Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Helsingin keskustassa sijaitsevassa valkeassa Presidentinlinnassa valmistauduttiin tanssiaisiin. Punatukkainen nainen katsoi itseään peilistä. Hänen nimensä oli Tarja. Tarja kohensi olkapäältä rinnan yli roikkuvaa keltaista nauhaa, jota koristivat kunniamerkit, ja katsoi että se asettui siististi. Jännitys kipristi vatsassa. Tarja emännöi juhlia ensimmäistä kertaa presidenttinä, ja se oli tärkeä ja juhlava asia.

img_20200207_1108234406676224557293632.jpg

Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama, mutta yhteensä 24:n kirjoittajan ja 41:n kuvittajan yhteinen ponnistus innostaa tavoittelemaan unelmia innostavien satujen muodossa. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus, 2018) ei ole kuitenkaan mikä tahansa satukirja, vaan esittelee kaikenikäisille lukijoille kiinnostavia elämäntarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat tähdänneet korkealle ja onnistuneet, vaikeistakin oloista huolimatta. Oman elämänsä sankarit ovat menestyneet niin politiikassa, musiikissa kuin urheilussakin, mutta ilahduttavasti mukaan ovat päässeet myös suurelle yleisölle tuntemattomammaksi jääneet rohkelikot läpi Suomen historian: naisten joukosta löytyy mm. lotta, geenitutkija, rauhankasvattaja ja useampia aktivisteja.

Konsepti on sama läpi kirjan: jokaisen naisen tarina on tiivistetty kahden sivun mittaiseen, tiiviiseen elämäkertaan tai päähenkilön elämän merkittävää hetkeä kuvaavaan tunnelmapalaan. Varsinaista tekstiä täydentävät kauniit, eri tyylein toteutetut muotokuvat sekä tiivistelmä päähenkilön titteleistä, asemista ja saavutuksista. Kirjan voi halutessaan lukaista nopeasti läpi, sillä lasten ehdoilla kirjoitetut tekstit ovat kevyitä ja kertovia. Suuret määrät samalla kaavalla rakennettuja esittelyitä käyvät kuitenkin nopeasti liian toisteisiksi, ja parhaimmillaan kirja onkin varmasti pienissä pätkissä, esimerkiksi perheen yhteisenä iltasatuna tai lyhyen lukuhetken täytteenä.

Koska kirjaa on ollut tekemässä suuri joukko, on sisällössä luonnollisesti tyylillistä vaihtelua. Osa teksteistä on selkeämmin elämäkerrallisia, mahdollisesti jo olemassa olevaan elämäkertaan tai esimerkiksi haastatteluihin perustuvia kokonaisuuksia, joissa käydään läpi kyseisen naisen elämän tarina aina lapsuudesta kuolemaan tai viimeisimpiin saavutuksiin. Osa kirjoittajista on valinnut fiktiivisemmän lähestymistavan, ja kauan sitten eläneetkin naiset saattavat saada uusia repliikkejä suuhunsa. Pituus, tarinoiden rohkaiseva tunnelma ja hyvin erilaisten suomalaisten naisten positiivinen elämänasenne (tai sen korostaminen) kuitenkin sitovat pätkät yhteen erittäin ansiokkaaksi kokoelmaksi: mukana on todella monipuolinen joukko eri alojen vaikuttajia, ja kirja onnistuu myös aikuisen lukijan helposti lähestyttävänä yleissivistäjänä. Muistaisitko sinä esimerkiksi Wivi Lönnin (ensimmäinen suomalainen nainen, joka johti omaa arkkitehtitoimistoa) tai Aurora Karamzinin (hyväntekijä, joka toi diakoniatyön Suomeen ja perusti lastenkoteja ja lastentarhoja) elämäntarinoiden pääkohdat?

Kuten otsikkokin toteaa, nämä sankaritarinat sopivat naisnäkökulmastaan huolimatta aivan jokaiselle: naiseus ei ole tämä kirjan keskiössä tai siitä nauttimisen vaatimuksena. Kirja on ennen kaikkea raikas, tosielämästä voimansa saava satukirja siitä, miten eri tavoin menestystä voi saavuttaa ja rohkeutta ilmentää: jokainen voi olla oman elämänsä sankari, kun tarttuu toimeen omalla alallaan ja uskoo itseensä. Tästä kertoo myös kirjan julkaisun joukkoistaminen: kirjoitus- ja kuvitustalkoiden lisäksi sankaritarinoiden julkaisun mahdollisti 725 mesenaattia lahjoituksineen. YK:n entisen apulaispääsihteeri Helvi Sipilän sanoin: ”En hyväksy selitystä, että jokin asia olisi mahdoton toteuttaa. Sellainen asia vie vain enemmän aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Kirsti Kuronen: Merikki

älä mene! Ruusu juoksee perääni
ja yrittää halata
se oli vitsi,
ei ne pahaa tarkoita

mä en jaksa noita
mun on ikävä meitä
ikävä surusiskoja
mutta mä tykkään olla Venlan ja Neean kanssa,
meillä on kivaa, ja jotenkin helppoa

nielaisen, käännyn ja lähden kotiin

niinpä niin, kivaa ja helppoa,
sen vastakohta on tyhmää ja hankalaa

img_20200123_1024532508139439564699774.jpg

Enimmäkseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen keskittyneen Kirsti Kurosen uusin, nuorille suunnattu Merikki (Karisto 2019) on lyhyydestään huolimatta pintaa syvemmälle pääsevä katsaus nuorten tyttöjen sielunelämään: ystävyyssuhteiden kuprut, mustasukkaisuus ja teini-iän myrskyt kuvataan lämpimästi ja nuoren lukijan asemaan asettuen. Teos on kipeistä teemoista huolimatta helppoa luettavaa, sillä Merikki on toistaiseksi Suomessa harvinaisen säeromaanin edustaja. Alle 100-sivuinen tarina siis etenee säe säkeeltä, ilmavasti ja ajatuksenvirtamaisesti, runollisestikin. Samalla loppusoinnuttomuus ja tiukasti nykypäivään sidotut aiheet tubettamisineen tekevät kirjasta helposti lähestyttävän.

Kirjan päähenkilö on yläastelainen Meri, jolla on aina ollut vahva tahto, vakava mieli ja taipumus melankoliaan. Lapsuudenystävän ja naapurin Ruusun kanssa on jaettu kaikki salaisuudet ja perustettu menestynyt lettien tekoon keskittyvä Youtube-kanava, mutta yhden kesälomareissun jälkeen Ruusu palaa muuttuneena. Enää eivät kiinnosta letit, tube ja yhteiset synkistelyt, vaan hänen bestiksikseen vaihtuvat lennossa Venla ja Neea. Merin mielestä tutut tytöt ovat vain pinnallisia hihittäjiä, eikä Ruusun yhtäkkinen mielenmuutos anna rauhaa: onko Meri vain itse tylsä ja vääränlainen, vai eivätkö muut vain tajua? Meri alkaa eristäytyä ylhäiseen yksinäisyytensä, mutta potee sydänsuruista pahimpia: pitkäaikaisen ja ainoan luottoystävän menettämistä.

Pian Ruususta etääntymisen jälkeen alkaa tapahtua kummia: paikallislehden etusivun kuvassa on aivan Merin näköinen tyttö, mutta Meri voi vannoa, ettei ole itse kuvassa. Pian Ruusukin alkaa väittää nähneensä Meriä aivan oudoissa paikoissa, joissa hän ei tosiaan ole ollut. Masentunut tyttö alkaa jo epäillä muistiaan ja mielenterveyttään, mutta kesän jälkeen ensimmäisenä koulupäivänä hän saa selityksen: paikkakunnalle on muuttanut ulkoisesti ja menneisyydeltäänkin lähes identtinen tyttö, jonka kanssa kaikki tuntuu heti luontevalta ja helpolta.

Merikki on monipuolinen ja hienosti kirjoitettu nuortenkirja, joka sopii varmasti myös hieman vähemmän lukeneille yläastelaisille lyhyytensä ja kevyen muotonsa ansiosta. Myös aikuisena kirjasta saa kuitenkin monenlaista irti: kirjan nimi osoittautuu pohtimaan pistäväksi sanaleikiksi, ja Merin kaksoisolennonkin pystyy tulkitsemaan monin tavoin.

Kuronen kuvaa lyhyissä säkeissä suuria tunteita: mustasukkaisuus, epätoivo, masennus, vahingonilo, jännitys, pettymys… Teini-ikäisten ystävyyssuhteet eivät ole helpoimmasta päästä, kun mielenkiinnonkohteet alkavat lopullisesti vaihtua yhteisistä leikeistä ja lettiharrastuksista coolina hengailuun ja porukkaan sulautumiseen. Meri on rohkea ja pysyy oman tiensä kulkijana niin tekemisissään kuin mielipiteissään, mutta joutuu sen vuoksi myös kärsimään henkisestä yksinäisyydestä ja kelpaamattomuuden tunteista. Kirjan loppu on kuitenkin rohkaiseva: yhdenkin samalla taajuudella olevan ihmisen löytäminen palauttaa uskon itseensä ja valon päiviin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Tove Jansson: Taikatalvi

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinuppien ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja silloin tapahtui jotain sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, kun ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

 

taikatalvi
Kansi: WSOY:n mediapankki

Tove Janssonin Taikatalvi (alk. Trollvinter, 1957; suom. Laila Järvinen, WSOY 1958) on yksi Janssonin rakastetuimmista muumikirjoista. Vaikka muumit ovat esiajoista lähtien tavanneet nukkua talviunta marraskuusta huhtikuulle, eräänä tammikuisena yönä Muumipeikko kuitenkin herää kesken kaiken. Taikatalvi kuvaa mielikuvitusta kutkuttavasti valkoiseen vaippaan kietoutuneen Muumilaakson mystisiä ihmeitä. Kirja on myös kuvaus nuoren muumin ensimmäisistä askeleista kohti itsenäistymistä – onhan hänen selvittävä kaikenlaisista uusista seikkailuista ja pelottavistakin kohtaamisista lähes itsekseen muun perheen uinuessa.

Maailma tammikuisen ikkunaruudun takana on täynnä aivan uudenlaisia ihmeitä: paksu lumipeite, jääkiteet ikkunoissa ja erilaiset talviurheilulajit voittavat lopulta epäileväisen Muumin puolelleen, varsinkin kun huimapäinen pikku Myy ja pohdiskeleva Tuu-tikki auttavat häntä ymmärtämään kylmän vuodenajan tarjoamia huvittelumahdollisuuksia. Ensin pimeys ja tassut kohmettava lumi tekevät muumista vain äreän, mutta hiljalleen hän huomaa, että uudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Lopulta nuori Muumipeikko osaa olla jopa ylpeä siitä, että on ensimmäinen talven ihmeet tunteva muumi, ja alkaa (ihastuttavan tunnistettavan teini-ikäisen itsenäistymisen puuskassa) jopa varoa herättämästä muita.

Silmien avautumisesta huolimatta kaiken ympärillään jäädyttävä Mörkö, kolkko Jääkuningatar ja näkymättömät talven olennot saavat Muumin myös kaipaamaan kipeästi kesää ja tuttuja kuvioita, ja toisinaan nukkuvan äidinkin korvaan on kuiskattava kysymyksiä ratkottavaksi. Talveksi etelään vaeltaneen Nuuskamuikkusen jättämä kirje saa toimia yksin muumitaloa isännöivän Muumipeikon rohkaisuna useaan otteeseen, kun talveen tottuneet Myy ja Tuu-tikkikaan eivät aina ymmärrä hänen ahdistuneisuutta uuden edessä.

Taikatalvi on Janssonin muumikirjoista juuri se osa, jonka olen lukenut useimmin, mutta se jaksaa aina hämmästyttää tiheällä tunnelmallaan ja vaivattomalla kerronnallaan. Juoni etenee tasaisen ja varman kertojanäänen tahtiin vuorotellen jännitystä ja pohdintaa. Jansson ei kuitenkaan tyydy liimailemaan teräviä huomioitaan elämästä ja ihmisistä muumien päälle, vaan onnistuu punomaan ne osaksi omaleimaista ja täyteläistä satumaailmaansa.

Vaikka Taikatalvi on satukirja, se sopii mystisen, jopa hieman vaarallisen ja arvaamattoman, tunnelmansa vuoksi kaikenikäisille, ja lukukokemus pikemminkin paranee lukijan varttuessa. Hienovaraiset ironian häivähdykset ja hillittömästi kirjoitetut sivujuonteet (kuten pikku Myyn halu ottaa jäätyneen oravan häntä hyötykäyttöön Muumipeikon ehdottaman hautaamisen sijaan taikka reippailija-Hemulin uskomaton pokka ja hienotunteisuuden puute) tekevät nopealukuisesta romaanista monessa kerroksessa toimivan kokonaisuuden, josta löytää aina jotakin uutta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirjan kannessa on kuu

Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa

Tässä maailmassa miehet eivät yleisesti ottaen rakasta tyttöjä heidän aikaansaannostensa vuoksi, vaan ainoastaan siksi, että he ovat lempeitä ja kauniita.
Mutta minäpä aion keksiä rakastumisen uudestaan. En aio saada Johnia olemalla lempeä ja kaunis – koska en ole sellainen. Sen sijaan aion voittaa hänet aktiivisella toiminnalla: aion kehittää ”tytöt voittavat poikia” -menetelmän. Aioin kirjoittaa niin hauskan, oivaltavan, viisaan ja jotenkin seksikkään juttusarjan, että hän rakastuu minuun – aivan kuten hänen biisinsä saivat minut rakastumaan häneen.

9789515249135
Kansikuva: Kustantamo S&S

Brittiläinen tv-kasvo ja kolumnisti Caitlin Moran on kustantamon esittelyn mukaan kotimaassaan hyvin suosittu kirjailija, jonka kolmas suomennettu teos on Kuinka olla kuuluisa (alk. How to Be Famous, 2018; suom. Heli Naski, S&S 2019). Kirja on jatkoa menestysteokselle Näin minusta tuli tyttö (suom. Sari Luhtanen, S&S 2015), mutta  Kuinka olla kuuluisa toimi myös itsenäisenä teoksena, vaikka päähenkilö Johanna Morriganin seikkailut ovatkin alkaneet jo aiemmassa osassa.

Kuinka olla kuuluisa kertoo hädin tuskin täysi-ikäiseksi kasvaneesta Johannasta, joka on muuttanut vuoden 1995 kiehtovaan Lontooseen toteuttaakseen haaveensa menestyneen musiikkitoimittajan urasta ja ollakseen lähellä ensirakkauttaan, lupaavaksi muusikoksi noussutta John Kitea. Brittiläinen popmusiikki elää värikästä nousukauttaan, eikä nuoren toimittajanalun elämästä puutu alkoholinhuuruisia bileitä, jännittäviä keikkareportaaseja tai ensimmäisen oman kämpän tuomaa huumaavaa vapauden tunnetta, vaikka ikävä kalvaakin sydämessä – John on kiireinen uransa kanssa, eikä edes ole antanut kunnollista merkkiä tunteistaan vuosiin.

Perusluonteeltaan kekseliäs ja omapäinen Johanna ei kuitenkaan jää toimettomana odottelemaan kiertueita urakoivan Johnin harvoja puheluita. Oma ura musiikkitoimittajana ja -kolumnistina alkaa ottaa tuulta alleen, ja Johannan työelämässä käyttämä alter ego Dolly Wilde alkaa olla tunnistettava hahmo Lontoon yöelämässä. Nuorena ja seksuaalisesti aktiivisena naisena ei kuitenkaan ole yksinkertaista elää konservatiivisten miesten täyttämässä musiikkimaailmassa. Johannan työpaikka, sovinistinen D&ME -musiikkilehden toimitus, saa hänet kyseenalaistamaan paitsi uravalintansa, myös pätevyytensä kerta toisensa jälkeen. Suurimmat ongelmat alkavat kuitenkin vasta, kun Johanna sattuman kaupalla törmää suosionsa huipulla viilettävään nuoreen koomikkoon, Jerry Sharpiin. Mies osoittautuu yhteisen yön myötä häikäilemättömäksi ja itsekkääksi kiristäjäksi, joka ei kunnioita Johannan rajoja pätkääkään.

Pian käy kuitenkin ilmi, että Jerry Sharpin seksuaaliset väärinkäytökset eivät ole harvinaisuus, vaan samanlaisia kokemuksia läpikäyneitä nuoria naisia löytyy suorastaan laumoittain Lontoon musiikkiskenestä. Johanna ymmärtää, ettei huono käytös ole heidän vikansa, vaan nyt olisi aika toimia vääryyksien osoittamiseksi. Häpeä omista kurjista kokemuksista ei oivalluksen jälkeenkään hellitä helpolla, mutta hyvien ystävien – kuten ylikiltin musiikkituottaja Zeen ja yläluokkaista taustaansa pakoilevan, eksentrisen feministirokkari Suzanne Banksin – avulla vyyhti alkaa hiljalleen selvitä parhain päin. (Erityisesti sitten, kun kiireinen Johnkin ehtii takaisin Lontooseen ystävänsä tueksi.)

Moran kirjoittaa hyvin räväkällä ja värikkäällä tyylillä: kirosanoja, tarkoituksellisesti alatyylisiä ilmauksia ja suorasukaisia seksikuvauksia suorastaan ripotellaan jokaiseen väliin. Pohjimmiltaan tulkitsen tarinan olevan Johannan kasvutarina itseään arvostavaksi naiseksi, joka ei määritä arvoaan häntä ympäröivien miesten mielipiteiden mukaan ja osaa vaatia arvoistaan kohtelua. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja sukupuolten välinen tasa-arvo eivät ole tavallisimpia chick litin teemoja, mutta tässä kirjassa koko tarina rakennetaan niiden varaan.

Tärkeä sanoma itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä jää kuitenkin kaikenlaisen sekoilun ja turhilta tuntuvien monologien alle: esimerkiksi Johannan kämpän nurkkiin hetkeksi aviokriisiä pakeneva, pössyttelevä ja perinteisellä nuortenkirjallisuuden tavalla nolo isä ja monet muut sivuhenkilöt ja -juonet olivat mielestäni kovin väsyneitä. Päällimmäiseksi tunteekseni kirjan lukemisen jälkeen jäikin pettymys. Kirjaa mainostetaan hauskana ja terävänä teoksena, mutta itse koin sen kaikessa suorastaan päälle liimatussa räävittömyydessään jopa tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Moneen huumori on kuitenkin uponnut, ja jos ei muuta, tämän viihteellisen kirjan ansioiksi luetaan helppolukuisuus, #metoo-aikakaudella edelleen ajankohtaiset teemat ja sen sisältämä ilahduttava, jopa epätodennäköinen rakkaustarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 12: Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Riina Mattila: Järistyksiä

Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin läimäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ja ikävää tapahtuu.

psx_20191125_1755562443143273861577024.jpg

Riina Mattilan esikoisromaani Järistyksiä (WSOY 2018) kertoo aikuistumisen kynnyksellä koetuista, elämää järisyttävistä kokemuksista: kaiken tieltään pyyhkivästä ensirakkaudesta, oman identiteetin rakentamisesta sekä lapsuudenperheestä ja pienen kylän kirjoittamattomista säännöistä vapautumisesta. Lukioikäinen Eelia ei koskaan ole tuntenut oloaan täysin tytöksi tai pojaksi, vaan on joutunut venymään suuntaan ja toiseen konservatiivisten vanhempiensa asenteiden ikeen alla. Muutto toiselle paikkakunnalle taidelukioon ja sen asuntolaan saa nuoren elämän totutuilta raiteiltaan: yhtäkkiä Eelialla on vapaus hengittää, olla ja toimia kuten itsestä oikealta tuntuu. Ensin muutos vanhaan tuntuu vaikealta ja tunnelukot puskevat pintaan, mutta lopulta itsensä kuunteleminen avaa tien sellaiseen tasapainoon ja onneen, josta ennen on voinut vain haaveilla.

Mattilan kirja on kauniin rakkaustarinan lisäksi tärkeä teksti erilaisuuden ja hyväksymisen puolesta. Sisäisesti vahva mutta ulkoa arka Eelia ei koskaan ole saanut olla oma itsensä kotonaan, sillä vanhemmat ovat tehneet selväksi, ettei heidän tahtoaan ja perheidylliään sovi sotkea erilaisuudella. Kun täysin vääränlaista tytön roolia on joutunut esittämään tarpeeksi pitkään, Eelia on muuttunut vetäytyväksi ja fyysisesti palelevaksi ongelmakeräksi, joka ei voi uskoa saavansa koskaan hyväksyntää. Niin asianlaita oikeastaan onkin: pieni kaupunki pienine piireineen arvostaa tavallisuutta ja keskivertoisuutta enemmän kuin mitään muuta, ja kaikki siitä poikkeava leimataan uhkaavaksi ja vääräksi. Ihmeekseen Eelia pääsee vanhempiensa luvalla opiskelemaan pitkän junamatkan päähän taidelukio Vällyyn, ja siellä hän alkaa sisäistää kokemiaan vääryyksiä.

Taidelukiossa ympärillä onkin yhtäkkiä kaikilla tavoilla erilaisten nuorten joukkio – ja mikä Eeliasta kummallisinta, erilaisuus ei uudessa joukossa olekaan paha asia. Hiljalleen hänen pelokkaan kuorensa onnistuu rikkomaan huonekaveri, myöskin omalla tavallaan stereotyyppisestä naiskuvasta eroava Karhu, josta tulee Eelialle itsenäisen ajattelun ja uskaltamisen esikuva. Eelia alkaa hiljalleen tajuta, etteivät kaikki ajattele samoin kuin kotikaupungin ihmiset; maailmassa on kuin onkin paikkoja, joissa on sallittua olla oma itsensä. Esiin kuohuvat paitsi helpotus ja arka hymy, myös ristiriitaiset tuntemukset vanhempia ja kotikaupunkia kohtaan.

Kuitenkin vasta toisena opiskeluvuonna maailmaa tuntuu lopullisesti järisevän pois paikoiltaan: iloinen ja elämää pulppuava Isla koskettaa Eeliassa jotakin sellaista, jota hän ei koskaan ennen ole tuntenut. Nuoret lähentyvät päivä päivältä, ja tämä nuoren ystävyyden muuttuminen syväksi ja parantavaksi rakkaudeksi onkin kirjan koskettavinta ja parasta antia. Ensirakkauden jälkeen mikään ei ole kuin ennen, ja sen saavat tuta paitsi Eelian omat menneisyyden haamut, myös perhe- ja ystävyyssuhteet.

Toisaalta teos on kirjoitettu perinteisen kauniilla ja (välillä omaan makuun arkikerronnan keskellä turhankin) runolliseksi yltyvällä kirjakielellä, mutta dialogissa mukaan mahtuu myös teini-ikäisten alatyylistä vitsailua ja kiroilua. Muutaman kerran näiden rekistereiden välinen suuri kontrasti sai minut keskittymään itse tarinan sijaan kirjailijan tyylillisiin valintoihin, mutta kirja ei olisi yhtä osuva kokonaisuus ilmankaan. Kirosanoilla on tärkeä tehtävänsä hahmojen yleisen nuoren hermostuneisuuden peittelijänä ja vaikeiden aiheiden keventäjänä, eikä suloinen rakastumisen tunne välittyisi luihin ja ytimiin ilman polveilevia virkkeitä.

Järistyksiä on teemoiltaan erittäin tärkeä ja ajankohtainen nuortenkirja, johon aivan jokainen voi samastua herkästi ja värikkäästi maalaillun ensi-ihastumisen ja sen herättämien tilanteiden upean kuvauksen ansiosta. Nopealukuinen kirja sopii nuorten lisäksi mainiosti myös aikuisille: tarjolla ei ole teinidraamaa loputtomine ihmissuhdeongelmineen, vaan tiukkaa asiaa identiteetin rakentumisesta, lapsuudenkokemusten merkityksestä itsetunnolle ja omien rajojen löytämisestä.
***

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 46: Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö