maaliskuu 2019 – Sivuhenkilö

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni

Tee vaikka mitä saadaksesi rahaa, niin että me voisimme nähdä, minä voisin näyttää sinulle mahdollisimman monta kaunista paikkaa Euroopassa. Kirjoitin sinulle englanninkielisen kirjeen ja näytin sitä yhdelle kaverille, että onko se korrektia englantia, se huomautti käsialasta ja ihmetteli, että joku voi rakkauskirjeessä sanoa rakastavansa tyttöään enemmän kuin oman paskansa hajua, minä selitin hänelle asian. Viime yönä näin unessa Joycen. Hän seisoi kadulla kuolleena.

Pentti Saarikosken romaani Kirje vaimolleni (1968; luettu 4. painos v. 2004, Otava) herätti minussa ensin pöyristystä, sitten inhoa, sen jälkeen vaivaantuneisuutta ja lopulta sääliä. Luulen, ettei yksikään lukija selviä ilman jonkinlaista tunteiden vuoristorataa näiden vajaan 200 sivun parissa. Saarikosken teksti on paitsi tarkoituksellisesti provosoivaa, myös suuria tabuja käsittelevää: tekstin ja kertojan mielen läpäisevät lukuisat riippuvuudet. Kirjemuotoinen, omaelämäkerrallinen romaani selittää itse sekavuutensa: kirjan kertoja, nimettömäksi jäävä mutta kirjailijaksi itsekseen tunnistettava mies, on matkustanut Dubliniin kirjoittamaan tulevaa kirjaansa muutamaksi kuukaudeksi. Alkoholisoitunut mies purkaa tuntojaan kirjeeseen vaimolleen, ja vannoo heti alussa kertovansa kaiken siten kuin se hänen mieleensä tulee, muokkaamatta ja mitään poistamatta. Tuloksena on poukkoileva ja ajatuksenjuoksumaisesti kerrottu kokoelma elosta ja olosta Dublinin räkälöissä, halvoissa hostelleissa ja kylmillä, keväisillä kaduilla.

On vaikea sanoa, minkä verran romaanin kertojassa on oikeaa Saarikoskea ja minkä verran keksittyä kirjallista hahmoa, mutta lukuisat faktat puoltavat tulkintaa oikeanakin matkakertomuksena. Kirja on yksi pötköön kirjoitettu kirje, jossa aiheet vaihtuvat satunnaisesti ja erikoisten assosiaatioiden kautta, aivan kuten aiheet ajatuksissammekin vaihtuvat. Silloiselle vaimolleen Tuula-Liinalle Saarikoski tilittää tuntojaan erossa olosta, menneisyydestä, existä ja parisuhteesta sekä suolensa toiminnasta – toisin sanoen aivan kaikesta, mikä mieleen juolahtaa. Kirjan keskeisimmästä teemasta ei puhuta suoraan paljoakaan, mutta takakannen sulkeuduttua se on selvää: vaikka kertoja on vakavasti riippuvainen paitsi naisista, seksistä ja muiden arvostuksesta, ennen kaikkea läsnä on valtava alkoholiongelma. Erilaiset riippuvuudet ovat edelleenkin tabu, joten 1960-luvulla ilmestyneeksi kirjaksi Saarikoski on tässä aikaansa edellä. Alkoholismia Saarikoski ei peittele, mutta jatkuvat puheet seksistä ja vakuuttelut uskollisuudesta (ja valittelut lupauksen täyttämisen vaikeudesta) tuntuvat pulpahtelevan pintaan sivulauseissa, kuin varkain. Mysteeriksi jää, oliko kyseessä hiottu ja fiktiivinen tyylittely vai oikeaa pohdintaa teemasta.

Niin tai näin, kirjaa on vaikea lukea kovin neutraalisti. Saarikoski on ollut näkyvä hahmo, jonka diplomaattisesti ilmaistuna värikkäästä avioelämästä ja muistakin seikkailuista on saanut lukea aikanaan paitsi lehdistä, myös esimerkiksi Tuula-Liina Variksen omaelämäkerrallisesta teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) – eivätkä kuvaukset ole mairittelevia. Provosoiva kielenkäyttö ja rujot sanavalinnat etäännyttävät kertojasta, ja välillä on vaikea päättää edes siitä, pilaileeko Saarikoski tällä kirjallaan koko suomalaisen kirjallisuuden lukijakunnan kustannuksella:

”Jos käytän viisi puntaa päivässä, viikossa menee 35, siihen mennessä kun sinä lähetät lisää, on kulunut 70-80 puntaa, huone maksaa 8 puntaa viikko, rahat eivät riitä. Sinun täytyy hankkia jostakin, minä lähetän vaikka sen Lontoon vihkon, ehkä se on täyttä paskaa mutta kyllähän paska Suomessa kaupaksi menee, minun paskani ainakin – –.”

Kirje vaimolleni herätti monenlaisia tunteita, mutta sen ansioitakaan ei voi kiistää. Aivan satunnaisista aiheista koostuva kirjoitus pysyy kasassa niin hyvin, ettei kirjaa tee mieli jättää keskenkään; omituinen sikermä pikemminkin houkuttelee selvittämään, mihin teksti lopulta vie. Kertoja puhuttelee Tuulaa-Liinaa koko kirjan ajan, ja intensiivinen kerrontatyyli vain korostuu kaikkien tekstiä jaksottavien keinojen puuttuessa. Kirja esittelee itsensä kertomuksena rakkaudesta; kertoja ei mielestään kestä olla erossa vaimostaan. Itselleni se oli kuitenkin ennen kaikkea surullinen kirja riippuvuuksista: kertoja on pari viikkoa erossa vaimostaan, muttei muutamaa tuntia pidempään pullosta tai viskilasista – ei, vaikka keho on liikakäytöstä rappeutunut ja aiheuttaa jatkuvia tuskia. Kertoja toivoo ja luulee näyttävänsä vaimolleen maailman ihmeet, mutta oikeasti hän ei pysty elämään muutamaa viikkoa pidempään pummaamatta tältä lisää rahaa juomiseensa. Kertojan elämä jatkuu vaikka kirje loppuu, mutta pahaenteisesti jää pohdituttamaan, kuinka pitkään se on mahdollista.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 15: Kirjassa käsitellään jotain tabua

Marjane Satrapi: Pistoja

Teheranilaisnaiset kokoontuvat teen ääreen omistautuakseen lempiharrastukselleen…
”No, kerro!”
”Älä nyt niuhota, tyttöseni!”
”Anna tulla! Kuulolla ollaan!”
”Kerro, kerro!!”
”Rakastan tarinoita!”
”Hei, minäkin kerroin omani!”
Selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä!

Iranilainen sarjakuvataiteilija Marjane Satrapi nousi suosioon omaelämäkerrallisten Persepolis-sarjakuviensa (alk. 2000–2004; suom. Taina Aarne, Like 2004 ja 2007) myötä. Uudempi, teheranilaisnaisten keittiökeskusteluihin sukeltava Pistoja (alk. Broderies, 2003; suom. Taina Helkamo, Like 2010) on hauska mutta kantaaottava pieni teos juoruilusta, iranilaisen naisen elämästä ja tasa-arvosta.

Pistoja on tuokiokuvaus iranilaisen sukuruokailun jälkeisistä tunneista; ruoat on tarjoiltu ja syöty, joten miehet ovat vetäytyvät omaan porukkaansa, naiset puolestaan siirtyneet keittiöön siivoilemaan ja ennen kaikkea juoruamaan. Koolla on kokoelma naisia aina suvun matriarkasta uteliaisiin täteihin, mutta näkökulma tuntuu useimmiten olevan noin kolmikymppisen nykynaisen, paikallaolijoista nuorimpiin kuuluvan sinkkunaisen. Kun ovi on visusti suljettu, alkaa täyslaidallinen tarinoita aina nuoruusmuisteloista miesten kritisointiin. Keittiökeskustelut maalaavat iranilaisnaisen elämästä kuvan neitsyyden varjelemisena (ja sen tiedostamisena, ettei miehiltä edellytetä samaa), avioliittojen solmimisena ja onnettomien purkamisena sekä ulkonäköpaineina ja kauneusleikkauksina. Tarinan päätteeksi herää kuitenkin kysymys, ovatko asiat edelleen siten, kuin suvun vanhimmat asiat esittävät.

Säälittelyn sijaan hahmot kokevatkin monet asiat voimaannuttavina kostoina. Eräskin vanhempi leidi kertoo miehensä ihastuneen uusiin rintoihinsa, jotka on tehty naisen takapuolesta siirretystä rasvasta. ”Mutta se hölmöpä ei tiedä, että joka kerta kun hän suutelee rintojani, hän nuolee itse asiassa persettäni…”, rouva naureskelee, ja kolmikymppisen ihmetykseksi moni muukin paljastaa kauneusoperaationsa ja niiden tulokset. Minulla ei ole tietoa kauneusleikkausten yleisyydestä Iranissa, mutta koen Satrapin kommentoivan tässä paitsi ulkonäköpaineita ja sukupuolten välisiä kuiluja, myös ikäluokkien eroja: joukon nuorin ei naureskele miesten tyhmyydelle saati haikaile kirurgisten muutosten perään vanhempien mukana, vaan on rohkeasti oma itsensä meikittömänä sinkkuna.

Päälle päin keittiökeskustelut tuntuvat olevan arkipäiväistä höpötystä ja hihitystä, mutta Iranin kontekstissa pohdinta ulkonäöstä ja avioliitosta on tasa-arvokeskustelun kulmakiviä; osin länsimaistunut tavallinen kansa on elänyt vuoroin fundamentalistista uskontoa harjoittavien päättäjien vallan alla, osin sodan jaloissa. Molemmat seikat ovat johtaneet siihen, että nykyäänkin iranilaiset naiset kamppailevat aivan erilaisten tasa-arvon ongelmien kanssa, kuin mihin esimerkiksi Suomessa ollaan totuttu. Pistoja-teoksen naiset käyvät omaa feminististä taisteluaan pienillä, itselleen mahdollisilla teoilla, jotka joskus näyttäytyvät jopa kirurgisten operaatioiden ja sitä kautta kehon hallitsemisen kautta.

Satrapin piirrostyyli on vähäeleistä, ja se antaa tilaa lennokkaalle kerronnalle. Viime vuosina vain vähän sarjakuvia lukeneelle Pistoja oli sopiva välipala, sillä runsas, hauska dialogi ja mielenkiintoiset kulttuurierot nousevat teoksessa pääosaan; sarjakuvaksi se on mielestäni hyvinkin kirjallinen. Mustavalkoinen ja yksinkertainen kuvitus tekee kirjasta nopealukuisen, ja takakannen kohdalla heräsikin ajatus, että aiheesta olisi lukenut mielellään vaikka romaanin verran.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 11: Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Teuvo Pakkala: Elsa

Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niin kuin muustakin, mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä kaikki moite aiheettomalta.

Teuvo Pakkalan melodramaattinen Elsa (alk. 1894; luettu SKS:n painos v. 1995) on romaani nuoresta naisesta, joka kohtalon oikusta joutuu kiitellystä kristitystä neidosta yhteiskunnan sylkykupiksi. Mielenkiintoista on, että Elsa ei kuitenkaan jää surkuttelemaan, vaan osoittaa kurjaan loppuunsa asti huomattavaa kapinallisuutta, ylpeyttä ja rohkeutta myös niinä hetkinä, kun läheisimpänsäkin kääntyvät ajatuksissaan häntä vastaan.

Pakkala pyrkii osoittamaan naisten epätasa-arvoisen aseman yllättävän suorasukaisesti myös lukuisten muiden naishahmojen kautta. Elsan läheisiin lukeutuvat muun muassa tämän leskeksi jäänyt, itsensä helposti muiden yläpuolelle asettava äiti, liian miesmäiseksi ja rajuksi tuomittu ystävä Liisa sekä aviottomaksi lapseksi syntynyt Mari, joka aikuistuessaan alkaa toteuttaa muiden häneen liimaamia ennakkoluuloja. Kokonaisina kuvatut, luonteikkaat ja yksilölliset hahmot saavat todella ajattelemaan, että Pakkala on ollut aikansa feministi. Kirjan köyhät suomenkieliset maalaisnaiset kokevat kovia, mutta huonoja valintoja ei esitetä heidän omina vikoinaan; alistetulla ei ole varaa valita kuin huonoista vaihtoehdoista, kirja tuntuu toteavan.

Elsa on kirjana itsenäinen jatko-osa Pakkalan aiemmalle teokselle Vaaralla (alk. 1891), joka kertoo Oulun seudulla asuvasta lapsijoukosta. Elsan alussa samat lapset ovat varttuneet rippikouluikäisiksi, ja päähenkilöksi on asetettu enkelimäinen Elsa Viio, edesmenneen merimiehen ja hartaan äidin, Viion lesken, tytär. Kaikkien kiittelemä kiltti tyttö joutuu kuitenkin romanttisten kuvitelmiensa ja pelkkään hyvään uskovan luonteensa uhriksi, sillä rikkaan perheen poika Jori saattaa nuoren tytön raskaaksi ja häviää kuin tuhka tuuleen opiskelujen merkeissä. 1800-luvulla avioton teiniraskaus on yhteisön silmissä suunnilleen pahin kuviteltavissa oleva asia, ja silmänräpäyksessä niin äiti kuin tytär menettävät lähes kaikki entiset ystävänsä ja kiittelijänsä – samaan aikaan Jori hienoine perheineen säilyy koskemattomana, sillä lapsen isä ei paheksujien logiikan mukaan ole julkinen saati merkityksellinen asia.

Yhteisön ajatukset lannistavat mutteivät murra nuoren naisen mieltä; Elsa iloitsee lapsestaan Yrjöstä sekä haaveilee Jorin palaavan ja ottavan pienen perheensä omakseen. Edes kosiskeleva nuori merimies ei saa tyttöä unohtamaan Joria. Yksinäisyys pikemminkin voimaannuttaa nuorta naista pitämään tiukemmin kiinni kaikesta siitä, mitä epäoikeudenmukainen kyläyhteisö yrittää häneltä aviottoman lapsen varjolla riistää: Elsan ja Yrjön ilo, onni, kaupungilla kulkeminen ja olemassaolo ovat kaikki liikaa sivullisille.

”Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni.”

Kun Jori muutaman vuoden kuluttua sitten palaa kotikyläänsä, hän palaakin vähin äänin yhdessä nuoren morsiamen kanssa. Elsa ei kestä haaveidensa lopullista särkemistä, vaan heikkenee hitaasti kuoliaaksi. Realismia ja naturalismia edustavan Pakkalan kirja ei kuitenkaan jää vain nuoren päähenkilön kuoleman kuvaukseen, sillä julmien tapahtumien seurauksetkin halutaan tuoda esille mitään peittelemättä. Nykylukijasta hurjalta tuntuva ihmishuutokauppa on kauhistuttava kohtaus, jossa yhteisön vallitsevat ajatukset kyseenalaistetaan kirjaimellisesti jäljelle jääneiden hahmojen suulla: missä on aviottoman lapsen isä, missä isää syyllistävät ihmiset? Entä missä aviottoman lapsen osaa surkuttelevat ihmiset ovat silloin, kun lapsi todella apua tarvitsisi?

Vaikka Elsa on kirjoitettu hieman vanhanaikaiseen tyyliin, sen sisältö koskettaa edelleen. Naisten ja köyhien asema 1800-luvun lopulla ei ollut helppo, ja vaikka tarinassa välillä taivutaan melodramaattisuuden puolelle, enimmäkseen Pakkala kuvaa henkilöitään uskottavasti ja jopa raikkaasti. Mielestäni niin Elsa, tämän äiti kuin naispuoliset ystävänsä ovat harvinaisen onnistuneita hahmoja; Pakkala eläytyy kaikenikäisten naisten elämiin kuin omaansa, eikä esitä nuorten romanttisia kuvitelmia tai äidillistä huolta alentuvasti.

Kirjailija ei myöskään sorru liikaan lokerointiin: kiltti Elsakin räiskyy ja huutaa maailman epäoikeudenmukaisuuteen lopen kyllästyneenä niin, että äitinsä säikähtää. Sivuhenkilöistä herkullisimmaksi osoittautuu Elsan lapsuudenystävä Liisa; energinen, puhelias ja raju tyttö tuomitaan nuorena ikuisesti naimattomaksi ja miehille vastenmieliseksi, mutta avioituu onnellisesti ja kasvaa vastuulliseksi lapsiperheen äidiksi menettämättä luonteensa ominaisuuksista hitustakaan. Lukijana ei voi kuin hämmästellä, miten 1800-luvulla elänyt mieskirjailija on osannut luoda moniulotteisia ja miesten vertaisia naishahmoja ja kuvata heitä sympatialla ja empatialla, johon kaikki nykykirjailijatkaan eivät pysty.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 14: Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi