Feodor Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus

Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi avuttoman vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkaan keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisen sattuessa sen keksijää kohtaisi tavaton häpeä. Maria Aleksandrovna tajusi sen, mutta ei tuskaillut. ”Jospa vain tietäisit, minkälaisista kahakoista minä olen selviytynyt ehjin nahoin!” hän sanoi tyttärelleen ja puhui totta. Olisiko hän muuten ollutkaan sankaritar!

Feodor Dostojevskin huumoripitoinen romaani Vanhan ruhtinaan rakkaus (alk. Djadjuskin son, 1859; suom. Juhani Konkka, Gummerus 2013) keskittyy Mordasovin maalaiskaupungin kaikenkarvaisen seurapiirikerman keskinäisen kisailun kuvaukseen. Lempeän ironisesti hahmoihinsa suhtautuva kirjailija tarjoaa lukijalle absurdin kurkistuksen 1800-luvun venäläisen ns. paremman väen elämään, jonka keskiössä – tämän teoksen mukaan – oli kaikenlainen sosiaalisen nokkimisjärjestyksen pohdinta, ylläpito ja kohentelu: niin naimakaupat kuin juorujen levittäminenkin tähtäävät luokkayhteiskunnan portailla nousemiseen. Näitä teemoja kuvataan mikrotasolta – ja kirjan nimestä huolimatta – erityisesti Mordasovin kruunaamattoman kuningattaren, keski-ikäistyvän Maria Aleksandrovna Moskalevan näkökulmasta.

Tarinan päähenkilö Maria Aleksandrovna on kaupungin kunnioitetuin, muttei suinkaan pidetyin hahmo: hän hajottaa ja hallitsee kaupungin hienostorouvien keskuudessa juorujen ja viekkautensa keinoin, ja näillä taidoillaan voimakastahtoinen daami onnistuukin samanaikaisesti säilyttämään maineensa arvostettuna naisena ja avokätisenä emäntänä. Ikäväkseen hän on nuorena nainut täysin ohjailtavan, hyvin yksinkertaisen ja vaimoaan pelkäävän Afanasi Matveitšin, mutta on avioliitosta sentään jotain hyvääkin koitunut: tytär Zina eli Zinaida Afanasjevna on koko tienoon loisteliain kaunotar, joka kelpaisi ulkonäkönsä ja lahjojensa ansiosta puolisoksi kelle vain korkea-arvoiselle herrasmiehelle. Ylpeän äidin harmiksi tytär on kuitenkin saanut päähänpinttymän paikallisesta köyhästä ja kuolemansairaasta opettajasta, eikä 23-vuotiaanakaan (tuolloin lähes vanhanapiikana) ole suostunut avioitumaan kenenkään muun kanssa.

Maalaiskaupungin tavanomaiset juonittelut keskeytyvät, kun Zinan uskollisin kosija, nuori ja ylpeä Pavel Aleksandrovitš, tuttavallisemmin Mozgljakov, tuo Maria Aleksandrovnan luo kaikkein mieluisimman ja odotetuimman vieraan. Paikallinen ruhtinas K., rikas ja kaikkien rakastama ikämies eristäytyi mordasovilaisten yllätykseksi kauempana sijaitseville tiluksilleen vuosia sitten. Jokaisen silmäätekevän lähimpänä ystävänä Aleksandrovna on haljeta tyytyväisyydestä, kun kaupungin yhteiseksi mysteeriksi muuttunut ruhtinas tuodaan ensimmäisenä hänen luokseen. Ilmenee kuitenkin, että ikä on tehnyt tehtävänsä, eikä raihnainen ruhtinas enää pysy kartalla edes siitä, kenelle on kulloinkin puhumassa. Tällainen pikkuseikka ei estä Aleksandrovnaa punomasta itselleen ja tyttärelleen edullista naimakauppaa, ja kuin ihmeen kaupalla avioliitto ruhtinas K:n ja Zinan välillä alkaa jo näyttää mahdolliselta; huhujen mukaan jopa jalkansa rakkausseikkailuissa menettänyt vanhus ei tosiaan ole unohtanut kauneudenkaipuutaan.

Aleksandrovnaa vuoroin kadehtivat, vuoroin vihaavat Mordasovin ylimystönaiset eivät kuitenkaan anna hauskuuden mennä ohitseen, ja katkeran Mozgljakovin vinkkaamina salaiseksi tarkoitettua vihkimistä on pian häiritsemässä koko kaupungin kitkerä ja vahingoniloinen kerma: eihän ruhtinaan rahoja voi antaa Zinalle taistelutta! Höpsähtänyt ruhtinas aivan sekoaa tahtojen ristitulessa, kun Aleksandrovnan olohuone muuttuu paljastusten, vihjailujen ja oman edun tavoittelun sotatantereeksi. Lopulta koko sähellystä sivusta seurannut Zina herää kuin unesta, ja onnistuu yllättämään niin vanhempansa, kosijansa kuin tuttavansa. Lyhyt epilogi paljastaa, että lopulta kirjan päähenkilöille ja kertojanäänen suosikeille eli Aleksandrovnalle ja Zinalle käy katumuksen kautta hyvin, mutta monet muut joutuvat nuolemaan näppejään.

Dostojevski kuvaa kirjassaan ilahduttavan monipuolisia naisia: ohuiksi jäävien, teräväsanaisten seurapiirinaisten vastapainona Maria Aleksandrovna on kokonainen ja tunteva ihminen, vanhempi aikuinen nainen, joka tekee mitä vain tyttärensä eteen. Jatkuva juorunälkä ja taipumus mahtipontisuuteen ovat hahmon sympaattiseksi tekeviä heikkouksia, mutta viekastelua ei lasketa yhdeksi niistä: juonillaan äiti yrittääkin epätoivoisesti luoda Zinalle parempaa elämää kuin itselleen. Tragikoomisesti tarina osoittaakin sen, kuinka ihmiset toisinaan tekevät rakkaudesta ja vilpittömästä auttamisenhalustaan tekoja, jotka lopulta tuottavatkin rakkauden kohteelle hankaluuksia ja tuskaa; moniin tekoihin kun sekoittuu auttajan omia motiiveja ja tarpeita.

Vanhan ruhtinaan rakkaus on hauska ja keveä romaani, joka ei kuitenkaan jää pintaraapaisuksi: Dostojevski pitää lukijaa otteessaan tarkoilla huomioilla ihmisyydestä ja sosiaalisista suhteista, mutta ottanee rivien väleissä kantaa ainakin talonpoikien tilanteeseen ja yläluokan ulkokultaisiin tapoihin. Ennen kaikkea romaani on kuitenkin kirjoitettu (ja käännetty) vetävästi ja nautittavasti. Se ei sorru pitkällisiin saarnoihin, vaan pysyy loppuun saakka ennen kaikkea itsenäisiä ja moderneja naishahmoja sisältävänä ja ironisen terävänä viihteenä.

** *

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 24: Sokkona hyllystä valittu kirja