Juhani Aho: Yksin

Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja ett’en ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Joku hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ett’ei ijän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta, – jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään salonkiin.
Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat ja vereni värähtelevät niiden mukana.
Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen.

img_20190117_1134337715715166190051468.jpg

Juhani Ahon oman elämän käänteistäkin inspiraatiota saanut pienoisromaani Yksin (alk. 1890; luettu SKS:n alkuperäistä painosta noudatteleva painos v. 2003) kuvaa keski-ikäistyvän suomalaismiehen sydänsurujen täyteistä Pariisin matkaa. Tuttuun tapaan Aho on luova kielenkäyttäjä, joka kuvaa Pariisia kauniisti, mutta varsinainen juoni, nyyhkytarina vanhan miehen viimeisistä rukkasista, ei vakuuta ainakaan tätä nykylukijaa.

Tarinan päähenkilö on Helsingissä opiskellut mutta maalle töihin muuttanut opettajamies, joka suunnittelee lähtevänsä Pariisiin hakemaan uusia tuulia elämäänsä. Vanhaksi pojaksi jäänyt mies saapuu Helsinkiin kielikursseille hyvissä ajoin ennen matkaa, ja tulee viettäneeksi paljon aikaa pitkäaikaisen ystävänsä perheen kanssa. Samalla hän huomaa perheen nuoren tyttären Annan muuttuneen tuntemastaan lapsesta kauniiksi neidoksi – niin kauniiksi, että jo useita kertoja kihlauksista eronnut vanhempi mies alkaa unelmoida tulevaisuuttaan uusiksi. Pariisi saa odottaa, kun miehelle tarjoutuu yhä uusia mahdollisuuksia viettää aikaansa perheen kanssa.

Lopulta lähtöä ei voi enää lykätä, ja epätoivoinen mies päättää paljastaa tunteensa. Anna kuitenkin järkyttyy pahan kerran eikä suostu enää puhumaan miehen kanssa, olihan hän pitänyt miestä kuin isoveljenään. Pariisiin saavuttuaan mies kipuilee päivästä toiseen tytön vuoksi, ja jopa suuren kaupungin houkutukset näyttävät harmailta ja turhilta haaveen rinnalla. Jouluna hän saa lukea suomalaisesta sanomalehdestä nuoren ihastuksensa kihlautuneen toisen kanssa ja syöksyy varsinaiselle turmion tielle: siveellistä elämää viettänyt mies lähtee suorinta tietä Moulin Rougeen ja viettää yön siellä tapaamansa prostituoidun kanssa. Aamulla kaikki tuntuu olevan mennyttä; toivo, nuoruus, rakkaus, puhtoisuus, Anna.

Lukijana minun oli vaikea samastua päähenkilön murheen syövereihin, vaikka minä-muotoinen ja preesensissä toteutettu kerronta viekin suoraan hahmon ajatusten virtaan. Itselleni tämä kerronnallinen ratkaisu tuntui todella vaikealta, sillä sen myötä tarinan lukeminen muuttui uuvuttavaksi ja jopa turhan intensiiviseksi. Toinen tarinasta nauttimista estänyt asia oli päähenkilön ylipäätään kummallinen päähänpinttymä nuoresta Annasta, kun mies voisi ikänsä puolesta olla tytön isä. Miehen vielä nautittua tytön luottamusta luotettavana aikuisena, alkavat miehen vuodatukset ja arvailut Annan syvälle salatuista tunteista tuntua lähinnä inhottavilta. Lisäksi ihmetyttää kummallinen tekopyhyys: päähenkilön kerrotaan olleen jo useita kertoja kihloissa ja muutenkin viettäneen railakasta poikamieselämää, mutta moraalinen murtuminen (eli Moulin Rougessa käynti ja sitä seurannut yö) sälytetään Annan harteille – syytönhän tyttö on höyrähtäneen miehen tunteisiin tai tekoihin, tekee mieli huudahtaa.

Toivon, että Aho on tarkoituksella luonut päähenkilöstään kuvatunlaisen kohtalonuskoisen ja epävakaan hahmon, mutta SKS:n painoksen esipuheessa selostetut Ahon omat kosintayritykset Aino Sibeliusta kohtaan olivat yllättävän yhteneväisiä kirjan tapahtumien kanssa. Toisaalta Jyrki Nummen perusteellisessa esipuheessa valaistaan myös sitä, että Aho oli aikansa seurattu ja suosittu julkisuudenhenkilö, joka rakasti yleisön kohauttamista. Yksin hyödyntää tehokkaasti lukijoiden tirkistelynhalua; romaani sisältää tarpeeksi aineksia elävästä elämästä erilaisia tulkintoja ja arvailuja varten, mutta hahmo on kuitenkin kaukana oikeasta Ahosta. Päähenkilö noudattelee lisäksi eurooppalaisen kirjallisuuden silloisia muotivirtauksia niin Pariisin matkoineen kuin luonteenpiirteineen.

Kirjan parhaaksi anniksi nousivat itselleni sydänsurujen sijaan aikansa uusien ilmiöiden, urbaanin elämän ja kaupungistumisen, kuvaukset. 1800-luvun puolella matkailu ei tosiaan tarkoittanut viikonlopun mittaista visiittiä, vaan maailmannäyttelyn ja juuri pystytetyn Eiffel-tornin ansiosta päähenkilö todella elää kuhisevassa metropolissa hetken verran. Pienempiin mittasuhteisiin tottuneen suomalaisen kertojan silmin pariisilainen elämänmeno näyttäytyy erityisen romanttisena ja tuoreena, suorastaan vaarallisen kiehtovana. Aikalaisarvioissa (joita muuten löytyy mainio lajitelma lukemastani SKS:n painoksesta) ”pornograafilliseksi” tuomittu teos on aikansa mittapuulla rohkea, mutta nykylukijan silmissä lähinnä mielenkiintoinen sukellus vanhaan suurkaupunkielämään ja ajatuksia herättävä selonteko vanhenevan miehen hullaantumisesta. Kielenkäyttäjänä Aho ei petä tässäkään teoksessa, vaikka sisällöllisesti kirjasta en niin nauttinut.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 36: Kirjassa ollaan yksin

Juhani Aho: Helsinkiin

Antti oli aikeessa mennä kannelle. Mutta silloin tuli sisään tuo hieno tuntematon herra, joka ei ollut näyttäytynyt kannella sitten päivällisen. Hän tuli haukotellan ja kysyi hyvin veltosti, missä oltiin. Saatuaan kuulla, että oltiin Savonlinnassa, pyysi hän seltteriä bufettineidiltä, joka oli hänkin seisonut ikkunassa ja katsellut rannalle. Antista oli tuo välinpitämättömyys savonlinnalaisista niin sopivata todelliselle gentlemannille, että hän jäi hänkin salonkiin ja istuutui totinsa ääreen, noudettuaan vaan sanomalehden luettavakseen tupakkihytistä. Ja hän oli nyt mielestään jo yhtä taitava ja varma matkustaja kuin tuo tuntematon herrakin.

img_20181202_162332830461355.jpg

Juhani Ahon pienoisromaani Helsinkiin (alk. 1889; luettu ensimmäisen painoksen tekstiä noudattava painos vuodelta 1997, SKS) on nykylukijan silmissä paitsi viehättävä, myös jo hieman etääntyneeksi vanhentunut kuvaus Suomen pääkaupungin opiskelijaelämästä ja kaupungistumisesta. Tämä ”psykoloogillinen kuvaus” – kuten Aho itse kertomustaan kuvasi – pyrkii herättämään huolta ja sitä kautta parannusta moraalittomaksi villiintyneessä nuorisossa ja heidän läheisissään, mutta terveellisten elämäntapojen ja ylevien periaatteiden saarnaamisen lisäksi Helsinkiin onnistuu maalaamaan elävän kuvan ajastaan. Kuopiolaisen, hyväosaisen ja hemmotellun Antti Ljungbergin matkasta kohti Helsingin yliopisto-opintoja löytyy myös lempeyttä nuoren kiihkeää aikuistumisen paloa kohtaan, vaikka kaikki ei sujukaan aivan oppikirjan mukaan.

Teoksen rungon muodostaa ruotsinkielisen ylioppilas Antti Ljunbergin matkanteko kohti haaveiden kaupungiksi muodostunutta Helsinkiä. Tarina alkaa vauhdikkaasti Kuopion satamasta, jossa nuorukaisen perhe saattelee poikaansa kyynelten läpi matkaan. Nykylukijalle tunteellisuuden määrä tuntuu ensi alkuun kummalta, mutta tuohon aikaan matka-aikaa Kuopiosta Helsinkiin ei laskettukaan tunneissa, vaan päivissä: Antti matkaa ensin muutaman yön sisävesilaivalla Savonlinnan kautta Lappeenrantaan, ja sieltä junalla määränpäähän. Isosiskojensa ja äitinsä pilalle hemmottelema Antti ei kuitenkaan naisväen itkuista piittaa, sillä hänellä on mielessään jo isommat kuviot: jännittävä opiskelijaelämä, aikuisuus ja hieman katkera muisto pitkäaikaiselta ihastukselta saaduista rukkasista, jotka ajavat häntä nyt ylpeyden tielle. Sisaren vanhempi kihlattu Pekka asetetaan hänen valvojakseen yhteiselle matkalle kohti yliopistoa, mutta kiiltokuvamaisen hyvätapainen mies ei lukeudu Antin ystäviin, vaan hän etsiytyy nopeasti pois tämän seurasta.

Laivalla Antti lähtee heti toteuttamaan kuvitelmiaan loistavasta tulevaisuudesta rahavaroihinsa nähden keikarimaisella kulutuksella ja todellisuutta rohkeammalla käytöksellä. Hän haluaa esiintyä hienona ja itsensä hillitsevänä herrasmiehenä, mutta onnistuukin sotkemaan vaatteensa kostean illan päätteeksi. Hän haluaa olla ihailtu ja hienoimpaan seuraan hyväksyttävä seuramies, mutta paljastaakin nuoruutensa tietämättömyydellään. Myöhäisillasta hän haluaa olla jo suuri naistenmies ja kähmiä laivan tarjoilijaa, muttei tilaisuuden tullen uskallakaan edes pussata tätä poskelle. Nolot tempaukset vetävät Antin mielen matalaksi, ja viimein junaan päästyään hän on jo täysin valmis luovuttamaan. Vain liioitteleva ja rietas tuttava Kalle, matkalla opiskelemaan hänkin, onnistuu nostamaan mielialaa sen verran, että perille saapuessaan Anttikin noukitaan meluavaan opiskelijapoikien sakkiin kohti Kappelia.

Perillä legendaarisessa ravintolassa viina virtaa ja rehvakas opiskelijoiden joukko toivottaa Antin veljellisesti joukkoonsa. Kuopiolainen nuorukainen on sokaistunut jo kaupungin valoista ja ihmismäärästä, mutta hienosti pukeutuneet ”kyypparit” ja huoleton rahankäyttö huumaavat hänet entisestään. Kuten jo laivalla nähtiin, Antti ei toiveistaan huolimatta ole vielä itsensä hillitsevä aikuinen, vaan houkutusten perässä juokseva teinipoika. Pian alkoholi on jälleen tainnuttanut nuorukaisen, ja kirja loppuu pahaenteisen kierteleviin ja kaarteleviin viittauksiin joukon päätymisestä prostituoitujen pakeille.

Helsinkiin on lyhyttä mittaansa suurempi teos, sillä Aho on mahduttanut Antin matkakuvaukseen lukuisia yhteiskunnallisia teemoja. Huomioiduksi tulevat muun muassa kielikiistat ja suomen- ja ruotsinkielisten opiskelijoiden huomattavan erilaiset mahdollisuudet ja varallisuudet. Lisäksi kaupungistumisen ongelmat, kuten Helsingissä rehottanut prostituutio, nostetaan häveliäästi sivulausein esiin. SKS:n vuonna 1997 julkaistu painos kuuluu kustantamon Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan, ja sitä suosittelen lämpimästi kaikille: Pirjo Lyytikäisen johdanto ja teoksen oheen liitetyt aikalaisarviot auttavat teoksen sijoittamisessa kontekstiinsa, jota nykylukijan olisi muuten vaikea löytää.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 4: Kirjan nimessä on jokin paikka

Juhani Aho: Rautatie

Kyllä Matti nyt ymmärsi sen täydelleen, minkälainen se oli… semmoinen, joka oli kuin höyryvenhe ja nostettuna pyörien päälle.
   …Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos! …vaan tottapahan rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt.
– Ymmärtäähän Matti sen nyt?
– Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!…
– Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna. – Matti ottaisi kahvia… ja leipää kanssa. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa mukaan.
   Matti joi kahvia eikä vastannut mitään.
– Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin… mitäpä tuota enää vanha mies kaikista lystistä… tiedänhän minä, minkälainen se on, kun rovasti on selittänyt.
Juhani Aho
Kuva: WSOY

Juhani Ahon klassikoihin lukeutuva pienoisromaani Rautatie (1885) kuvaa maailman muuttumista ja ihmisten suhtautumista siihen. Tässä teoksessa näkökulma on äkäilevien, mutta silti ehdottomasti toisiaan rakastavien Matin ja Liisan. Vanha pariskunta pienestä torpasta ei ole uskoa korviaan: Kajaanin ja Kuopion välinen junarata on pappilasta kuultujen uutisten mukaan juuri valmistunut. Tällaista ihmettä on itsekin lähdettävä katsomaan ja kokeilemaan Lapinlahdelle asti, mutta kouluttamattomien ja lähes lukutaidottomien ihmisten mielikuvissa suorastaan hurjaksi muotoutunut vempele ei olekaan aivan sitä, mitä ajateltiin.

Vaikka rautatie ja juna ovat tarinan varsinaiset toimeenpanijat, keskiöön nousevat ihmiset – Mattia ja Liisaa tarkastellaan kuin ötököitä suurennuslasilla, kun heidän käytöstä ja puheitaan havainnoidaan objektiivisuuteen pyrkien kaikkitietävän kertojan suulla. Esimerkistä käy kohta, jossa uutiset keksinnöstä sekoittavat vanhan parin arkipäivän totaalisesti: vuoroin intoilee Matti, vuoroin Liisa. Varovaisen ylpeinä ja naiiveina luonteina kumpikaan ei missään nimessä voi myöntää kiinnostustaan, vaan molemmat pähkäilevät itsekseen ja tuttavilta lisätietoja hakien, kunnes juhannuksena viimein päästään tarkastelemaan junaa paikan päälle. Aho onnistuu kerronnalla ja dialogilla luomaan niin elävän kuvan jahkailevasta ja hieman yksinkertaisesta, mutta kaikin puolin hyväntahtoisesta parista, että heihin ajattelee törmänneensä joskus kadulla.

Jos jo ajatus junasta kihelmöi maalaisten vatsanpohjassa, asemarakennus ja rata pölkkyineen vasta jännittävä onkin. Matti ja Liisa rohkaistuvat kokeilemaan myös junakyytiä, kun ovat kerran perille asti jaksaneet. Markalla saa kyydin seuraavalle asemalle, mutta vauhdin hurmassa Matti päätyykin tapojensa – ja Liisan neuvojen – vastaisesti juopottelemaan vasta tapaamansa ukon kanssa. Alkoholin aiheuttaman sekaannuksen vuoksi kaksikko joutuukin kiipeliin ja paluumatka joudutaan hoitamaan jalan. Luontoäitikin on pariskuntaa vastaan, kun sadekuurokin yllättää eri syistä nyreät ja hiljaiset kotimatkalaiset. Kotiin päästyä koko juna on kuin vain muisto vain – aiheesta ei enää puhuta, ja lopulta aurinko alkaa taas paistaa.

Tarinaa määrittää ennen kaikkea lämpö, sillä Aho ei missään nimessä pilkkaa Mattia ja Liisaa. Kirjailija vain kuvaa sympaattisen inhorealistisesti tunnistettavaa ja yleisinhimillistä käytöstä uuden edessä: uusi herättää innostusta mutta myös pelkoja, ja epäonnistumisten kohdatessa halutaan äkkiä palata tuttuihin vanhoihin kaavoihin. Teknistä kehitystä on vaikea sulattaa ilman uhkakuvilla maalailua, ja nykypäivänä samantyylisiä murheita ja huolia aiheuttavat esimerkiksi erilaiset tekoälyn sovellutukset. Vertauskuvallisesti luettuna Rautatie onkin erittäin ajankohtainen teos, eikä ihme, että se on sovitettu myös elokuvaksi ja näytelmäversioiksi. Ahon teksti pitää kuitenkin pintansa myös terävän ihmistuntemuksen ja raikkaan luontokuvauksen ansiosta.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 6: Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa