Jenny Han: P.S. Rakastan sinua yhä

Peter ja minä seisomme elokuvateatterin popcornjonossa. Tällainen arkinenkin asia tuntuu ihanimmalta arkiselta asialta, jonka olen koskaan kokenut. Tarkistan taskustani, onhan lipun kanta vielä tallessa. Sen aion säästää. Katselen Peteriä ja kuiskaan: ’Nämä ovat minun ensitreffini.’ Olen kuin leffan nörttityttö, joka nappaa koulun cooleimman kundin, eikä se haittaa minua vähääkään. Ei vähääkään.

Kuva: WSOY

Yhdysvaltalainen Jenny Han on suursuosioon noussut nuortenkirjailija, jonka Lara Jean -sarja on muokattu myös menestyneeksi Netflix-elokuvien sarjaksi. Lara Jean -trilogian toinen osa, P.S. Rakastan sinua yhä (alk. P.S. I Still Love You, 2015; suom. Antti Hulkkonen, WSOY 2020) jatkaa suoraan sarjan ensimmäisen osan tapahtumista, mutta juonessa pysyi hyvin kärryillä, vaikka taustalla olikin vain Netflix-version katselu. Vetävästi kirjoitettu romanttinen nuortenkirja käsittelee teini-ikäisille ajankohtaisia kysymyksiä lempeästi ja huumorilla, mutta lukijaa aliarvioimatta – siksi se sopii mainiosti kevyeksi välilukemiseksi myös aikuiselle.

Kirjojen päähenkilö, toisessa osassa 16-vuotias Lara Jean Covey on amerikankorealainen lukiolainen. Hän on kiltti perhetyttö, joka rakastaa leipomista, kahden siskonsa kanssa oleilua ja leskeksi jääneen isänsä pökkelöitä vitsejä. Lukioseurapiirien kerman yllätykseksi Lara Jean on alkanut juuri seurustelemaan ensimmäistä kertaa, ja vieläpä supersuositun lacrosse-pelaaja Peter Kavinskyn kanssa – ensimmäisessä kirjassa he esittivät juonittelun vuoksi paria, mutta tällä kertaa tunteet ovat aivan oikeita. Peter on vuoden vanhempi ja romanttisella saralla huomattavasti kokeneempi, sillä hän seurusteli pitkään Lara Jeanin entisen parhaan ystävän, Genevieven kanssa.

Ihastuksen perhoset lepattavat onnellisesti nuorten vatsoissa, mutta Lara Jeanin ja Peterin orastava suhde kohtaa heti alkuun kupruja: joku on lähettänyt heistä salaa kuvatun, epäilyttävästi muultakin kuin pussailulta näyttävän videon koko lukion seuraamalle Instargramin Anonybitch-tilille. Video saa ihmiset suhtautumaan Lara Jeaniin eri tavalla, mutta Peter saa lähinnä ylävitosia. Tilanteen epätasa-arvoisuus sekä mahdolliset mainehaitat yliopistoon hakuja ajatellen saavat tytön stressistä suunniltaan, ja kaiken lisäksi hänellä on vahva epäilys, kuka videon julkaisun ja kuvaamisen takana on: kateellinen Genevieve.

Pian tuoreiden rakastavaisten välillä onkin roppakaupalla epäluottamusta. Edelleen Genevieven läheisenä ystävänä viihtyvä Peter ei ota Lara Jeanin huolta tarpeeksi tosissaan. Lisäksi Lara Jeanin ystävät raportoivat Peterin ja exänsä läheisiltä vaikuttaneista hetkistä tasaiseen tahtiin, mikä saa huolen ja epäluulon kertymään suhteen ylle. Päätä saapuu sekoittamaan myös komea John Ambrose McClaren, Peterin ja Lara Jeanin entinen koulukaveri sekä tytön yläasteaikainen (salainen) ihastus. Lara Jeanin kuriton pikkusisko Kitty lähetti Lara Jeanin vuosien takaisen rakkauskirjeen Johnille, ja yhtäkkiä tyttö törmääkin häneen taas joka nurkalla. Lopulta onkin tehtävä vaikea valinta: ”Kumman menettämistä katuisin enemmän? Todellisen Peterin vai haaveideni Johnin?

Itsekin amerikankorealainen Han on luonut mukavan erilaisen romanttisen sankarittaren: Lara Jean on epävarma, kiltti ja kotona viihtyvä, hiljainen tyttö, mutta siitä huolimatta sosiaalinen ja ystävien (ja ihailijoidenkin) ympäröimä. Korealaiset juuret eivät ole teoksen pääteema tai identiteettikriisin aihe, vaan alleviivaamaton osa päähenkilön perheen tavallista elämää: korealaiset juhlapyhät, perinneruoat ja kosmetiikkatuotteet vilahtelevat sivulauseissa ja luovat uudenlaista mielenkiintoa hahmoa kohtaan. Kevyt, viihteellinen teksti vetää lukijan mukaansa ja kirjassa käsitellyt aiheet – kuten somessa tapahtuva kiusaaminen, ystävyyssuhteiden katkeaminen ja ensimmäiset seurustelusuhteet – tuntuvat relevanteilta juuri tämän hetken nuorille. Kuten romanttisissa romaaneissa on tapana, sähellyksen ja sotkun jälkeen kaiken kruunaa hymyn huulille tuova loppu.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 46: Kirjassa syödään herkkuja

J. S. Meresmaa: Dodo

Okei, on myönnettävä.
Mun Dodo ei ole dodo.
Se on Dodo Mauritius,
koska jostain syystä se sopii sille.

Eläinten nimeämisessä on sellanen juttu,
että vaikka kuinka päättäis antaa
jonkin järkevän nimen,
niistä kuitenkin tulee

lutusia puppeleita
pööpejä rontteja
hönttösiä ruppanoita
toopeja pullukoita
löllyköitä pällyköitä

Kai se on merkki rakkaudesta

– tai sitten vallasta.


Nuoruuden ensimmäiset seurustelusuhteet, seksuaali-identiteetin etsintä ja iän myötä monimutkaisemmiksi käyvät suhteet vanhempien kanssa. J. S. Meresmaan säeromaani Dodo (Myllylahti 2020) kertoo nuoren elämän kipukohdista ja kasvunpaikoista realistisesti, mutta fantasian lisämausteita kaihtamatta. Painavia aiheita tasapainottaa säkeittäin etenevä kerronta, joka tuo tarpeellista keveyttä ja ilmavuutta kerrontaan: rivinväleihin mahtuu perusproosaa runsaammin retorisia kysymyksiä ja ilmaan heitettyjä huomioita maailmanmenosta lukijan pureskeltavaksi.

Päähenkilö Iinan arkeen kuuluvat lukio-opintojen tuskailun lisäksi poikaystävä Tuukka, paras ystävä Sara, vähän ärsyttävä yksinhuoltajaäiti ja etäiseksi jäänyt, alkoholismista vihdoin toipunut isä, mutta myös yksi sukupuuttoon kuollut (mutta ilmielävä) dodo – nimeltään Dodo. Iina ja Tuukka pelastivat emotta jääneen linnun mystiseltä hylätyltä kaivokselta pienenä ja sulattomana. Lintu herätti nuorten sympatiat, ja koska kolme vuotta Iinaa vanhempi Tuukka asui kätevästi omillaan tätinsä omistamassa asunnossa, lintu päätettiin säilöä sinne.

Tarinan nykyhetkessä on kuitenkin ilmennyt isohko ongelma: villi luonto ei sopeudu tai kuulu sisätiloihin, ja Tuukan kämppä on raadeltu lattiasta kattoon. Dodo ei ole paha – se ei vain ymmärrä terävien kynsiensä voimaa, edes Iinan hartialle istahtaessaan ja sitä pahoin kynsiessään. Salaisuutta alkaa olla jatkuvasti vaikeampi pitää, ja tytön vaatteet muuttuvat verivanojen piilottelemiseksi mustiksi.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Dodo ei suinkaan ole Iinan ainoa huolenaihe. Tuukan jo ennestään tuttu masennus on nostanut jälleen päätään, eikä se tällä kertaa ole helpottamassa ilman ulkopuolista apua. Henkilökohtaisen elämän stressi näkyy lukio-opinnoissa poissaoloina ja huonoina arvosanoina, ja äitikin alkaa hiiltyä rehtorin vakavan sävyisistä yhteydenotoista. Dodo innoittamana Iina haluaisi opiskella yliopistossa eläinten käyttäytymistä, mutta ennen sen toteutumista edessä on valtava määrä pänttäämistä ja selviytymistä.

