Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa

Tässä maailmassa miehet eivät yleisesti ottaen rakasta tyttöjä heidän aikaansaannostensa vuoksi, vaan ainoastaan siksi, että he ovat lempeitä ja kauniita.
Mutta minäpä aion keksiä rakastumisen uudestaan. En aio saada Johnia olemalla lempeä ja kaunis – koska en ole sellainen. Sen sijaan aion voittaa hänet aktiivisella toiminnalla: aion kehittää ”tytöt voittavat poikia” -menetelmän. Aioin kirjoittaa niin hauskan, oivaltavan, viisaan ja jotenkin seksikkään juttusarjan, että hän rakastuu minuun – aivan kuten hänen biisinsä saivat minut rakastumaan häneen.

9789515249135
Kansikuva: Kustantamo S&S

Brittiläinen tv-kasvo ja kolumnisti Caitlin Moran on kustantamon esittelyn mukaan kotimaassaan hyvin suosittu kirjailija, jonka kolmas suomennettu teos on Kuinka olla kuuluisa (alk. How to Be Famous, 2018; suom. Heli Naski, S&S 2019). Kirja on jatkoa menestysteokselle Näin minusta tuli tyttö (suom. Sari Luhtanen, S&S 2015), mutta  Kuinka olla kuuluisa toimi myös itsenäisenä teoksena, vaikka päähenkilö Johanna Morriganin seikkailut ovatkin alkaneet jo aiemmassa osassa.

Kuinka olla kuuluisa kertoo hädin tuskin täysi-ikäiseksi kasvaneesta Johannasta, joka on muuttanut vuoden 1995 kiehtovaan Lontooseen toteuttaakseen haaveensa menestyneen musiikkitoimittajan urasta ja ollakseen lähellä ensirakkauttaan, lupaavaksi muusikoksi noussutta John Kitea. Brittiläinen popmusiikki elää värikästä nousukauttaan, eikä nuoren toimittajanalun elämästä puutu alkoholinhuuruisia bileitä, jännittäviä keikkareportaaseja tai ensimmäisen oman kämpän tuomaa huumaavaa vapauden tunnetta, vaikka ikävä kalvaakin sydämessä – John on kiireinen uransa kanssa, eikä edes ole antanut kunnollista merkkiä tunteistaan vuosiin.

Perusluonteeltaan kekseliäs ja omapäinen Johanna ei kuitenkaan jää toimettomana odottelemaan kiertueita urakoivan Johnin harvoja puheluita. Oma ura musiikkitoimittajana ja -kolumnistina alkaa ottaa tuulta alleen, ja Johannan työelämässä käyttämä alter ego Dolly Wilde alkaa olla tunnistettava hahmo Lontoon yöelämässä. Nuorena ja seksuaalisesti aktiivisena naisena ei kuitenkaan ole yksinkertaista elää konservatiivisten miesten täyttämässä musiikkimaailmassa. Johannan työpaikka, sovinistinen D&ME -musiikkilehden toimitus, saa hänet kyseenalaistamaan paitsi uravalintansa, myös pätevyytensä kerta toisensa jälkeen. Suurimmat ongelmat alkavat kuitenkin vasta, kun Johanna sattuman kaupalla törmää suosionsa huipulla viilettävään nuoreen koomikkoon, Jerry Sharpiin. Mies osoittautuu yhteisen yön myötä häikäilemättömäksi ja itsekkääksi kiristäjäksi, joka ei kunnioita Johannan rajoja pätkääkään.

Pian käy kuitenkin ilmi, että Jerry Sharpin seksuaaliset väärinkäytökset eivät ole harvinaisuus, vaan samanlaisia kokemuksia läpikäyneitä nuoria naisia löytyy suorastaan laumoittain Lontoon musiikkiskenestä. Johanna ymmärtää, ettei huono käytös ole heidän vikansa, vaan nyt olisi aika toimia vääryyksien osoittamiseksi. Häpeä omista kurjista kokemuksista ei oivalluksen jälkeenkään hellitä helpolla, mutta hyvien ystävien – kuten ylikiltin musiikkituottaja Zeen ja yläluokkaista taustaansa pakoilevan, eksentrisen feministirokkari Suzanne Banksin – avulla vyyhti alkaa hiljalleen selvitä parhain päin. (Erityisesti sitten, kun kiireinen Johnkin ehtii takaisin Lontooseen ystävänsä tueksi.)

Moran kirjoittaa hyvin räväkällä ja värikkäällä tyylillä: kirosanoja, tarkoituksellisesti alatyylisiä ilmauksia ja suorasukaisia seksikuvauksia suorastaan ripotellaan jokaiseen väliin. Pohjimmiltaan tulkitsen tarinan olevan Johannan kasvutarina itseään arvostavaksi naiseksi, joka ei määritä arvoaan häntä ympäröivien miesten mielipiteiden mukaan ja osaa vaatia arvoistaan kohtelua. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja sukupuolten välinen tasa-arvo eivät ole tavallisimpia chick litin teemoja, mutta tässä kirjassa koko tarina rakennetaan niiden varaan.

Tärkeä sanoma itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä jää kuitenkin kaikenlaisen sekoilun ja turhilta tuntuvien monologien alle: esimerkiksi Johannan kämpän nurkkiin hetkeksi aviokriisiä pakeneva, pössyttelevä ja perinteisellä nuortenkirjallisuuden tavalla nolo isä ja monet muut sivuhenkilöt ja -juonet olivat mielestäni kovin väsyneitä. Päällimmäiseksi tunteekseni kirjan lukemisen jälkeen jäikin pettymys. Kirjaa mainostetaan hauskana ja terävänä teoksena, mutta itse koin sen kaikessa suorastaan päälle liimatussa räävittömyydessään jopa tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Moneen huumori on kuitenkin uponnut, ja jos ei muuta, tämän viihteellisen kirjan ansioiksi luetaan helppolukuisuus, #metoo-aikakaudella edelleen ajankohtaiset teemat ja sen sisältämä ilahduttava, jopa epätodennäköinen rakkaustarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 32/50
Kohta 12: Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Riina Mattila: Järistyksiä

Kotikaupungissani pidettiin visusti huoli, että minulle oikealta tuntuviin asioihin läimäistiin häpeäleima. Se kirveli hehkuvana otsassa ja naulasi sanat vatsan pohjalle. Väärät vaatteet, boom, väärät sanat väärässä paikassa, boom, epätavallinen käytös tyttöjen seurassa, boom, HÄPEÄ. Ensimmäisen muistan parhaiten, sillä lapsuuden epäreiluudet ovat niitä, jotka sulautuvat selkärankaan kiinni ja vihlovat aina, kun jotain uutta ja ikävää tapahtuu.

psx_20191125_1755562443143273861577024.jpg

Riina Mattilan esikoisromaani Järistyksiä (WSOY 2018) kertoo aikuistumisen kynnyksellä koetuista, elämää järisyttävistä kokemuksista: kaiken tieltään pyyhkivästä ensirakkaudesta, oman identiteetin rakentamisesta sekä lapsuudenperheestä ja pienen kylän kirjoittamattomista säännöistä vapautumisesta. Lukioikäinen Eelia ei koskaan ole tuntenut oloaan täysin tytöksi tai pojaksi, vaan on joutunut venymään suuntaan ja toiseen konservatiivisten vanhempiensa asenteiden ikeen alla. Muutto toiselle paikkakunnalle taidelukioon ja sen asuntolaan saa nuoren elämän totutuilta raiteiltaan: yhtäkkiä Eelialla on vapaus hengittää, olla ja toimia kuten itsestä oikealta tuntuu. Ensin muutos vanhaan tuntuu vaikealta ja tunnelukot puskevat pintaan, mutta lopulta itsensä kuunteleminen avaa tien sellaiseen tasapainoon ja onneen, josta ennen on voinut vain haaveilla.

Mattilan kirja on kauniin rakkaustarinan lisäksi tärkeä teksti erilaisuuden ja hyväksymisen puolesta. Sisäisesti vahva mutta ulkoa arka Eelia ei koskaan ole saanut olla oma itsensä kotonaan, sillä vanhemmat ovat tehneet selväksi, ettei heidän tahtoaan ja perheidylliään sovi sotkea erilaisuudella. Kun täysin vääränlaista tytön roolia on joutunut esittämään tarpeeksi pitkään, Eelia on muuttunut vetäytyväksi ja fyysisesti palelevaksi ongelmakeräksi, joka ei voi uskoa saavansa koskaan hyväksyntää. Niin asianlaita oikeastaan onkin: pieni kaupunki pienine piireineen arvostaa tavallisuutta ja keskivertoisuutta enemmän kuin mitään muuta, ja kaikki siitä poikkeava leimataan uhkaavaksi ja vääräksi. Ihmeekseen Eelia pääsee vanhempiensa luvalla opiskelemaan pitkän junamatkan päähän taidelukio Vällyyn, ja siellä hän alkaa sisäistää kokemiaan vääryyksiä.

Taidelukiossa ympärillä onkin yhtäkkiä kaikilla tavoilla erilaisten nuorten joukkio – ja mikä Eeliasta kummallisinta, erilaisuus ei uudessa joukossa olekaan paha asia. Hiljalleen hänen pelokkaan kuorensa onnistuu rikkomaan huonekaveri, myöskin omalla tavallaan stereotyyppisestä naiskuvasta eroava Karhu, josta tulee Eelialle itsenäisen ajattelun ja uskaltamisen esikuva. Eelia alkaa hiljalleen tajuta, etteivät kaikki ajattele samoin kuin kotikaupungin ihmiset; maailmassa on kuin onkin paikkoja, joissa on sallittua olla oma itsensä. Esiin kuohuvat paitsi helpotus ja arka hymy, myös ristiriitaiset tuntemukset vanhempia ja kotikaupunkia kohtaan.

Kuitenkin vasta toisena opiskeluvuonna maailmaa tuntuu lopullisesti järisevän pois paikoiltaan: iloinen ja elämää pulppuava Isla koskettaa Eeliassa jotakin sellaista, jota hän ei koskaan ennen ole tuntenut. Nuoret lähentyvät päivä päivältä, ja tämä nuoren ystävyyden muuttuminen syväksi ja parantavaksi rakkaudeksi onkin kirjan koskettavinta ja parasta antia. Ensirakkauden jälkeen mikään ei ole kuin ennen, ja sen saavat tuta paitsi Eelian omat menneisyyden haamut, myös perhe- ja ystävyyssuhteet.

Toisaalta teos on kirjoitettu perinteisen kauniilla ja (välillä omaan makuun arkikerronnan keskellä turhankin) runolliseksi yltyvällä kirjakielellä, mutta dialogissa mukaan mahtuu myös teini-ikäisten alatyylistä vitsailua ja kiroilua. Muutaman kerran näiden rekistereiden välinen suuri kontrasti sai minut keskittymään itse tarinan sijaan kirjailijan tyylillisiin valintoihin, mutta kirja ei olisi yhtä osuva kokonaisuus ilmankaan. Kirosanoilla on tärkeä tehtävänsä hahmojen yleisen nuoren hermostuneisuuden peittelijänä ja vaikeiden aiheiden keventäjänä, eikä suloinen rakastumisen tunne välittyisi luihin ja ytimiin ilman polveilevia virkkeitä.

Järistyksiä on teemoiltaan erittäin tärkeä ja ajankohtainen nuortenkirja, johon aivan jokainen voi samastua herkästi ja värikkäästi maalaillun ensi-ihastumisen ja sen herättämien tilanteiden upean kuvauksen ansiosta. Nopealukuinen kirja sopii nuorten lisäksi mainiosti myös aikuisille: tarjolla ei ole teinidraamaa loputtomine ihmissuhdeongelmineen, vaan tiukkaa asiaa identiteetin rakentumisesta, lapsuudenkokemusten merkityksestä itsetunnolle ja omien rajojen löytämisestä.
***

Helmet-lukuhaasteen kirja 31/50
Kohta 46: Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Meitä tyttäriä piti ohjata ja pakottaa elämään suurennuslasin alla. Pojat olivat poikia, he saivat nauraa, juosta ja olla vapaita. Pojista tuli miehiä avioliitossa, minun sukupuolestani ei tullut koskaan naisia. Olimme tyttäriä, äitejä ja isoäitejä.
Miehet olivat ihmisiä. Heidän syntinsä johtui lihan himosta, jota me tyttäret jollain kummallisella tavalla eritimme. Olin kysynyt isältä, mitä lihaa tarkoitettiin. Olin haistellut itseäni, äitiäni ja siskoani ja yrittänyt eritellä synnin tuoksun. Läps! Minun poskeni punoitti.

Essi Ihosen esikoisromaani Ainoa taivas kertoo 17-vuotiaan Ainon rankan mutta toiveikkaan tarinan aikuistumisesta ja konservatiivisesta uskonyhteisöstä irtautumisesta. Ylioppilaskirjoitusten, tulevan opintoalan ja muiden tulevaisuudensuunnitelmien sijaan eniten tilaa Ainon mielessä vievät pelottavat ajatukset heti täysi-ikäisyyden kynnyksellä vääjäämättä koittavista velvollisuuksista: avioliitosta, raskauksien sarjasta ja oman tahdon piilottamisesta. Ihonen kuvaa hienosti nuoren, naiseksi hiljalleen kasvavan tytön ristiriitaa kahden maailman välissä: toisaalta halu kuulua seurakuntaan ja olla hyväksytty on valtava, mutta toisaalta Aino ei saa vanhempiensa ylenkatsomia itsenäisiä ajatuksia yliopistohaaveineen pois mielestään. Ainoa taivas luokitellaan nuortenkirjallisuudeksi, mutta vaikeiden ja syvällisten aiheidensa ansiosta tarina ei tunnu kevyeltä aikuisellekaan lukijalle.

Tarinan päähenkilö Aino on kolmilapsisen esikoislestadiolaisen perheen 17-vuotias kuopus. Hänen isänsä on ankara, tuplasti vaimoaan vanhempi mies, joka kostaa henkilökohtaisia pettymyksiään jälkikasvulleen: kotona kirjaimellisesti eletään Herran nuhteessa, ja jokainen käsky perustellaan julmalta tuntuvan Jumalan tahdolla ja sukupuolten eroilla. Kirjan alussa Ainon elämä on monella tapaa merkittävässä käännekohdassa: lukiossa täytyy alkaa tehdä tulevaisuutta koskevia päätöksiä ylioppilaskirjoitusten myötä. Ainon vuotta vanhempi sisko ja paras ystävä, Suvi, on menossa naimisiin ja muuttamassa kotoa, jättäen Ainon kolmisin etäisten ja ankarien vanhempien kanssa. Isoimman mullistuksen aiheuttaa kuitenkin etäisesti seurakunnasta tuttu, muutamia vuosia vanhempi Armo: pitkään yksinäisyydestä ja vierauden tunteesta kärsinyt Aino saa vihdoin maistaa yhteenkuuluvuuden ja normaaliuden tunnetta, kun nuorimies kosii häntä. Aina auktoriteetteja uskollisesti totellut tyttö ei uskalla kieltäytyä avioliitosta, vaikka naimisiinmeno tarkoittaakin yhteisön sosiaalisten sääntöjen mukaan opiskelu- ja työhaaveista luopumista: naisten koulutukselle ei nähdä arvoa ehkäisykiellosta seuraavan raskaus- ja lastenkasvatuskierteen vuoksi.

Hetken aikaa asiat sujuvat paremmin kuin aikoihin: vanhemmat ja muut seurakuntalaiset tuntuvat yhtäkkiä suopeammilta tulevaa morsianta kohtaan, ja ensimmäisiä kertoja Aino pääsee mukaan muiden tyttöjen sisäpiireihin. Kuukausien vieriessä, täysi-ikäisyyden lähestyessä ja hääpäivän häämöttäessä aina uskontonsa oppeja kyseenalaistanut Aino alkaa käydä tavallistakin levottomammaksi: miksi hän toimii, kuten muut häneltä odottavat, eikä kuten itse haluaisi? Miksi tuntuu pienemmältä pahalta pettää omat toiveensa kuin joukon lähes tuntemattomia seurakuntalaisia? Miksi olisi väärin haluta erilaisia asioita kuin vanhempansa? Nuori nainen joutuu käymään perustavanlaisia kysymyksiä läpi salaa muilta, valtavan paineen ja painostuksen alla. Kun kysymyksiä alkaa olla enemmän kuin vastauksia ja mielenterveys rakoilla, Aino saa tuekseen liikkeestä irrottautuneen isoveljensä Valon. Erityisesti tämän liikkeen ulkopuolinen vaimo Leeni käy erityisen tärkeäksi mentoriksi omien rajojen ja oikeuksien hahmottamisessa.

Ihonen kuvaa hienosti hyvin autoritaarisen isän ja lähipiirin puristuksessa kasvaneen tytön kamppailua henkisestä elintilastaan. Aikuisuuden kynnyksellä alkaa hahmottaa lapsuuttaankin paremmin, ja Aino alkaakin ensimmäistä kertaa kokea suurta pettymystä ja jopa suuttumusta vanhempiensa empatian, tuen ja rakkauden puutteeseen. Vuosikausia jatkunut pelolla hallitseminen on jättänyt jälkensä, eikä lopullisten päätösten – niiden itselle oikeidenkaan – tekeminen ole helppoa. Onnekseen Ainolla on tukenaan välittäviä läheisiä, jotka auttavat parhaansa mukaan kohti oman itsensä löytämistä.

Ainoa taivas on mielenkiintoinen ja hienosti monenlaisia vaikeita tunteita välittävä kirja. Itsekin esikoislestadiolaisen taustan omaava Ihonen osaa pukea Ainon henkisen kamppailun ja kasvun sanoiksi selkeällä ja helppolukuisella, mutta silti erittäin koskettavalla tavalla. Väitän, että aiheestaan huolimatta jokainen voi samastua päähenkilöön, sillä kirjan perimmäinen teema – aikuistuminen ja oman tahtonsa löytäminen – on jokaiselle tuttu, harvalla täysin ilman haasteita. Viime vuonna ilmestynyt kirja on myös erittäin ajankohtainen, sillä Ainon tarina nostaa vahvasti esille myös sukupuolten välisen tasa-arvon tärkeyden. Kiihkottomasti kuvattu tarina jää mieleen ja pakottaa lukemaan pikaisesti loppuun.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 13: Kotimainen lasten- tai nuortenkirja

John Green: Teoria Katherinesta

Hassan nousi ja vakavoitui äkkiä. »Mikä tässä nyt tarkasti ottaen on ongelmana?»
»Ongelma on se, että Katherine jätti minut. Se että olen yksin. Voi luoja, olen taas yksin. Eikä siinä kaikki: olen myös täydellinen luuseri, jos et ole sattunut huomaamaan. Olen mennyttä kalua, entinen. Katherine XIX:n entinen poikaystävä. Entinen lahjakkuus. Entinen lupaus. Nykyinen paska.»
Kuten Colin oli selittänyt Hassanille lukemattomia kertoja: sanat lahjakkuus ja nero tarkoittavat täysin eri asioita.
Lahjakkuudet oppivat hyvin nopeasti sen, minkä muut ovat valmiiksi selvittäneet: nerot keksivät sen, mitä kukaan ennen heitä ei ole oivaltanut. Lahjakkuudet oppivat; nerot toimivat. Suurimmasta osasta ihmelapsia ei tule aikuisia neroja. Colin oli melko varma siitä, että kuului kovaonniseen enemmistöön.

img_20190107_1254454566823516428633169.jpgYhdysvaltalainen kirjailija John Green on tullut suurelle yleisölle tutuksi erityisesti Tähtiin kirjoitettu virhe -menestysromaanillaan (alk. The Fault in Our Stars, 2012; suom. Helene Bützow, WSOY 2013), josta muokattiin myös hittielokuva muutamia vuosia sitten. Greenin tuotanto luokitellaan yleensä nuortenkirjallisuudeksi tai niin sanotuksi YA-kirjallisuudeksi (lyhenne tulee englanninkielisistä sanoista young adult), eikä kirjailijan toinen teos, Teoria Katherinesta (alk. An Abundance of Katherines, 2006; suom. Helene Bützow, WSOY 2016), ole poikkeus.

Pääosassa on high schoolin päättötodistuksen juuri saanut Colin Singleton, ihmelapsi ja kävelevä tietosanakirja, jolla on identiteettikriisi ja murtunut mieli. Nuorimies haluaisi olla jotain suurta ja merkittävää, mutta on toistaiseksi vain loistanut koulussa, voittanut television tietokilpailun ja tullut Katherine-nimisten tyttöjen jättämäksi. Nyt koulu on loppu, ja tulevaisuus tuntuu harmaalta.

Ajankohtaisin syy suruun on kuitenkin se, että Colin on juuri tullut tyttöystävänsä Katherine XIX:n jättämäksi. Pakkomielteen kehittänyt Colin on seurustellut vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa, ja viimeisin tapaus oli jo yhdeksästoista samaa nimeä kantanut seurustelukumppani. Nuoresta iästä johtuen useimmat suhteet ovat olleet lähinnä leikkiä, mutta juuri aikuisuuden kynnyksellä tullut ero masentaa pojan täysin. Jotta kesäloma ei menisi vain murehtiessa, Colinin paras ystävä Hassan yllyttää hänet mukaansa keskilänteen suuntaavalle roadtripille. Vanhempien suostuttelun jälkeen pojat ampaisevat matkaan tehtävänään paitsi saada uutta potkua Coliniin, löytää Hassanille kesäksi työpaikka tai ainakin motivaatiota jatko-opintoihin. Tennesseessä päämäärätön ajelu saa loppunsa, kun tienviitta mainostaa Gutshotin pikkukaupungin paikallisena nähtävyytenä arkkiherttua Franz Ferdinandin hautaa. Historian kuin omat taskunsa tuntevat nuoret miehet eivät hetkeäkään usko haudan aitouteen, mutta road tripin hengessä mikä tahansa nähtävyys kelpaa elämykseksi.

Kuten pojat uumoilivatkin, hauta ei ole aito, mutta sillä vierailun kautta he pääsevät osaksi koko kesän mittaista seikkailua. Hautanähtävyyden omistaa paikallinen tehtaanomistaja Hollis Wells, joka asuu tyttärensä Lindseyn kanssa suuressa vaaleanpunaisessa kartanossa. Pojat saavat Hollisilta pestin Gutshotin paikallishistorian keräilijöinä ja majapaikan hänen talostaan, ja hetken kaikki tuntuu rullaavan hyvin: vanhemmat voivat olla rauhallisin mielin kun pojilla on työpaikka, eivätkä Katherinetkaan kummittele Colinin mielessä enää aivan yhtä paljon. Paikallisia mekaanisesti haastatellessa Colinin mielessä on jopa tilaa hänen tulevalle läpimurrolleen: teoria ja matemaattinen kaava Katherineista ja Colineista eli jättäjistä ja jätetyistä alkaa hiljalleen muovautua.

Pienuudestaan huolimatta Gutshotin kaupunki tarjoaa paljon häiriötekijöitä akateemiselle ajattelutyölle. Hollis on armoton pomo, joka pitää tarkkaan huolen siitä, että pojat työskentelevät minuutilleen oikean ajan. Toisaalta naisen tekemiset alkavat herättää epäilyksiä, ja totuus tehtaasta on tutkittava… Pahemmin Colinin ajatuksenjuoksua sotkevat kuitenkin ihmissuhteet. Hassan alkaa yhtäkkiä islamilaisen vakaumuksensa vastaisesti seurustella (huolestuttavaa!), Hollisin tytär Lindsey osoittautuu ulkokuortaan fiksummaksi ja kiinnostavammaksi (vielä huolestuttavampaa!) ja ennen kuin poika huomaakaan, Lindsey ja hän jakavat salaisuuksia, joita tyttö ei jaa edes poikaystävänsä – joka myöskin sattuu olemaan Colin – kanssa (huolestuttavinta!). Onkin selvää, ettei kesästä Gutshotissa selvitä ilman välienselvittelyjä suuntaan ja toiseen. Niiden lopulta selvittyä elämä näyttää Colinista jotenkin kummalla tavalla erilaiselta – ahdistus omasta riittävyydestä on kadonnut ja nuori aikuisuus kolkuttelee kutkuttavina mahdollisuuksina ovelle.

Teoria Katherinesta oli nopealukuinen ja ehdottoman sujuvasti kirjoitettu teos, mutta en saanut siitä irti niin paljon kuin kannen mainostekstien perusteella etukäteen kuvittelin. Kirja myös sisältää yllättävän paljon matematiikkaa: Colinin kuvitteellinen teoria ei olekaan pelkkää kuvitelmaa, vaan sen etenemistä pääsee lukijakin seuraamaan pitkin sivuja esiintyvinä graafeina ja pohdintoina. Kirjan lopusta löytyy vielä liitteenä kirjailijan hyvän ystävän, Chicagon yliopiston apulaisprofessori Daniel Bissin yksityiskohtainen mutta populaari selitys rakkaussuhteiden kaavasta ja toiminnasta, jonka hän kirjaan loi Greenin pyynnöstä.

Otollisimpina kohderyhminä pitäisin äkkiseltään yläaste- tai lukioikäisiä, matematiikasta kiinnostuneita nuoria. Kirjan päähenkilöiden hieman kliseinen nörtteys (johon viitataan paljon) ja nuorten miesten näkökulmasta kerrottu tarina kenties etäännyttävät osan lukijoista huumorista huolimatta: esimerkiksi Hollisin tehtaan ykköstuotteeseen, tamponeihin, viitataan asiana, josta pojat eivät paljoa tiedä eivätkä ”haluakaan tietää”, ja Lindseyn ulkonäköä kuvaillaan mielestäni huomattavasti enemmän kuin Colinin ja Hassanin.

Kirja ansioituu kuitenkin monien tärkeiden asioiden esiin nostamisessa: miehillä on ulkonäköpaineita, tulevaisuus tuntuu epävarmalta lukion päätyttyä ja ihmissuhteet ovat välillä yhtä sotkua. Ilahduttavasti Hassan kuvataan aivan tavallisena tyyppinä, ja islamin usko sekä arabian kieli esitetään tuoreella tavalla: yleisnero Colin keskustelee Hassanin perheen kanssa arabiaksi – mutta vain kunnioituksesta, ei perheen englanninkielen puutteiden vuoksi – ja syrjäistä Gutshotia lähestyessään Hassan pohtii varovasti, luulevatkohan vanhat ihmiset häntä terroristiksi. Kirjan johtotähtenä voikin pitää elämän tarkoituksen pohdinnan ohella kaikenlaisten ennakkoluulojen purkamista – Colinkin pääsee lopulta yli Katherineistaan.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 25: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

En ole varmasti ainoa, jolle on esitetty kaikenlaisia ehdotuksia, enkä ainoa, joka suostuu kuuntelemaan niitä, mutta minä olen saanut myös rahaa ja voin sanoa, että olen saanut sitä aika helposti. Välillä minusta kyllä tuntuu, että flippaan, mutta kai se kuuluu tähän ikään.

img_20181211_112246785869181.jpg

Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) on WSOY:n taannoin järjestämän Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun voittajateos. 15-vuotiaan Emilian suulla kerrottu kuvaus on rohkeaa ja tärkeitä teemoja esille nostavaa nuortenkirjallisuutta, jossa asioista puhutaan nuorelle lukijakunnalle sopivan häivytetysti mutta heidän ymmärrystään aliarvioimatta. Ensimmäiset ihmissuhdekiemurat, nuoren heräävä seksuaalisuus ja yhtäkkiä idioottimaisilta tuntuvat perheenjäsenet hämmentävät, ja päähenkilö tasapainoileekin lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden harmailla raja-alueilla. Salaisuudet tyttö jakaa vielä pehmoleluille, mutta rajoja rikkoutuu teini-ikäiseen tapaan välillä liian kovaa vauhtia. Typeriksi tituleerattujen vanhempien turvaa ja rakkautta tarvitaan kuitenkin kipeästi, vaikka sitä Emilia ei heti myönnäkään.

Päähenkilö Emilia on menestyvä oppilas, kohtelias opettajien suosikki ja hyvästä, vakavaraisesta perheestä. Päällisin puolin kaikki on hyvin, mutta pinnan alla tilanne ei näytä yhtä hyvältä: vanhempien välit ovat toraisat ja epäsuhtaiset, äiti suo huomiota vain ystävilleen ja sosiaalisen median peleille ja isällä on todettu vakava sairaus. Emilian 17-vuotiaasta isoveljestä Joonastakaan ei ole enää sanottavasti seuraa, sillä murrosikäisillä sisaruksilla on omat menonsa ja kaveriporukkansa. Lisäksi Emilian paras ystävä Lila alkaa toimia epäluotettavasti ja holtittomasti. Onko siis ihme, että kun epävarma ja yksinäiseksi itsensä kokeva Emilia alkaa saada mairittelevia kommentteja someen lisäämiinsä kuviin, kynnys kommentoijien tapaamiselle ei ole enää korkealla?

Valitettavasti valokuviin kommentteja lisäävät pojat eivät olekaan poikia, vaan aikuisia miehiä erilaisine motiiveineen. Yksi kehuu Emiliaa maasta taivaisiin ja haluaa tehdä tästä mallin valokuvaajan ”ammattitaidollaan”, toinen haluaa nuoren tytön seuraa, kolmas jotain muuta. Huomio tuntuu samaan aikaan todella hyvältä ja todella väärältä, mutta ristiriitaisista tunteistaan huolimatta Emilia tapaa kosiskelijoitaan kerta toisensa jälkeen. Tyttö ei koe, että hänellä olisi mitään menetettävää: hänestä on jännittävää, kun miehet pitävät häntä kauniina, ostelevat hänelle vaatteita ja tarjoavat kenties ruokaa ja alkoholia. Lisäksi, jokainen hänen tapaamansa mies antaa hänelle rahaa puhtaasti hänen ajastaan – mikä voisi mennä pieleen?

Pitkään Emilia ajattelee olevansa tilanteen herra, mutta hiljalleen vastikkeettomat huomionosoitukset ja kehut alkavat vaihtua pyynnöiksi ja vaatimuksiksi. Jatkuva paha olo ja häpeä seuraavat tyttöä: mitä jos joku pääsisi selville hänen salaisuudestaan? Kaverisuhde ihanan ja kiltin luokkakaveri Santerin kanssa vaihtuu seurusteluksi, mutta samaan aikaan huomioon ja rahaan koukuttunut Emilia lisäilee kuviaan yhä uusille, entistä epäilyttävämmille sivustoille. Lopulta noidankehäksi kehkeytynyt kupla puhkeaa, ja salaisuuden paljastumisen häpeä sulaa helpotuksen ja rakkauden janon tieltä.

Pehmolelutytön teemat eivät siis ole sieltä keveimmästä päästä, ja joissain kohti kirjaa pohdinkin, minkä ikäisille kirjaa uskaltaisi suositella. Toisaalta verkossa väärin motiivein tehdyt yhteydenotot ja sen kautta mahdollistuvat seksuaalirikokset ovat tälläkin hetkellä tapetilla maan laajuisesti; vaikka se hurjalta tuntuukin, aihe tuskin on uusi ja tuntematon monellekaan teini-ikäiselle. Lisäksi Behmin kirja käsittelee teemaa hyvin viisaasti: vaikka Emilia ei osaakaan asettaa rajojaan, kirjassa ei mässäillä kauheilla tilanteilla ja päähenkilö tutkailee valintojaan ja ajatuksiaan analyyttisesti, jopa etäännytetysti. Ahdistusta kirjan erilaiset kohtaamiset kyllä herättävät aikuisessakin lukijassa, mutta päähenkilö selviää ehjänä – hämmentyneenä ja säikähtäneenä kenties, mutta aivan peruuttamattomia asioita ei tapahdu.

Vaikuttavinta kirjassa kenties onkin juuri peruuttamattomuuden pelottava läheisyys, joka väistetään vain täpärästi. Emilian toiminta on täynnä riskejä ja vaaroja, mutta hänen motiivinsa ovat samaan aikaan ymmärrettäviä: onhan hän vasta 15-vuotias, jonka ei kuuluisi törmätä maailmaan, johon miesten kommentit hänet tutustuttavat. Tässä tarinassa loppu on kuitenkin onnellinen: aikuiset puuttuvat tilanteeseen, kun nuori ei enää siihen itse kykene, ja etäisiltä tuntuneet vanhemmatkin osoittavat, ettei rakkaus hiljalleen aikuistuvaan lapseen ole kadonnut mihinkään.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta