Joel Haahtela: Elena

Kun hän istuu siinä, pylväiden välissä, nilkat varjossa, näen hänestä asioita jotka nousevat mieleeni kaukaa. Ehkä se on tietty asento tai tapa jolla hän nojaa kämmeneensä, kohottaa katseensa kirjasta ja jää tuijottamaan taivasta. Siinä kaikessa on jotain tuttua ja samalla tuskallista, hänen käsivarsiensa liike, nuo kirjan hitaasti kääntyvät sivut.

img_20200209_1102106104740439441190588.jpg

Joel Haahtelan haikea ja melankolinen pienoisromaani Elena (Otava 2003) on kokoaan suurempi yllättäjä, joka pysyttelee yksinäisen miehen pään sisällä. Luopumisen tuskasta, surutyön hitaudesta ja läheisyydenkaipuusta kertova tarina ei kulje perinteistä rataa: ensin päähenkilöä hieman epäili, keskivaiheilla jopa inhosi ja lopulta, henkilöhistorian avauduttua, päähenkilö tuntui kovin samastuttavalta. Haahtela kuvaa vaikeita tunteita ja arjen absurdeja päähänpinttymiä inhimillisesti ja runollisesti, ohikiitäviä hetkiä maalaillen.

Tarina alkaa, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja, yksinäisyydestä ja surusta kärsivä mies, törmää sattumalta kauniiseen nuoreen naiseen eräässä puistossa. Puisto lehmuksineen ei kuulu miehen tavallisille reiteille, mutta yllättävästi menneisyydestä muistuttava nainen muuttaa kaiken vain olemassaolollaan: pian miehen on päästävä puistoon joka aamu, vain tarkistamaan, onhan kiehtova mysteeri tosiaan olemassa. Hiljalleen mies saa naisesta selville yhä enemmän, ja vaikka nainen tuskin on kulkiessaan edes huomannut miestä, mies toistelee iltaisin Elenan nimeä kuin kalleinta aarrettaan.

Kesken pakkomielteen kiivaimman kehittymisen mies saa yllättävän vieraan menneisyydestä: ystävä, Jan, on saapunut saaristosta kaupunkiin tervehtimään vanhaa ystäväänsä. Jan huomaa heti, että jokin on pielessä, mutta mies ei pysty avautumaan edes läheisimmälle ystävälleen: muiden ihmisten seurassa hän yhtäkkiä huomaa, miten sairaalta tuntemattoman naisen seurailu ja hänestä tietojen tonkiminen todella vaikuttaa. Miehen mielikuvissa täydelliseksi hiottu nainen ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan pakonomainen tapaamisten kalastelu jatkuu.

Sinänsä harmiton ihastuneen miehen etäinen ihailu ottaa kuitenkin astetta vakavamman sävyn, kun kesä koittaa. Opiskeleva Elena ei ilmestykään joka aamu yliopistolle johtavaan puistoon, ja miehen on saatava tietää, missä tämä on. Naisen ääni, kasvot, tuoksu ja liike alkavat kadota mielestä nopeasti, eikä sitä voi sallia: samalla menisivät kaikki kalliit muistotkin. Uurastamalla selviää, että Elena on lähtenyt kesätöihin saaristoon. Tieto saa kotiinsa eristäytyneen miehen repäisemään: matka kohti saaristoa alkaa, ja tuleepa samalla vierailtua ensimmäistä kertaa Janinkin uudessa asunnossa. Mutta miten selittää ystävälle, mitä hän saarelta oikein etsii, kun ei sitä tiedä itsekään?

Päähenkilön stalkkaus saa yhä pelottavampia piirteitä, ja lukijana alkaa kirjan keskivaiheen jälkeen toden teolla pohtia, mitä teoksella oikeastaan halutaan sanoa. Langat kuitenkin yhdistyvät syksyn alettua ja miehen ja Elenan palattua kaupunkiin. Haahtela pelaa taidokkaasti mielikuvilla ja odotuksilla: muutamilla tiedonmurusilla kuva nuorta naista vainoavasta saalistajasta muuttuu empatiaa herättäväksi, hieman eksyneeksi mutta täysin ymmärrettäväksi ihmiskohtaloksi. Vaikka juoni onkin kevyt ja loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä, eleettömästi ja ilmavasti kirjoitettu teos liikuttaa ja saa pohtimaan – näkökulmasta ja taustatiedoista riippuen meistä jokaisen voisi nähdä hyvin eri valossa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 38: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

Kirsti Kuronen: Merikki

älä mene! Ruusu juoksee perääni
ja yrittää halata
se oli vitsi,
ei ne pahaa tarkoita

mä en jaksa noita
mun on ikävä meitä
ikävä surusiskoja
mutta mä tykkään olla Venlan ja Neean kanssa,
meillä on kivaa, ja jotenkin helppoa

nielaisen, käännyn ja lähden kotiin

niinpä niin, kivaa ja helppoa,
sen vastakohta on tyhmää ja hankalaa

img_20200123_1024532508139439564699774.jpg

Enimmäkseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen keskittyneen Kirsti Kurosen uusin, nuorille suunnattu Merikki (Karisto 2019) on lyhyydestään huolimatta pintaa syvemmälle pääsevä katsaus nuorten tyttöjen sielunelämään: ystävyyssuhteiden kuprut, mustasukkaisuus ja teini-iän myrskyt kuvataan lämpimästi ja nuoren lukijan asemaan asettuen. Teos on kipeistä teemoista huolimatta helppoa luettavaa, sillä Merikki on toistaiseksi Suomessa harvinaisen säeromaanin edustaja. Alle 100-sivuinen tarina siis etenee säe säkeeltä, ilmavasti ja ajatuksenvirtamaisesti, runollisestikin. Samalla loppusoinnuttomuus ja tiukasti nykypäivään sidotut aiheet tubettamisineen tekevät kirjasta helposti lähestyttävän.

Kirjan päähenkilö on yläastelainen Meri, jolla on aina ollut vahva tahto, vakava mieli ja taipumus melankoliaan. Lapsuudenystävän ja naapurin Ruusun kanssa on jaettu kaikki salaisuudet ja perustettu menestynyt lettien tekoon keskittyvä Youtube-kanava, mutta yhden kesälomareissun jälkeen Ruusu palaa muuttuneena. Enää eivät kiinnosta letit, tube ja yhteiset synkistelyt, vaan hänen bestiksikseen vaihtuvat lennossa Venla ja Neea. Merin mielestä tutut tytöt ovat vain pinnallisia hihittäjiä, eikä Ruusun yhtäkkinen mielenmuutos anna rauhaa: onko Meri vain itse tylsä ja vääränlainen, vai eivätkö muut vain tajua? Meri alkaa eristäytyä ylhäiseen yksinäisyytensä, mutta potee sydänsuruista pahimpia: pitkäaikaisen ja ainoan luottoystävän menettämistä.

Pian Ruususta etääntymisen jälkeen alkaa tapahtua kummia: paikallislehden etusivun kuvassa on aivan Merin näköinen tyttö, mutta Meri voi vannoa, ettei ole itse kuvassa. Pian Ruusukin alkaa väittää nähneensä Meriä aivan oudoissa paikoissa, joissa hän ei tosiaan ole ollut. Masentunut tyttö alkaa jo epäillä muistiaan ja mielenterveyttään, mutta kesän jälkeen ensimmäisenä koulupäivänä hän saa selityksen: paikkakunnalle on muuttanut ulkoisesti ja menneisyydeltäänkin lähes identtinen tyttö, jonka kanssa kaikki tuntuu heti luontevalta ja helpolta.

Merikki on monipuolinen ja hienosti kirjoitettu nuortenkirja, joka sopii varmasti myös hieman vähemmän lukeneille yläastelaisille lyhyytensä ja kevyen muotonsa ansiosta. Myös aikuisena kirjasta saa kuitenkin monenlaista irti: kirjan nimi osoittautuu pohtimaan pistäväksi sanaleikiksi, ja Merin kaksoisolennonkin pystyy tulkitsemaan monin tavoin.

Kuronen kuvaa lyhyissä säkeissä suuria tunteita: mustasukkaisuus, epätoivo, masennus, vahingonilo, jännitys, pettymys… Teini-ikäisten ystävyyssuhteet eivät ole helpoimmasta päästä, kun mielenkiinnonkohteet alkavat lopullisesti vaihtua yhteisistä leikeistä ja lettiharrastuksista coolina hengailuun ja porukkaan sulautumiseen. Meri on rohkea ja pysyy oman tiensä kulkijana niin tekemisissään kuin mielipiteissään, mutta joutuu sen vuoksi myös kärsimään henkisestä yksinäisyydestä ja kelpaamattomuuden tunteista. Kirjan loppu on kuitenkin rohkaiseva: yhdenkin samalla taajuudella olevan ihmisen löytäminen palauttaa uskon itseensä ja valon päiviin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 27: Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Ossi Nyman: Röyhkeys

Menin liukuportaisiin ja ylös toisessa kerroksessa olevaan kirjastoon. Kirjaston sohvilla ja muilla pehmeillä istuimilla istui maahanmuuttajia puhumassa keskenään ja romanikerjäläisiä, jotka olivat tulleet lämmittelemään ja pitämään taukoa kerjäämisestä. Minulle tuli kiitollinen olo siitä, että olin syntynyt Suomessa, eikä minun tarvinnut kerjätä ulkonam vaan sain lähettää hakemuksen kotoa tietokoneelta Kelalle ja rahat tulivat tilille aina täsmälleen kaksi päivää hakemuksen lähettämisen jälkeen.

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) herätti ilmestyessään kohun ainakin lehtien sivuilla. Nymanin omaan elämään pohjaava kertomus ideologisesti työttömästä miehestä herätti kummastusta ja pahastusta, mutta lukukokemuksena se on myös erittäin mielenkiintoinen. Röyhkeys on kirja, jossa ei puhuta perheestä, parisuhteesta, opinnoista, työstä, seksistä, elämänkriiseistä – lähes kaikki perinteiset aiheet loistavat poissaolollaan tai on tyrkätty pieneen sivuosaan. Sen sijaan lukija tutustuu mieheen, jonka asiat ovat oikeastaan aika hyvin ja tasapainossa, kunhan yhteiskunta vain jättäisi hänet rauhaan ja lakkaisi kiusaamasta normeillaan ja vaatimuksillaan. Aluksi hyvin suoraviivaiselta, yksinkertaiseltakin vaikuttava autofiktio yllättää kolmannessa luvussa monitasoisilla kerronnan keinoilla ja varmistaa, että lukukokemus jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kirjan päähenkilö, kolmi–nelikymppinen mies ei ole käynyt kouluja ammattikoulun jälkeen, eivätkä yhteiskunnalliset velvollisuudet kiinnosta. TE-toimiston työllistämistoimet ja turhauttavat kurssit ovat pakollinen paha, joiden jälkeen miehen arki täyttyy rock-konserteista, lenkkeilystä ja kirjoittamisesta. Työttömyydestä kirjoitetaan ja puhutaan usein henkilökohtaisen tragedian tai täyden syrjäytymisen näkökulmista, mutta Röyhkeydessä työttömyys on tavallista elämää siinä missä muukin. Ainoa ero syntyy ulkopuolisten suhtautumisesta: päähenkilö saa jatkuvasti pohtia, mitä muut hänestä ajattelevat, sillä valinnastaan huolimatta hän ei halua pummata läheisiltään. Urakeskeisemmän tyttöystävän kalliit ja hyödylliset lahjatkin nolottavat, ja niistä on muistettava kiittää usein, jotta omatunto ei alkaisi liikaa kolkuttaa. Omat (eli työttömyyskorvauksina saadut) rahat kuitenkin kuluvat surutta keikkoihin ja reissuihin, elämästä nauttimiseen.

Työtön mies muuttuu kirjan edetessä yhä työteliäämmäksi: ensimmäisessä luvussa miehen tavoitteellinen työttömyys joutuu erikoiseen valoon, kun työläisistä laulava Bruce Springsteen paljastuu hänen suurimmaksi idolikseen. Toisessa luvussa Tampereella mies yrittää vältellä töitä niin, että se käy itsessään suorastaan työstä. Kolmannessa ja viimeisessä luvussa Helsingissä kirjoittamisharrastus alkaa kantaa hedelmää ja mies alkaa opiskella arvostetussa kirjoittamiskoulutuksessa tähdäten kirjailijuuteen. Virastojen ja lomakkeiden mukaan työtön päähenkilö on jatkuvasti aktiivinen ja hyvin päämäärätietoinen toimija, ja se toimiikin mielenkiintoisena kommenttina julkisessa keskustelussa esiintyviä mielikuvia vastaan.

Röyhkeys kyselee virkistävästi, miksi identiteetti ja ihmisarvo olisi rakennettava uran tai opintojen ympärille. Toisaalta hyvin paljon jää myös avoimeksi: päähenkilön motiiveja ideologiselle työttömyydelle ei selitetä mitenkään. Se tuntuu epäloogiselta, sillä työttömänä pysyminen vaatii paitsi paljon aikaa ja vaivaa, aiheuttaa miehelle myös jatkuvaa ahdistusta. Taustalla on siis pakko olla hyvin vahva syy, ja sen avaamattomuus jää häiritsemään koko kirjan ajaksi.

Toisin kuin monet muut viime vuosien autofiktiiviset teokset, Röyhkeys ei myöskään jää yksitasoiseksi kertomukseksi tai avautumiseksi nykyajan haasteista. Nyman sekoittaa pakan täysin kolmannessa luvussa, jossa muuten realistinen romaani saakin lukijan pohtimaan, kuka oikeastaan kertoo ja kenestä. Kaksi ensimmäistä lukua päähenkilö on nimetön, monien kenties fiktiiviseksi Ossi Nymaniksi tulkitsema henkilö, joka asuu Lahdenmäki-nimisen henkilön entisessä asunnossa. Kirjoittajakoulussa päähenkilön aiemmat seikkailut paljastuvat kuitenkin kertomukseksi, josta on hyvässä lykyssä tulossa kirja – ja tätä teosta puolestaan kirjoittaa Lahdenmäki. Kirjaa voi tulkita ja arvottaa lukuisilla tavoilla, mutta se on kiistattomasti mielenkiintoinen ja erottuva teos.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Joskus sanotaan, että todellisia hovimestareita on vain Englannissa. Muissa maissa on vain miespalvelijoita, käytettiinpä heistä mitä nimitystä hyvänsä. Minä olen taipuvainen uskomaan, että asia on juuri niin. Mannermaalaisista ei ole hovimestareiksi, koska heiltä ihmislajina puuttuu kyky tukahduttaa tunteensa – kyky joka on ominainen vain englantilaiselle rodulle. Mannermaalaiset – ja suurimmaksi osaksi myös keltit, kuten varmaan myöntänette – eivät yleensä kykene hillitsemään itseään voimakkaissa tunnekuohuissa, ja sen tähden he pystyvät esiintymään ammattinsa vaatimalla tavalla vain kaikkein helpoimmissa tilanteissa.

img_20200111_1139245593418114699862738.jpg

Kazuo Ishiguron kolmas romaani, Pitkän päivän ilta (alk. The Remains of the Day, 1989; suom. Helene Bützow, Tammi 2017), sukeltaa peribrittiläiseen mielenmaisemaan ja paljolti jo kadonneen ammattiryhmän, hovimestareiden ja muun palveluskunnan, todellisuuteen. Ishiguro kirjoittaa tiukasti protokollia ja etikettejä noudattavan hovimestari Stevensin suulla ihmisen salaisimmista haaveista ja tavoitteista; niistä, joita ei itsellekään aina myönnetä. Uransa loppupuolella oleva Stevens alkaa entisen työtoverinsa lähettämän kirjeen innostamana pohtia monivaiheista elämäänsä Darlington Hallin palveluksessa. Toisaalta hän voi tyytyväisenä todeta saavuttaneensa aina tavoittelemansa ammatillisen tason ja arvostuksen, mutta huomaa samalla menettäneensä monta edelleen merkittävää asiaa muilla elämän osa-alueilla – ja tehneensä jopa tekoja, jotka olisi voinut jättää väliin. Haikea ja viisas kirja toteaa osoittelematta, miten menestyksekäskin täydellisyyteen pyrkiminen yhdellä elämän osa-alueella niin helposti sulkee muita, merkittäviäkin ovia. Jälkikäteen tarkasteltuna arvojärjestys saattaa olla hyvin erilainen.

Uskollinen, hillitty ja salaa erittäin ammattiylpeä hovimestari Stevens kaipaa tarinan nykyhetkestä 1950-luvulta toista maailmansotaa edeltäneille vuosikymmenille. Silloin Stevensin pitkäaikainen ja ammatillisen läpimurron kannalta tärkeä työpaikka Darlington Hall sekä muutkin kartanot vielä kuhisivat ammattitaitoista palvelusväkeä, korkea-arvoisia omistajia ja mielenkiintoisia tilaisuuksia juhlista poliittisiin kokouksiin. Osa Stevensin nostalgiasta kohdistuu myös äärimmäiseen pätevään mutta temperamenttiseen entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin. Hän lähti talosta jo vuosikymmeniä sitten avioituakseen lähes hetken mielijohteesta, mutta läheinen työtoveruus on saanut kaksikon epäsäännöllisen kirjeenvaihdon pysymään voimissaan. Neiti Kentonin – eli nykyisen rouva Bennin – uusin kirje herättää Stevensissä levottoman toivon: vaikuttaisi lähes siltä, että taloudenhoitaja haikailisi takaisin tuttuun työpaikkaan avioliiton rapistuessa. Neiti Kentonin paluu ratkaisisi myös Stevensin suurimman ongelman, kartanon aivan liian vähäisen henkilökunnan määrän.

Kartanon uutena isäntänä hääräävä amerikkalainen liikemies herra Farraday on tuonut mukanaan lukuisia ennenkuulumattomia muutoksia talon arkeen, mutta nyt Stevens on siitä iloinen. Vasten yleisiä tapoja hovimestari päättää pitää lomaa ja matkustaa halki englantilaisen maaseudun neiti Kentonin luo tiedustellakseen, olisiko hän todella käytettävissä. Tästä alkaa kuuden päivän automatka, jonka aikana Stevensillä on aikaa muistella tekemisiään ja tekemättömyyksiään entisen omistajan, lordi Darlingtonin palveluksessa. Iso osa muistoista osoittaa hänen toimineen täysin korkeiden standardiensa mukaan: kunnon hovimestarin ilme ei täydelle salille tarjoillessa värähtänytkään, vaikka isä teki kuolemaa saman talon yläkerrassa. Matkan määränpään lähestyessä Stevens käy kuitenkin yhä epävarmemmaksi; huolimatta robottimaisesta mielenhallinnastaan monissa tilanteissa hän ei voi olla ajattelematta, että tunteet ja omat ajatukset olisi toisinaan ollut syytä laittaa etiketin edelle.

Vaikka iäkkään hovimestarin kuuden päivän aikana yhä rehellisimmiksi käyvät tilinteot menneisyytensä kanssa ovat jo yksinään loistavasti kirjoitettuja, Pitkän päivän ilta on paljon muutakin. Ishiguro tekee kerrassaan mielenkiintoisen ja yksityiskohtia vilisevän katsaukseen itselleni tuntemattomaan ajanjaksoon ja kulttuuriin. Vanha brittiläinen hovimestariperinne selitetään perinpohjaisesti, ja lisäksi kirja on mielenkiintoisesti yhteydessä historian suurimpiin poliittisiin käänteisiin. Toisen maailmansodan natsikytkökset saivat pohjimmiltaan hyvää tarkoittaneen lordi Darlingtonin suistumaan raiteiltaan ja koko lähitienoon mustaamaan hänen aiemmin maineikkaan nimensä; nyt jälkikäteen myös Stevens pohtii, mikä hänen, uskollisen palvelijan, merkitys lopulta oli kyseenalaisissa tapahtumissa.

Sodan jälkeen brittiläinen maaseutu koki myös peruuttamattomia muutoksia: köyhtyneet ja menehtyneet kartanonomistajat korvautuivat monin paikoin nousukkailla ja amerikkalaisilla raharikkailla, jotka alkoivat johtaa tiluksia eri perintein ja opein, yleensä ilman suuria palveluskuntia. Kokonaisten ammattiryhmien kadotessa Stevens pohtii, mitä koko elämän mittaisesta omistautumisesta oikeastaan jäikään käteen. Melankolinen pohjavire säilyy läpi kirjan, mutta Ishiguro osaa tuoda yksioikoiseen päähenkilöönsä myös sopivissa määrin absurdia huumoria ja samastuttavuutta. Myös teoksen johtava ajatus ohjaa toiveikkuuteen: vaikka elämä ei menisi suunnitelmien mukaan, jäljellä olevasta olisi osattava vielä nauttia parhaansa mukaan, kohtaloonsa alistuen ja menneestä oppien.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 44: Kirjassa on kirjeenvaihtoa

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Sillä niinhän se oli; myös syrjäinen Helsinki tanssi suuren maailman tahdissa, ja myös helsinkiläiset omaksuivat ne ajatukset, niin pähkähullut kuin viisaatkin, jotka pyyhkäisivät maapallon yli. Berliini, Pariisi, New York, Tukholma, Helsinki, kaikilla läntisen pallonpuoliskon suurkaupungeilla oli yhteinen rytmi ja hengitys, ja se hengitys oli huvittelunhaluinen ja kuuma. Samalla se oli imelä ja menneiden ja tulevien aikojen joukkokuolemien ja ahdingon mädättämä, mutta sitä ei huomannut juuri kukaan, sillä kaikki ajatukset ja pelot hukkuivat meteliin ja swingiin joka syntyi kun suosittu orkesteri Rytmi-Veljet kajautti That’s A Plentyn ja Basin Street Bluesin niin että tanssipalatsi Palladiumin katto melkein nousi ilmaan.

missäkuljimme
Kuva: Otavan mediapankki

Kjell Westön Finlandia-palkinnon vuonna 2006 voittanut Missä kuljimme kerran (alk. Där vi en gång gått, 2006; suom. Katriina Savolainen, Otava 2006) on hengästyttävä kertomus sotien rikkomista ihmisistä, nostalginen osoitus 1920-luvun huumasta ja kaunis ylistys kaikenlaista nähneelle pääkaupungillemme. Vuodesta 1905 aina sotaa enteilevään vuoteen 1938 ulottuva teos on kääntynyt myös elokuvaksi ja tv-sarjaksi, eikä ihme: useaa päähenkilöä eri aikoina seuraava juoni tavoittaa paitsi lukuisten yksilöiden murheet ja ilot, myös yhteiskunnallisen muutoksen ja historiallisten tapahtumien merkittävyyden.

Missä kuljimme kerran on täynnä herkullisia ja moniulotteisia hahmoja, joiden kohtalot risteävät pitkin kirjaa. Suurennuslasin alla paistattelevat kuitenkin eniten varakkaiden ruotsinkielisten sukujen vesat. Lucie Lilliehjelm on 1900-luvun alussa moderni nuori nainen, suorastaan liian moderni: hän päihittää miehet tenniksessä, haaveilee omaehtoisesta elämästä ja nauttii estoitta paheellisiksikin leimatuista elämän osa-alueista. Itsenäisesti ajatteleva Lucie tunnistaa yksipuolisesti naisiin kohdistetut siveysvaatimukset, ja taistelee niitä vastaan nauttimalla mahdollisuuksistaan muiden mielipiteistä välittämättä: hän harrastaa irtosuhteita, alkoholia ja varallisuutensa sijoittamista siinä missä tuttavapiirinsä miehetkin.

Lucien pikkuveli, konservatiivinen ja jäykkä Cedi Lilliehjelm, ei voi sietää siskonsa päähänpistoja, ja pyrkii itse elämään kuten yhteiskunta hänen olettaa käyttäytyvän. Katkeruuteen taipuvaisena ja äkkijyrkän luonteen omaavana hän kuitenkin sotkeutuu sodissa niin punaisten päättömään lahtaamiseen kuin myöhemmin väärinajattelijoiden kyydittämisiin, ja onnistuu jatkuvalla ääriajattelullaan satuttamaan jopa lähimpiään.

Sisarusten herkkäluontoinen ystävä Eccu Widing, myöhemmässä elämässään tunnettu valokuvaaja, sotkeutuu kumpaisenkin Lilliehjelmin aloittamiin sotkuihin kerta toisensa jälkeen. Eccun hahmossa tiivistyvät sotaan joutuneiden nuorten miesten särkyneet mielet: kun raaoista kokemuksista ja teoista on vaiettava, ei edes omaisuus auta selviämisessä. Ihmismieli jämähtää etsimään helpotusta loppuelämän ajaksi – ja monissa tapauksissa enimmäkseen vääristä, itselle vahingollisista paikoista.

Neljäs päähenkilö, Allu Kajander, on muista hahmoista poiketen työväenluokkaan kuuluva ja äitinsä puolelta suomenkielinen mies. Kun Lilliehjelmit ja Widingit ystävineen voivat paeta henkistä pahoinvointiaan materiaan ja huvituksiin, Kajanderille edes ruoka ja hengissä pysyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä sairauksia ja kuolemaa vilisevässä Sörnäisten työläiskaupunginosassa. Sisällissodan aikana Kajander on vasta lapsi, mutta se jättää jälkensä hänenkin arkeensa puutteena ja menehtyneinä perheenjäseninä. Vuosien mittaan hänestä kasvaa totinen kommunisti, joka kieltäytyy perheensä leivän menettämisenkin uhalla urheilumenestyksen tarjoamasta luokkanoususta.

Westö kuvaa yksityiskohtia pursuavalla kerronnallaan Helsingin valtavaa jakautuneisuutta: kun Pitkänsillan toisella puolella kuollaan tehtaiden aiheuttamiin keuhkotauteihin ja kokonaiset perheet asuvat pienissä yksiöissä, arvovaltaisten sukujen vesat ajelevat huvikseen autoilla, herkuttelevat kahviloissa ja tanssivat jazzia muodikkaimmissa menopaikoissa. Kielitaitoisille ja raharikkaille Helsinki on muuttunut Euroopan suurkaupunkien suoraksi jatkeeksi, joka vilisee kansalaisuuksia ja maailman muoti-ilmiöitä, mutta yhtä suuri osa väestöstä ei omista edes sisäkäymälää asunnossaan.

Laaja henkilögalleria, perehtyneisyyttä osoittavat historiantapahtumien kuvaukset ja hahmojen monimutkaiset, jatkuvat juonikuviot vuosikymmenten ajalta säilyttävät ihailtavasti punaisen langan ja jännitteen, mutta yhdeksi kirjan suurimmista ansioista nousi silti Helsingin kuvaus. Westö kuvaa värikkäästi pienen, mutta kovasti kasvavan pääkaupungin katuvilinää aina Eirasta Puu-Käpylään, ja osoittaa hienolla tavalla, miten kiinni muun Euroopan sykkeessä monikielinen Helsinki onkaan elänyt. Vaikka maailma on pienentynyt, yhteiskunta demokratisoitunut ja Helsinki paisunut aivan uusiin mittoihin, Missä kuljimme kerran herättää vastustamattoman halun päästä kurkistamaan 1920- ja 1930-lukujen kansainvälisen arjen parhaisiin paloihin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 30: Kirjan kannessa on kaupunkimaisema