Iinan tarkkaan koreografioitu arki Dodon, äitin, Tuukan ja Saran osoitteiden välillä kuitenkin romahtaa, kun äiti ilmoittaa päättäneensä lähettää hänet isänsä luo maalle. Siellä Iina voisi tehdä ryhtiliikkeen opintojen suhteen ja muodostaa henkilökohtaisen suhteen jo vuosia sitten lähteneeseen isäänsä, mutta tyttöä itseään ajatus lähinnä kauhistuttaa: entä estoitta riehuva ja ruokkimista vaativa Dodo? Entä heikossa kunnossa oleva Tuukka? Entä Sara, jota ajatellessa oli juuri alkanut syntyä uusia ja odottamattomia tunteita?

Meresmaa on luonut Iinan ympärille mielenkiintoisen henkilögallerian, jonka avulla nopealukuiseen romaaniin saadaan mahdutettua hurja määrä isoja teemoja. Vanhempien avioero ja isän alkoholismi saavat vain vähän palstatilaa, pysytellen lähinnä tarinan lähtökohtia rakentavana taustatarinana. Sen sijaan poikaystävä-Tuukan masennus (ja siitä nouseminen) sekä tarinan edetessä yhä suurempaan rooliin pääsevä seksuaalisuuden pohdinta käsitellään tuoreen tuntuisella otteella, pohdiskellen ja ymmärtävästi, nuoren tasolta. Huumori limittyy hienosti kulloinkin vallitsevan kohtauksen tunnelman sävyihin, jotka vakavien aiheiden vuoksi ovatkin tummia:

– Miks sä oot mun kanssa, Tuukka kysyy.
– Mä en oo mitään. Pelkkää paskaa.
Musta aukko, joka vaan vetää sut sen syövereihin.

– No ensinnäkin, mä vastaan,
– mustat aukot on ihan vitun siistejä.
Ja toiseks, paska on lannotetta.

Romaanin ehdoton valtti onkin sen ajankohtaisuus: minäkertojana toimiva Iina käyttää netistä ja somesta tuttua rentoa puhekieltä, mutta ennen kaikkea kirjan kantavat teemat ovat relevantteja tämän päivän nuorille. Voisi kuvitella, että kirjan mahdollinen kohderyhmä, yläaste- ja lukioikäiset nuoret, löytää teoksesta runsaasti tarttumapintaa arkeensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 46: Kirjassa on sauna

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

En mä suoranaisesti vihaa koulua, en mä oo mikään nuori kapinallinen niin ku Taala. En mä oo koskaan haistattanu paskaa kellekään opelle, musta se on törkeen lapsellista varsinki jos kyseessä on naisope. Mä vaan oon passiivinen ja naureskelen salaa. Jostain syystä mä herätän opettajien sympatiat. Se on sellanen ovela konsti. Sijaiset on taas eri juttu, sillon saatan mäki alkaa irrotteleen. On aina sellanen kumma vallantunne ku sijaisenkäppänä naukuu luokan edessä ja yrittää saada jotain aikaan.

Kuva: Otava


Voisi kuvitella, ettei pitkälti yli 30 vuotta sitten kirjoitettu nuortenkirja pystyisi enää kuvaamaan uskottavasti nuorten kokemusmaailmaa. Anna-Leena Härkösen palkittu esikoisromaani Häräntappoase (Otava, 1984) on kuitenkin ikääntynyt hämmästyttävän hienosti; pienet yksityiskohdat paljastavat ikää jo karttuneen, mutta teoksen perustukset ovat edelleen tukevasti kiinni teini-ikäisyyden ytimessä. Kenties yksi syy edelleen yllättävän ajankohtaiselta ja realistiselta tuntuvalle kuvaukselle on sen syntytapa; Härkönen kirjoitti teoksen 17-vuotiaana ja onnistui tallettamaan siihen vastustamattoman yhdistelmän nuoruuden uhoa, angstia, kiihkoa ja epävarmuutta. Kun tunnepalettiin vielä yhdistää juonen, joka sisältää epäloogisen epäreilut vanhemmat, uuteen porukkaan sulautumisen ja ensirakkauden, löytänee jokainen lukija samastumispintaa vielä vuosia tästä eteenpäinkin.

Tarina alkaa, kun vaasalainen kaupunkilaispoika Alpo Korva (tuttujen kesken vain Allu) joutuu yllättävien sattumien kautta kesätöihin keskelle ei-mitään: kaukaiset sukulaiset palkkaavat hänet pojan omia mielipiteitä kyselemättä avuksi heinätöihin. Lähtö tuntemattomaan Torvenkylään ei vastaa lainkaan kulmakunnan 16-vuotiaan koviksen alkuperäisiä kesäsuunnitelmia, mutta vaihtoehtoja ei ole – ennen kuin Allu huomaakaan, hän toivoo hikisellä pellolla kuolemaa toisen apupojan, Rutasen, ahkeroidessa vieressä kuin vanha tekijä. Maalaispitäjä alkaa kuitenkin tuntua hurjasti kiinnostavammalta, kun Allu tapaa kylän kiinnostavimman tytön, Kerttu Hurmeen. Vanhempiaan vastaan kapinoiva, boheemi ja erikoinenkin tyttö saa Allun tuntemaan jotakin täysin ennen kokematonta, ja pian nuoret vetävät toisensa keskelle ensimmäisen rakkauden monimutkaisia kiemuroita. Maalaiskylässä kun ollaan, suhdekuvioon sekaantuu pian yksi jos toinenkin tuttu kasvo, sillä mikään ei pysy kauaa salassa.

Häräntappoase tuntuu erityiseltä nuortenkirjalta, eikä ole syyttä klassikko. Sen sujuvan ja yhtä aikaa ihastuttavan ja vihastuttavan minäkertojan itsetietoisesta kerronnasta nauttii aikuinenkin. Erityistä painoarvoa annan teoksen rouhealle ja autenttiselle tekstille juuri nuorten lukijoiden vuoksi: kirjasta puuttuu kaikki päälle liimattu katu-uskottavuus, laskelmointi ja vaivoin piiloteltu kantaaottavuus; teinit tekevät typeryyksiä, koska voivat tai haluavat, eivät vain suurten sisäisten ristiriitojen tai traumojen riivaamina. Allun ajatukset ja yllätykselliset valinnat tuntuvat juuri epäloogisuutensa vuoksi aidoilta. Tarina ei huipennu suureen opetukseen: elämä vain kulkee armotta eteenpäin, menipä se päähenkilön toiveiden ja edun mukaisesti tai ei. Kirja tuntuu tuoreelta tuulahdukselta vuosikymmentenkin jälkeen, ja uskon erityisesti nuorten lukijoiden huomaavan aitouden.

Vaikka monissa kohdin kirjan ikä ei haittaa lainkaan, ajan kulumisen vaikutusta ei kuitenkaan voi kiistää. Puhekieli muuttuu, ja toisinaan hahmojen sanavalinnat tuntuvat suorastaan komediallisilta. Myös yhteiskunta ja asenteet ovat muuttuneet: kirjassa esitetään surutta melko kontroversiaaleilta tuntuvia mielipiteitä ja nimityksiä erilaisista vähemmistöistä ja ihmisryhmistä. Voi olla, että ne ovat olleet jo aikanaan tietoinen valinta teinien kapinan ja ajoittaisen törkeyden korostamiseksi, mutta nykylukijalla ne tökkäävät nopeasti silmään. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, suorastaan uniikilta tuntuva lukukokemus, joka imaisee lukijan toiseen aikaan ja paikkaan koko voimallaan. Ei olekaan ihme, että kirjasta on parhaillaan tekeillä ensi vuonna ilmestyvä tv-sovitus: Häräntappoaseen perusteemat ja voimakas kerronta eivät hevillä vanhene.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 23: Kirja on julkaistu myös selkokielellä

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Kenestäkään ei ole tullut niin nopeasti tähteä kuin ensimmäisessä Idols-tuotannossa kolmanneksi tulleesta Antti Tuiskusta. Hän oli 19-vuotias ja yhtäkkiä kaikki halusivat hänestä palasen. Tähteys oli tullut salamana, kuin ensirakkaus vuotta aikaisemmin. Antti julkaisi viisi levyä kahdessa vuodessa, sitten synkkeni.

img_20200804_1334304952470962944041236.jpg

Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into Kustannus 2019) on sisarteos vuonna 2018 ilmestyneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjalle. Konsepti on täysin sama ulkoasua ja tyyliä myöten, vaikka tekijät taustalla ovat uusia: tiivistetysti kyseessä on kokoelma lyhyitä elämäkertoja inspiroivista ihmisistä (tällä kertaa suomalaisista miehistä) eri aloilta ja erilaisista taustoista. Jokaisen minielämäkerran yhteydessä on myös hieno kuvitus tarinan päähenkilöstä, sitaatti hänen suustaan sekä tietolaatikkoon kootut perustiedot. Mikä hienointa, suurin osa kirjaan valituksi tulleista sankareista on itse ollut mukana tarinansa luomisessa.

Sankaritarinat toimivat parhaiten yksi tai muutama kerrallaan, sillä koko teoksen lukeminen alkaa tuntua toisteiselta ja hienot yksityiskohdat menevät ohi silkasta puutumisesta. Myös kohdeyleisöä silmällä pitäen pätkiminen kannattaa: maksimissaan muutaman sivun mittaiset tarinakokonaisuudet sopivat vaikkapa lasten iltasatuhetkiin.

Mielenkiintoiset sankarit varmistavat kuitenkin myös aikuisen viihtymisen kirjan äärellä: mukana on ilahduttavan monipuolinen kattaus miehiä urheilijoista poliitikoihin ja tubettajista huippumalleihin, joista tuoreimmat nimet voivat olla täysin uusiakin tuttavuuksia. Elämäkertoihin ei ole kuitenkaan valittu vain tämän hetken nimiä tai suoraan jokaisen nuoren arkipäivässä tutuksi tulleita henkilöitä, vaan monipuolisuus ja kirjan yleissivistävä vaikutus on pidetty mielessä: poliitikko ja vammaisaktivisti Kalle Könkkölä tai lastenlääkäri ja neuvolajärjestelmän luoja Arvo Ylppö tuskin tulevat vastaan TikTokissa, mutta se ei tarkoita, etteikö moni voisi heihin samastua ja heidän toimistaan inspiroitua. Sankaruus ei kirjassa olekaan synonyymi suosiolle tai julkisuudelle, vaan rohkeille ja ainutlaatuisille teoille ja elämille – kuka tahansa voi nousta esikuvaksi omilla toimillaan.

Kun kyseessä on kuvakirja, on annettava erityismaininta teoksen kuvitukselle: värikkäitä, moderneja ja huikean hienoja henkilökuvia on ollut toteuttamassa iso joukko tekijöitä. Mielenkiintoiset piirrokset tekevät kirjasta suorastaan satukirjamaisen ja todella nostavat kirjan henkilöt sankareiksi, joista janoaa tietoa – samanlaista tunnelmaa ei voisi saavuttaa valokuvilla.

Kokoelman suurin heikkous on osin sen vahvuus, aivan kuten tytöillekin suunnatussa sankariteoksessa: tekijäkaarti on hyvin monipuolinen, joten sen sivutuotteena elämäkertateksteissä on myös suurta tyylillistä vaihtelua. Jotakuta toista se ei varmaan häiritsisi lainkaan, mutta itse kaipaan tällaisessa tiettyyn muottiin rakennetussa teoksessa jatkuvuutta: nyt osa elämäkerroista on osin fiktiivisiä tuokiokuvauksia dialogeineen, osa elämäkerroista perinteisempiä ja kertojavetoisia, osassa ehditään käydä lyhyesti jopa koko elämäntarina. Nyt jäin kaipaamaan juuri perinteisempiä selontekoja nimihenkilönsä elämästä ja teoista, mutta toisaalta hieman keskeneräiseksi jäävä pätkä voi innostaa parhaimmillaan lukemaan ja selvittämään lisää – mikäs sen parempi lukuharrastuksen innoittaja lapselle tai nuorelle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Tim Marshall: Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta

Kirja saatu kustantajalta

Maa, jonka päällä elämme, on aina muovannut meitä. Se on vaikuttanut sotiin, politiikkaan ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Tämä pitää paikkansa yhtä lailla nyt kuin menneinä aikoina, jolloin muinaisten kansojen johtajat etsivät ylänköpaikkoja pystyäkseen paremmin puolustautumaan. Joet, vuoret, aavikot ja valtameret rajoittavat toisinaan hallitusten, valtionjohtajien ja yhteiskuntien vaihtoehtoja. Voitaisiin sanoa, että valtiot ovat usein maantieteensä vankeja: niitä sitovat vuorijonojen sijainti tai pääsy kaupankäyntiin soveltuville joille.

img_20200315_1447598391166227088911060.jpg

Kirja saatu kustantajalta

Pitkän linjan toimittaja ja kansainvälisen politiikan asiantuntija Tim Marshall nousi lukijoiden suosioon bestsellerillään Maantieteen vangit (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2019). Maantieteen suurta merkitystä nykypolitiikalle ja globalisaatiolle käsitellyt teos on nyt tiivistetty ja kuvitettu myös nuorempien lukijoiden sivistykseksi. On tosin sanottava, että erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu versiointi Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2020) on kuitenkin niin tiivistä tavaraa, että aikuinenkin lukija sekä kertaa vanhaa että oppii paljon uutta sitä lukiessaan. Vai kuinka moni vielä muistaa maantieteen oppituntien peruina Kiinan vuoristojen ja jokien nimet ja sijainnit kartalla?

Marshallin premissi on hyvin mielenkiintoinen: valtiot ovat hänestä kautta aikain olleet maantieteensä vankeja. Fyysiset maisemat sekä valtion alueella olevat luonnonvarat ovat muotoilleet maailman runsaslukuiset kulttuurit ja poliittisen tilanteen sellaisiksi, kuin ne nyt ovat. Vaikka nykyteknologia mahdollistaa maantieteen asettamien esteiden (kuten kaupankäynnin ja sodat estävien vuoristojen) kiertämisen, maantieteen tuntemus auttaa jokaista ymmärtämään, miksi arki on eri alueilla edelleen kovin erilaista. Tämä pragmaattinen näkökulma selitetään jo kirjan alussa, mutta se tulee ilmi myös pitkin leipätekstiä: koko maailmaa käsittelevä kirja on saatu tiivistettyä 80:een sivuun, sillä kirja käsittelee vain ja ainoastaan johdannossa esiteltyä, melko poliittista näkökulmaa, eikä esimerkiksi toimi luettelona maailmankolkkien kulttuurisista eroista, maamerkeistä tai kielistä.

Ensimmäisenä kirjaa lukiessa pistää silmään tietysti Grace Eastonin ja Jessica Smithin värikäs ja sopivan viitteellinen kuvitus. Monenlaiset kuvat taustoista koristeellisiin yksityiskohtiin paitsi rytmittävät lukemista, toimivat myös mitä tärkeimmässä roolissa informaation selventäjinä ja välittäjinä – maantieteeseen keskittyvä kirja kun on luonnollisesti täynnä erilaisia karttoja. Kirjailijan alkusanojen ja alustuksen jälkeen teos jakautuu 12:een lukuun, jotka käsittelevät erikokoisia maantieteellisiä alueita. (Omiksi yksiköikseen ovat päässeet mm. Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat, mutta esimerkiksi koko Eurooppa käsitellään yhden ja saman luvun alla.) Kukin luku alkaa yksityiskohtia pursuavalla karttakuvalla, jossa riittää niin visuaalista tutkailtavaa kuin lukuisia faktoja omaksuttaviksi. Tämä mahdollistaa varmasti hyvin eri-ikäisten lasten ja nuorten lukuhetken: nuoremmat voivat keskittyä maamerkkien ja kaupunkien etsiskelyyn, kun vanhemmat (myös aikuiset!) saavat runsaasti tietoa karttaa ympäröivistä faktalaatikoista.

Kirja on jokaisen knoppitietoa rakastavan aarreaitta: en esimerkiksi tiennyt, että Amazonia ei ylitä yksikään silta, vaikka se on maailman toiseksi suurin joki(!). Teoksen fokus on tästä huolimatta suurissa linjoissa: maantieteellä selitetään niin Yhdysvaltain supervalta-asema, sotien syyt kuin tiettyjen alueiden köyhyyskin. Tämä saakin pohtimaan, mikä on kirjan tavoittelema kohderyhmä; ala-asteikäiselle, kenties vielä yläastelaisellekin tämä tuntuisi kaikkineen turhan raskaalta, sillä itsekin opin valtavasti uutta. Älä anna siis kuvituksen hämätä itseäsi tai nuortasi! Toisaalta Maapallo hallussa on kirja, jota voi varmasti lukea monin eri tavoin eri-ikäisenä.

Nykymaailman vauhtia seuratessa jää nähtäväksi, kuinka pitkään kirjan faktat pysyvät oikeina. Tämänkin kirjan kirjoittamisen ja suomeksi julkaisun välillä mm. Iso-Britannia ehti irtautua Euroopan unionista. Kaikesta huolimatta tämä erilainen karttakirja tarjoaa syvällisen katsauksen historiaan ja kurkottaa tulevaisuuteenkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50

Kohta 49: Vuonna 2020 julkaistu kirja