Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niin kuin muustakin, mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä kaikki moite aiheettomalta.
Teuvo Pakkalan melodramaattinen Elsa (alk. 1894; luettu SKS:n painos v. 1995) on romaani nuoresta naisesta, joka kohtalon oikusta joutuu kiitellystä kristitystä neidosta yhteiskunnan sylkykupiksi. Mielenkiintoista on, että Elsa ei kuitenkaan jää surkuttelemaan, vaan osoittaa kurjaan loppuunsa asti huomattavaa kapinallisuutta, ylpeyttä ja rohkeutta myös niinä hetkinä, kun läheisimpänsäkin kääntyvät ajatuksissaan häntä vastaan.
Pakkala pyrkii osoittamaan naisten epätasa-arvoisen aseman yllättävän suorasukaisesti myös lukuisten muiden naishahmojen kautta. Elsan läheisiin lukeutuvat muun muassa tämän leskeksi jäänyt, itsensä helposti muiden yläpuolelle asettava äiti, liian miesmäiseksi ja rajuksi tuomittu ystävä Liisa sekä aviottomaksi lapseksi syntynyt Mari, joka aikuistuessaan alkaa toteuttaa muiden häneen liimaamia ennakkoluuloja. Kokonaisina kuvatut, luonteikkaat ja yksilölliset hahmot saavat todella ajattelemaan, että Pakkala on ollut aikansa feministi. Kirjan köyhät suomenkieliset maalaisnaiset kokevat kovia, mutta huonoja valintoja ei esitetä heidän omina vikoinaan; alistetulla ei ole varaa valita kuin huonoista vaihtoehdoista, kirja tuntuu toteavan.
Elsa on kirjana itsenäinen jatko-osa Pakkalan aiemmalle teokselle Vaaralla (alk. 1891), joka kertoo Oulun seudulla asuvasta lapsijoukosta. Elsan alussa samat lapset ovat varttuneet rippikouluikäisiksi, ja päähenkilöksi on asetettu enkelimäinen Elsa Viio, edesmenneen merimiehen ja hartaan äidin, Viion lesken, tytär. Kaikkien kiittelemä kiltti tyttö joutuu kuitenkin romanttisten kuvitelmiensa ja pelkkään hyvään uskovan luonteensa uhriksi, sillä rikkaan perheen poika Jori saattaa nuoren tytön raskaaksi ja häviää kuin tuhka tuuleen opiskelujen merkeissä. 1800-luvulla avioton teiniraskaus on yhteisön silmissä suunnilleen pahin kuviteltavissa oleva asia, ja silmänräpäyksessä niin äiti kuin tytär menettävät lähes kaikki entiset ystävänsä ja kiittelijänsä – samaan aikaan Jori hienoine perheineen säilyy koskemattomana, sillä lapsen isä ei paheksujien logiikan mukaan ole julkinen saati merkityksellinen asia.
Yhteisön ajatukset lannistavat mutteivät murra nuoren naisen mieltä; Elsa iloitsee lapsestaan Yrjöstä sekä haaveilee Jorin palaavan ja ottavan pienen perheensä omakseen. Edes kosiskeleva nuori merimies ei saa tyttöä unohtamaan Joria. Yksinäisyys pikemminkin voimaannuttaa nuorta naista pitämään tiukemmin kiinni kaikesta siitä, mitä epäoikeudenmukainen kyläyhteisö yrittää häneltä aviottoman lapsen varjolla riistää: Elsan ja Yrjön ilo, onni, kaupungilla kulkeminen ja olemassaolo ovat kaikki liikaa sivullisille.
”Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni.”
Kun Jori muutaman vuoden kuluttua sitten palaa kotikyläänsä, hän palaakin vähin äänin yhdessä nuoren morsiamen kanssa. Elsa ei kestä haaveidensa lopullista särkemistä, vaan heikkenee hitaasti kuoliaaksi. Realismia ja naturalismia edustavan Pakkalan kirja ei kuitenkaan jää vain nuoren päähenkilön kuoleman kuvaukseen, sillä julmien tapahtumien seurauksetkin halutaan tuoda esille mitään peittelemättä. Nykylukijasta hurjalta tuntuva ihmishuutokauppa on kauhistuttava kohtaus, jossa yhteisön vallitsevat ajatukset kyseenalaistetaan kirjaimellisesti jäljelle jääneiden hahmojen suulla: missä on aviottoman lapsen isä, missä isää syyllistävät ihmiset? Entä missä aviottoman lapsen osaa surkuttelevat ihmiset ovat silloin, kun lapsi todella apua tarvitsisi?
Vaikka Elsa on kirjoitettu hieman vanhanaikaiseen tyyliin, sen sisältö koskettaa edelleen. Naisten ja köyhien asema 1800-luvun lopulla ei ollut helppo, ja vaikka tarinassa välillä taivutaan melodramaattisuuden puolelle, enimmäkseen Pakkala kuvaa henkilöitään uskottavasti ja jopa raikkaasti. Mielestäni niin Elsa, tämän äiti kuin naispuoliset ystävänsä ovat harvinaisen onnistuneita hahmoja; Pakkala eläytyy kaikenikäisten naisten elämiin kuin omaansa, eikä esitä nuorten romanttisia kuvitelmia tai äidillistä huolta alentuvasti.
Kirjailija ei myöskään sorru liikaan lokerointiin: kiltti Elsakin räiskyy ja huutaa maailman epäoikeudenmukaisuuteen lopen kyllästyneenä niin, että äitinsä säikähtää. Sivuhenkilöistä herkullisimmaksi osoittautuu Elsan lapsuudenystävä Liisa; energinen, puhelias ja raju tyttö tuomitaan nuorena ikuisesti naimattomaksi ja miehille vastenmieliseksi, mutta avioituu onnellisesti ja kasvaa vastuulliseksi lapsiperheen äidiksi menettämättä luonteensa ominaisuuksista hitustakaan. Lukijana ei voi kuin hämmästellä, miten 1800-luvulla elänyt mieskirjailija on osannut luoda moniulotteisia ja miesten vertaisia naishahmoja ja kuvata heitä sympatialla ja empatialla, johon kaikki nykykirjailijatkaan eivät pysty.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 14: Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
Sivuhenkilö 