.
Kuva: Mitro Härkönen

Dostojevskin järkälemäinen teos on tässä produktiossa saatu tiivistettyä muutamaan kiivastahtiseen tuntiin. Erityisesti ensimmäinen näytös on täynnä dialogia, mutta kun mukaan on mahdutettu myös sirkusmiljöön esittelyä, Lehtisen ja Peistolan akrobatiakohtauksia ja muuta ei-kielellistä ilmaisua, taustatarinasta jää vääjäämättä puuttumaan isoja paloja. Joidenkin hahmojen motiivit saattavat jäädä alkuperäisteosta tuntemattomille katsojille hieman hämärän peittoon, kun joihinkin kirjassa merkityksellisiin yksityiskohtiin viitattiin teatteriversiossa ilman taustoitusta.

Ensimmäinen näytös tuntui ennakkonäytöksessä yleisesti ottaen hieman haparoivalta ja raskaalta. Näyttelijöistä ei huokunut läsnäolon tuntua, ja teknisesti hyvästä suorituksesta puuttuivat vielä nyanssit: ainoastaan Hanikkan enkelimäinen Myškin toi hälyn keskelle rauhaa. Jari Virmanin hengästyttävä kolmoisrooli ei päässyt vielä oikeuksiinsa, sillä tietyt komedialliset maneerit tuntuivat siirtyvän hahmosta toiseen liian samankaltaisina. Tunnelma oli kuitenkin onnistunut: monikäyttöinen esirippu, kimmeltävät asut ja muut yksinkertaiset lavastuksen ja puvustuksen elementit veivät heti haluttuun miljööseen. Sirkusteemaa olisi voinut hyödyntää myös tekstissä enemmän sen silti viemättä pääroolia.

Väliajan jälkeen penkkiin istahtaessa ajatteli hetken saapuneensa seuraamaan eri näytelmää. Toinen näytös alkoi vauhdilla sirkusseurueen kesänviettopaikan valoisissa maisemissa, ja energia tarttui näyttelijöihinkin: ensimmäisellä puoliajalla hieman rytmiään hakenut huumori puhkesi kukkaan ja sillä herkuteltiin runsaasti. Yleisöä aktivoitiin mukaan kohtauksen rakentamiseen vuorovaikutteisesti, ja sen jälkeen esitys tuntui soljuvan loppuun saakka kosketuksissa yleisöön. Toinen puoliaika vaati katsojalta paljon, sillä sekä tarinan suurimmat tragediat että farssimaisimmat, ääneen naurattavat kohtaukset mahtuivat samaan puolikkaaseen. Salista poistuttiin näyttelijöiden kuiskausten ja synkkyyden saattelemana – ei enää tietoakaan näytelmän alun turhankin toistuvista huudoista ja tiheästä dialogista.

Kirjavaisen sovitus perustuu suomentaja Lea Pyykön käännökseen, mutta sirkusympäristössä niihin lisättiin vielä hieman omaa väriä. Erityisesti Virmanin ja Peistolan roolihahmoista oli aistittavaissa murteellista lupsakkuutta tai selkeästi nykyaikaisilta kuulostavia sanavalintoja. Mainittava on myös Raution tuplarooli rahvaanomaisena, mutisevana sirkusapulaisena ja dramaattisena Nastasjana. Tragedian ja komedian vuorottelu on olennainen osa Dostojevskin maailmaa, ja toimi hyvin myös lavalla.

Toinen Dostojevskin teoksille leimallinen piirre on (ortodoksisen) kristinuskon vaikutus, ja ruhtinas Myškinin hahmo onkin kuin eläväksi muuttunut rakkauden kaksoiskäsky. Myös Kirjavaisen sovituksessa leikiteltiin uskonnollisella tematiikalla, erityisesti lavasteita ja kohtauksien asemointia käyttäen. Viaton, hyvyytensä vuoksi tuomittu ja hiljaa sairaudestaan kärsivä Myškin muuttuu teatterilavallakin lähimmäistensä sijaiskärsijäksi, joka antaa anteeksi – niillekin, jotka vetävät hänet mukanaan onnettomuuksiensa syvyyksiin.

*Lippu saatu teatterilta

Anton Tsehov: Lokki

Nina (Yksin.):
Miten omituista on nähdä kuuluisan taiteilijattaren itkevän ja vielä niin joutavasta syystä! Ja eikö ole kummallista, että kuuluisa kirjailija, yleisön lemmikki, josta kirjoitetaan kaikissa sanomalehdissä, jonka kuvia myydään ja jonka teoksia käännetään ulkomaisille kielille, istuu kaiket päivät onkimassa ja iloitsee, kun saa pari salakkaa. Minä olin kuvitellut, että tunnetut henkilöt ovat ylpeitä, luoksepääsemättömiä, että he halveksivat laumaa ja maineellaan, nimensä loisteella ikään kuin kostavat laumalle sen, että tämä asettaa kaikkea korkeammalle kuuluisan syntyperän ja rikkauden. Mutta hepä itkevät, onkivat kaloja, pelaavat korttia, nauravat ja suuttuvat, kuten kaikki muutkin.

Anton Tsehovin ensimmäiseksi suureksi klassikkonäytelmäksi nimitetty Lokki (alk. 1896; suom. ensimmäisen kerran 1960; luettu Jalo Kaliman suomennos, 4. painos, WSOY 2008) on surullinen pieni kertomus ihmisistä, jotka eivät saa unelmistaan kiinni. Vanhan herra Sorinin maatilalle sijoittuva nelinäytöksinen näytelmä esittelee lukijoille kymmenisen etuoikeutettua venäläistä hahmoa 1800-1900-lukujen vaihteesta. Pääosaan nousevat hahmojen tavoitteet ja toiveet, jotka lähes jokainen kuitenkin onnistuu vesittämään joko itse tai olosuhteiden pakottamana. Kartanon yllä leijuvat tyytymättömyys ja särkyneet sydämet, mutta näytöksistä viimeinen paljastaa, ettei hahmoilla siitä huolimatta ole voimaa muuttaa valitsemaansa suuntaa; he tyytyvät muutamankin vuoden kuluttua samoihin ratkaisuihin ja paikoillaan junnaavaan elämään.

Näytelmä alkaa jo mainitulta Sorinin kesäiseltä tilalta, jonne on saapunut lomailemaan kirjava joukko vieraita ja paikallista väkeä: mukana ovat muun muassa suuresti kiitelty kirjailija Trigorin, arvostettu vanha lääkäri Dorn, eläköitynyt näyttelijädiiva Irina Arkadina, hänen kirjailijan urasta haaveileva poikansa Treplev ja taiteilijahaaveita elättelevä paikallinen neito Nina, näin muutamia mainitakseni. (Venäläiseen tapaan hahmoja kutsutaan niin etunimillä, sukunimillä, erilaisilla lempinimillä kuin yhdistelmilläkin, mutta käytän tässä nimiä, joilla heihin usein näytelmässä viitataan.)

Ensimmäisessä näytöksessä kokoonnutaan seuraamaan modernin ja korkealentoisen monologinäytelmän ensi-iltaa, kun nuori Treplev yrittää lyödä läpi kirjailijana. Tilaa vievä ja oman tähtensä hiipumisesta katkera äiti-Irina ei kuitenkaan kykene antamaan pojalleen kuin pisteliäitä kommentteja, ja onnistuu huomautuksillaan keskeyttämään koko esityksen. Kun herkkä nuorimies vielä samaan aikaan kärsii yksipuolisesta rakkaudesta näytelmänsä tähteä, Ninaa, kohtaan, joka puolestaan palvoo vierailulla olevaa Trigorinia, alkaa yhtälö olla liikaa yhdelle miehelle.

Toinen ja kolmas näytelmä ovat päälle päin kepeitä lomakuvauksia onkimisineen, keskusteluineen ja kriketinpeluineen, mutta pinnan alla kuohunta vain yltyy. Suhdesopat eivät suinkaan pääty poloiseen Trepleviin, vaan monimutkaiset ihmissuhdekiemurat luovat muutenkin murheessa ja turhautumisessa pyöriskeleville hahmoille lisää haikailun ja valittamisen aiheita. Lomalaisten keskustelut taiteesta ja taiteilijuudesta, elämästä ja rakkaudesta muuttuvat syksyn lähetessä yhä synkemmiksi: suhteet loppuvat ja alkavat riitojen ja salamyhkäisyyksien keskellä ja mustasukkaisuutta koetaan niin ihmisistä kuin taiteellisista saavutuksista. Treplev ei vimmaisista yrityksistään huolimatta onnistu koskettamaan taiteellaan muita, Nina taas ei saa ankarien vanhempiensa vuoksi edes kokeilla taidealaa. Ihailtu Trigorin ei koskaan pysty nauttimaan menestyksestään, vaan kirjoittaa pakonomaisesti ja ahdistuksessa lisää, kun Irina Arkadina puolestaan diivailee menneen uransa varjolla, vaikka on jo täysin tipahtanut teatterin tähtijoukosta. Jokaisella hahmolla on mahdollisuus, mutta he kuluttavat voimansa kaikkeen muuhun kuin haaveidensa toteuttamiseen.

Neljännessä näytöksessä aikaa on kulunut kaksi vuotta, ja osa tutusta lomaseurueesta tapaa syksyn viiletessä. Osa on vihdoin rohkaistunut lähtemään tavoittelemaan unelmiaan sitten edellisen näytöksen tapahtumien, mutta hekin huomaavat elämänsä junnaavan edelleen paikoillaan – nyt vain uudessa roolissa tai kaupungissa. Lopulta mikään ei siis muutu, ja kaikki aiemmat pienet tapahtumat ja keskustelut ovatkin vain alleviivaamassa näytelmän tärkeintä pointtia: tapahtumattomuutta.

Yksi vastaus Lokin maailman loputtomaan ahdistukseen ja tyhjäkäyntiin löytyy lukemani painoksen Kirsikka Moringin esipuheesta. Sen mukaan Tsehov itse kirjoitti Lokista ystävälleen näin: ”Minä en halunnut muuta kuin sanoa suoraan ihmisille: Katsokaa itseänne ja nähkää miten kurjaa ja ikävää teidän elämänne on! On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät tämän, sillä jos he tekevät niin, he tulevat varmasti luomaan itselleen toisenlaisen paremman elämän.” Liioiteltuihin mittoihin viety tragedia kääntyykin oikein tulkittuna kantaaottavaksi komediaksi, tosin julmaksi sellaiseksi.

Näytelmä jättää jälkeensä joukon kysymyksiä; ymmärsinkö nimimotiivin, puheissa ja hahmojen käsissä fyysisestikin toistuvan lokin, oikein? Miksi Irina Arkadina ajaa poikansa niin monella tavoin ahtaalle? Ei kai minun elämäni ole tuollaista turhanpäiväistä olemista ja elämistä ilman päämäärää? Jos Lokki olisi yhtään pidempi, sitä ei todennäköisesti jaksaisi lukea. Huolimatta monista osuvista repliikeistä ja henkilökuvauksista juurikin edellä mainittu suurten, selkeiden tapahtumien (tarkoituksellinen) puute sekä alleviivattu turhautuneisuus tekee lukemisesta raskasta, vaikka sivuja on pokkariversiossa vain hitusen alle 100. Näistä seikoista huolimatta suosittelen tarttumaan teokseen; harva teos haastaa näin vahvasti pohtimaan omaa ymmärrystä ja käsitystä elämästä.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 47: Kirjassa on alle 100 sivua

Feodor Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus

Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi avuttoman vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkaan keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisen sattuessa sen keksijää kohtaisi tavaton häpeä. Maria Aleksandrovna tajusi sen, mutta ei tuskaillut. ”Jospa vain tietäisit, minkälaisista kahakoista minä olen selviytynyt ehjin nahoin!” hän sanoi tyttärelleen ja puhui totta. Olisiko hän muuten ollutkaan sankaritar!

Feodor Dostojevskin huumoripitoinen romaani Vanhan ruhtinaan rakkaus (alk. Djadjuskin son, 1859; suom. Juhani Konkka, Gummerus 2013) keskittyy Mordasovin maalaiskaupungin kaikenkarvaisen seurapiirikerman keskinäisen kisailun kuvaukseen. Lempeän ironisesti hahmoihinsa suhtautuva kirjailija tarjoaa lukijalle absurdin kurkistuksen 1800-luvun venäläisen ns. paremman väen elämään, jonka keskiössä – tämän teoksen mukaan – oli kaikenlainen sosiaalisen nokkimisjärjestyksen pohdinta, ylläpito ja kohentelu: niin naimakaupat kuin juorujen levittäminenkin tähtäävät luokkayhteiskunnan portailla nousemiseen. Näitä teemoja kuvataan mikrotasolta – ja kirjan nimestä huolimatta – erityisesti Mordasovin kruunaamattoman kuningattaren, keski-ikäistyvän Maria Aleksandrovna Moskalevan näkökulmasta.

Tarinan päähenkilö Maria Aleksandrovna on kaupungin kunnioitetuin, muttei suinkaan pidetyin hahmo: hän hajottaa ja hallitsee kaupungin hienostorouvien keskuudessa juorujen ja viekkautensa keinoin, ja näillä taidoillaan voimakastahtoinen daami onnistuukin samanaikaisesti säilyttämään maineensa arvostettuna naisena ja avokätisenä emäntänä. Ikäväkseen hän on nuorena nainut täysin ohjailtavan, hyvin yksinkertaisen ja vaimoaan pelkäävän Afanasi Matveitšin, mutta on avioliitosta sentään jotain hyvääkin koitunut: tytär Zina eli Zinaida Afanasjevna on koko tienoon loisteliain kaunotar, joka kelpaisi ulkonäkönsä ja lahjojensa ansiosta puolisoksi kelle vain korkea-arvoiselle herrasmiehelle. Ylpeän äidin harmiksi tytär on kuitenkin saanut päähänpinttymän paikallisesta köyhästä ja kuolemansairaasta opettajasta, eikä 23-vuotiaanakaan (tuolloin lähes vanhanapiikana) ole suostunut avioitumaan kenenkään muun kanssa.

Maalaiskaupungin tavanomaiset juonittelut keskeytyvät, kun Zinan uskollisin kosija, nuori ja ylpeä Pavel Aleksandrovitš, tuttavallisemmin Mozgljakov, tuo Maria Aleksandrovnan luo kaikkein mieluisimman ja odotetuimman vieraan. Paikallinen ruhtinas K., rikas ja kaikkien rakastama ikämies eristäytyi mordasovilaisten yllätykseksi kauempana sijaitseville tiluksilleen vuosia sitten. Jokaisen silmäätekevän lähimpänä ystävänä Aleksandrovna on haljeta tyytyväisyydestä, kun kaupungin yhteiseksi mysteeriksi muuttunut ruhtinas tuodaan ensimmäisenä hänen luokseen. Ilmenee kuitenkin, että ikä on tehnyt tehtävänsä, eikä raihnainen ruhtinas enää pysy kartalla edes siitä, kenelle on kulloinkin puhumassa. Tällainen pikkuseikka ei estä Aleksandrovnaa punomasta itselleen ja tyttärelleen edullista naimakauppaa, ja kuin ihmeen kaupalla avioliitto ruhtinas K:n ja Zinan välillä alkaa jo näyttää mahdolliselta; huhujen mukaan jopa jalkansa rakkausseikkailuissa menettänyt vanhus ei tosiaan ole unohtanut kauneudenkaipuutaan.

Aleksandrovnaa vuoroin kadehtivat, vuoroin vihaavat Mordasovin ylimystönaiset eivät kuitenkaan anna hauskuuden mennä ohitseen, ja katkeran Mozgljakovin vinkkaamina salaiseksi tarkoitettua vihkimistä on pian häiritsemässä koko kaupungin kitkerä ja vahingoniloinen kerma: eihän ruhtinaan rahoja voi antaa Zinalle taistelutta! Höpsähtänyt ruhtinas aivan sekoaa tahtojen ristitulessa, kun Aleksandrovnan olohuone muuttuu paljastusten, vihjailujen ja oman edun tavoittelun sotatantereeksi. Lopulta koko sähellystä sivusta seurannut Zina herää kuin unesta, ja onnistuu yllättämään niin vanhempansa, kosijansa kuin tuttavansa. Lyhyt epilogi paljastaa, että lopulta kirjan päähenkilöille ja kertojanäänen suosikeille eli Aleksandrovnalle ja Zinalle käy katumuksen kautta hyvin, mutta monet muut joutuvat nuolemaan näppejään.

Dostojevski kuvaa kirjassaan ilahduttavan monipuolisia naisia: ohuiksi jäävien, teräväsanaisten seurapiirinaisten vastapainona Maria Aleksandrovna on kokonainen ja tunteva ihminen, vanhempi aikuinen nainen, joka tekee mitä vain tyttärensä eteen. Jatkuva juorunälkä ja taipumus mahtipontisuuteen ovat hahmon sympaattiseksi tekeviä heikkouksia, mutta viekastelua ei lasketa yhdeksi niistä: juonillaan äiti yrittääkin epätoivoisesti luoda Zinalle parempaa elämää kuin itselleen. Tragikoomisesti tarina osoittaakin sen, kuinka ihmiset toisinaan tekevät rakkaudesta ja vilpittömästä auttamisenhalustaan tekoja, jotka lopulta tuottavatkin rakkauden kohteelle hankaluuksia ja tuskaa; moniin tekoihin kun sekoittuu auttajan omia motiiveja ja tarpeita.

Vanhan ruhtinaan rakkaus on hauska ja keveä romaani, joka ei kuitenkaan jää pintaraapaisuksi: Dostojevski pitää lukijaa otteessaan tarkoilla huomioilla ihmisyydestä ja sosiaalisista suhteista, mutta ottanee rivien väleissä kantaa ainakin talonpoikien tilanteeseen ja yläluokan ulkokultaisiin tapoihin. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin kirjoitettu (ja käännetty) vetävästi ja nautittavasti. Se ei sorru pitkällisiin saarnoihin, vaan pysyy loppuun saakka ennen kaikkea itsenäisiä ja moderneja naishahmoja sisältävänä ja ironisen terävänä viihteenä.

** *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

– Kyllä minä tiedän, sanoi harmaa herra ääntään korottaen, – te puhutte siitä, minkä luullaan olevan, ja minä siitä, mikä on olemassa. Kaikki miehet tuntevat sitä, mitä sanotte rakkaudeksi, kaikkia kauniita naisia kohtaan.
– Voi, tuohan on kauheaa; mutta onhan ihmisten välillä tunne, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka kestää koko iän eikä vain kuukausia tai vuosia?
– Ei, ei ole. Jos oletetaan vaikka, että mies asettaisi tietyn naisen etusijalle koko elämänsä ajaksi, niin kaiken todennäköisyyden mukaan nainen antaisi etusijan toiselle, ja niin on ollut maailmassa aina ja on aina, herra sanoi, otti savukekotelon ja kävi tupakoimaan.

Leo Tolstoin pienoisromaani Kreutzer-sonaatti (alk. Kreitserova sonata, 1889; suom. Eero Balk, Basam Books 2011) ei turhaan kanna mainetta yhtenä klassikkokirjailijan erikoisimmista teoksista. Kooltaan tiivis kertomus käsittelee hengästyttävällä vauhdilla erään avioliiton rapautumista ja muuttumista myrkylliseksi viha-rakkaussuhteeksi, joka saa päätöksensä vasta mustasukkaisen aviomiehen murhatessa vaimonsa, joka on ihastunut toiseen. Kirjan mukaan tilanne ei kuitenkaan kärjistynyt sattumalta; kyseinen murhaaja-aviomies, Poznydšev, on kirjan alussa juuri vapautunut vankilasta, ja perustelee junassa kanssamatkustajille pontevasti sitä, miksi avioliitto on hänen mielestään instituutiona yhtä hölynpölyä ja sukupuolten tasa-arvo vinksallaan.

Enimmäkseen monologista muodostuva tarina tapahtuu ajallisesti alle yhden vuorokauden mittaisen junamatkan aikana 1800–1900-lukujen vaihteen Venäjällä. Nimettömäksi jäänyt minäkertoja kiinnostuu sovinnaisia käsityksiä uhmaavasta, rähjäisestä Poznydševista, ja päätyy kuuntelemaan tämän tuskien täyttämää elämäntarinaa läpi yön. Minäkertojalla on kuitenkin kokonaisuudessa hyvin nimellinen rooli – oikeastaan hän on aktiivisesti mukana vain tarinan aloituksessa ja lopetuksessa sekä perustelee olemassaolollaan Poznydševin puhetulvan. Päärooli on ehdottomasti Poznydševilla, joka tuuttaa käsityksiään ihmissuhteista, sukupuolista ja avioliitoista sellaiseen tahtiin, että lopputulos lähestyy jonkinlaista manifestia.

Kirja todella hämmentää. Osan ajasta päähenkilö vaikuttaa vanhan liiton sovinistisialta, joka muun muassa pitää ulkonäöstään huolehtivia naisia ”tunteisiin vaikuttamisen välineinä”, jotka kostavat puuttuvat yhteiskunnalliset oikeutensa huumaamalla miehiä järjiltään kauneudellaan – myös koko vaate- ja kauneusteollisuus on kuulemma olemassa tätä vaarallista päämäärää varten. Kuitenkin seuraavassa käänteessä hän kannattaa aikakauteen nähden hyvin radikaaleja feministisiä ajatuksia: ”Nykyään taas vakuutellaan, että naista kunnioitetaan. Hänet päästetään istumaan, nostetaan hänen nenäliinansa; jotkut myöntävät hänelle oikeuden kaikkiin virkoihin, kunnallishallintoon jne. Tämä kaikki on totta, mutta suhtautuminen naiseen on silti sama. Hän on nautinnon välikappale. Hänen ruumiinsa on nautinnon väline. Ja hän tietää sen. Ihan kuin orjuutta.”

Kirjaa lukiessa selasin jatkuvasti takaisin jo lukemiini kohtiin, sillä väitteet tuntuvat olevan peräisin aivan eri maailmoista – kirjan todellisuudessa ne eivät kuitenkaan kumoa toisiaan, vaan ovat osa Poznydševin vankila-aikoina hioutunutta käsitystä vallitsevasta maailmantilasta, josta haluaisi kaikki herättää. Mies ei suinkaan laske itseään kritiikin tavoittamattomissa olevaksi pyhimykseksi, vaan kokee olleensa aivan samanlainen ”irstailija” kuin kaikki muutkin – nyt hän on omien sanojensa mukaan valaistunut, ja esittää mielipiteitään sitkeästi estääkseen muita tekemästä samoja virheitä.

Päähenkilönsä kautta Tolstoi nostaa syyttävän sormensa erityisesti kohti venäläistä yläluokkaa, jonka joutilaat nuoret miehet kertomuksen mukaan harrastivat kevyitä suhteita ilman sitoutumisen aikomuksiakaan. Poznydševin mukaan tällä he paitsi levittivät tauteja ja murensivat (kristillistä?) moraalia, myös turmelluttivat yläluokan nuoret viattomat tytöt, joita perheet heille yrittivät naittaa rahaa ja valtaa tavoitellessaan. Toisaalta kritiikki kohdistuukin siis koko ylemmän luokan seuraelämään ja etiketteihin, erityisesti avioliittoihin (tai ansoihin, kuten päähenkilö niitä nimittää), joissa eletään vahingollisten konventioiden mukaan. Tilaa saavat myös astetta erikoisemmat päätelmät: esimerkiksi viihdemusiikki (joka kirjan aikaan tarkoitti klassista musiikkia, esimerkkinä nimessäkin esiintyvä Beethovenin Kreutzer-sonaatti) nostetaan Poznydševin suulla vaaralliseksi mielentilaa ohjailevaksi aseeksi, jonka kautta (avio)rikoksetkin tapahtuvat kuin puolivahingossa.

Kreutzer-sonaatti on omintakeisella tavalla avioliittoa ja rakkautta ruotiva teos, jossa monenlaiset äänet pääsevät mukaan keskusteluun: kirjan alussa junavaunussa teemoista kiistelevät useanlaisista taustoista ponnistavat miehet ja naiset, ja vasta näiden mielipiteiden päälle Poznydšev aloittaa omien näkemystensä luettelemisen. Vaikka teos yltyy välillä lähes saarnaavaksi, on ihailtava Tolstoin kertojanlahjoja: junavaunusta avautuu lukijan silmien eteen värikäs maailma. Jopa edesmennyt vaimo, jolla on vain muutamia referoituja repliikkejä, kuvataan kokonaisena hahmona vahvoine luonteenpiirteineen. Poznydšev on toki tuomionsa jo vankilassa kärsinyt, mutta kirjan loputtua ihmetyttää, miten vähälle pohdinnalle murhan moraalinen oikeutus jää – monia pienempiäkin teemoja käsitellään sivukaupalla.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 39/50
Kohta 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa