Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Sillä niinhän se oli; myös syrjäinen Helsinki tanssi suuren maailman tahdissa, ja myös helsinkiläiset omaksuivat ne ajatukset, niin pähkähullut kuin viisaatkin, jotka pyyhkäisivät maapallon yli. Berliini, Pariisi, New York, Tukholma, Helsinki, kaikilla läntisen pallonpuoliskon suurkaupungeilla oli yhteinen rytmi ja hengitys, ja se hengitys oli huvittelunhaluinen ja kuuma. Samalla se oli imelä ja menneiden ja tulevien aikojen joukkokuolemien ja ahdingon mädättämä, mutta sitä ei huomannut juuri kukaan, sillä kaikki ajatukset ja pelot hukkuivat meteliin ja swingiin joka syntyi kun suosittu orkesteri Rytmi-Veljet kajautti That’s A Plentyn ja Basin Street Bluesin niin että tanssipalatsi Palladiumin katto melkein nousi ilmaan.

missäkuljimme
Kuva: Otavan mediapankki

Kjell Westön Finlandia-palkinnon vuonna 2006 voittanut Missä kuljimme kerran (alk. Där vi en gång gått, 2006; suom. Katriina Savolainen, Otava 2006) on hengästyttävä kertomus sotien rikkomista ihmisistä, nostalginen osoitus 1920-luvun huumasta ja kaunis ylistys kaikenlaista nähneelle pääkaupungillemme. Vuodesta 1905 aina sotaa enteilevään vuoteen 1938 ulottuva teos on kääntynyt myös elokuvaksi ja tv-sarjaksi, eikä ihme: useaa päähenkilöä eri aikoina seuraava juoni tavoittaa paitsi lukuisten yksilöiden murheet ja ilot, myös yhteiskunnallisen muutoksen ja historiallisten tapahtumien merkittävyyden.

Missä kuljimme kerran on täynnä herkullisia ja moniulotteisia hahmoja, joiden kohtalot risteävät pitkin kirjaa. Suurennuslasin alla paistattelevat kuitenkin eniten varakkaiden ruotsinkielisten sukujen vesat. Lucie Lilliehjelm on 1900-luvun alussa moderni nuori nainen, suorastaan liian moderni: hän päihittää miehet tenniksessä, haaveilee omaehtoisesta elämästä ja nauttii estoitta paheellisiksikin leimatuista elämän osa-alueista. Itsenäisesti ajatteleva Lucie tunnistaa yksipuolisesti naisiin kohdistetut siveysvaatimukset, ja taistelee niitä vastaan nauttimalla mahdollisuuksistaan muiden mielipiteistä välittämättä: hän harrastaa irtosuhteita, alkoholia ja varallisuutensa sijoittamista siinä missä tuttavapiirinsä miehetkin.

Lucien pikkuveli, konservatiivinen ja jäykkä Cedi Lilliehjelm, ei voi sietää siskonsa päähänpistoja, ja pyrkii itse elämään kuten yhteiskunta hänen olettaa käyttäytyvän. Katkeruuteen taipuvaisena ja äkkijyrkän luonteen omaavana hän kuitenkin sotkeutuu sodissa niin punaisten päättömään lahtaamiseen kuin myöhemmin väärinajattelijoiden kyydittämisiin, ja onnistuu jatkuvalla ääriajattelullaan satuttamaan jopa lähimpiään.

Sisarusten herkkäluontoinen ystävä Eccu Widing, myöhemmässä elämässään tunnettu valokuvaaja, sotkeutuu kumpaisenkin Lilliehjelmin aloittamiin sotkuihin kerta toisensa jälkeen. Eccun hahmossa tiivistyvät sotaan joutuneiden nuorten miesten särkyneet mielet: kun raaoista kokemuksista ja teoista on vaiettava, ei edes omaisuus auta selviämisessä. Ihmismieli jämähtää etsimään helpotusta loppuelämän ajaksi – ja monissa tapauksissa enimmäkseen vääristä, itselle vahingollisista paikoista.

Neljäs päähenkilö, Allu Kajander, on muista hahmoista poiketen työväenluokkaan kuuluva ja äitinsä puolelta suomenkielinen mies. Kun Lilliehjelmit ja Widingit ystävineen voivat paeta henkistä pahoinvointiaan materiaan ja huvituksiin, Kajanderille edes ruoka ja hengissä pysyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä sairauksia ja kuolemaa vilisevässä Sörnäisten työläiskaupunginosassa. Sisällissodan aikana Kajander on vasta lapsi, mutta se jättää jälkensä hänenkin arkeensa puutteena ja menehtyneinä perheenjäseninä. Vuosien mittaan hänestä kasvaa totinen kommunisti, joka kieltäytyy perheensä leivän menettämisenkin uhalla urheilumenestyksen tarjoamasta luokkanoususta.

Westö kuvaa yksityiskohtia pursuavalla kerronnallaan Helsingin valtavaa jakautuneisuutta: kun Pitkänsillan toisella puolella kuollaan tehtaiden aiheuttamiin keuhkotauteihin ja kokonaiset perheet asuvat pienissä yksiöissä, arvovaltaisten sukujen vesat ajelevat huvikseen autoilla, herkuttelevat kahviloissa ja tanssivat jazzia muodikkaimmissa menopaikoissa. Kielitaitoisille ja raharikkaille Helsinki on muuttunut Euroopan suurkaupunkien suoraksi jatkeeksi, joka vilisee kansalaisuuksia ja maailman muoti-ilmiöitä, mutta yhtä suuri osa väestöstä ei omista edes sisäkäymälää asunnossaan.

Laaja henkilögalleria, perehtyneisyyttä osoittavat historiantapahtumien kuvaukset ja hahmojen monimutkaiset, jatkuvat juonikuviot vuosikymmenten ajalta säilyttävät ihailtavasti punaisen langan ja jännitteen, mutta yhdeksi kirjan suurimmista ansioista nousi silti Helsingin kuvaus. Westö kuvaa värikkäästi pienen, mutta kovasti kasvavan pääkaupungin katuvilinää aina Eirasta Puu-Käpylään, ja osoittaa hienolla tavalla, miten kiinni muun Euroopan sykkeessä monikielinen Helsinki onkaan elänyt. Vaikka maailma on pienentynyt, yhteiskunta demokratisoitunut ja Helsinki paisunut aivan uusiin mittoihin, Missä kuljimme kerran herättää vastustamattoman halun päästä kurkistamaan 1920- ja 1930-lukujen kansainvälisen arjen parhaisiin paloihin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 30: Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

 

Tove Jansson: Taikatalvi

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinuppien ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja silloin tapahtui jotain sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, kun ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

 

taikatalvi
Kansi: WSOY:n mediapankki

Tove Janssonin Taikatalvi (alk. Trollvinter, 1957; suom. Laila Järvinen, WSOY 1958) on yksi Janssonin rakastetuimmista muumikirjoista. Vaikka muumit ovat esiajoista lähtien tavanneet nukkua talviunta marraskuusta huhtikuulle, eräänä tammikuisena yönä Muumipeikko kuitenkin herää kesken kaiken. Taikatalvi kuvaa mielikuvitusta kutkuttavasti valkoiseen vaippaan kietoutuneen Muumilaakson mystisiä ihmeitä. Kirja on myös kuvaus nuoren muumin ensimmäisistä askeleista kohti itsenäistymistä – onhan hänen selvittävä kaikenlaisista uusista seikkailuista ja pelottavistakin kohtaamisista lähes itsekseen muun perheen uinuessa.

Maailma tammikuisen ikkunaruudun takana on täynnä aivan uudenlaisia ihmeitä: paksu lumipeite, jääkiteet ikkunoissa ja erilaiset talviurheilulajit voittavat lopulta epäileväisen Muumin puolelleen, varsinkin kun huimapäinen pikku Myy ja pohdiskeleva Tuu-tikki auttavat häntä ymmärtämään kylmän vuodenajan tarjoamia huvittelumahdollisuuksia. Ensin pimeys ja tassut kohmettava lumi tekevät muumista vain äreän, mutta hiljalleen hän huomaa, että uudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Lopulta nuori Muumipeikko osaa olla jopa ylpeä siitä, että on ensimmäinen talven ihmeet tunteva muumi, ja alkaa (ihastuttavan tunnistettavan teini-ikäisen itsenäistymisen puuskassa) jopa varoa herättämästä muita.

Silmien avautumisesta huolimatta kaiken ympärillään jäädyttävä Mörkö, kolkko Jääkuningatar ja näkymättömät talven olennot saavat Muumin myös kaipaamaan kipeästi kesää ja tuttuja kuvioita, ja toisinaan nukkuvan äidinkin korvaan on kuiskattava kysymyksiä ratkottavaksi. Talveksi etelään vaeltaneen Nuuskamuikkusen jättämä kirje saa toimia yksin muumitaloa isännöivän Muumipeikon rohkaisuna useaan otteeseen, kun talveen tottuneet Myy ja Tuu-tikkikaan eivät aina ymmärrä hänen ahdistuneisuutta uuden edessä.

Taikatalvi on Janssonin muumikirjoista juuri se osa, jonka olen lukenut useimmin, mutta se jaksaa aina hämmästyttää tiheällä tunnelmallaan ja vaivattomalla kerronnallaan. Juoni etenee tasaisen ja varman kertojanäänen tahtiin vuorotellen jännitystä ja pohdintaa. Jansson ei kuitenkaan tyydy liimailemaan teräviä huomioitaan elämästä ja ihmisistä muumien päälle, vaan onnistuu punomaan ne osaksi omaleimaista ja täyteläistä satumaailmaansa.

Vaikka Taikatalvi on satukirja, se sopii mystisen, jopa hieman vaarallisen ja arvaamattoman, tunnelmansa vuoksi kaikenikäisille, ja lukukokemus pikemminkin paranee lukijan varttuessa. Hienovaraiset ironian häivähdykset ja hillittömästi kirjoitetut sivujuonteet (kuten pikku Myyn halu ottaa jäätyneen oravan häntä hyötykäyttöön Muumipeikon ehdottaman hautaamisen sijaan taikka reippailija-Hemulin uskomaton pokka ja hienotunteisuuden puute) tekevät nopealukuisesta romaanista monessa kerroksessa toimivan kokonaisuuden, josta löytää aina jotakin uutta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirjan kannessa on kuu

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Ensimmäinen lähtöni viritti uudenlaisen voimakentän. Minustakin oli tullut arvaamaton, minäkin saatoin tehdä omia ratkaisuitani. En enää ottanut kaikkea vastaan. Mikossa se synnytti tarpeen miellyttää minua, toisaalta hallita rautaisemmin.

Ja niinpä yhtenä aamuna se taas tapahtui. Nyrkit heiluivat, kauhu täytti kellarimme ja minä etsin pakoreittiä. Muistin mitä Tuula oli sanonut, minun pitäisi kertoa että minua pelottaa, mutta se vain nauratti Mikkoa ja sai ilkkumaan, hähähä ai pelottaako sua vai.

lauramanninen.jpg
Kuva: WSOY

Laura Mannisen esikoiskirja Kaikki anteeksi (WSOY, 2018) kertoo parisuhdeväkivallasta kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin perustuen. Juoni etenee sen perinteisen ja selkäpiitä karmivan kaavan mukaan: ensin nelikymppisen Lauran elämään löytynyt Mikko on kaikkien toiveiden täyttymys, mutta vuoden kuluttua hän löytää itsensä juoksemasta öisin pakoon väkivaltaisia mustasukkaisuuskohtauksia – eikä kukaan lähipiiristä olisi uskonut.

Herkkä, kohtelias ja charmikas mies huolehtii ja kehuu aivan toisella tavoin kuin kukaan aiemmin, ja edellisissä suhteissaan pettynyt Laura tekee alitajuisesti kohtalokkaan päätöksen: tämä suhde tulee toimimaan, vaikka mikä olisi. Viikon tuntemisen jälkeen pari on liimautunut yhteen kuin vakiintunut pariskunta, kuukauden jälkeen he ovat jo erottamattomia, muutaman kuukauden päästä täysin riippuvaisia toisistaan. Hiljalleen Laura alkaa kaipaamaan hitaampaa etenemistä ja omaa tilaa, mutta Mikon loukkaantuneet reaktiot ääneen lausuttuihin epäilyksiin hälventävät ajatukset nopeasti: eikö pitäisi olla kiitollinen siitä, että mies haluaa niin innolla rakentaa yhteistä tulevaisuutta?

Pian lapsettomuuden valinnut stadilainen Laura hoitaakin viikonloppuisin Mikon omakotitaloa ja kolmea lasta Seinäjoella, sillä erossa oleminen on muuttunut mahdottomaksi – kirjaimellisesti, sillä Mikko seuraa häntä töihin ja häiriköi Lauran puhelimeen ikäväksi naamioituja syyllistyksiä, elleivät tapaamiset suju hänen tahtonsa mukaan. Toisaalta kohteliaat ja hauskat lapset alkavat tuntua päivä päivältä rakkaammilta ja parisuhde on suuri ylpeyden aihe, mutta pienet sattumukset saavat Lauran hyvin epävarmaksi tulevasta: Mikon mielialat käyvät vakiintumisen edetessä epävakaiksi, vaikka Laura tekee kaikkensa suhteen, uusperheen ja Mikon tyytyväisyyden eteen.

Kun väkivalta hiljalleen tulee osaksi tavallista arkea, Laura on jo niin turtunut manipulointiin, valehteluun ja valtapeleihin, ettei jaksa tai ymmärrä nostaa kytkintä. Apua haetaan ja anteeksi pyydellään, mutta mikään ei muutu: hurmaavan Mikon raunioilta on tullut yhtäkkiä esille vain julma, ilkeä ja arvaamaton mies, eikä Laura pysty sitä ensin hyväksymään. Perheen elämään saapuvat vuoron perään poliisi, lastensuojelu ja psykoterapeutit, mutta kaikkialla tunnutaan joko vain uskovan Mikon vakuuttavaa ulkokuorta tai keskityttävän Mikon diagnosointiin ja auttamiseen. Kaiken henkisen ja fyysisen kärsimyksen keskellä Laura jää yksin, suorastaan tipahtaa yhteiskunnan turvaverkkojen läpi: miksi väkivallantekijä saa kaiken huomion, miksei uhria haastatella ilman vainoajaansa, miksei uhrilta aina edes oma-aloitteisesti kysytä vointia, ajatuksia, mitään? Asiat kääntyvät parempaan suuntaan vasta, kun Laura löytää samaa kokeneen Tuulan, viisaan järjestövapaaehtoisen, jonka vastaanotolta hän saa toivoa uuden alun muodostamiseen.

Teksti on kerta kaikkiaan hyytävää mutta realistista. Kirjaa ei voi laskea käsistään, kun sen parissa kerran on päässyt vauhtiin. Absurdit, yllättävät ja kamalat juonenkäänteet vievät kaiken huomion tekstin tyyliltä, mutta suoraviivainen kerronta palvelee tässä romaanissa tarkoitustaan: väkivaltaisen suhteen kaava ja rikkinäinen arki tehdään tutuksi, mutta tarjolla on myös elävä ja oikea esimerkki selviämisestä. Kirjan heikoimmaksi lenkiksi muodostuivat muutamat Mikon näkökulmasta kirjoitetut luvut: ne on kirjoitettu Lauran lukuihin verrattuna kovin yksinkertaistaen ja mustavalkoisesti. Lauran hahmossa on syvyyttä ja häneen samastuu, mutta Mikosta saa vain pintapuolisen käsityksen – ja senkin lähes kokonaan Lauran näkökulmasta.

Tarinasta irrallisessa epilogissa Manninen toteaa, että Kaikki anteeksi on kirjoitettu, jotta parisuhdeväkivallasta puhuttaisiin enemmän. Tutkimusten mukaan noin 30 % suomalaisista naisista on joutunut kumppaninsa väkivallan uhriksi. Luku on valtava, ja kirjoittaja aiheellisesti ihmettelee: ”Missä kaikki nuo naiset ovat? Tunnen paljon naisia, mutta mieleeni ei tule juuri ketään, joka olisi kertonut kokeneensa parisuhdeväkivaltaa. Ja silti lähes joka kolmas on. Väkivaltaa käytetään kaikissa yhteiskuntaluokissa, jokaisella asuinalueella, meistä jokainen tuntee jonkun.” Kirja hyppää yksilön tasolta yhteiskunnalliselle: miten Suomi sallii ja mahdollistaa nämä luvut? Kaikki anteeksi antaa yhden selityksen monimutkaiseen kysymykseen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 31: Kirjassa kuljetaan metrolla

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Riisun takkini ja kenkäni ja käyn hänen viereensä, paikkaan jota hän minulle osoittaa. Sänky on kapea mutta mahdun makaamaan kyljelläni, aivan hänessä kiinni. Suutelen hänen kaulaansa. Silittelen hänen hiuksiaan. Kaikki on pohjattoman surullista mutta silti tai juuri siksi myös hellää, jatkamme puhetta samassa tunnustuksellisessa sävyssä kuin aamuyöllä puhelimessa. Arki on Kätilöopiston ikkunoiden ulkopuolella ja me tiedämme sen ja meidän on kannettava siitä huolta mutta silti juuri nyt olemme näiden seinien suojassa omassa kahdenkeskisessä kuplassamme ja tunnemme tarvetta sanoa toisillemme asioita, joita koskaan tavallisesti ei sanota.

ihmettäkaikki
Kuva: Otava

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) on henkilökohtainen ja merkittävä romaani suurista menetyksistä. Kirjailijan kymmenes aikuisille suunnattu teos jakautuu kahteen osaan – joita teoksessa nimitetään kirjoiksi –, jotka vuorottelevat pelottavan syvän surun, kohtalolle kuuliaisen avuttomuuden ja raivokkaan toivon välillä. Ensimmäinen kirja kertoo vielä syntymättömän lapsen menettämisestä ja lääketieteellisistä syistä aborttiin hakeutumisesta; toinen kirja vahinkoraskaudesta, jonka seurauksena perhe saa pelätä keskoskaksosten tulevaisuuden puolesta. Lapsen vakava sairaus ja kuolema ovat aiheina suuria ja sitä itse kokemattomille lähes käsittämättömiä; kuitenkin Itkonen onnistuu välittämään kaiken kovin ymmärrettävästi ja uskottavasti, jopa samastumiskohtia meille muillekin tarjoillen. Ihmettä kaikki on ennen kaikkea humaani ja ihmisiä äärimmäisissä suruissa kuvaava kirja, joka – näkökulmasta riippuen toiveikkaasti tai raadollisesti – osoittaa, ettei suurinkaan suru pysäytä elämää: kaiken jälkeen jatketaan ja on jatkettava eteenpäin.

Nelikymppinen helsinkiläinen pariskunta, kaksi tervettä lasta, mukavaa elämää ja perhematkailua, iltatähti tulossa täydentämään onnen – ja yhtäkkiä idylli rusentuu raskausviikolla 17 menneisiin lapsivesiin ja päättymättömään lääkäreillä juoksemiseen. Juoni on monisyinen ja niin uskomaton, että epäuskottavuudessaan se ei voi olla kuin peräisin oikeasta elämästä. En kuitenkaan kirjoita siitä tässä tarkemmin, sillä kirjan pääosassa ovat äärimmäisen vahvat tunteet, jotka tarttuvat lukijaankin.

Isän näkökulmasta kirjoitetussa kirjassa taustalla häilyvät jo ensin mainittujen vaikeuksien lisäksi valtavien paineiden ja heittelevien tunteiden vuoksi rakoileva avioliitto, vanhempien lasten turvallisuudentunteesta huolehtiminen ja isän oma jaksaminen: välillä kun tuntuu, ettei jaksaisi enää hetkeäkään. Jostain mielen perukoille syöpynyt perinteinen miehen malli edellyttäisi loppumatonta tuen ja turvan jakamista muulle perheelle, mutta kaoottisesta tilanteesta toiseen siirtyessä usko ja voimat ovat lopussa jo ennen toisen kirjan alkua. Kirja kertookin paitsi lapsen menettämisestä ja sairastamisesta, myös kotimaisessa kirjallisuudessa yllättävän harvoin esille pääsevästä vakiintuneesta parisuhteesta, perhearjesta ja perheen sisäisistä suhteista. Vaikka tässä tapauksessa pariskunta ja kaksi vanhempaa lasta elävätkin jatkuvan poikkeustilan keskellä, kohtaukset sairaalan ulkopuolella ovat tavallisuudessaan raikkaita.

Vaikka näkökulma on kerronnan ansiosta tässä kirjassa enemmän perheen isän kuin lapsia kantavan äidin, ei Ihmettä kaikki tosiaan pyöri isän ympärillä tai unohda kenenkään tunteita. Kiistämättömiä päähenkilöitä ovat ensin avuton sikiö ja sitten pelottavan pieninä syntyneet keskoset. Ne ovat isän ja äidin riitojen aihe, ne ovat vanhempien sisarusten pelkojen aihe, ne ovat läheisten hapuilevien osanottojen ja epätoivoisten tsemppausten aihe, ne ovat kaikki ja kaikkialla. Isän ja äidin vaikeat tuntemukset eivät kilpaile keskenään, vaikka hahmot kirjassa niin hetkeksi eksyvätkin luulemaan – vauvat ovat kaikkien yhteinen suru ja prioriteetti.

Tragedioista on helpompaa kirjoittaa ylevästi ja kaunistellen kuin kaikkia niitä rumiakin tunteita ja vaiheita kuvaten. Ihmettä kaikki perustuu Itkosen omiin ja perheensä intiimeihin tunteisiin ja kipeisiin vaiheisiin, mutta silti hän valitsee vaikeamman tien siinä onnistuen – tai ehkäpä juuri siksi. Kaikesta välittyvät oikeasti koetut ja kypsästi prosessoidut vaiheet, jotka kirjan sivuilla muuttuvat toisinaan jopa kirjoittajan objektiiviseksi tutkiskeluksi menneestä.

Itkonen kirjoittaa pitkiin aikoihin vaikuttavinta lukemaani tekstiä sydänverellä, välillä mustalla huumorilla ja useimmiten äärimmäisen rohkeasti; myös epämiellyttäviä ajatuskulkuja ja toimintatapoja itsestään ja muista paljastaen. Jokainen voi varmasti jollain tasolla samastua kirjan kuvaamiin inhimillisiin, ahdistuneisuuden aiheuttamiin paniikkireaktioihin ja toisinaan epäterveisiin selviytymiskeinoihin, joihin tiukassa paikassa tukeudutaan alitajuisesti. Erityisen vaikutuksen minuun teki löytämäni tieto siitä, että Itkonen lahjoitti koko palkkionsa tästä kirjasta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Kirja on paitsi varmasti kaivattu ja kaunistelematon kuvaus lapsensa menettämisestä ja keskosten puolesta pelkäämisestä kaikille aikuisille, myös konkreettinen teko kirjassa kuvattujen vaikeuksien kanssa kamppaileville vauvoille.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 17: Kirjassa on kaksoset

Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa

Tässä maailmassa miehet eivät yleisesti ottaen rakasta tyttöjä heidän aikaansaannostensa vuoksi, vaan ainoastaan siksi, että he ovat lempeitä ja kauniita.
Mutta minäpä aion keksiä rakastumisen uudestaan. En aio saada Johnia olemalla lempeä ja kaunis – koska en ole sellainen. Sen sijaan aion voittaa hänet aktiivisella toiminnalla: aion kehittää ”tytöt voittavat poikia” -menetelmän. Aioin kirjoittaa niin hauskan, oivaltavan, viisaan ja jotenkin seksikkään juttusarjan, että hän rakastuu minuun – aivan kuten hänen biisinsä saivat minut rakastumaan häneen.

9789515249135
Kansikuva: Kustantamo S&S

Brittiläinen tv-kasvo ja kolumnisti Caitlin Moran on kustantamon esittelyn mukaan kotimaassaan hyvin suosittu kirjailija, jonka kolmas suomennettu teos on Kuinka olla kuuluisa (alk. How to Be Famous, 2018; suom. Heli Naski, S&S 2019). Kirja on jatkoa menestysteokselle Näin minusta tuli tyttö (suom. Sari Luhtanen, S&S 2015), mutta  Kuinka olla kuuluisa toimi myös itsenäisenä teoksena, vaikka päähenkilö Johanna Morriganin seikkailut ovatkin alkaneet jo aiemmassa osassa.

Kuinka olla kuuluisa kertoo hädin tuskin täysi-ikäiseksi kasvaneesta Johannasta, joka on muuttanut vuoden 1995 kiehtovaan Lontooseen toteuttaakseen haaveensa menestyneen musiikkitoimittajan urasta ja ollakseen lähellä ensirakkauttaan, lupaavaksi muusikoksi noussutta John Kitea. Brittiläinen popmusiikki elää värikästä nousukauttaan, eikä nuoren toimittajanalun elämästä puutu alkoholinhuuruisia bileitä, jännittäviä keikkareportaaseja tai ensimmäisen oman kämpän tuomaa huumaavaa vapauden tunnetta, vaikka ikävä kalvaakin sydämessä – John on kiireinen uransa kanssa, eikä edes ole antanut kunnollista merkkiä tunteistaan vuosiin.

Perusluonteeltaan kekseliäs ja omapäinen Johanna ei kuitenkaan jää toimettomana odottelemaan kiertueita urakoivan Johnin harvoja puheluita. Oma ura musiikkitoimittajana ja -kolumnistina alkaa ottaa tuulta alleen, ja Johannan työelämässä käyttämä alter ego Dolly Wilde alkaa olla tunnistettava hahmo Lontoon yöelämässä. Nuorena ja seksuaalisesti aktiivisena naisena ei kuitenkaan ole yksinkertaista elää konservatiivisten miesten täyttämässä musiikkimaailmassa. Johannan työpaikka, sovinistinen D&ME -musiikkilehden toimitus, saa hänet kyseenalaistamaan paitsi uravalintansa, myös pätevyytensä kerta toisensa jälkeen. Suurimmat ongelmat alkavat kuitenkin vasta, kun Johanna sattuman kaupalla törmää suosionsa huipulla viilettävään nuoreen koomikkoon, Jerry Sharpiin. Mies osoittautuu yhteisen yön myötä häikäilemättömäksi ja itsekkääksi kiristäjäksi, joka ei kunnioita Johannan rajoja pätkääkään.

Pian käy kuitenkin ilmi, että Jerry Sharpin seksuaaliset väärinkäytökset eivät ole harvinaisuus, vaan samanlaisia kokemuksia läpikäyneitä nuoria naisia löytyy suorastaan laumoittain Lontoon musiikkiskenestä. Johanna ymmärtää, ettei huono käytös ole heidän vikansa, vaan nyt olisi aika toimia vääryyksien osoittamiseksi. Häpeä omista kurjista kokemuksista ei oivalluksen jälkeenkään hellitä helpolla, mutta hyvien ystävien – kuten ylikiltin musiikkituottaja Zeen ja yläluokkaista taustaansa pakoilevan, eksentrisen feministirokkari Suzanne Banksin – avulla vyyhti alkaa hiljalleen selvitä parhain päin. (Erityisesti sitten, kun kiireinen Johnkin ehtii takaisin Lontooseen ystävänsä tueksi.)

Moran kirjoittaa hyvin räväkällä ja värikkäällä tyylillä: kirosanoja, tarkoituksellisesti alatyylisiä ilmauksia ja suorasukaisia seksikuvauksia suorastaan ripotellaan jokaiseen väliin. Pohjimmiltaan tulkitsen tarinan olevan Johannan kasvutarina itseään arvostavaksi naiseksi, joka ei määritä arvoaan häntä ympäröivien miesten mielipiteiden mukaan ja osaa vaatia arvoistaan kohtelua. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja sukupuolten välinen tasa-arvo eivät ole tavallisimpia chick litin teemoja, mutta tässä kirjassa koko tarina rakennetaan niiden varaan.

Tärkeä sanoma itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä jää kuitenkin kaikenlaisen sekoilun ja turhilta tuntuvien monologien alle: esimerkiksi Johannan kämpän nurkkiin hetkeksi aviokriisiä pakeneva, pössyttelevä ja perinteisellä nuortenkirjallisuuden tavalla nolo isä ja monet muut sivuhenkilöt ja -juonet olivat mielestäni kovin väsyneitä. Päällimmäiseksi tunteekseni kirjan lukemisen jälkeen jäikin pettymys. Kirjaa mainostetaan hauskana ja terävänä teoksena, mutta itse koin sen kaikessa suorastaan päälle liimatussa räävittömyydessään jopa tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Moneen huumori on kuitenkin uponnut, ja jos ei muuta, tämän viihteellisen kirjan ansioiksi luetaan helppolukuisuus, #metoo-aikakaudella edelleen ajankohtaiset teemat ja sen sisältämä ilahduttava, jopa epätodennäköinen rakkaustarina.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 33/50
Kohta 12: Kirja liittyy Isoon-Britanniaan