”Kaikki kanitalon ulkopuolella oli turvatonta ja halpamaisuuden ja salaisen ylenkatseen maailmaa. Kukaan ei tunne kunnioitusta hyväuskoista kohtaan, niinhän Katri oli sanonut. Ja siinä Katri nyt taas istui papereineen ja hänen kärsivällinen, itsepintainen äänensä patisti Annaa kuuntelemaan, olemaan vastustamatta omia etujaan ja kieltäytymään jo ennen kuin hän edes itse tiesi mistä oli kysymys, ja tällä kertaa oli kysymys suuresta summasta, ja ajatella mitä sellaisellakin summalla sai aikaan kunhan vain huomasi että sitä saattoi tuntuvasti korottaa, vastapuoli ei ollut menetellyt rehellisesti ja niin edelleen ja niin edelleen.”
Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja (alk. Den ärliga bedragaren, 1982; suom. Kyllikki Härkäpää, 1983) on tiiviydestään huolimatta hyvin ristiriitaisia tunteita herättävä romaani.
Hiljaiseen merenrantakylään sijoittuva tarina keskittyy kahden keskenään erilaisen ja eri-ikäisen naisen ympärille, mutta luvassa ei tosiaan ole se perinteinen ihmissuhdetutkielma – pikemminkin raaka ja jopa vastenmielinen kuvaus ihmisten epäloogisuudesta ja luonteen heikkouksista, hyväksikäytöstä ja itsepetoksesta.
Janssonille ominainen, sadunomaisuuteen sekoittunut surumielisyys kuitenkin pehmentää kirjan maailmaa siten, että päällimmäiseksi tunteeksi lukukokemuksen jälkeen itselleni jäi vain kummastus.
Tarinan pääosassa on määrätietoinen, kova ja kylmä Katri Kling, 25, jolla on elämässään tasan kaksi tavoitetta: pitää huolta yksinkertaisesta 15-vuotiaasta veljestään Matsista ja kerätä mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman nopeasti ja rehellisesti – muista ja muusta välittämättä. Numeroita nuori nainen pyörittelee taiten, mutta sisäänpäin lämpiävässä kylässä häntä kunnioitetaan erikoisen tylystä luonteestaan huolimatta muistakin syistä: onhan hän tunnettu harvinaisen rehellisenä ja oikeudenmukaisena sovittelijana ja päättäjänä riitatilanteissa. Klingien äidin kuoltua jo vuosia sitten nuori Katri otti hänen paikkansa kaupan myyjänä ja kirjanpitäjänä, ja sai sen ansiosta pitää kaksikon lapsuudenkodin kaupan yläkerrassa. Kirjan alussa vanhempi miespuolinen kauppias on kuitenkin alkanut käydä hankalaksi, ja naisen tavoitteena onkin löytää uusi asunto mahdollisimman pian.
Katri haistaa tilaisuutensa koittaneen, kun kyläyhteisöstä eristäytynyt ja ikääntynyt lastenkirjailija ja taiteilija Anna Aemelin alkaa kaivata apua ostosten ja arkiaskareiden kanssa. Sinisilmäinen nainen on elänyt boheemin huoletonta elämää uskoen ja keskittyen hyvään, mutta Katriin tutustuminen alkaa vähitellen viedä häntä pois tolaltaan; ovatko kaikki kylällä todella niin ilkeitä ja epärehellisiä, kuin Katri hyisesti antaa ymmärtää? Katria puolestaan houkuttelevat Aemelinin suosittujen lastenkirjojen ympärillä pyörivät rahat ja ansaintamahdollisuudet. Postien ja ostosten kuljettamisesta alkanut tuttavuus vaihtuu Katrin hienovaraisen suunnitelman myötä pian yhteisasumiseksi Annan suuressa perintökartanossa, niin sanotussa kanitalossa.
Kuten arvata saattaa, kaksi täysin erilaisen maailmankatsomuksen ja luonteen omaavaa naista eivät mahdu samaan talouteen ilman yhteenottoja. Alkaa hiljainen sota talon herruudesta, ja molemmat alkavat käyttäytyä luonteensa vastaisesti; Katri epärehellisesti, Anna ilkeästi. Edes hiljainen Mats ei pysty rauhoittamaan tilannetta, vaan joutuu valtakamppailun ytimeen pelinappulaksi. Katri ujuttaa lonkeronsa niin Annan raha-asioihin kuin mielipiteisiin, mutta jossain kulkee epävarman, vaikutteille alttiin Annankin raja. Kun tilanteen päätepiste on lopulta saavutettu, kumpikaan ei ole aivan entisensä.
Tarinan kaari pitää lukijan otteessaan loppuun saakka, sillä tilanteen kärjistyminen on kuvattu yhtä aikaa kutkuttavasti että tuskastuttavasti; ratkaisu on saatava tietää! Jälkeensä kirja jättää kuitenkin epämukavan ajatuksen siitä, kuinka jokaisen kuoren alla lymyilee jotakin pimeää, joka oikeissa olosuhteissa pääsee valloilleen. Keveyttä kirjaan tuovat kuitenkin Janssonille niin rakkaat merikuvaukset, humoristisestikin kuvatut kyläläiset ja vastustamaton tilaisuus arvuutella sitä, kuinka paljon Anna Aemelin lasten fanikirjeineen kuvaa kirjailijaa itseään.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 19/50
Kohta 23: Kirjassa on mukana meri
Paljon keskustelua ilmestyessään herättänyt, Selja Ahavan omakohtainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017) on runollinen, kaunis ja realistisen oloinen kuvaus paitsi avioerosta ja luopumisesta, myös halusta omistaa ja pitää rakkaansa muuttumattomana. Keskusteluissa on esitetty mielipiteitä myös siitä, että kirja olisi transfoobinen ja -vihamielinen, mutta itse tulkitsin, että kirjassa kuvataan eroavan naisen tuntoja sellaisinaan. Ne ovat kenties vihamielisiä ja itsekkäitä, mutta eivät henkilöidy sukupuolenkorjaukseen – vihan kohteena ovat menetetyt toiveet, mahdollisuudet ja muistot, joihin halutaan tarrata yllättävän eron edessä kuin viimeiseen oljenkorteen.
Olen erittäin laiska lukemaan runoja, sillä koen niiden tulkinnan edellyttävän paljon enemmän ajatustyötä ja ponnisteluja kuin proosan lukeminen. Onnekseni nappasin kuitenkin haasteen inspiroimana ja aivan liian pitkään lukulistalla keikkuneen Heli Laaksosen Sulavoin (Otava, 2006).
Sivuhenkilö 