Avainsana: Petri Tamminen

Kun pidän kirjoittajakursseja, yllytän ihmisiä uskaltamaan, antautumaan kirjoittamiselle. Mutta kun oma poika sanoo, että ”identiteettini ja koko olemassaoloni oikeus seisoo kirjoittamisen varassa”, kauhistun ja haluan kiireesti toppuutella. Koska herranjestas, eihän elämää voi perustaa kirjoittamisen varaan. Sehän on sama kuin sanoisi, että se on folkloristiikka tai ei mitään.

Päiväkirjamaiset tai kirjeenvaihtoon perustuvat teokset voivat olla raskaslukuisia, mutta Antti Rönkä ja Petri Tamminen onnistuvat tässä vaikeassa lajissa upeasti. Kirjassaan Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (Gummerus 2020) kaksi kirjailijaa keskustelevat kipeän rehellisesti ja ääneen naurattavan hauskasti kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja elämästä yleensä – erityisen mielenkiintoista, rehellistä ja koskettavaa tästä ajatustenvaihdosta tekee miesten välinen isä–poika-suhde. Kirjan parissa pääsee kokemaan tunneskaalan kaikki äärilaidat, mutta tunnemyrskytkin pysyvät tiukasti kahden sanataiturin hallinnassa. Avoin, huolellinen ja kirjallisesti korkeatasoinen keskustelu muodostaa kirjan kansien väliin tallennettuna intiimin ja syvällisen lukukokemuksen.

Sähköpostien ja pikaviestien sarja alkaa, kun isä lähettää yliopiston aloittaneelle pojalleen tsemppiviestin – kaikesta päätellen poika ei ole viihtynyt, tai ainakin hän on kovin turhautunut. Poika vastaa isälleen pitkästi, mutta toteaa viestinsä lopussa pelkäävänsä isänsä arviota viestin kirjallisista ominaisuuksista. Vastauksessaan isä myöntää tarkkailleensa juuri näitä seikkoja, ja pahoittelee jatkuvan tarkkailunsa aiheuttamia vaikutuksia heidän väliseensä suhteeseen. Aikuisemman, tasa-arvoisemman isä-poikasuhteen rakentamiseksi hän pyytää pian kirjailijana debytoivalta pojaltaan luettavaksi tämän valmistelemaa käsikirjoitusta, ja ennen kuin lukija huomaakaan, miehet käsittelevät jo paitsi kirjoittamistaan, myös toistensa elämäntarinoita, valintoja ja pelkoja.

Kuten teoksen alaotsikkokin – ”pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta” – kertoo, peloilla on miesten elämissä ja kirjeissä suuri rooli. Varovaisen, häpeään taipuvaisen ja jatkuvasti tarkkana pysyttelevän miehen poika on kasvanut osin samanlaiseksi, osin jopa ahdistuneemmaksi mieheksi. Toisinaan isän ja pojan välejä suomitaan ankarin sanankääntein, toisinaan niitä pohditaan lempeällä ymmärtäväisyydellä – kaiken läpi kuitenkin kuultaa vahva rakkaus ja halu rakentaa molemmille parempaa tulevaa. Keskustelut tuntuvat rohkeilta ja hyvin rehellisiltä. Vuoropuhelun tunteet voi olla välittymättä lukijalle asti.

Itseäni teoksessa viehättivät sen samanaikaisesti läsnäolevat, mutta silti kovin erilliset kaksoisroolit, jotka väistämättä törmäilevät miesten vuorovaikutuksessa. Rönkä ja Tamminen ovat kollegoita, jotka keskustelevat teosten markkinoinnista, kirjoittamisen vaikeudesta ja toistensa teksteistä pilkistävistä maneereista suoraan mutta hyvässä ammatillisessa hengessä. Väleistä kuitenkin tihkuu miesten henkilökohtainen suhde, menneisyyden traumat ja käytösmallit, pojan syytökset sekä isän huoli ja katumus. Isän ja pojan roolit tuovat kirjeenvaihtoon sellaisen raa’an rehellisen tason, jota harvoin on mahdollista kokea: katkerimmat vuodatukset, mutta myös vilpittömimmät kehut ja lämpimin rakkaus ilmenevät teksteissä juuri kaksoisrooleista henkilökohtaisempien myötä.

Silloin tällöin onnellinen ei kuitenkaan toimi vain isä–poika-suhteen meriiteillä. Kumpikin kirjailijoista omaa tunnistettavan, toisiaan täydentävän tyylin. Siinä missä Tamminen onnistuu ujuttamaan jopa oman pienuutensa pahoitteleviin kuvauksiin lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä suorin, lyhyehköin lausein, Rönkä maalailee leveämmällä pensselillä, luo tunnelmakuvia ja dramatiikkaa, kuitenkaan sortumatta ylilyönteihin. Vuoropuhelu on paitsi sisällöltään viisasta ja lämminhenkistä, myös sujuvasti kokonaisuudeksi yhteensovitettua.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa