Cristina Sandu: Vesileikit

Tytöt olivat ehdottomasti liian vanhoja sellaiseen – oli työn kuluttamia kämmeniä ja lohkeilleita kantapohjia – mutta he alkoivat leikkiä. Tässä vaiheessa heidän leikkinsä oli vielä päämäärätöntä, ei lainkaan suunnitelmallista, kuin he olisivat voineet tehdä mitä tahansa sen sijaan. He vajosivat jokeen ja ponkaisivat ylös avaten vedenpinnan käsillään. He mönkivät kaislikossa ja saivat linnut lentämään pesistään. He repivät rannan kukkia irti ja piirsivät niillä kuvioita ilmaan.

img_20200321_141953634452175780082352.jpg

Vuoden 2017 Finlandia-ehdokas Cristina Sandun toinen romaani, Vesileikit (Otava 2019), on hämäriä ihmiskohtaloita ja mahdollisia tulkintoja kuhiseva mysteeri. Kirjassa vuorotellaan kahden ajankohdan ja kuuden nuoren tytön tarinoiden välillä. Hiljalleen kokonaisuudeksi yhdistyvät juonenpätkät sijoittuvat nykypäivän Suomen, Amerikan ja muidenkin tunnistettavien valtioiden lisäksi tyttöjen kotimaahan, joka ”ei kuulu mihinkään valtioon”. Silti se urheilee naapurivaltion lipun alla ja sen kansallislauluja laulaen, ja pienen maan nimikin merkitsee vaatimattomasti vain ”Erään joen toisella puolella”. Ilmeisen köyhä (ja kovasti Neuvostoliittoon viittaava) agraariyhteiskunta kasvattaa tyttöjä konservatiiviseen malliin, mutta kuusikko haluaa enemmän: epätyypillisen uintiharrastuksen myötä heille aukeaa haluttu portti muuhun maailmaan. Harva heistä kuitenkaan löytää sieltä onnea, päinvastoin: mielen täyttävätkin kaipuu äidinkieleen, suvun perinneresepteihin ja huolettomiin harjoituksiin kotikylän joessa.

Menneeseen aikaan ja nimettömään valtioon sijoittuva, runollinenkin kehyskertomus etenee pala palalta nykyhetken kuvauksen rinnalla. Anita, Sandra, Lidia, Betty, Nina ja Paulina aloittavat muodostelmauintiharrastuksen kuin varkain; ensin he ovat vain liikuntaan tottumattomia tyttöjä mutaisessa joessa, mutta sinnikäs harjoittelu ja innostus tekevät ihmeitä. Pian he eivät välitä enää muiden kyläläisten kummastuneista katseista tai sopimattomina pidettyjen uimapukujensa paheksunnasta, vaan alkavat suorittaa yhä vaativampia liikkeitä ja sukeltaa yhä pidempiä aikoja. Tupakkatehtaassa työskentelevät tytöt tähtäävät päämäärätietoisesti korkealle: kansainvälisiin kisoihin. Kysymykseksi kuitenkin jää, mikä oli heidän lopullinen motiivinsa: oliko koko projektin tarkoitus sittenkin vain livahtaa nimettömästä ja autoritäärisesti sulkeutuneesta maasta maailmalle?

Nykyhetkessä tytöt ovat hajautuneet ympäri maailmaa, eivätkä tunnu miettivät uintia tai ystäviään – ongelmia nimittäin riittää niin miesten, rahojen, työtilanteiden kuin turvallisuudenkin kanssa. Vilaus kunkin tytön nykyhetkestä esitellään omassa luvussaan, jonka minäkertojana toimii luvun päähenkilö. Anita on päätynyt opiskelemaan Helsinkiin, mutta menneisyys tulee iholle kotimaasta lähtöisin olevan miehen muodossa. Nina puolestaan huomaa, kuinka helppoa vieraalla kielellä on tulla huijatuksi; pahimpaan pinteeseen on joutunut kuitenkin ihmiskauppaan ja huumeisiin sekaantunut Betty. Jokainen tarina tihkuu irrallisuuden tunnetta: tytöt tarkastelevat uusia kotimaitaan ulkopuolisina ja hieman avuttomina. Vaikka paluuta kotimaahan ei suunnitella tai kaipuutakaan myönnetä, lapsuuden ja nuoruuden tutut kuviot kummittelevat alitajunnassa. Poikkeuksen tekee vain Lidia, joka palaa lopussa kotikyläänsä – osin hämmentyneenä ajan kulumisesta, osin tyytyväisenä päästyään tuttujen makujen ja ihmisten joukkoon.

Naisten menneisyyden kuvaus keskittyy lähinnä uimisen ilon löytämiseen, nykyhetket taas paljastavat vain ohikiitävän tuokion keskenään hyvin erilaisista tilanteista ja olosuhteista. Hahmoista on siksi melko haastavaa saada kiinni: mitä he tosissaan haluavat, miksi he toimivat kuten toimivat? Miksi nimetön valtio on niin kipeä paikka, ettei osa edes tahdo paljastaa äidinkieltään tai kotimaataan, vaikka he samalla silmin nähden kaipaavat kotiin? Entä miksi kaiken yllä leijuu niin painostava, pahaa enteilevä tunnelma; seuraavatko kotimaan epävakaat olot hahmoja henkisten ongelmien muodossa? Sandu laittaa lukijan todella töihin. Jos etsit pureskelematonta mutta soljuen kirjoitettua romaania, Vesileikit kannattaa lisätä lukulistalle. Sen ajelehtivaan tyyliin ja epätyypillisiä juonenkäänteitä viliseviin elämäntarinoihin uppoutuu hetkeksi täysin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 9/50
Kohta 14: Urheiluun liittyvä kirja

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessani, ajattelen taas kerran, miksen kysynyt häneltä silloin. Miksen sanonut: Äiti, minä opin kaikki rumat sanat siinä vitun autotallissa, jota me kutsuimme kodiksi. Varmaan en sanonut mitään, koska toimin niin kuin olin toiminut lähes koko elämäni, olin peitellyt toisten mokia, silloin kun he itse eivät älynneet edes nolostua. Teen niin varmaan siksi, että itselleni on käynyt samoin monta kertaa. Nytkin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain noloa, ja niin käy aina, kun mieleeni palaavat lapsuuden aikaiset tunnot, ne valtavat elämänkokemuksen aukot, joita ei voi koskaan paikata.

Strout_NimenionLucyBarton

Pulitzer-palkittu yhdysvaltalaiskirjailija Elizabeth Strout sukeltaa viidennessä teoksessaan monimutkaisten äiti–tytär-suhteiden, häilyvien muistojen ja kirjoittamisen maailmaan. Loistava lukuromaani Nimeni on Lucy Barton (alk. My name is Lucy Barton, 2016; suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018) on jännittävä yhdistelmä melankolista pohjavirettä ja oman itsensä löytämisen iloa ja ylpeyttä. Myöhäiskeski-ikään ehtinyt päähenkilö Lucy teki aikanaan luokkaretken köyhästä maalaistytöstä varakkaan miehen newyorkilaiseksi vaimoksi ja perheenäidiksi, mutta on sittemmin eronnut ja löytänyt paikkansa maailmasta kirjailijana. Nykyhetkestä käsin herkkä ja ihmissuhteissaan kärsinyt nainen pohtii vuosien takaista aikaansa sairaalassa, mennyttä avioliittoaan, lapsiaan silloin ja nyt, omia epävarmuuksiaan – mutta ennen kaikkea läsnä ovat karun ja puutteellisen lapsuuden aiheuttamat jäljet sekä suhde vaikeasti tulkittavaan, tunnekylmään äitiin.

Äidin ja aikuisen tyttären suhdetta pohditaan erityisesti menneen sairaalajakson kautta: Lucy sairasti vakavasti ja vietti viikkoja sairaalassa. Kaksi kotona odottavaa pientä lasta ja kammo sairaaloita kohtaan pitivät aviomiehen poissa vaimoaan tukemasta, mutta kolmannella sairasviikollaan nainen herää yllättävään näkyyn: hänen äitinsä on saapunut sairaan seuraksi. Käy ilmi, ettei kaksikko ole juuri tavannut Lucyn naitua miehensä ja muutettua New Yorkiin. Maalla Amgashissa asuva, umpimielinen ja ylpeäkin äiti ei selittämättömästä syystä pidä tyttärensä aviomiehestä, vastaanota tyttärensä maksullisia kaukopuheluita saati ostele lentolippuja kauas suurkaupunkeihin, joten tämän yhtäkkinen saapuminen Lucyn sairaalahuoneeseen todella vavisutti nuoren naisen mieltä.

Alkaa viiden päivän vierailu, jota Lucy muistelee vielä nykyhetkessäkin tunteet pinnassa. Toisaalta hän ei ollut pitkään aikaan ollut onnellisempi: hänen rakas äitinsä on New Yorkissa, vaikka Lucy oli jo alistunut ajatukseen siitä, että perheensä oli hylännyt hänet! Tutut ja turvalliset juorut kotiseutujen ihmisten elämänkohtaloista naurattavat pitkälle yöhön ja juttuseura todella virkistää yksinäisen jakson jälkeen. Ensimmäisen onnenpuuskan haihduttua vanhat haavat alkavat kuitenkin vaivata: miksi Lucyn elämä ei kiinnosta häntä muutaman kysymyksen, edes vuosittaisen puhelun vertaa? Miksi äiti ei pysty myöntämään, etteivät lapset saaneet ansaitsemaansa, emotionaalisesti turvallista lapsuutta? Suurimpana häilyy kysymys: rakastaako äiti todella, kun ei voi sitä sanoa edes pyydettäessä?

Erityisen ansiokkaasti Strout sanoittaa Lucyn epävarmuuden tunteita ja epäilyksiä: tältä asiat tuntuvat jälkikäteen ajateltuina, muttei ole varmaa, että asiat todella menivät kuten muistikuvissa. Kirjan tunnelmaa hallitseva oivallus kaiken epävarmuudesta on toisaalta eletyn elämän tuomaa, realistisuuteen sekoittunutta kyynisyyttä, mutta toisaalta vain äitinsä muistonkin edessä epävarmaksi Rimpulaksi kutistuvan naisen loputonta rakkaudenkaipuuta. Oman äitisuhteensa lisäksi Lucy pohtii erityisesti omille tyttärilleen välittämää kuvaa: avioero oli heille rankka paikka, jonka haavat eivät nykyhetkessäkään ole vielä umpeutuneet. Onko hän kuitenkaan osannut toimia toisin kuin äitinsä? Henkilöt eivät ole yksiulotteisia hyviksiä ja pahiksia, vaan harmaan sävyjä löytyy runsaasti.

Strout kirjoittaa äärimmäisen vetävästi ja aidon koskettavasti mutkikkaista ihmissuhteista ja elämäntilanteista. Kirja on täynnä jännitettä ja tekee mieli hotkaista yhdellä kertaa, vaikka suurin osa tapahtumista sijoittuu sairaalasängyn äärelle ja Lucyn mielen sisälle. Ohikiitävät hetket, muistot ja satunnaiset tapaamiset elämän varrelta sidotaan taidokkaasti yhteen nykyhetken kirjailijuudella. Lucy käyttää vaiherikkaan elämänsä tapahtumia kirjoittamisensa materiaalina, ja kipeistä muisteluista huolimatta toteaa lopussa päässeensä kokemustensa herraksi: tämä tarina, surullisine hetkineenkin, on Lucyn oma, ei kenenkään muun.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 7/50
Kohta 6: Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella

Joel Haahtela: Elena

Kun hän istuu siinä, pylväiden välissä, nilkat varjossa, näen hänestä asioita jotka nousevat mieleeni kaukaa. Ehkä se on tietty asento tai tapa jolla hän nojaa kämmeneensä, kohottaa katseensa kirjasta ja jää tuijottamaan taivasta. Siinä kaikessa on jotain tuttua ja samalla tuskallista, hänen käsivarsiensa liike, nuo kirjan hitaasti kääntyvät sivut.

img_20200209_1102106104740439441190588.jpg

Joel Haahtelan haikea ja melankolinen pienoisromaani Elena (Otava 2003) on kokoaan suurempi yllättäjä, joka pysyttelee yksinäisen miehen pään sisällä. Luopumisen tuskasta, surutyön hitaudesta ja läheisyydenkaipuusta kertova tarina ei kulje perinteistä rataa: ensin päähenkilöä hieman epäili, keskivaiheilla jopa inhosi ja lopulta, henkilöhistorian avauduttua, päähenkilö tuntui kovin samastuttavalta. Haahtela kuvaa vaikeita tunteita ja arjen absurdeja päähänpinttymiä inhimillisesti ja runollisesti, ohikiitäviä hetkiä maalaillen.

Tarina alkaa, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja, yksinäisyydestä ja surusta kärsivä mies, törmää sattumalta kauniiseen nuoreen naiseen eräässä puistossa. Puisto lehmuksineen ei kuulu miehen tavallisille reiteille, mutta yllättävästi menneisyydestä muistuttava nainen muuttaa kaiken vain olemassaolollaan: pian miehen on päästävä puistoon joka aamu, vain tarkistamaan, onhan kiehtova mysteeri tosiaan olemassa. Hiljalleen mies saa naisesta selville yhä enemmän, ja vaikka nainen tuskin on kulkiessaan edes huomannut miestä, mies toistelee iltaisin Elenan nimeä kuin kalleinta aarrettaan.

Kesken pakkomielteen kiivaimman kehittymisen mies saa yllättävän vieraan menneisyydestä: ystävä, Jan, on saapunut saaristosta kaupunkiin tervehtimään vanhaa ystäväänsä. Jan huomaa heti, että jokin on pielessä, mutta mies ei pysty avautumaan edes läheisimmälle ystävälleen: muiden ihmisten seurassa hän yhtäkkiä huomaa, miten sairaalta tuntemattoman naisen seurailu ja hänestä tietojen tonkiminen todella vaikuttaa. Miehen mielikuvissa täydelliseksi hiottu nainen ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan pakonomainen tapaamisten kalastelu jatkuu.

Sinänsä harmiton ihastuneen miehen etäinen ihailu ottaa kuitenkin astetta vakavamman sävyn, kun kesä koittaa. Opiskeleva Elena ei ilmestykään joka aamu yliopistolle johtavaan puistoon, ja miehen on saatava tietää, missä tämä on. Naisen ääni, kasvot, tuoksu ja liike alkavat kadota mielestä nopeasti, eikä sitä voi sallia: samalla menisivät kaikki kalliit muistotkin. Uurastamalla selviää, että Elena on lähtenyt kesätöihin saaristoon. Tieto saa kotiinsa eristäytyneen miehen repäisemään: matka kohti saaristoa alkaa, ja tuleepa samalla vierailtua ensimmäistä kertaa Janinkin uudessa asunnossa. Mutta miten selittää ystävälle, mitä hän saarelta oikein etsii, kun ei sitä tiedä itsekään?

Päähenkilön stalkkaus saa yhä pelottavampia piirteitä, ja lukijana alkaa kirjan keskivaiheen jälkeen toden teolla pohtia, mitä teoksella oikeastaan halutaan sanoa. Langat kuitenkin yhdistyvät syksyn alettua ja miehen ja Elenan palattua kaupunkiin. Haahtela pelaa taidokkaasti mielikuvilla ja odotuksilla: muutamilla tiedonmurusilla kuva nuorta naista vainoavasta saalistajasta muuttuu empatiaa herättäväksi, hieman eksyneeksi mutta täysin ymmärrettäväksi ihmiskohtaloksi. Vaikka juoni onkin kevyt ja loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä, eleettömästi ja ilmavasti kirjoitettu teos liikuttaa ja saa pohtimaan – näkökulmasta ja taustatiedoista riippuen meistä jokaisen voisi nähdä hyvin eri valossa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

Kirsti Kuronen: Merikki

älä mene! Ruusu juoksee perääni
ja yrittää halata
se oli vitsi,
ei ne pahaa tarkoita

mä en jaksa noita
mun on ikävä meitä
ikävä surusiskoja
mutta mä tykkään olla Venlan ja Neean kanssa,
meillä on kivaa, ja jotenkin helppoa

nielaisen, käännyn ja lähden kotiin

niinpä niin, kivaa ja helppoa,
sen vastakohta on tyhmää ja hankalaa

img_20200123_1024532508139439564699774.jpg

Enimmäkseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen keskittyneen Kirsti Kurosen uusin, nuorille suunnattu Merikki (Karisto 2019) on lyhyydestään huolimatta pintaa syvemmälle pääsevä katsaus nuorten tyttöjen sielunelämään: ystävyyssuhteiden kuprut, mustasukkaisuus ja teini-iän myrskyt kuvataan lämpimästi ja nuoren lukijan asemaan asettuen. Teos on kipeistä teemoista huolimatta helppoa luettavaa, sillä Merikki on toistaiseksi Suomessa harvinaisen säeromaanin edustaja. Alle 100-sivuinen tarina siis etenee säe säkeeltä, ilmavasti ja ajatuksenvirtamaisesti, runollisestikin. Samalla loppusoinnuttomuus ja tiukasti nykypäivään sidotut aiheet tubettamisineen tekevät kirjasta helposti lähestyttävän.

Kirjan päähenkilö on yläastelainen Meri, jolla on aina ollut vahva tahto, vakava mieli ja taipumus melankoliaan. Lapsuudenystävän ja naapurin Ruusun kanssa on jaettu kaikki salaisuudet ja perustettu menestynyt lettien tekoon keskittyvä Youtube-kanava, mutta yhden kesälomareissun jälkeen Ruusu palaa muuttuneena. Enää eivät kiinnosta letit, tube ja yhteiset synkistelyt, vaan hänen bestiksikseen vaihtuvat lennossa Venla ja Neea. Merin mielestä tutut tytöt ovat vain pinnallisia hihittäjiä, eikä Ruusun yhtäkkinen mielenmuutos anna rauhaa: onko Meri vain itse tylsä ja vääränlainen, vai eivätkö muut vain tajua? Meri alkaa eristäytyä ylhäiseen yksinäisyytensä, mutta potee sydänsuruista pahimpia: pitkäaikaisen ja ainoan luottoystävän menettämistä.

Pian Ruususta etääntymisen jälkeen alkaa tapahtua kummia: paikallislehden etusivun kuvassa on aivan Merin näköinen tyttö, mutta Meri voi vannoa, ettei ole itse kuvassa. Pian Ruusukin alkaa väittää nähneensä Meriä aivan oudoissa paikoissa, joissa hän ei tosiaan ole ollut. Masentunut tyttö alkaa jo epäillä muistiaan ja mielenterveyttään, mutta kesän jälkeen ensimmäisenä koulupäivänä hän saa selityksen: paikkakunnalle on muuttanut ulkoisesti ja menneisyydeltäänkin lähes identtinen tyttö, jonka kanssa kaikki tuntuu heti luontevalta ja helpolta.

Merikki on monipuolinen ja hienosti kirjoitettu nuortenkirja, joka sopii varmasti myös hieman vähemmän lukeneille yläastelaisille lyhyytensä ja kevyen muotonsa ansiosta. Myös aikuisena kirjasta saa kuitenkin monenlaista irti: kirjan nimi osoittautuu pohtimaan pistäväksi sanaleikiksi, ja Merin kaksoisolennonkin pystyy tulkitsemaan monin tavoin.

Kuronen kuvaa lyhyissä säkeissä suuria tunteita: mustasukkaisuus, epätoivo, masennus, vahingonilo, jännitys, pettymys… Teini-ikäisten ystävyyssuhteet eivät ole helpoimmasta päästä, kun mielenkiinnonkohteet alkavat lopullisesti vaihtua yhteisistä leikeistä ja lettiharrastuksista coolina hengailuun ja porukkaan sulautumiseen. Meri on rohkea ja pysyy oman tiensä kulkijana niin tekemisissään kuin mielipiteissään, mutta joutuu sen vuoksi myös kärsimään henkisestä yksinäisyydestä ja kelpaamattomuuden tunteista. Kirjan loppu on kuitenkin rohkaiseva: yhdenkin samalla taajuudella olevan ihmisen löytäminen palauttaa uskon itseensä ja valon päiviin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Ossi Nyman: Röyhkeys

Menin liukuportaisiin ja ylös toisessa kerroksessa olevaan kirjastoon. Kirjaston sohvilla ja muilla pehmeillä istuimilla istui maahanmuuttajia puhumassa keskenään ja romanikerjäläisiä, jotka olivat tulleet lämmittelemään ja pitämään taukoa kerjäämisestä. Minulle tuli kiitollinen olo siitä, että olin syntynyt Suomessa, eikä minun tarvinnut kerjätä ulkonam vaan sain lähettää hakemuksen kotoa tietokoneelta Kelalle ja rahat tulivat tilille aina täsmälleen kaksi päivää hakemuksen lähettämisen jälkeen.

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) herätti ilmestyessään kohun ainakin lehtien sivuilla. Nymanin omaan elämään pohjaava kertomus ideologisesti työttömästä miehestä herätti kummastusta ja pahastusta, mutta lukukokemuksena se on myös erittäin mielenkiintoinen. Röyhkeys on kirja, jossa ei puhuta perheestä, parisuhteesta, opinnoista, työstä, seksistä, elämänkriiseistä – lähes kaikki perinteiset aiheet loistavat poissaolollaan tai on tyrkätty pieneen sivuosaan. Sen sijaan lukija tutustuu mieheen, jonka asiat ovat oikeastaan aika hyvin ja tasapainossa, kunhan yhteiskunta vain jättäisi hänet rauhaan ja lakkaisi kiusaamasta normeillaan ja vaatimuksillaan. Aluksi hyvin suoraviivaiselta, yksinkertaiseltakin vaikuttava autofiktio yllättää kolmannessa luvussa monitasoisilla kerronnan keinoilla ja varmistaa, että lukukokemus jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kirjan päähenkilö, kolmi–nelikymppinen mies ei ole käynyt kouluja ammattikoulun jälkeen, eivätkä yhteiskunnalliset velvollisuudet kiinnosta. TE-toimiston työllistämistoimet ja turhauttavat kurssit ovat pakollinen paha, joiden jälkeen miehen arki täyttyy rock-konserteista, lenkkeilystä ja kirjoittamisesta. Työttömyydestä kirjoitetaan ja puhutaan usein henkilökohtaisen tragedian tai täyden syrjäytymisen näkökulmista, mutta Röyhkeydessä työttömyys on tavallista elämää siinä missä muukin. Ainoa ero syntyy ulkopuolisten suhtautumisesta: päähenkilö saa jatkuvasti pohtia, mitä muut hänestä ajattelevat, sillä valinnastaan huolimatta hän ei halua pummata läheisiltään. Urakeskeisemmän tyttöystävän kalliit ja hyödylliset lahjatkin nolottavat, ja niistä on muistettava kiittää usein, jotta omatunto ei alkaisi liikaa kolkuttaa. Omat (eli työttömyyskorvauksina saadut) rahat kuitenkin kuluvat surutta keikkoihin ja reissuihin, elämästä nauttimiseen.

Työtön mies muuttuu kirjan edetessä yhä työteliäämmäksi: ensimmäisessä luvussa miehen tavoitteellinen työttömyys joutuu erikoiseen valoon, kun työläisistä laulava Bruce Springsteen paljastuu hänen suurimmaksi idolikseen. Toisessa luvussa Tampereella mies yrittää vältellä töitä niin, että se käy itsessään suorastaan työstä. Kolmannessa ja viimeisessä luvussa Helsingissä kirjoittamisharrastus alkaa kantaa hedelmää ja mies alkaa opiskella arvostetussa kirjoittamiskoulutuksessa tähdäten kirjailijuuteen. Virastojen ja lomakkeiden mukaan työtön päähenkilö on jatkuvasti aktiivinen ja hyvin päämäärätietoinen toimija, ja se toimiikin mielenkiintoisena kommenttina julkisessa keskustelussa esiintyviä mielikuvia vastaan.

Röyhkeys kyselee virkistävästi, miksi identiteetti ja ihmisarvo olisi rakennettava uran tai opintojen ympärille. Toisaalta hyvin paljon jää myös avoimeksi: päähenkilön motiiveja ideologiselle työttömyydelle ei selitetä mitenkään. Se tuntuu epäloogiselta, sillä työttömänä pysyminen vaatii paitsi paljon aikaa ja vaivaa, aiheuttaa miehelle myös jatkuvaa ahdistusta. Taustalla on siis pakko olla hyvin vahva syy, ja sen avaamattomuus jää häiritsemään koko kirjan ajaksi.

Toisin kuin monet muut viime vuosien autofiktiiviset teokset, Röyhkeys ei myöskään jää yksitasoiseksi kertomukseksi tai avautumiseksi nykyajan haasteista. Nyman sekoittaa pakan täysin kolmannessa luvussa, jossa muuten realistinen romaani saakin lukijan pohtimaan, kuka oikeastaan kertoo ja kenestä. Kaksi ensimmäistä lukua päähenkilö on nimetön, monien kenties fiktiiviseksi Ossi Nymaniksi tulkitsema henkilö, joka asuu Lahdenmäki-nimisen henkilön entisessä asunnossa. Kirjoittajakoulussa päähenkilön aiemmat seikkailut paljastuvat kuitenkin kertomukseksi, josta on hyvässä lykyssä tulossa kirja – ja tätä teosta puolestaan kirjoittaa Lahdenmäki. Kirjaa voi tulkita ja arvottaa lukuisilla tavoilla, mutta se on kiistattomasti mielenkiintoinen ja erottuva teos.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli