J. S. Meresmaa: Dodo

Okei, on myönnettävä.
Mun Dodo ei ole dodo.
Se on Dodo Mauritius,
koska jostain syystä se sopii sille.

Eläinten nimeämisessä on sellanen juttu,
että vaikka kuinka päättäis antaa
jonkin järkevän nimen,
niistä kuitenkin tulee

lutusia puppeleita
pööpejä rontteja
hönttösiä ruppanoita
toopeja pullukoita
löllyköitä pällyköitä

Kai se on merkki rakkaudesta

– tai sitten vallasta.


Nuoruuden ensimmäiset seurustelusuhteet, seksuaali-identiteetin etsintä ja iän myötä monimutkaisemmiksi käyvät suhteet vanhempien kanssa. J. S. Meresmaan säeromaani Dodo (Myllylahti 2020) kertoo nuoren elämän kipukohdista ja kasvunpaikoista realistisesti, mutta fantasian lisämausteita kaihtamatta. Painavia aiheita tasapainottaa säkeittäin etenevä kerronta, joka tuo tarpeellista keveyttä ja ilmavuutta kerrontaan: rivinväleihin mahtuu perusproosaa runsaammin retorisia kysymyksiä ja ilmaan heitettyjä huomioita maailmanmenosta lukijan pureskeltavaksi.

Päähenkilö Iinan arkeen kuuluvat lukio-opintojen tuskailun lisäksi poikaystävä Tuukka, paras ystävä Sara, vähän ärsyttävä yksinhuoltajaäiti ja etäiseksi jäänyt, alkoholismista vihdoin toipunut isä, mutta myös yksi sukupuuttoon kuollut (mutta ilmielävä) dodo – nimeltään Dodo. Iina ja Tuukka pelastivat emotta jääneen linnun mystiseltä hylätyltä kaivokselta pienenä ja sulattomana. Lintu herätti nuorten sympatiat, ja koska kolme vuotta Iinaa vanhempi Tuukka asui kätevästi omillaan tätinsä omistamassa asunnossa, lintu päätettiin säilöä sinne.

Tarinan nykyhetkessä on kuitenkin ilmennyt isohko ongelma: villi luonto ei sopeudu tai kuulu sisätiloihin, ja Tuukan kämppä on raadeltu lattiasta kattoon. Dodo ei ole paha – se ei vain ymmärrä terävien kynsiensä voimaa, edes Iinan hartialle istahtaessaan ja sitä pahoin kynsiessään. Salaisuutta alkaa olla jatkuvasti vaikeampi pitää, ja tytön vaatteet muuttuvat verivanojen piilottelemiseksi mustiksi.

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Dodo ei suinkaan ole Iinan ainoa huolenaihe. Tuukan jo ennestään tuttu masennus on nostanut jälleen päätään, eikä se tällä kertaa ole helpottamassa ilman ulkopuolista apua. Henkilökohtaisen elämän stressi näkyy lukio-opinnoissa poissaoloina ja huonoina arvosanoina, ja äitikin alkaa hiiltyä rehtorin vakavan sävyisistä yhteydenotoista. Dodo innoittamana Iina haluaisi opiskella yliopistossa eläinten käyttäytymistä, mutta ennen sen toteutumista edessä on valtava määrä pänttäämistä ja selviytymistä.

Iinan tarkkaan koreografioitu arki Dodon, äitin, Tuukan ja Saran osoitteiden välillä kuitenkin romahtaa, kun äiti ilmoittaa päättäneensä lähettää hänet isänsä luo maalle. Siellä Iina voisi tehdä ryhtiliikkeen opintojen suhteen ja muodostaa henkilökohtaisen suhteen jo vuosia sitten lähteneeseen isäänsä, mutta tyttöä itseään ajatus lähinnä kauhistuttaa: entä estoitta riehuva ja ruokkimista vaativa Dodo? Entä heikossa kunnossa oleva Tuukka? Entä Sara, jota ajatellessa oli juuri alkanut syntyä uusia ja odottamattomia tunteita?

Meresmaa on luonut Iinan ympärille mielenkiintoisen henkilögallerian, jonka avulla nopealukuiseen romaaniin saadaan mahdutettua hurja määrä isoja teemoja. Vanhempien avioero ja isän alkoholismi saavat vain vähän palstatilaa, pysytellen lähinnä tarinan lähtökohtia rakentavana taustatarinana. Sen sijaan poikaystävä-Tuukan masennus (ja siitä nouseminen) sekä tarinan edetessä yhä suurempaan rooliin pääsevä seksuaalisuuden pohdinta käsitellään tuoreen tuntuisella otteella, pohdiskellen ja ymmärtävästi, nuoren tasolta. Huumori limittyy hienosti kulloinkin vallitsevan kohtauksen tunnelman sävyihin, jotka vakavien aiheiden vuoksi ovatkin tummia:

– Miks sä oot mun kanssa, Tuukka kysyy.
– Mä en oo mitään. Pelkkää paskaa.
Musta aukko, joka vaan vetää sut sen syövereihin.

– No ensinnäkin, mä vastaan,
– mustat aukot on ihan vitun siistejä.
Ja toiseks, paska on lannotetta.

Romaanin ehdoton valtti onkin sen ajankohtaisuus: minäkertojana toimiva Iina käyttää netistä ja somesta tuttua rentoa puhekieltä, mutta ennen kaikkea kirjan kantavat teemat ovat relevantteja tämän päivän nuorille. Voisi kuvitella, että kirjan mahdollinen kohderyhmä, yläaste- ja lukioikäiset nuoret, löytää teoksesta runsaasti tarttumapintaa arkeensa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 46: Kirjassa on sauna

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

En mä suoranaisesti vihaa koulua, en mä oo mikään nuori kapinallinen niin ku Taala. En mä oo koskaan haistattanu paskaa kellekään opelle, musta se on törkeen lapsellista varsinki jos kyseessä on naisope. Mä vaan oon passiivinen ja naureskelen salaa. Jostain syystä mä herätän opettajien sympatiat. Se on sellanen ovela konsti. Sijaiset on taas eri juttu, sillon saatan mäki alkaa irrotteleen. On aina sellanen kumma vallantunne ku sijaisenkäppänä naukuu luokan edessä ja yrittää saada jotain aikaan.

Kuva: Otava


Voisi kuvitella, ettei pitkälti yli 30 vuotta sitten kirjoitettu nuortenkirja pystyisi enää kuvaamaan uskottavasti nuorten kokemusmaailmaa. Anna-Leena Härkösen palkittu esikoisromaani Häräntappoase (Otava, 1984) on kuitenkin ikääntynyt hämmästyttävän hienosti; pienet yksityiskohdat paljastavat ikää jo karttuneen, mutta teoksen perustukset ovat edelleen tukevasti kiinni teini-ikäisyyden ytimessä. Kenties yksi syy edelleen yllättävän ajankohtaiselta ja realistiselta tuntuvalle kuvaukselle on sen syntytapa; Härkönen kirjoitti teoksen 17-vuotiaana ja onnistui tallettamaan siihen vastustamattoman yhdistelmän nuoruuden uhoa, angstia, kiihkoa ja epävarmuutta. Kun tunnepalettiin vielä yhdistää juonen, joka sisältää epäloogisen epäreilut vanhemmat, uuteen porukkaan sulautumisen ja ensirakkauden, löytänee jokainen lukija samastumispintaa vielä vuosia tästä eteenpäinkin.

Tarina alkaa, kun vaasalainen kaupunkilaispoika Alpo Korva (tuttujen kesken vain Allu) joutuu yllättävien sattumien kautta kesätöihin keskelle ei-mitään: kaukaiset sukulaiset palkkaavat hänet pojan omia mielipiteitä kyselemättä avuksi heinätöihin. Lähtö tuntemattomaan Torvenkylään ei vastaa lainkaan kulmakunnan 16-vuotiaan koviksen alkuperäisiä kesäsuunnitelmia, mutta vaihtoehtoja ei ole – ennen kuin Allu huomaakaan, hän toivoo hikisellä pellolla kuolemaa toisen apupojan, Rutasen, ahkeroidessa vieressä kuin vanha tekijä. Maalaispitäjä alkaa kuitenkin tuntua hurjasti kiinnostavammalta, kun Allu tapaa kylän kiinnostavimman tytön, Kerttu Hurmeen. Vanhempiaan vastaan kapinoiva, boheemi ja erikoinenkin tyttö saa Allun tuntemaan jotakin täysin ennen kokematonta, ja pian nuoret vetävät toisensa keskelle ensimmäisen rakkauden monimutkaisia kiemuroita. Maalaiskylässä kun ollaan, suhdekuvioon sekaantuu pian yksi jos toinenkin tuttu kasvo, sillä mikään ei pysy kauaa salassa.

Häräntappoase tuntuu erityiseltä nuortenkirjalta, eikä ole syyttä klassikko. Sen sujuvan ja yhtä aikaa ihastuttavan ja vihastuttavan minäkertojan itsetietoisesta kerronnasta nauttii aikuinenkin. Erityistä painoarvoa annan teoksen rouhealle ja autenttiselle tekstille juuri nuorten lukijoiden vuoksi: kirjasta puuttuu kaikki päälle liimattu katu-uskottavuus, laskelmointi ja vaivoin piiloteltu kantaaottavuus; teinit tekevät typeryyksiä, koska voivat tai haluavat, eivät vain suurten sisäisten ristiriitojen tai traumojen riivaamina. Allun ajatukset ja yllätykselliset valinnat tuntuvat juuri epäloogisuutensa vuoksi aidoilta. Tarina ei huipennu suureen opetukseen: elämä vain kulkee armotta eteenpäin, menipä se päähenkilön toiveiden ja edun mukaisesti tai ei. Kirja tuntuu tuoreelta tuulahdukselta vuosikymmentenkin jälkeen, ja uskon erityisesti nuorten lukijoiden huomaavan aitouden.

Vaikka monissa kohdin kirjan ikä ei haittaa lainkaan, ajan kulumisen vaikutusta ei kuitenkaan voi kiistää. Puhekieli muuttuu, ja toisinaan hahmojen sanavalinnat tuntuvat suorastaan komediallisilta. Myös yhteiskunta ja asenteet ovat muuttuneet: kirjassa esitetään surutta melko kontroversiaaleilta tuntuvia mielipiteitä ja nimityksiä erilaisista vähemmistöistä ja ihmisryhmistä. Voi olla, että ne ovat olleet jo aikanaan tietoinen valinta teinien kapinan ja ajoittaisen törkeyden korostamiseksi, mutta nykylukijalla ne tökkäävät nopeasti silmään. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, suorastaan uniikilta tuntuva lukukokemus, joka imaisee lukijan toiseen aikaan ja paikkaan koko voimallaan. Ei olekaan ihme, että kirjasta on parhaillaan tekeillä ensi vuonna ilmestyvä tv-sovitus: Häräntappoaseen perusteemat ja voimakas kerronta eivät hevillä vanhene.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 23: Kirja on julkaistu myös selkokielellä

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Kenestäkään ei ole tullut niin nopeasti tähteä kuin ensimmäisessä Idols-tuotannossa kolmanneksi tulleesta Antti Tuiskusta. Hän oli 19-vuotias ja yhtäkkiä kaikki halusivat hänestä palasen. Tähteys oli tullut salamana, kuin ensirakkaus vuotta aikaisemmin. Antti julkaisi viisi levyä kahdessa vuodessa, sitten synkkeni.

img_20200804_1334304952470962944041236.jpg

Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into Kustannus 2019) on sisarteos vuonna 2018 ilmestyneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjalle. Konsepti on täysin sama ulkoasua ja tyyliä myöten, vaikka tekijät taustalla ovat uusia: tiivistetysti kyseessä on kokoelma lyhyitä elämäkertoja inspiroivista ihmisistä (tällä kertaa suomalaisista miehistä) eri aloilta ja erilaisista taustoista. Jokaisen minielämäkerran yhteydessä on myös hieno kuvitus tarinan päähenkilöstä, sitaatti hänen suustaan sekä tietolaatikkoon kootut perustiedot. Mikä hienointa, suurin osa kirjaan valituksi tulleista sankareista on itse ollut mukana tarinansa luomisessa.

Sankaritarinat toimivat parhaiten yksi tai muutama kerrallaan, sillä koko teoksen lukeminen alkaa tuntua toisteiselta ja hienot yksityiskohdat menevät ohi silkasta puutumisesta. Myös kohdeyleisöä silmällä pitäen pätkiminen kannattaa: maksimissaan muutaman sivun mittaiset tarinakokonaisuudet sopivat vaikkapa lasten iltasatuhetkiin.

Mielenkiintoiset sankarit varmistavat kuitenkin myös aikuisen viihtymisen kirjan äärellä: mukana on ilahduttavan monipuolinen kattaus miehiä urheilijoista poliitikoihin ja tubettajista huippumalleihin, joista tuoreimmat nimet voivat olla täysin uusiakin tuttavuuksia. Elämäkertoihin ei ole kuitenkaan valittu vain tämän hetken nimiä tai suoraan jokaisen nuoren arkipäivässä tutuksi tulleita henkilöitä, vaan monipuolisuus ja kirjan yleissivistävä vaikutus on pidetty mielessä: poliitikko ja vammaisaktivisti Kalle Könkkölä tai lastenlääkäri ja neuvolajärjestelmän luoja Arvo Ylppö tuskin tulevat vastaan TikTokissa, mutta se ei tarkoita, etteikö moni voisi heihin samastua ja heidän toimistaan inspiroitua. Sankaruus ei kirjassa olekaan synonyymi suosiolle tai julkisuudelle, vaan rohkeille ja ainutlaatuisille teoille ja elämille – kuka tahansa voi nousta esikuvaksi omilla toimillaan.

Kun kyseessä on kuvakirja, on annettava erityismaininta teoksen kuvitukselle: värikkäitä, moderneja ja huikean hienoja henkilökuvia on ollut toteuttamassa iso joukko tekijöitä. Mielenkiintoiset piirrokset tekevät kirjasta suorastaan satukirjamaisen ja todella nostavat kirjan henkilöt sankareiksi, joista janoaa tietoa – samanlaista tunnelmaa ei voisi saavuttaa valokuvilla.

Kokoelman suurin heikkous on osin sen vahvuus, aivan kuten tytöillekin suunnatussa sankariteoksessa: tekijäkaarti on hyvin monipuolinen, joten sen sivutuotteena elämäkertateksteissä on myös suurta tyylillistä vaihtelua. Jotakuta toista se ei varmaan häiritsisi lainkaan, mutta itse kaipaan tällaisessa tiettyyn muottiin rakennetussa teoksessa jatkuvuutta: nyt osa elämäkerroista on osin fiktiivisiä tuokiokuvauksia dialogeineen, osa elämäkerroista perinteisempiä ja kertojavetoisia, osassa ehditään käydä lyhyesti jopa koko elämäntarina. Nyt jäin kaipaamaan juuri perinteisempiä selontekoja nimihenkilönsä elämästä ja teoista, mutta toisaalta hieman keskeneräiseksi jäävä pätkä voi innostaa parhaimmillaan lukemaan ja selvittämään lisää – mikäs sen parempi lukuharrastuksen innoittaja lapselle tai nuorelle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Tim Marshall: Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta

Kirja saatu kustantajalta

Maa, jonka päällä elämme, on aina muovannut meitä. Se on vaikuttanut sotiin, politiikkaan ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Tämä pitää paikkansa yhtä lailla nyt kuin menneinä aikoina, jolloin muinaisten kansojen johtajat etsivät ylänköpaikkoja pystyäkseen paremmin puolustautumaan. Joet, vuoret, aavikot ja valtameret rajoittavat toisinaan hallitusten, valtionjohtajien ja yhteiskuntien vaihtoehtoja. Voitaisiin sanoa, että valtiot ovat usein maantieteensä vankeja: niitä sitovat vuorijonojen sijainti tai pääsy kaupankäyntiin soveltuville joille.

img_20200315_1447598391166227088911060.jpg

Kirja saatu kustantajalta

Pitkän linjan toimittaja ja kansainvälisen politiikan asiantuntija Tim Marshall nousi lukijoiden suosioon bestsellerillään Maantieteen vangit (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2019). Maantieteen suurta merkitystä nykypolitiikalle ja globalisaatiolle käsitellyt teos on nyt tiivistetty ja kuvitettu myös nuorempien lukijoiden sivistykseksi. On tosin sanottava, että erityisesti lapsille ja nuorille suunnattu versiointi Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta (alk. Prisoners of Geography; suom. Jaana Iso-Markku, Atena 2020) on kuitenkin niin tiivistä tavaraa, että aikuinenkin lukija sekä kertaa vanhaa että oppii paljon uutta sitä lukiessaan. Vai kuinka moni vielä muistaa maantieteen oppituntien peruina Kiinan vuoristojen ja jokien nimet ja sijainnit kartalla?

Marshallin premissi on hyvin mielenkiintoinen: valtiot ovat hänestä kautta aikain olleet maantieteensä vankeja. Fyysiset maisemat sekä valtion alueella olevat luonnonvarat ovat muotoilleet maailman runsaslukuiset kulttuurit ja poliittisen tilanteen sellaisiksi, kuin ne nyt ovat. Vaikka nykyteknologia mahdollistaa maantieteen asettamien esteiden (kuten kaupankäynnin ja sodat estävien vuoristojen) kiertämisen, maantieteen tuntemus auttaa jokaista ymmärtämään, miksi arki on eri alueilla edelleen kovin erilaista. Tämä pragmaattinen näkökulma selitetään jo kirjan alussa, mutta se tulee ilmi myös pitkin leipätekstiä: koko maailmaa käsittelevä kirja on saatu tiivistettyä 80:een sivuun, sillä kirja käsittelee vain ja ainoastaan johdannossa esiteltyä, melko poliittista näkökulmaa, eikä esimerkiksi toimi luettelona maailmankolkkien kulttuurisista eroista, maamerkeistä tai kielistä.

Ensimmäisenä kirjaa lukiessa pistää silmään tietysti Grace Eastonin ja Jessica Smithin värikäs ja sopivan viitteellinen kuvitus. Monenlaiset kuvat taustoista koristeellisiin yksityiskohtiin paitsi rytmittävät lukemista, toimivat myös mitä tärkeimmässä roolissa informaation selventäjinä ja välittäjinä – maantieteeseen keskittyvä kirja kun on luonnollisesti täynnä erilaisia karttoja. Kirjailijan alkusanojen ja alustuksen jälkeen teos jakautuu 12:een lukuun, jotka käsittelevät erikokoisia maantieteellisiä alueita. (Omiksi yksiköikseen ovat päässeet mm. Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat, mutta esimerkiksi koko Eurooppa käsitellään yhden ja saman luvun alla.) Kukin luku alkaa yksityiskohtia pursuavalla karttakuvalla, jossa riittää niin visuaalista tutkailtavaa kuin lukuisia faktoja omaksuttaviksi. Tämä mahdollistaa varmasti hyvin eri-ikäisten lasten ja nuorten lukuhetken: nuoremmat voivat keskittyä maamerkkien ja kaupunkien etsiskelyyn, kun vanhemmat (myös aikuiset!) saavat runsaasti tietoa karttaa ympäröivistä faktalaatikoista.

Kirja on jokaisen knoppitietoa rakastavan aarreaitta: en esimerkiksi tiennyt, että Amazonia ei ylitä yksikään silta, vaikka se on maailman toiseksi suurin joki(!). Teoksen fokus on tästä huolimatta suurissa linjoissa: maantieteellä selitetään niin Yhdysvaltain supervalta-asema, sotien syyt kuin tiettyjen alueiden köyhyyskin. Tämä saakin pohtimaan, mikä on kirjan tavoittelema kohderyhmä; ala-asteikäiselle, kenties vielä yläastelaisellekin tämä tuntuisi kaikkineen turhan raskaalta, sillä itsekin opin valtavasti uutta. Älä anna siis kuvituksen hämätä itseäsi tai nuortasi! Toisaalta Maapallo hallussa on kirja, jota voi varmasti lukea monin eri tavoin eri-ikäisenä.

Nykymaailman vauhtia seuratessa jää nähtäväksi, kuinka pitkään kirjan faktat pysyvät oikeina. Tämänkin kirjan kirjoittamisen ja suomeksi julkaisun välillä mm. Iso-Britannia ehti irtautua Euroopan unionista. Kaikesta huolimatta tämä erilainen karttakirja tarjoaa syvällisen katsauksen historiaan ja kurkottaa tulevaisuuteenkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50

Kohta 49: Vuonna 2020 julkaistu kirja

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Helsingin keskustassa sijaitsevassa valkeassa Presidentinlinnassa valmistauduttiin tanssiaisiin. Punatukkainen nainen katsoi itseään peilistä. Hänen nimensä oli Tarja. Tarja kohensi olkapäältä rinnan yli roikkuvaa keltaista nauhaa, jota koristivat kunniamerkit, ja katsoi että se asettui siististi. Jännitys kipristi vatsassa. Tarja emännöi juhlia ensimmäistä kertaa presidenttinä, ja se oli tärkeä ja juhlava asia.

img_20200207_1108234406676224557293632.jpg

Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama, mutta yhteensä 24:n kirjoittajan ja 41:n kuvittajan yhteinen ponnistus innostaa tavoittelemaan unelmia innostavien satujen muodossa. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus, 2018) ei ole kuitenkaan mikä tahansa satukirja, vaan esittelee kaikenikäisille lukijoille kiinnostavia elämäntarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat tähdänneet korkealle ja onnistuneet, vaikeistakin oloista huolimatta. Oman elämänsä sankarit ovat menestyneet niin politiikassa, musiikissa kuin urheilussakin, mutta ilahduttavasti mukaan ovat päässeet myös suurelle yleisölle tuntemattomammaksi jääneet rohkelikot läpi Suomen historian: naisten joukosta löytyy mm. lotta, geenitutkija, rauhankasvattaja ja useampia aktivisteja.

Konsepti on sama läpi kirjan: jokaisen naisen tarina on tiivistetty kahden sivun mittaiseen, tiiviiseen elämäkertaan tai päähenkilön elämän merkittävää hetkeä kuvaavaan tunnelmapalaan. Varsinaista tekstiä täydentävät kauniit, eri tyylein toteutetut muotokuvat sekä tiivistelmä päähenkilön titteleistä, asemista ja saavutuksista. Kirjan voi halutessaan lukaista nopeasti läpi, sillä lasten ehdoilla kirjoitetut tekstit ovat kevyitä ja kertovia. Suuret määrät samalla kaavalla rakennettuja esittelyitä käyvät kuitenkin nopeasti liian toisteisiksi, ja parhaimmillaan kirja onkin varmasti pienissä pätkissä, esimerkiksi perheen yhteisenä iltasatuna tai lyhyen lukuhetken täytteenä.

Koska kirjaa on ollut tekemässä suuri joukko, on sisällössä luonnollisesti tyylillistä vaihtelua. Osa teksteistä on selkeämmin elämäkerrallisia, mahdollisesti jo olemassa olevaan elämäkertaan tai esimerkiksi haastatteluihin perustuvia kokonaisuuksia, joissa käydään läpi kyseisen naisen elämän tarina aina lapsuudesta kuolemaan tai viimeisimpiin saavutuksiin. Osa kirjoittajista on valinnut fiktiivisemmän lähestymistavan, ja kauan sitten eläneetkin naiset saattavat saada uusia repliikkejä suuhunsa. Pituus, tarinoiden rohkaiseva tunnelma ja hyvin erilaisten suomalaisten naisten positiivinen elämänasenne (tai sen korostaminen) kuitenkin sitovat pätkät yhteen erittäin ansiokkaaksi kokoelmaksi: mukana on todella monipuolinen joukko eri alojen vaikuttajia, ja kirja onnistuu myös aikuisen lukijan helposti lähestyttävänä yleissivistäjänä. Muistaisitko sinä esimerkiksi Wivi Lönnin (ensimmäinen suomalainen nainen, joka johti omaa arkkitehtitoimistoa) tai Aurora Karamzinin (hyväntekijä, joka toi diakoniatyön Suomeen ja perusti lastenkoteja ja lastentarhoja) elämäntarinoiden pääkohdat?

Kuten otsikkokin toteaa, nämä sankaritarinat sopivat naisnäkökulmastaan huolimatta aivan jokaiselle: naiseus ei ole tämä kirjan keskiössä tai siitä nauttimisen vaatimuksena. Kirja on ennen kaikkea raikas, tosielämästä voimansa saava satukirja siitä, miten eri tavoin menestystä voi saavuttaa ja rohkeutta ilmentää: jokainen voi olla oman elämänsä sankari, kun tarttuu toimeen omalla alallaan ja uskoo itseensä. Tästä kertoo myös kirjan julkaisun joukkoistaminen: kirjoitus- ja kuvitustalkoiden lisäksi sankaritarinoiden julkaisun mahdollisti 725 mesenaattia lahjoituksineen. YK:n entisen apulaispääsihteeri Helvi Sipilän sanoin: ”En hyväksy selitystä, että jokin asia olisi mahdoton toteuttaa. Sellainen asia vie vain enemmän aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet