Vesi hipoo vyötäröäni. Katson kuinka mieheni pää painuu veteen ja pulpahtaa sitten taas pintaan. Mietin: Mitä hänestä jää, kun mies hänessä menee pois? Mitä hänestä jää minulle?
Hän sukeltaa takaisin luokseni, samat tikkuiset silmäripset.
– En minä halua sinua jättää.
– Mutta sinä et halua olla minun mieheni.
Siinä me seisomme, tämä asia välissämme loiskimassa. Hän sukeltaa pois.
Paljon keskustelua ilmestyessään herättänyt, Selja Ahavan omakohtainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017) on runollinen, kaunis ja realistisen oloinen kuvaus paitsi avioerosta ja luopumisesta, myös halusta omistaa ja pitää rakkaansa muuttumattomana. Keskusteluissa on esitetty mielipiteitä myös siitä, että kirja olisi transfoobinen ja -vihamielinen, mutta itse tulkitsin, että kirjassa kuvataan eroavan naisen tuntoja sellaisinaan. Ne ovat kenties vihamielisiä ja itsekkäitä, mutta eivät henkilöidy sukupuolenkorjaukseen – vihan kohteena ovat menetetyt toiveet, mahdollisuudet ja muistot, joihin halutaan tarrata yllättävän eron edessä kuin viimeiseen oljenkorteen.
Pääroolin nimeämätön nainen, kirjan edetessä ex-vaimo, ei koskaan erityisemmin arvostanut miehensä stereotyyppisen miehisiä puolia, ennen kuin eräänä päivänä aamupalapöydässä saakin kuulla miehensä halunneen aina olla nainen. Tästä alkaa tunteiden vuoristorata: nainen alkaa epäillä kaikkea yhteistä elämää aina ensitapaamisesta lähtien. Hän epäilee miehen tunteita transsukupuolisuudesta vetoamalla sota- ja historiaharrastuksiin, eikä ota omaksi yllätyksekseen kuuloonsakaan suhteen jatkamista loputtomiin: hän haluaa miehen, jonka ruumiinosia hän alkaa tallentaa mieleensä pala palalta ennen niiden lopullista menettämistä.
Epäilyn jälkeen ja tilanteen tullessa julkisemmaksi myös perhe- ja ystäväpiirissä puskevat päälle toisenlaiset tunteet. Pettymys oman rakkauden riittävyyteen iskee kovaa: enkö rakastanutkaan ihmistä, jonka luonne ja mieli ulkoisista muutoksista huolimatta ovat samat? Miten suurin osa läheisistä suhtautuu asiaan niin hyvin, vaikka puolisona kaikki on vaikeaa? Välillä nainen tarjoaa apua hetki hetkeltä enemmän naiseksi muuttuvalle miehelleen vaate- ja meikkiasioissa, toisessa hetkessä jo kiroaa rooliaan.
Lopulta kamelin selkä katkeaa, mutta avio- ja asumusero eivät heti tuo kaivattua helpotusta. Viha ja pettymys eivät laannu napin painalluksella, ja miehen muutos uudeksi ihmiseksi aiheuttaa alitajuista vastarintaa aina tämän uuden nimen omaksumisesta lähtien. Kliseisesti aika parantaa, ja miehestä jäljelle jääneitä mielikuvia voi jo hieman helliä lämpimästi, ihmetellen elämän kulkua.
Pariskunnan erilleen kasvuun, miehen sukupuolenkorjaukseen ja naisen eron tuskaan sekoittuvat runollisesti kirjoitetut matkakuvaukset 1400-luvulta. Kirjailijan valinta yllätti, mutta osoittautuu erittäin toimivaksi: matkakertomukset on kirjoitettu mielenkiintoisesti, ja ne kietoutuvat nykyhetkeen kirjan loppua kohden yhä monitasoisemmin. Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen laivasaattue jatkaa Intiaksi kutsumansa Kiinan metsästystä vimmalla vastoinkäymistenkin jälkeen, mutta päätyvät lopulta Etelä-Amerikkaan – edelleen todistellen mannerta Intiaksi. Samalla tavoin päähenkilö pohtii ihmistä ja toisen tuntemista: me kutsumme toista jollakin nimellä ja ajattelemme hänestä tietyllä tavalla, mutta se, mitä hän sisimmässään tuntee olevansa ja mitä hän todellisuudessa on, saattavat olla jotain aivan muuta. Vaikka se itsestä vaikuttaisi päivänselvältä Intialta.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 18/50
Kohta 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Sivuhenkilö 