Kategoria: kaunokirjallisuus

Dostojevski – Kirjavainen: Idiootti

Teatteri Avoimet Ovet, ennakkonäytös 25.10.2022
Lippu saatu teatterilta

Fjodor Dostojevskin tiiliskivimäinen klassikkoromaani Idiootti (alk. Идиот, 1868-1869; suom. mm. Lea Pyykkö 1979) pohtii runollisesti hyvyyden ja pyyteettömyyden paikkaa ahneuden ja riiston kyllästämässä maailmassa. Hanna Kirjavaisen sovituksessa ja ohjauksessa helsinkiläinen Teatteri Avoimet Ovet vie yleisön tutun tarinan ääreen, mutta 1800-luvun Pietarin seurapiirien sijasta miljöönä toimiikin raadollinen sirkusbisnes. Monipuolisesti näyttämötaiteen eri puolia hyödyntävä esitys onkin tuotettu yhteistyössä nykysirkusryhmä Agit-Cirkin kanssa.

Idiootin nimihenkilö, ulkomailla epilepsiansa vuoksi pitkään asunut ruhtinas Myškin (Henry Hanikka) on täydellisen empaattinen ja armollinen ihminen, joka näkee kaikissa hyvää. Hän ei pelaa sosiaalisia pelejä, ja sopeutuu siksi huonosti ahneuden ja pilkan täyttämään sirkukseen, jonka vaikutuspiiriin päätyy ensimmäisessä näytöksessä. Orvon ja rahattoman Myškinin ainoa kaukainen sukulainen on rouva Jepantšina, jonka puoliso tirehtööri Jepantšin (molemmissa rooleissa Jari Virman) auttaa ruhtinaan uuteen alkuun. Samanaikaisesti he halveksivat erilaista ja sairasta kotiinpalaajaa, mutta myös pelkäävät tätä tämän ehdottoman rehellisyyden vuoksi. Jepantšinit ja muu värikäs sirkusseurue nimeävät Myškinin pian idiootiksi.

Alkoholilla läträävä ja arvaamaton hurjastelija Parfen Rogozin (myös Jari Virman) paljastaa ruhtinaalle haluavansa kauniin selvännäkijä Nastasja Filippovnan (Ulla Raitio) vaimokseen. Tirehtööri on kuitenkin ehtinyt juonitella toisen nuoren miehen, sirkuksen stage manager Ganjan (Sasu Peistola), kanssa: jos tämä nuori mies nai hyväksikäytetyn ja huonoksi leimatun Nastasjan, molemmat miehet hyötyvät ja suuret rahasummat vaihtavat omistajaa. Ganja haluaisi vetäytyä suunnitelmasta ja naida mieluummin tirehtöörin kauniin tyttären Aglajan (Jenni Lehtinen). Tyttö kuitenkin mieltyy lempeään Myškiniin, joka taas suuressa empaattisuudessaan haluaisi naida kärsivän Nastasjan – ei romanttisesta rakkaudesta, vaan armosta ja halusta auttaa tätä näkemään arvonsa ihmisenä, ei kauppatavarana.

Teatteri Avoimet Ovet vie ruhtinas Myškinin (Henry Hanikka), Nastasja Filippovnan (Ulla Raitio) ja Rogozinin (Jari Virman) vaarallisen taiteilun rakkauden ja tragedian rajoilla sirkusympäristöön.
Kuva: Mitro Härkönen

Dostojevskin järkälemäinen teos on tässä produktiossa saatu tiivistettyä muutamaan kiivastahtiseen tuntiin. Erityisesti ensimmäinen näytös on täynnä dialogia, mutta kun mukaan on mahdutettu myös sirkusmiljöön esittelyä, Lehtisen ja Peistolan akrobatiakohtauksia ja muuta ei-kielellistä ilmaisua, taustatarinasta jää vääjäämättä puuttumaan isoja paloja. Joidenkin hahmojen motiivit saattavat jäädä alkuperäisteosta tuntemattomille katsojille hieman hämärän peittoon, kun joihinkin kirjassa merkityksellisiin yksityiskohtiin viitattiin teatteriversiossa ilman taustoitusta.

Ensimmäinen näytös tuntui ennakkonäytöksessä yleisesti ottaen hieman haparoivalta ja raskaalta. Näyttelijöistä ei huokunut läsnäolon tuntua, ja teknisesti hyvästä suorituksesta puuttuivat vielä nyanssit: ainoastaan Hanikkan enkelimäinen Myškin toi hälyn keskelle rauhaa. Jari Virmanin hengästyttävä kolmoisrooli ei päässyt vielä oikeuksiinsa, sillä tietyt komedialliset maneerit tuntuivat siirtyvän hahmosta toiseen liian samankaltaisina. Tunnelma oli kuitenkin onnistunut: monikäyttöinen esirippu, kimmeltävät asut ja muut yksinkertaiset lavastuksen ja puvustuksen elementit veivät heti haluttuun miljööseen. Sirkusteemaa olisi voinut hyödyntää myös tekstissä enemmän sen silti viemättä pääroolia.

Väliajan jälkeen penkkiin istahtaessa ajatteli hetken saapuneensa seuraamaan eri näytelmää. Toinen näytös alkoi vauhdilla sirkusseurueen kesänviettopaikan valoisissa maisemissa, ja energia tarttui näyttelijöihinkin: ensimmäisellä puoliajalla hieman rytmiään hakenut huumori puhkesi kukkaan ja sillä herkuteltiin runsaasti. Yleisöä aktivoitiin mukaan kohtauksen rakentamiseen vuorovaikutteisesti, ja sen jälkeen esitys tuntui soljuvan loppuun saakka kosketuksissa yleisöön. Toinen puoliaika vaati katsojalta paljon, sillä sekä tarinan suurimmat tragediat että farssimaisimmat, ääneen naurattavat kohtaukset mahtuivat samaan puolikkaaseen. Salista poistuttiin näyttelijöiden kuiskausten ja synkkyyden saattelemana – ei enää tietoakaan näytelmän alun turhankin toistuvista huudoista ja tiheästä dialogista.

Kirjavaisen sovitus perustuu suomentaja Lea Pyykön käännökseen, mutta sirkusympäristössä niihin lisättiin vielä hieman omaa väriä. Erityisesti Virmanin ja Peistolan roolihahmoista oli aistittavaissa murteellista lupsakkuutta tai selkeästi nykyaikaisilta kuulostavia sanavalintoja. Mainittava on myös Raution tuplarooli rahvaanomaisena, mutisevana sirkusapulaisena ja dramaattisena Nastasjana. Tragedian ja komedian vuorottelu on olennainen osa Dostojevskin maailmaa, ja toimi hyvin myös lavalla.

Toinen Dostojevskin teoksille leimallinen piirre on (ortodoksisen) kristinuskon vaikutus, ja ruhtinas Myškinin hahmo onkin kuin eläväksi muuttunut rakkauden kaksoiskäsky. Myös Kirjavaisen sovituksessa leikiteltiin uskonnollisella tematiikalla, erityisesti lavasteita ja kohtauksien asemointia käyttäen. Viaton, hyvyytensä vuoksi tuomittu ja hiljaa sairaudestaan kärsivä Myškin muuttuu teatterilavallakin lähimmäistensä sijaiskärsijäksi, joka antaa anteeksi – niillekin, jotka vetävät hänet mukanaan onnettomuuksiensa syvyyksiin.

*Lippu saatu teatterilta

Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Joskus Andrée sanoi: ”En jaksa enää leikkiä.” Silloin menimme herra Gallardin työhuoneeseen ja istuimme pimeässä piilossa ja juttelimme: se oli minulle uudenlainen hieno kokemus. Vanhempani kyllä puhuivat minulle ja minä puhuin heille, mutta me emme koskaan keskustelleet. Andréen kanssa minulla oli todellisia keskusteluja niin kuin isällä ja äidillä iltaisin.

Kuva: Kosmos

Simone de Beauvoirin pienoisromaani Erottamattomat (alk. Les Inséparables, 2020; suom. Lotta Toivanen, Kosmos 2021) valmistui jo 1950-luvulla, mutta kirjailija ei halunnut julkaista sitä elinaikanaan. Haluttomuus tarinan jakamiseen johtuu sen syvästä henkilökohtaisuudesta. Kirja kertoo Sylvien ja Andréen tärkeästä, läpi nuoruusvuosien kestävästä ja kehittyvästä ystävyyssuhteesta, joka päättyy toisen ennenaikaiseen kuolemaan. Tarinan ja päähenkilöiden taustalla ovat vaikuttaneet kirjoittajan omat kokemukset nuorena menehtyneen ystävänsä, Élisabeth Lacoinin kanssa, vaikka esipuheessaan de Beauvoir toteaakin teoksen olevan fiktiivinen.

Postuumisti julkaistun teoksen aloittaa tarinan ja de Beauvoirin elämän yhtäläisyyksiä avaava esipuhe, jonka on kirjoittanut tytär Sylvie de Bon de Beauvoir. Itse pienoisromaani taas jakautuu kahteen lyhyeen osaan. Traagisesta aiheesta huolimatta tarina on yllättävänkin yksioikoinen, eikä tiiviistä tekstistä löydä hempeilyä tai tunteenpurkauksia.

Tarinan alkaessa Sylvie (de Beauvoirin alter ego) on innokas alakoululainen, vieläpä katolisen tyttökoulunsa luokan priimus. Luokalla uutena aloittava Andrée (Élisabethin alter ego) tekee tähän silti heti lähtemättömän vaikutuksen. Pahan palovamman vuoksi kotikoulussa koulutiensä aloittanut Andrée taiteilee valloittavalla tavalla pisteliäisyyden, itsevarmuuden ja täydellisen ystävällisyyden rajoilla, ja on aivan toista maata kuin tiukasti etikettiä noudattavat, opettajia varovat luokkatoverit. Lisäksi tyttö osoittautuu erittäin älykkääksi, ja pian nuoret kisailevat luokan parhaan oppilaan tittelistä rinta rinnan.

Koulunkäynnin ohella Sylvie ja Andrée luovat tiiviin ystävyyden, jonka kehittymistä rajoittavat kuitenkin vanhempien säännöt ja pidättyväinen pariisilaisporvariston käytösetiketti. Sylvie on suorastaan ihastunut kauniiseen Andréen ja viettäisi tämän kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista, mutta tytöt saavat tavata kahden vain harvoin – tällöinkin toisiaan virallisesti puhutellen. Etäisyyttä pitävät yllä myös erilaiset ajatusmallit: vuosien vieriessä Sylvie toteaa luopuneensa uskostaan, kun Andrée on harras katolilainen. Andrée pelkää vuoron perään seksuaalisuuden syntiä, Jumalaa ja tuomitsevaa äitiään. Kun herkkä mieli järkkyy ja ahdistuu toisinaan itsetuhoisten ajatusten partaalle, Sylvie yrittää tukea ystäväänsä parhaansa mukaan, vaikka tyynenä luonteena ei osaakaan samastua tunteisiin.

Tytöt kasvavat yhdessä yliopisto-opiskelijoiksi. Siinä missä Andrée on aina ollut kaksikosta rohkeampi, Sylvie huomaa aikuistumisen kynnyksellä olevansa se, jolle maailma on auki. Häntä eivät rajoita perhe tai uskonnolliset velvollisuudet, eivät edes nuoret miehet ja jäytävät rakkaushuolet – kaikki tiet ovat avoinna, ja hän opiskelee innolla filosofiaa. Andréen äidin mielestä naisen paikka on vaimona, ja hän saa luvan opiskeluun vain muutamaksi vuodeksi, järjestettyä avioliittoa odotellessa. Andréen mielen häkistä tulee ahtaampi myös nuoren Pascalin vuoksi – täyttymätön romanssi horjuttaa mielenterveyttä vakavammin kuin mikään aiemmin. Aivan yhtäkkiä Andrée onkin niin heikko, että ystävyys päättyy äkilliseen kuolemaan, yllättäen niin lukijan kuin läheisensä.

Kuten tarinakin, de Beauvoirin kieli on toteavaa ja suoraviivaista. Pikkutarkat kuvailut loistavat poissaolollaan, ja Sylvien näkökulmasta kertomusta luotsaava minäkertoja pidättäytyy tunnekuohuista. Sylvie hahmona jää oikeastaan suurimmaksi osaksi taka-alalle: hän keskittyy omien tunteidensa ja taustojensa kuvailun sijaan tarkkailemaan ystäväänsä, jonka elämässä on paljon hänelle käsittämätöntä, mutta myös puoleensavetävää ja jännittävää. Andréen monimutkainen äitisuhde, usko, syvät pettymykset rakkaudessa ja äkkiväärät, tunteelliset reaktiot ovat kaikki asioita, joita Sylvie ei jaa, mutta joissa hän on mielellään ystävänä läsnä. Ehkä näin uskollisesta ystävyydestä ja traagisesta päätöksestä on kirjoitettava koruttomasti, jotta lukijalle jää tilaa ymmärtää sitä. Lyhyt tarina luo tunnelmallisen pariisilaiskuplan, jonka päättyminen koskettaa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti

Nazanine Hozar: Aria

Aria leikki nukellaan parvekkeella. Zahra oli taas sulkenut hänet ulos, mutta Aria oli unohtanut syyn siihen. Ilma oli kylmää, mutta ei niin kylmää että se tekisi kipeää. Aria oli silti päättänyt leikkiä, että nukke paleli, ja hän piteli sitä tiukasti ja puhalteli lämmintä ilmaa sen posliinikasvoille.

Iranilaistaustaisen ja nykyisin Kanadassa asuvan Nazanine Hozarin esikoisteos Aria (alk. Aria, 2019; suom. Hilkka Pekkanen, Otava 2020) kuvaa Iranin vallankumousta ja sitä edeltäneitä vuosikymmeniä orpotytön ja tämän kolmen äidin silmin, naisten näkökulmasta. Kolmenkymmenen vuoden aikajänteellä tapahtuva kertomus kurkottaa moneen suuntaan: kirja käsittelee niin naisten aseman valtavaa muutosta, köyhän kansanosan kamppailuja kuin uskonnollisten vähemmistöjen ja lukuisten kielten täyttämää, länsimaille avointa ja monikulttuurista Irania, joka vallankumouksen myötä katosi. Yksilöt pyristelevät eteenpäin yhteiskunnan vaipuessa polvilleen Teheranin kiivaiden tapahtumien keskellä.

Tarinan yhdistävä tekijä on nimihenkilö Aria, vastasyntyneenä kadulle kuolemaan jätetty orpotyttö, jonka elämä saa uuden suunnan hellämielisen Behruz Bakhtiarin löydettyä tämän keskellä yötä. Köyhällä ja kouluttamattomalla Behruzilla ei ole avioliitosta huolimatta omaa lasta, ja vaikka mies on muutoin itseään vanhemman vaimonsa Zahran höykytettävissä, Ariasta tulee pariskunnan ottolapsi yksinkertaiseen eteläteheranilaiseen kotiin. Työ armeijan kuorma-autokuskina pitää miehen pitkiä aikoja poissa kotoa, ja sillä aikaa kovia kokenut ja raa’aksi kasvanut Zahra kurittaa Ariaa omaa pahaa oloa purkaakseen. Pieni tyttö kasvaa jatkuvan väkivallan uhan alla, mutta sitkeä ja itsepäinen luonto yrittää etsiä joka tilanteessa positiiviset, huvittavatkin puolet: 1950-luvun Teheran tarjoaa sekä uskonnollisten kulkueiden että länsimaisten elokuvien ihmetykset, kunhan pääsee karkaamaan parvekkeen kautta kaupungille.

Kun Zahran laiminlyönnit ovat lopulta viedä Arialta hengen Behruzin poissaollessa, kohtalo puuttuu peliin. Sattuman kaupalla tyttö saa uuden kodin Teheranin varakkaalta pohjoispuolelta, lapsettomaksi ja aviottomaksi jääneen Fereste Ferdowsin luota. Zarahustralaisesta suvusta näennäisesti islamiin kääntynyt, itsekin lapsena orvoksi jäänyt Fereste haluaa pitää Ariasta huolta, muttei kärsimystensä painon vuoksi osaa näyttää lämpimiä tunteitaan. Behruz on onnellinen Arian saamista uusista mahdollisuuksista, kuten hyvästä kaupunkilaiskoulutuksesta. Ariaa muutto uuden äidin, ”manan”, luokse kuitenkin vaivaa. Miksei Zahra koskaan pistäydy käymään tai kysele hänen peräänsä? Lapsuuden muuttuessa nuoruudeksi Aria kuitenkin ymmärtää varhaislapsuutensa vaikeuden, ja mielen täyttävät uudet kysymykset. Koulukaverien ihmissuhdedraamat, ensimmäiset ihastukset ja hiljalleen koulumaailmaankin tunkevat uskonnolliset ja poliittiset kiistat vievät huomion.

Vaikka Iranin vallankumous sijoittuu vasta 1970-luvun lopulle, Hozar kuvaa, miten ei-muslimit joutuivat jo vuosia ennen tapahtumien kärjistymistä varomaan toimiaan. Naiset voivat vielä 1960-luvulla kulkea länsimaisissa vaatteissa ja kulkea yksin kaupungilla eurooppalaiseen tapaan, mutta Ferestellä on jatkuva huoli siitä, miten Arian käy kiristyvässä ilmapiirissä; tytön sinivihreät silmät viittaavat alkuperään, jota perinteisimmät muslimit ja valtaväestö pitävät kirottuna. Pelastaakseen Arian aseman ja tulevaisuuden Fereste päättää kasvattaa tytöstä kunnon muslimin, jonka on tehtävä runsaasti hyväntekeväisyyttä. Mutta miksi kohteeksi valikoituu juuri vastentahtoiselta vaikuttava, köyhä rouva Sirazi perheineen? Entä mitä Feresten pitäisi ajatella aikuistuvan Arian miespuolisten ystävien vierailuista?

Hozarin teos on perinteinen lukuromaani: sen haluaa lukea mahdollisimman nopeasti ja yhdeltä istumalta, Teheranin ankarasta ilmastosta, rikkaasta kulttuurista ja jatkuvasta vilinästä nauttien. Arian kasvutarina ei ole kuitenkaan yksinkertainen ryysyistä rikkauksiin- tai orvosta ihailluksi -tarina – vaikeudet eivät aikuistuessa hellitä, vaan vallankumouksen verisyys ja mielettömyys koskettavat naisen arkea ja lähipiiriä odottamattomilla, sydäntä särkevillä tavoilla. Olisi myös väärin kuvata kirjaa vain Arian tarinaksi, sillä vähintään yhtä tärkeään rooliin nousevat omia salaisuuksiaan kantavat nais- ja äitihahmot. Ympärillä on jatkuvasti myös värikäs joukko sivuhenkilöitä, joiden elämänkohtaloita Hozar käyttää hienosti valottamaan Teheranin luokkayhteiskunnan ja vallankumouksen juurisyiden eri puolia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija

Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niin kuin alku-unessas!

Viimeinen säkeistö runosta Lasimaalaus

Aila Meriluodon vain 22-vuotiaana julkaisema esikoisrunoteos Lasimaalaus (1946; luettu näköispainos, WSOY 1996) sai heti ilmestyessään valtavan suosion ja kiinnitti nuoren naisen suomalaisten runoilijoiden eturiviin. Yli satasivuinen, loppusoinnullisista ja mitallisista runoista koostuva, vahva ja uhmakas kokoelma edustaa perinteistä lyriikkaa, mutta siinä on myös yllättävän tummia sävyjä. Dramaattiset, pohtivat runot käsittelevät ja kuvaavat muun muassa luontoa, rakkautta, kuolemaa, luomisen tuskaa ja naiseutta.

WSOY:n runokilpailun voittajaksi valikoitunut Lasimaalaus jakautuu seitsemään nimettyyn lukuun. Ensimmäiset kuusi lukua käsittävät kukin useita runoja, mutta kokoelman päättää runsas ja riemukas nimiruno, Lasimaalaus, samannimisen luvun ainoana tekstinä. Runot eivät ole keskenään samaa sarjaa. Kokoelman alku sisältää lyhyitä lauseita ja muutamia säkeistöjä, mutta loppua kohden löytyy myös pidempiä, jopa proosarunomaisia tekstejä.

Kokoelman ensimmäinen luku, Soittaja pimeässä, aloittaa itsevarmasti elämän ja kuoleman aiheilla, kuten aloitusrunon Tänään viimeisessä säkeistössä: ”- – Elämä itse ma olen,/ – avoinna seison kuin kuka – / iloinen, luja ja valmis, / kuoleman vertainen”. Kaksi seuraava lukua, Kahlaajatyttö ja Meri ja ranta, edustavat minulle runoutta, jota vaistomaisesti ajattelen, kun puhutaan runoista: luontokuvaukset, sydänsurut ja ihmiselon ongelmat nivoutuvat lyhyissä, pohtivissa runoissa toisiinsa.

Neljäs luku, Toukokuu, jatkaa edellisten lukujen tunnelmissa, mutta runot alkavat muuntua loppua kohden dramaattisempaan suuntaan: Paha satu esittelee jo raa’at, peikoiksi ja rumiksi kutsuttavat rakastavaiset, Punainen maisema uhkuu vihaa kaikkea ja kaikkia kohtaan. Vauhti kiihtyy ja viides luku Nainen jatkaa maagisten elementtien hyödyntämistä, kun tytöstä kasvetaan kuningattaren kautta noidaksi: ”Terävin kynsin kouraisen, / käsin, jaloin ja hampain villinä takerrun sinuun, – / varo, noita ma olen, en väistyvä ihminen! – – /”.

Kuudes luku, Kirkonrakentaja, rauhoittaa tahtia. Lauseet ovat pidempiä eikä adjektiiveissa hyödynnetä enää rumuutta ja inhoa; kuvaukset ovat melankolisia ja viipyileviä, säkeistöjäkin aiempaa useampia. Luvun nimi antaa syyn tulkita runoja paitsi taitelijan luomistyön kuvauksina, myös uskonnollisina viittauksina ja pohdintoina. Esimerkiksi runossa Ateljee puhutellaan voimakasta Herraa ja kuvaillaan itseä sanaparilla ”vain savensotkija”, siinä missä Herra ”tyynesti” siirtelee savia tahtonsa mukaan. Kokoelma huipentuu pitkään ja tekstintäyteiseen runoon Lasimaalaus, joka jatkaa hengellisessä teemassa, tunnelman vaihtuessa nöyrästä lähes huikentelevaiseksi: nyt puhuja onkin itse tekijä (ja jumala?), joka tarttuu siveltimeen ja luo linnut, kalat ja kukat.

Meriluodon teksti yllättää. Se on perusluonteeltaan herkkää ja selkeää, mutta sen seasta nousee esiin myös rujoja sanavalintoja ja erittäin vahvoja tunnelmia. Meriluoto ei ole vain herkkä runotyttö (joksi hänet aikanaan leimattiin), vaan mukana on myös aggressiota ja tunteenpurkauksia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 45/50
Kohta 6: Kirja kertoo rakkaudesta

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?

On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien’,
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee –
yö vaihtuu aamun hämärään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kuva: WSOY

Tove Janssonin kirjoittama ja kuvittama lastenklassikko Kuinkas sitten kävikään? (alk. Hur gick det sen?, 1952; suom. Hannes Korpi-Anttila, 1952) hurmaa väreillään, riimeillään ja huumorillaan. Ensimmäinen suomennettu muumikirja on tunnettu myös hauskoista rei’istään, joista lukija pääsee kurkkaamaan tarkasti sommiteltuja osia seuraavista aukeamista; nimen mukaisesti ne kannustavat arvuuttelemaan tarinan seuraavia käänteitä. Halusin lukea vuoden 2021 Helmet-haasteeseen juuri tämän kirjan, mutta paperista ei ollut saatavilla. Kirjan monipuolisuudesta kertoo se, että WSOY on julkaissut sen kesällä 2021 myös ääni- ja e-kirjana. Vaikka osa elementeistä jää e-kirjana luettaessa pois, upea kieli ja tarina toimivat myös yksinään.

Tarina alkaa, kun Muumipeikko on palaamassa aamuvarhain maitokaupasta: käpälissä on tärkeä maitotonkkalähetys äidilleen Muumimammalle. Kotimatka kuitenkin mutkistuu, kun matkan varrelle sattunut Mymmeli pyytää epätoivoisena Muumipeikon apua. Mymmelin pikkusisko Pikku Myy on kadonnut metsään, joten kaksikko lähtee etsimään tätä. Joka aukeamalla kaksikko kohtaa Muumilaakson persoonallisia asukkaita ja uusia jännittäviä reittejä; välillä ryömitään pohjattoman purkin kautta rannalle, välillä jumitutaan imuriin. Jännittävimpinä hetkinä Muumipeikko haluaisi vain äitinsä luo, mutta lopulta Pikku Myy löytyy – yhtä reippaana kuin aina ennenkin – ja kolmikko löytää muumitalolle. Harmillisesti maito on reissun aikana muuttunut piimäksi, mutta Muumimammalle tärkeintä on saada rakkaansa kotiin: ”Mut Mamma lausui painolla: tästedes juodaan mehua!”.

Toisin kuin Janssonin Muumi-romaanit, Kuinkas sitten kävikään? on ensisijaisesti lapsille suunnattu kirja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aikuinenkin nauttisi sen lehteilystä. Janssonin kuvitukset viehättävät ja raikas, piikikäs huumori kukkii. Yhdistelmä avaa aikuiselle lukijalle uusia tasoja kuitenkaan häiritsemättä muunlaisia tulkintoja. Tällaisesta monitulkintaisuudesta laadukkaan lastenkirjan yleensä tunnistaakin; muistan lapsena lukeneeni kirjaa kuin jännityskertomusta, mutta aikuisena löytääkin muumihahmoista tunnistettavia ihmistyyppejä ja taiturillista tarinankerrontaa.

Erityismaininta on tietysti annettava suomentaja Hannes Korpi-Anttilalle. Kun koko teos perustuu riimiteltyyn kerrontaan, on suomentajalla valtava ja haasteellinen rooli vaihtuvien tunnelmien välittämisessä kielestä toiseen. Löytyipä Wikipediasta sekin tieto, että ensimmäisenä suomennettuna muumikirjana Korpi-Anttilalla oli tässä tärkeä rooli myös muumihahmojen suomalaisten nimien keksimisessä. Olenkin miettinyt, miksi kirjassa seikkailee Hommuli Hemulin ja Vilivinkka Vilijonkan sijaan, mutta osa nimistä vaihtui myöhemmin muiden suomennettujen muumikirjojen myötä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 43/50
Kohta 44: Satukirja