Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

 – –
Lapset
eivät yleensä suojele
vaan lapsia suojellaan
niin kauan kuin he ovat avuttomia ja pieniä
Meillä
juuri lapset suojelevat ja lohduttavat
kun painajaiset ahdistavat sinua
ja sinä tarvitset toisten voimaa

Lasten
pitäisi hiljaa kasvaa
aikuisten maailmaan
oppia ottamaan ja antamaan
ja tuntemaan pelkoa mutta selviytymään siitä
Meillä
oli kaikkea liian kanssa alusta asti
mutta sitä suuremmaksi kasvoi heidän hellyytensä
sinua kohtaan, sitä lasta kohtaan
joka niin aikaisin heille annettiin

img_20191113_1853505340709424467266168.jpg

Märta Tikkasen klassikoksi muotoutunut runokokoelma Vuosisadan rakkaustarina (alk. Århundradets kärlekssaga, 1978; suom. Eila Pennanen 1978; luettu painos v. 2018, Tammi) on edelleen ajankohtainen, liikuttava teos rakkaudesta, tasa-arvosta ja naisen paikasta. Se luotaa syvällisesti ja omaa kilpeä kiillottamatta monin tavoin vaikeaa avioliittoa alkoholistin kanssa: naisen epävarmuus, riittämättömyys ja turvattomuus vuorottelevat vahingoniloisuuden, kostonhimon ja jopa äärimmäisen vallantunteen kanssa. Riipaisevat ja yllättävätkin tunteet välittyvät vahvasti: puheenomainen kieli ilman kiemuraisia kielikuvia tekee oikeutta omakohtaisiin kokemuksiin perustuvalle avoimelle kerronnalle. Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, joka varmasti koskettaa monenlaisia yleisöjä: alkoholismin värittämän arjen lisäksi runoissa käsitellään omien rajojen etsimistä ja löytämistä, tasa-arvoisen kumppanuuden kaipuuta ja rakkauden pelottavaa kaikkivoipaisuutta. Välillä luulee kaiken jo menneen, mutta silti jokin käsittämätön voima voi pitää parin yhdessä – vaikkei se olisi kummallekaan hyväksi.

Vuosisadan rakkaustarina sisältää 176 sivua Tikkasen omaelämäkerrallista tekstiä: kokoelmassa on niin ajatuksenvirtamaisia, usean sivun mittaisia vuodatuksia sekä napakoita, suoraan asian ytimeen viiltävästi iskeviä ajatuksia. Nimeämättömät runot jakautuvat kolmeen niin ikään nimeämättömään lukuun, joista voi löytää omat pääteemansa. Ensimmäinen ja pisin luku läväyttää lukijan silmille heti kaikki raadollisimmat hetket: alkoholismista kuulleet läheiset ihmettelevät, miksei runon naispuolinen puhuja lähde, mutta nainen onnistuu kerta kerralta pyörtämään päätöksensä: edes lasten pelottelu tai henkisen väkivallan hiljalleen muuttuminen fyysisemmäksi eivät saa lopettamaan suhdetta, vaikka niin nainen aina ajatteli tekevänsä. Epätoivoissaan pulloon tarttunut ja siitä yhä pahempaan epävakauden kierteeseen joutunut mies tyrannisoi koko monilapsisen perheen arkea, vaikka (vai koska?) on itsekin alkoholisti-isän traumatisoima. Ainoat helpotuksen hetket löytyvät, kun mies on jälleen kerran sammunut – kun hän vihdoin on hetken hiljaa ja vaatimatta, lapsetkin uskaltavat leikkiä ja lähteä kavereiden kanssa ulos. Miehen juomisen, lapsiin kohdistuvan arvostelun, huomion kärttämisen ja vaimon rajoittamisen ympärille rakentunut elo vie hengitystilan lukijaltakin – miksi nainen ei tosiaan lähde?

Toisessa luvussa avataan miehen ja naisen välistä historiaa ja parisuhteen lähtökohtia. Nuori ja viaton, ns. hyvästä perheestä lähtöisin oleva nainen ihastuu säkenöivään supliikkimieheen ja ajattelee voivansa parantaa tämän menneisyyden haamuista rakkaudella ja loppumattomalla ymmärryksellä. Aluksi mieheltä sateleekin vaikeiden päivien lomassa kehuja ja ylistystä suuren rakkauden nimissä, ja nuori nainen tarttuu niihin kaikella voimallaan. Vuosien vieriessä alkaa kuitenkin valjeta totuus: miksei vuosisadan rakkaustarinaksi nimetyssä avioliitossa kuitenkaan ole tukea ja kumppanuutta vaimoa kohtaan, vain epäluottamusta ja turvattomuutta?

” – –
Uskollisuuteni
on sinulle tärkeää
sanot
kun taas sinulla
on tietysti eroottiset tottumuksesi

Epätoivoni
jota umpisilmäisyytesi
minussa herättää
sinä tulkitset pahansuopuudeksi
kateudeksi

Ahdistukseni
pitkinä valvottuina öinä
sinä sivuutat nukkumalla
rauhallisesti

Sinä joka rakastat
etkö voisi joskus
yrittää kertoa mitä tarkoitat
kun sanot
että rakastat minua?”

Kun ensimmäinen luku kuvaa kaoottista kotielämää ja toinen parisuhteen historiaa, kolmas luku kertoo naisena olemisesta niin parisuhteessa, perheessä kuin yhteiskunnassakin. Katse kääntyy runon puhujan omiin tuntemuksiin: mistä hän haaveilee, miten hän asiat näkee ja miten hän yhtäkkiä, keski-iän kynnyksellä, alkaa huomata itsessään ja avioliitossaan muistumia äitinsä, isoäitinsä ja sukunsa esiäitien avioliitoista ja kohtaloista. Puhuja ei halua elää loppuelämäänsä miehensä ailahteluja odotellen ja omaa itseään perheeltäänkin peitellen, ei koskaan ole halunnut. Lopulta kaikkien kipujen ja kiistojen jälkeen nainen kypsyy päätökseen: on aika kerätä ”rohkeuteni aivan pienet jäännökset” ja valita oma elämä.

Vuosisadan rakkaustarina on synkkää, surullista ja edelleen monille pelottavan realistista tekstiä – ja juuri siksi niin tärkeää ja vaikuttavaa luettavaa. Tikkanen käsittelee teemoja omakohtaisuuden mukanaan tuomalla varmuudella ja kirkkaiksi hioutunein ilmaisuin, välillä jopa mustan huumorin sävyin. Vaikka runouden lukeminen tuntuu henkilökohtaisesti minusta usein vaikealta ja hitaalta, Vuosisadan rakkaustarina on kokoelma, jonka haluaa ahmia loppuun saakka heti ensimmäisiltä riveiltä. Helposti lähestyttävä, suora tyyli sekä tiiviisti mutta kauniisti muotoillut sisällöt antavat lukijalle tilaa tutkia ja ajatella itse. Se onkin tarpeen, kun alle 200 sivua mahduttaa sisälleen tällaisen määrän painavaa asiaa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 26: Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan