nuortenkirjallisuus – Sivuhenkilö

Maria Laakso: Taltuta klassikko!

Heti kun olet lukenut klassikon, teetä asiasta vaatimattomasti mutta jämäkästi kertova t-paita. Tässä suhteessa on syytä ottaa mallia Volter Kilven kirjailijaseurasta, joka myy t-paitoja tekstillä ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Kukaan ei kylläkään ole oikeasti lukenut Alastalon salissa -romaania, koska se on pitkä kuin linnanjuhlien kättely eikä venkuraista kieltä ymmärrä Erkkikään. Mutta t-paita-idea on silti hyvä ja hyvän idean varastaminen kannattaa aina.

Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Maria Laakso kosiskelee nuoria lukijoita kotimaisen kirjallisuuden merkkiteosten äärelle teoksessaan Taltuta klassikko! (Tammi 2019) – ja ainakin aikuisen lukijan mielestä myös onnistuu koitoksessaan. Sarkastisten huomioiden ja kaksimielisten vitsien ryydittämä tietokirja valaisee selkeällä kielellä kahdeksan kotimaisen klassikkoteoksen juonet ja taustan. Kuin huomaamatta mukaan on ujutettu myös kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä tendenssinäytelmistä romaanin kertojaan. Myös klassikkokirjallisuus määritellään alussa niin reippaaseen ja kädestä pitävään tyyliin, ettei tottumattomampikaan lukija ehdi säikähtää teoriaosuutta.

Mediassa on viime vuosina nostettu esiin huolipuhetta siitä, miten nuoret lukevat yhä vähemmän. Kuvittelisin, että Laakso kirjallisuuden ammattilaisena on saanut inspiraationsa teokseensa juuri tästä ilmiöstä. Taltuta klassikko! tarjoaa yleiskuvaa kotimaisesta kirjallisuushistoriasta helposti sulavassa muodossa, ja sitä voi mainiosti lukea lyhyinä pätkinä, vaikkapa äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelun tukimateriaalina. Toisaalta edistyneemmät ja innoikkammat saavat kirjasta kaiken vitsailun ohella oikeasti kattavan paketin klassikkotietoutta, jonka avulla on helppo jatkaa itsenäisesti niin uudenlaisen lukuharrastuksen kuin kirjojen kypsempien tulkintojen pariin. Löytyypä kirja erilaisia oppijoita ajatellen myös e- ja äänikirjana, ja Johanna Rojolan kuvitus pitää osaltaan huolen ilmavasta lukukokemuksesta.

Kirjan pedagogisia tavoitteita ei kuitenkaan paiskata päin lukijan kasvoja, vaan kieli ja kerronta pysyttelevät alusta loppuun tarkoituksellisen keveinä. Kappaleet ovat lyhyitä, uusia termejä ei heitellä jatkuvasti eteen ja kaikki kirjojen tulkintaan liittyvä taustoitetaan perusteellisesti mutta tiiviisti. Toisin sanoen kirjaa voi lähteä lukemaan ilman minkäänlaisia ennakkotietoja suomalaisesta kirjallisuudesta. Vaikka vanhemmille ja opettajille suunnatusta naljailusta sekä puhekielisyyksistä näkee, että kohderyhmänä ovat koulutaivaltaan suorittavat nuoret, sopii teos mainiosti myös aikuiselle lyhyeksi kertauskirjaksi tai uudenlaisten lukukokemusten inspiroijaksi.

Taltuta klassikko! taltuttaa eli referoi kahdeksan suomalaiseen kirjallisuuskaanoniin kuuluvaa teosta Lönnrotin Kalevalasta Minna Canthin Työmiehen vaimoon. Laakson juonitiivistelmät eivät ole perinteistä laatua, vaan niissäkin revitellään vitsikkäillä huomioilla ja tuodaan jatkuvasti rinnastuksia nykyaikaan. Samalla Laakso tuo hienovaraisesti jo mukaan vihjeitä siitä, miten tekstiä on tulkittu. L. Onervan Mirdjan juonta kuvaillaan muun muassa tällaisen pätkän voimin:

”Rouvat slutsheimaavat Mirdjan surutta sillä perusteella, että kaikki nuorukaiset ovat häneen ihastuneita. Ja kalkkaavatpa nämä juorukellot vielä, että tyttö on nähty rappiollisen Rolf Tannen kanssa. Kerran tämä on ehkä jopa poistunut Tannen asunnosta vasta aamulla! Siis OMG! Ensimmäisen luvun tehtävänä on osoittaa, missä ahdasmielisessä sukupuolikulttuurissa Mirdja elää.”

Taltuttaminen ei tyssää vain juonen kuvailuun, vaan kahdeksan teoksen kirjailijat , kirjan vastaanotto ja teoksen ominaisimmat kerronnan piirteet ja tyylisuunnat tehdään myös tutuiksi. Jos lukijalla riittää intoa vielä näidenkin jälkeen, löytyy teoksen lopusta mainio lyhyt klassikkotärppilista 50 muusta teoksesta – nekin ryyditettyinä sarkastisilla lyhyillä sisältökuvauksilla. Kaikki tämä on tiivistetty vain hieman yli 200 sivuun, ja teoksen luettuaan kokee todella saaneensa kirjallisuushistorian tehokertauksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 8: Kirjassa löydetään jotakin kadotettua tai sellaiseksi luultua

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Se, että äiti haluaa sittenkin Petran, on ihan hirveä pettymys. Se valehteli tiimille perhetapaamisessa. Mainosti itseään niin kuin mainosihmiset mainostaa. Koko ajanhan äiti on sanonut että se ymmärtää ja kulkee mukana. Eihän se mitään kulje, jos se haluaa muistaa sen tytön, joka kuvissa oli. Mä olen ollut poika ihan koko ajan.

Siri Kolun nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016) käsittelee sukupuoliristiriitaa ja aikuistuvan nuoren monimutkaista suhdetta lapsuudenperheeseensä keveällä, tyylitellyllä kielellä. Päähenkilö Peetu on transmies, jonka pian edessä oleva sukupuolenkorjausleikkaus aiheuttaa monenlaisia tunteita. Peetu itse ei jaksaisi odottaa, mutta isän, äidin, veljen ja tyttöystävän heittelevät tunteet ja toisinaan ymmärtämättömät sanat aiheuttavat viimeisen kesän mittaan lähipiiriin ristiriitoja, joita kukaan ei ennalta osannut odottaa.

Tarina alkaa kesän alusta, kun Peetu ja hänen isänsä ovat aloittaneet epätodennäköisen yhteisen harrastuksen. Purjelentoon intohimoisesti suhtautuva (mutta yleensä ainoastaan yksin lentävä) isä on päättänyt ottaa Peetun mukaansa kymmenelle lennolle, jotta pitkältä tuntuva leikkauksen odotus väistyisi mielen päältä. Samalla kaksikko saa yhteistä, rauhallista keskusteluaikaa, sillä pilvissä ei voi kuin tarkkailla taivasta tai keskustella – arjessa ei ole siihen aina mahdollisuutta, sillä Peetu asuu tyttöystävänsä Aamun kanssa. Leikkauksen lähestyessä isä–poika-suhde alkaa konkretisoitua uudella tavalla läheisille, ja lentomatkat toimivat hiljaisen isän hiljaisena tuen ja rakkauden osoituksena. Peetu arvostaa elettä ja pitää lentopäiviä kohokohtina. Peloistaan huolimatta hän nousee isänsä perässä koneeseen, sillä usean tunnin lento tarjoaa mahdollisuuksia puhua sellaisista asioista, joista ei ennen ole puhuttu.

Ikävä kyllä kaikki ei kesän mittaan suju keveästi kuin taivaalla isän ohjaksissa lipuvan koneen liito. Siinä missä isä muuttuu läheisemmäksi, Peetun suhde äitiin mutkistuu. Äänekäs, vauhdikas, päättäväinen äiti alkaakin yllättäen vaatia Peetulta muuttumattomuutta, tai edes muutoksen hidastamista – asioita, joita lapsesta asti itsensä vääränlaiseksi tuntenut Peetu ei voi tarjota. Samaan epäilijöiden, jopa loukkaajien joukkoon liittyy Peetun isoveli. Jopa Peetulle läheisin, rakas Aamu yllättää reaktioillaan tärkeän päivämäärän lähestyessä, vaikka hoidot ovat alkaneet jo kauan ennen leikkausta. Kolu kuvaa hienosti, miten vasta näkyvä muutos saa osan reagoimaan ja ymmärtämään tilanteen, vaikka oikea muutos on kaiken aikaa jo ollut silmien edessä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on jaettu kymmeneen tiiviiseen lukuun: yksi kullekin lentopäivälle ja sitä ympäröiviin tapahtumiin. Kolu on kirjan viimeisellä sivulla olevan linkkilistankin perusteella perehtynyt transsukupuolisuuteen asiantuntevasti, ja teoksen alaotsikko, elämänmuutosromaani, kuvaa mainiosti sisältöä. Peetu on tehnyt päätöksen aikoja sitten, eikä hän epäröi, muutos on varma. Jopa leikkausajan odottamista vaikeammaksi käy kuitenkin muiden odotusten, viime hetkellä heräävien ajatusten ja yllättävien tunteenpurkauksien keskellä eläminen: ihmisinä muutos ei ole vain meistä itsestämme kiinni, vaan siihen vaikuttavat suuresti ympäröivät olot, normit ja ihmiset.

Ilmavasti kirjoitettu ja aseteltu teos hieman yli 100-sivuinen, joten se sopii mainiosti myös hieman vähemmän lukuintoisille nuorille. Kieli on yhdistelmä helposti lähestyttävää, lyhyttä, puhekielistä lausetta sekä runollisia, omaan makuuni jopa hieman liian kuvallisia pohdintoja. Suoraviivaisesti mutta omalla kulmallaan etenevä juoni saa lukemaan kirjan helposti yhdeltä istumalta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 41/50
Kohta 21: Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Jenny Han: P.S. Rakastan sinua yhä

Peter ja minä seisomme elokuvateatterin popcornjonossa. Tällainen arkinenkin asia tuntuu ihanimmalta arkiselta asialta, jonka olen koskaan kokenut. Tarkistan taskustani, onhan lipun kanta vielä tallessa. Sen aion säästää. Katselen Peteriä ja kuiskaan: ’Nämä ovat minun ensitreffini.’ Olen kuin leffan nörttityttö, joka nappaa koulun cooleimman kundin, eikä se haittaa minua vähääkään. Ei vähääkään.

Yhdysvaltalainen Jenny Han on suursuosioon noussut nuortenkirjailija, jonka Lara Jean -sarja on muokattu myös menestyneeksi Netflix-elokuvien sarjaksi. Lara Jean -trilogian toinen osa, P.S. Rakastan sinua yhä (alk. P.S. I Still Love You, 2015; suom. Antti Hulkkonen, WSOY 2020) jatkaa suoraan sarjan ensimmäisen osan tapahtumista, mutta juonessa pysyi hyvin kärryillä, vaikka taustalla olikin vain Netflix-version katselu. Vetävästi kirjoitettu romanttinen nuortenkirja käsittelee teini-ikäisille ajankohtaisia kysymyksiä lempeästi ja huumorilla, mutta lukijaa aliarvioimatta – siksi se sopii mainiosti kevyeksi välilukemiseksi myös aikuiselle.

Kirjojen päähenkilö, toisessa osassa 16-vuotias Lara Jean Covey on amerikankorealainen lukiolainen. Hän on kiltti perhetyttö, joka rakastaa leipomista, kahden siskonsa kanssa oleilua ja leskeksi jääneen isänsä pökkelöitä vitsejä. Lukioseurapiirien kerman yllätykseksi Lara Jean on alkanut juuri seurustelemaan ensimmäistä kertaa, ja vieläpä supersuositun lacrosse-pelaaja Peter Kavinskyn kanssa – ensimmäisessä kirjassa he esittivät juonittelun vuoksi paria, mutta tällä kertaa tunteet ovat aivan oikeita. Peter on vuoden vanhempi ja romanttisella saralla huomattavasti kokeneempi, sillä hän seurusteli pitkään Lara Jeanin entisen parhaan ystävän, Genevieven kanssa.

Ihastuksen perhoset lepattavat onnellisesti nuorten vatsoissa, mutta Lara Jeanin ja Peterin orastava suhde kohtaa heti alkuun kupruja: joku on lähettänyt heistä salaa kuvatun, epäilyttävästi muultakin kuin pussailulta näyttävän videon koko lukion seuraamalle Instargramin Anonybitch-tilille. Video saa ihmiset suhtautumaan Lara Jeaniin eri tavalla, mutta Peter saa lähinnä ylävitosia. Tilanteen epätasa-arvoisuus sekä mahdolliset mainehaitat yliopistoon hakuja ajatellen saavat tytön stressistä suunniltaan, ja kaiken lisäksi hänellä on vahva epäilys, kuka videon julkaisun ja kuvaamisen takana on: kateellinen Genevieve.

Pian tuoreiden rakastavaisten välillä onkin roppakaupalla epäluottamusta. Edelleen Genevieven läheisenä ystävänä viihtyvä Peter ei ota Lara Jeanin huolta tarpeeksi tosissaan. Lisäksi Lara Jeanin ystävät raportoivat Peterin ja exänsä läheisiltä vaikuttaneista hetkistä tasaiseen tahtiin, mikä saa huolen ja epäluulon kertymään suhteen ylle. Päätä saapuu sekoittamaan myös komea John Ambrose McClaren, Peterin ja Lara Jeanin entinen koulukaveri sekä tytön yläasteaikainen (salainen) ihastus. Lara Jeanin kuriton pikkusisko Kitty lähetti Lara Jeanin vuosien takaisen rakkauskirjeen Johnille, ja yhtäkkiä tyttö törmääkin häneen taas joka nurkalla. Lopulta onkin tehtävä vaikea valinta: ”Kumman menettämistä katuisin enemmän? Todellisen Peterin vai haaveideni Johnin?”

Itsekin amerikankorealainen Han on luonut mukavan erilaisen romanttisen sankarittaren: Lara Jean on epävarma, kiltti ja kotona viihtyvä, hiljainen tyttö, mutta siitä huolimatta sosiaalinen ja ystävien (ja ihailijoidenkin) ympäröimä. Korealaiset juuret eivät ole teoksen pääteema tai identiteettikriisin aihe, vaan alleviivaamaton osa päähenkilön perheen tavallista elämää: korealaiset juhlapyhät, perinneruoat ja kosmetiikkatuotteet vilahtelevat sivulauseissa ja luovat uudenlaista mielenkiintoa hahmoa kohtaan. Kevyt, viihteellinen teksti vetää lukijan mukaansa ja kirjassa käsitellyt aiheet – kuten somessa tapahtuva kiusaaminen, ystävyyssuhteiden katkeaminen ja ensimmäiset seurustelusuhteet – tuntuvat relevanteilta juuri tämän hetken nuorille. Kuten romanttisissa romaaneissa on tapana, sähellyksen ja sotkun jälkeen kaiken kruunaa hymyn huulille tuova loppu.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 46: Kirjassa syödään herkkuja

J. S. Meresmaa: Dodo

Okei, on myönnettävä.
Mun Dodo ei ole dodo.
Se on Dodo Mauritius,
koska jostain syystä se sopii sille.

Eläinten nimeämisessä on sellanen juttu,
että vaikka kuinka päättäis antaa
jonkin järkevän nimen,
niistä kuitenkin tulee
lutusia puppeleita
pööpejä rontteja
hönttösiä ruppanoita
toopeja pullukoita
löllyköitä pällyköitä
Kai se on merkki rakkaudesta
– tai sitten vallasta.

Nuoruuden ensimmäiset seurustelusuhteet, seksuaali-identiteetin etsintä ja iän myötä monimutkaisemmiksi käyvät suhteet vanhempien kanssa. J. S. Meresmaan säeromaani Dodo (Myllylahti 2020) kertoo nuoren elämän kipukohdista ja kasvunpaikoista realistisesti, mutta fantasian lisämausteita kaihtamatta. Painavia aiheita tasapainottaa säkeittäin etenevä kerronta, joka tuo tarpeellista keveyttä ja ilmavuutta kerrontaan: rivinväleihin mahtuu perusproosaa runsaammin retorisia kysymyksiä ja ilmaan heitettyjä huomioita maailmanmenosta lukijan pureskeltavaksi.

Päähenkilö Iinan arkeen kuuluvat lukio-opintojen tuskailun lisäksi poikaystävä Tuukka, paras ystävä Sara, vähän ärsyttävä yksinhuoltajaäiti ja etäiseksi jäänyt, alkoholismista vihdoin toipunut isä, mutta myös yksi sukupuuttoon kuollut (mutta ilmielävä) dodo – nimeltään Dodo. Iina ja Tuukka pelastivat emotta jääneen linnun mystiseltä hylätyltä kaivokselta pienenä ja sulattomana. Lintu herätti nuorten sympatiat, ja koska kolme vuotta Iinaa vanhempi Tuukka asui kätevästi omillaan tätinsä omistamassa asunnossa, lintu päätettiin säilöä sinne.

Tarinan nykyhetkessä on kuitenkin ilmennyt isohko ongelma: villi luonto ei sopeudu tai kuulu sisätiloihin, ja Tuukan kämppä on raadeltu lattiasta kattoon. Dodo ei ole paha – se ei vain ymmärrä terävien kynsiensä voimaa, edes Iinan hartialle istahtaessaan ja sitä pahoin kynsiessään. Salaisuutta alkaa olla jatkuvasti vaikeampi pitää, ja tytön vaatteet muuttuvat verivanojen piilottelemiseksi mustiksi.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Dodo ei suinkaan ole Iinan ainoa huolenaihe. Tuukan jo ennestään tuttu masennus on nostanut jälleen päätään, eikä se tällä kertaa ole helpottamassa ilman ulkopuolista apua. Henkilökohtaisen elämän stressi näkyy lukio-opinnoissa poissaoloina ja huonoina arvosanoina, ja äitikin alkaa hiiltyä rehtorin vakavan sävyisistä yhteydenotoista. Dodo innoittamana Iina haluaisi opiskella yliopistossa eläinten käyttäytymistä, mutta ennen sen toteutumista edessä on valtava määrä pänttäämistä ja selviytymistä.

Iinan tarkkaan koreografioitu arki Dodon, äitin, Tuukan ja Saran osoitteiden välillä kuitenkin romahtaa, kun äiti ilmoittaa päättäneensä lähettää hänet isänsä luo maalle. Siellä Iina voisi tehdä ryhtiliikkeen opintojen suhteen ja muodostaa henkilökohtaisen suhteen jo vuosia sitten lähteneeseen isäänsä, mutta tyttöä itseään ajatus lähinnä kauhistuttaa: entä estoitta riehuva ja ruokkimista vaativa Dodo? Entä heikossa kunnossa oleva Tuukka? Entä Sara, jota ajatellessa oli juuri alkanut syntyä uusia ja odottamattomia tunteita?

Meresmaa on luonut Iinan ympärille mielenkiintoisen henkilögallerian, jonka avulla nopealukuiseen romaaniin saadaan mahdutettua hurja määrä isoja teemoja. Vanhempien avioero ja isän alkoholismi saavat vain vähän palstatilaa, pysytellen lähinnä tarinan lähtökohtia rakentavana taustatarinana. Sen sijaan poikaystävä-Tuukan masennus (ja siitä nouseminen) sekä tarinan edetessä yhä suurempaan rooliin pääsevä seksuaalisuuden pohdinta käsitellään tuoreen tuntuisella otteella, pohdiskellen ja ymmärtävästi, nuoren tasolta. Huumori limittyy hienosti kulloinkin vallitsevan kohtauksen tunnelman sävyihin, jotka vakavien aiheiden vuoksi ovatkin tummia:

– Miks sä oot mun kanssa, Tuukka kysyy.
– Mä en oo mitään. Pelkkää paskaa.
Musta aukko, joka vaan vetää sut sen syövereihin.

– No ensinnäkin, mä vastaan,
– mustat aukot on ihan vitun siistejä.
Ja toiseks, paska on lannotetta.

Romaanin ehdoton valtti onkin sen ajankohtaisuus: minäkertojana toimiva Iina käyttää netistä ja somesta tuttua rentoa puhekieltä, mutta ennen kaikkea kirjan kantavat teemat ovat relevantteja tämän päivän nuorille. Voisi kuvitella, että kirjan mahdollinen kohderyhmä, yläaste- ja lukioikäiset nuoret, löytää teoksesta runsaasti tarttumapintaa arkeensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 46: Kirjassa on sauna

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

En mä suoranaisesti vihaa koulua, en mä oo mikään nuori kapinallinen niin ku Taala. En mä oo koskaan haistattanu paskaa kellekään opelle, musta se on törkeen lapsellista varsinki jos kyseessä on naisope. Mä vaan oon passiivinen ja naureskelen salaa. Jostain syystä mä herätän opettajien sympatiat. Se on sellanen ovela konsti. Sijaiset on taas eri juttu, sillon saatan mäki alkaa irrotteleen. On aina sellanen kumma vallantunne ku sijaisenkäppänä naukuu luokan edessä ja yrittää saada jotain aikaan.

Voisi kuvitella, ettei pitkälti yli 30 vuotta sitten kirjoitettu nuortenkirja pystyisi enää kuvaamaan uskottavasti nuorten kokemusmaailmaa. Anna-Leena Härkösen palkittu esikoisromaani Häräntappoase (Otava, 1984) on kuitenkin ikääntynyt hämmästyttävän hienosti; pienet yksityiskohdat paljastavat ikää jo karttuneen, mutta teoksen perustukset ovat edelleen tukevasti kiinni teini-ikäisyyden ytimessä. Kenties yksi syy edelleen yllättävän ajankohtaiselta ja realistiselta tuntuvalle kuvaukselle on sen syntytapa; Härkönen kirjoitti teoksen 17-vuotiaana ja onnistui tallettamaan siihen vastustamattoman yhdistelmän nuoruuden uhoa, angstia, kiihkoa ja epävarmuutta. Kun tunnepalettiin vielä yhdistää juonen, joka sisältää epäloogisen epäreilut vanhemmat, uuteen porukkaan sulautumisen ja ensirakkauden, löytänee jokainen lukija samastumispintaa vielä vuosia tästä eteenpäinkin.

Tarina alkaa, kun vaasalainen kaupunkilaispoika Alpo Korva (tuttujen kesken vain Allu) joutuu yllättävien sattumien kautta kesätöihin keskelle ei-mitään: kaukaiset sukulaiset palkkaavat hänet pojan omia mielipiteitä kyselemättä avuksi heinätöihin. Lähtö tuntemattomaan Torvenkylään ei vastaa lainkaan kulmakunnan 16-vuotiaan koviksen alkuperäisiä kesäsuunnitelmia, mutta vaihtoehtoja ei ole – ennen kuin Allu huomaakaan, hän toivoo hikisellä pellolla kuolemaa toisen apupojan, Rutasen, ahkeroidessa vieressä kuin vanha tekijä. Maalaispitäjä alkaa kuitenkin tuntua hurjasti kiinnostavammalta, kun Allu tapaa kylän kiinnostavimman tytön, Kerttu Hurmeen. Vanhempiaan vastaan kapinoiva, boheemi ja erikoinenkin tyttö saa Allun tuntemaan jotakin täysin ennen kokematonta, ja pian nuoret vetävät toisensa keskelle ensimmäisen rakkauden monimutkaisia kiemuroita. Maalaiskylässä kun ollaan, suhdekuvioon sekaantuu pian yksi jos toinenkin tuttu kasvo, sillä mikään ei pysy kauaa salassa.

Häräntappoase tuntuu erityiseltä nuortenkirjalta, eikä ole syyttä klassikko. Sen sujuvan ja yhtä aikaa ihastuttavan ja vihastuttavan minäkertojan itsetietoisesta kerronnasta nauttii aikuinenkin. Erityistä painoarvoa annan teoksen rouhealle ja autenttiselle tekstille juuri nuorten lukijoiden vuoksi: kirjasta puuttuu kaikki päälle liimattu katu-uskottavuus, laskelmointi ja vaivoin piiloteltu kantaaottavuus; teinit tekevät typeryyksiä, koska voivat tai haluavat, eivät vain suurten sisäisten ristiriitojen tai traumojen riivaamina. Allun ajatukset ja yllätykselliset valinnat tuntuvat juuri epäloogisuutensa vuoksi aidoilta. Tarina ei huipennu suureen opetukseen: elämä vain kulkee armotta eteenpäin, menipä se päähenkilön toiveiden ja edun mukaisesti tai ei. Kirja tuntuu tuoreelta tuulahdukselta vuosikymmentenkin jälkeen, ja uskon erityisesti nuorten lukijoiden huomaavan aitouden.

Vaikka monissa kohdin kirjan ikä ei haittaa lainkaan, ajan kulumisen vaikutusta ei kuitenkaan voi kiistää. Puhekieli muuttuu, ja toisinaan hahmojen sanavalinnat tuntuvat suorastaan komediallisilta. Myös yhteiskunta ja asenteet ovat muuttuneet: kirjassa esitetään surutta melko kontroversiaaleilta tuntuvia mielipiteitä ja nimityksiä erilaisista vähemmistöistä ja ihmisryhmistä. Voi olla, että ne ovat olleet jo aikanaan tietoinen valinta teinien kapinan ja ajoittaisen törkeyden korostamiseksi, mutta nykylukijalla ne tökkäävät nopeasti silmään. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, suorastaan uniikilta tuntuva lukukokemus, joka imaisee lukijan toiseen aikaan ja paikkaan koko voimallaan. Ei olekaan ihme, että kirjasta on parhaillaan tekeillä ensi vuonna ilmestyvä tv-sovitus: Häräntappoaseen perusteemat ja voimakas kerronta eivät hevillä vanhene.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 23: Kirja on julkaistu myös selkokielellä