Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Joskus sanotaan, että todellisia hovimestareita on vain Englannissa. Muissa maissa on vain miespalvelijoita, käytettiinpä heistä mitä nimitystä hyvänsä. Minä olen taipuvainen uskomaan, että asia on juuri niin. Mannermaalaisista ei ole hovimestareiksi, koska heiltä ihmislajina puuttuu kyky tukahduttaa tunteensa – kyky joka on ominainen vain englantilaiselle rodulle. Mannermaalaiset – ja suurimmaksi osaksi myös keltit, kuten varmaan myöntänette – eivät yleensä kykene hillitsemään itseään voimakkaissa tunnekuohuissa, ja sen tähden he pystyvät esiintymään ammattinsa vaatimalla tavalla vain kaikkein helpoimmissa tilanteissa.

img_20200111_1139245593418114699862738.jpg

Kazuo Ishiguron kolmas romaani, Pitkän päivän ilta (alk. The Remains of the Day, 1989; suom. Helene Bützow, Tammi 2017), sukeltaa peribrittiläiseen mielenmaisemaan ja paljolti jo kadonneen ammattiryhmän, hovimestareiden ja muun palveluskunnan, todellisuuteen. Ishiguro kirjoittaa tiukasti protokollia ja etikettejä noudattavan hovimestari Stevensin suulla ihmisen salaisimmista haaveista ja tavoitteista; niistä, joita ei itsellekään aina myönnetä. Uransa loppupuolella oleva Stevens alkaa entisen työtoverinsa lähettämän kirjeen innostamana pohtia monivaiheista elämäänsä Darlington Hallin palveluksessa. Toisaalta hän voi tyytyväisenä todeta saavuttaneensa aina tavoittelemansa ammatillisen tason ja arvostuksen, mutta huomaa samalla menettäneensä monta edelleen merkittävää asiaa muilla elämän osa-alueilla – ja tehneensä jopa tekoja, jotka olisi voinut jättää väliin. Haikea ja viisas kirja toteaa osoittelematta, miten menestyksekäskin täydellisyyteen pyrkiminen yhdellä elämän osa-alueella niin helposti sulkee muita, merkittäviäkin ovia. Jälkikäteen tarkasteltuna arvojärjestys saattaa olla hyvin erilainen.

Uskollinen, hillitty ja salaa erittäin ammattiylpeä hovimestari Stevens kaipaa tarinan nykyhetkestä 1950-luvulta toista maailmansotaa edeltäneille vuosikymmenille. Silloin Stevensin pitkäaikainen ja ammatillisen läpimurron kannalta tärkeä työpaikka Darlington Hall sekä muutkin kartanot vielä kuhisivat ammattitaitoista palvelusväkeä, korkea-arvoisia omistajia ja mielenkiintoisia tilaisuuksia juhlista poliittisiin kokouksiin. Osa Stevensin nostalgiasta kohdistuu myös äärimmäiseen pätevään mutta temperamenttiseen entiseen taloudenhoitajaan, neiti Kentoniin. Hän lähti talosta jo vuosikymmeniä sitten avioituakseen lähes hetken mielijohteesta, mutta läheinen työtoveruus on saanut kaksikon epäsäännöllisen kirjeenvaihdon pysymään voimissaan. Neiti Kentonin – eli nykyisen rouva Bennin – uusin kirje herättää Stevensissä levottoman toivon: vaikuttaisi lähes siltä, että taloudenhoitaja haikailisi takaisin tuttuun työpaikkaan avioliiton rapistuessa. Neiti Kentonin paluu ratkaisisi myös Stevensin suurimman ongelman, kartanon aivan liian vähäisen henkilökunnan määrän.

Kartanon uutena isäntänä hääräävä amerikkalainen liikemies herra Farraday on tuonut mukanaan lukuisia ennenkuulumattomia muutoksia talon arkeen, mutta nyt Stevens on siitä iloinen. Vasten yleisiä tapoja hovimestari päättää pitää lomaa ja matkustaa halki englantilaisen maaseudun neiti Kentonin luo tiedustellakseen, olisiko hän todella käytettävissä. Tästä alkaa kuuden päivän automatka, jonka aikana Stevensillä on aikaa muistella tekemisiään ja tekemättömyyksiään entisen omistajan, lordi Darlingtonin palveluksessa. Iso osa muistoista osoittaa hänen toimineen täysin korkeiden standardiensa mukaan: kunnon hovimestarin ilme ei täydelle salille tarjoillessa värähtänytkään, vaikka isä teki kuolemaa saman talon yläkerrassa. Matkan määränpään lähestyessä Stevens käy kuitenkin yhä epävarmemmaksi; huolimatta robottimaisesta mielenhallinnastaan monissa tilanteissa hän ei voi olla ajattelematta, että tunteet ja omat ajatukset olisi toisinaan ollut syytä laittaa etiketin edelle.

Vaikka iäkkään hovimestarin kuuden päivän aikana yhä rehellisimmiksi käyvät tilinteot menneisyytensä kanssa ovat jo yksinään loistavasti kirjoitettuja, Pitkän päivän ilta on paljon muutakin. Ishiguro tekee kerrassaan mielenkiintoisen ja yksityiskohtia vilisevän katsaukseen itselleni tuntemattomaan ajanjaksoon ja kulttuuriin. Vanha brittiläinen hovimestariperinne selitetään perinpohjaisesti, ja lisäksi kirja on mielenkiintoisesti yhteydessä historian suurimpiin poliittisiin käänteisiin. Toisen maailmansodan natsikytkökset saivat pohjimmiltaan hyvää tarkoittaneen lordi Darlingtonin suistumaan raiteiltaan ja koko lähitienoon mustaamaan hänen aiemmin maineikkaan nimensä; nyt jälkikäteen myös Stevens pohtii, mikä hänen, uskollisen palvelijan, merkitys lopulta oli kyseenalaisissa tapahtumissa.

Sodan jälkeen brittiläinen maaseutu koki myös peruuttamattomia muutoksia: köyhtyneet ja menehtyneet kartanonomistajat korvautuivat monin paikoin nousukkailla ja amerikkalaisilla raharikkailla, jotka alkoivat johtaa tiluksia eri perintein ja opein, yleensä ilman suuria palveluskuntia. Kokonaisten ammattiryhmien kadotessa Stevens pohtii, mitä koko elämän mittaisesta omistautumisesta oikeastaan jäikään käteen. Melankolinen pohjavire säilyy läpi kirjan, mutta Ishiguro osaa tuoda yksioikoiseen päähenkilöönsä myös sopivissa määrin absurdia huumoria ja samastuttavuutta. Myös teoksen johtava ajatus ohjaa toiveikkuuteen: vaikka elämä ei menisi suunnitelmien mukaan, jäljellä olevasta olisi osattava vielä nauttia parhaansa mukaan, kohtaloonsa alistuen ja menneestä oppien.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 1/50
Kohta 44: Kirjassa on kirjeenvaihtoa

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Sillä niinhän se oli; myös syrjäinen Helsinki tanssi suuren maailman tahdissa, ja myös helsinkiläiset omaksuivat ne ajatukset, niin pähkähullut kuin viisaatkin, jotka pyyhkäisivät maapallon yli. Berliini, Pariisi, New York, Tukholma, Helsinki, kaikilla läntisen pallonpuoliskon suurkaupungeilla oli yhteinen rytmi ja hengitys, ja se hengitys oli huvittelunhaluinen ja kuuma. Samalla se oli imelä ja menneiden ja tulevien aikojen joukkokuolemien ja ahdingon mädättämä, mutta sitä ei huomannut juuri kukaan, sillä kaikki ajatukset ja pelot hukkuivat meteliin ja swingiin joka syntyi kun suosittu orkesteri Rytmi-Veljet kajautti That’s A Plentyn ja Basin Street Bluesin niin että tanssipalatsi Palladiumin katto melkein nousi ilmaan.

missäkuljimme
Kuva: Otavan mediapankki

Kjell Westön Finlandia-palkinnon vuonna 2006 voittanut Missä kuljimme kerran (alk. Där vi en gång gått, 2006; suom. Katriina Savolainen, Otava 2006) on hengästyttävä kertomus sotien rikkomista ihmisistä, nostalginen osoitus 1920-luvun huumasta ja kaunis ylistys kaikenlaista nähneelle pääkaupungillemme. Vuodesta 1905 aina sotaa enteilevään vuoteen 1938 ulottuva teos on kääntynyt myös elokuvaksi ja tv-sarjaksi, eikä ihme: useaa päähenkilöä eri aikoina seuraava juoni tavoittaa paitsi lukuisten yksilöiden murheet ja ilot, myös yhteiskunnallisen muutoksen ja historiallisten tapahtumien merkittävyyden.

Missä kuljimme kerran on täynnä herkullisia ja moniulotteisia hahmoja, joiden kohtalot risteävät pitkin kirjaa. Suurennuslasin alla paistattelevat kuitenkin eniten varakkaiden ruotsinkielisten sukujen vesat. Lucie Lilliehjelm on 1900-luvun alussa moderni nuori nainen, suorastaan liian moderni: hän päihittää miehet tenniksessä, haaveilee omaehtoisesta elämästä ja nauttii estoitta paheellisiksikin leimatuista elämän osa-alueista. Itsenäisesti ajatteleva Lucie tunnistaa yksipuolisesti naisiin kohdistetut siveysvaatimukset, ja taistelee niitä vastaan nauttimalla mahdollisuuksistaan muiden mielipiteistä välittämättä: hän harrastaa irtosuhteita, alkoholia ja varallisuutensa sijoittamista siinä missä tuttavapiirinsä miehetkin.

Lucien pikkuveli, konservatiivinen ja jäykkä Cedi Lilliehjelm, ei voi sietää siskonsa päähänpistoja, ja pyrkii itse elämään kuten yhteiskunta hänen olettaa käyttäytyvän. Katkeruuteen taipuvaisena ja äkkijyrkän luonteen omaavana hän kuitenkin sotkeutuu sodissa niin punaisten päättömään lahtaamiseen kuin myöhemmin väärinajattelijoiden kyydittämisiin, ja onnistuu jatkuvalla ääriajattelullaan satuttamaan jopa lähimpiään.

Sisarusten herkkäluontoinen ystävä Eccu Widing, myöhemmässä elämässään tunnettu valokuvaaja, sotkeutuu kumpaisenkin Lilliehjelmin aloittamiin sotkuihin kerta toisensa jälkeen. Eccun hahmossa tiivistyvät sotaan joutuneiden nuorten miesten särkyneet mielet: kun raaoista kokemuksista ja teoista on vaiettava, ei edes omaisuus auta selviämisessä. Ihmismieli jämähtää etsimään helpotusta loppuelämän ajaksi – ja monissa tapauksissa enimmäkseen vääristä, itselle vahingollisista paikoista.

Neljäs päähenkilö, Allu Kajander, on muista hahmoista poiketen työväenluokkaan kuuluva ja äitinsä puolelta suomenkielinen mies. Kun Lilliehjelmit ja Widingit ystävineen voivat paeta henkistä pahoinvointiaan materiaan ja huvituksiin, Kajanderille edes ruoka ja hengissä pysyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä sairauksia ja kuolemaa vilisevässä Sörnäisten työläiskaupunginosassa. Sisällissodan aikana Kajander on vasta lapsi, mutta se jättää jälkensä hänenkin arkeensa puutteena ja menehtyneinä perheenjäseninä. Vuosien mittaan hänestä kasvaa totinen kommunisti, joka kieltäytyy perheensä leivän menettämisenkin uhalla urheilumenestyksen tarjoamasta luokkanoususta.

Westö kuvaa yksityiskohtia pursuavalla kerronnallaan Helsingin valtavaa jakautuneisuutta: kun Pitkänsillan toisella puolella kuollaan tehtaiden aiheuttamiin keuhkotauteihin ja kokonaiset perheet asuvat pienissä yksiöissä, arvovaltaisten sukujen vesat ajelevat huvikseen autoilla, herkuttelevat kahviloissa ja tanssivat jazzia muodikkaimmissa menopaikoissa. Kielitaitoisille ja raharikkaille Helsinki on muuttunut Euroopan suurkaupunkien suoraksi jatkeeksi, joka vilisee kansalaisuuksia ja maailman muoti-ilmiöitä, mutta yhtä suuri osa väestöstä ei omista edes sisäkäymälää asunnossaan.

Laaja henkilögalleria, perehtyneisyyttä osoittavat historiantapahtumien kuvaukset ja hahmojen monimutkaiset, jatkuvat juonikuviot vuosikymmenten ajalta säilyttävät ihailtavasti punaisen langan ja jännitteen, mutta yhdeksi kirjan suurimmista ansioista nousi silti Helsingin kuvaus. Westö kuvaa värikkäästi pienen, mutta kovasti kasvavan pääkaupungin katuvilinää aina Eirasta Puu-Käpylään, ja osoittaa hienolla tavalla, miten kiinni muun Euroopan sykkeessä monikielinen Helsinki onkaan elänyt. Vaikka maailma on pienentynyt, yhteiskunta demokratisoitunut ja Helsinki paisunut aivan uusiin mittoihin, Missä kuljimme kerran herättää vastustamattoman halun päästä kurkistamaan 1920- ja 1930-lukujen kansainvälisen arjen parhaisiin paloihin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 30: Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

 

Tove Jansson: Taikatalvi

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinuppien ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja silloin tapahtui jotain sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, kun ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

 

taikatalvi
Kansi: WSOY:n mediapankki

Tove Janssonin Taikatalvi (alk. Trollvinter, 1957; suom. Laila Järvinen, WSOY 1958) on yksi Janssonin rakastetuimmista muumikirjoista. Vaikka muumit ovat esiajoista lähtien tavanneet nukkua talviunta marraskuusta huhtikuulle, eräänä tammikuisena yönä Muumipeikko kuitenkin herää kesken kaiken. Taikatalvi kuvaa mielikuvitusta kutkuttavasti valkoiseen vaippaan kietoutuneen Muumilaakson mystisiä ihmeitä. Kirja on myös kuvaus nuoren muumin ensimmäisistä askeleista kohti itsenäistymistä – onhan hänen selvittävä kaikenlaisista uusista seikkailuista ja pelottavistakin kohtaamisista lähes itsekseen muun perheen uinuessa.

Maailma tammikuisen ikkunaruudun takana on täynnä aivan uudenlaisia ihmeitä: paksu lumipeite, jääkiteet ikkunoissa ja erilaiset talviurheilulajit voittavat lopulta epäileväisen Muumin puolelleen, varsinkin kun huimapäinen pikku Myy ja pohdiskeleva Tuu-tikki auttavat häntä ymmärtämään kylmän vuodenajan tarjoamia huvittelumahdollisuuksia. Ensin pimeys ja tassut kohmettava lumi tekevät muumista vain äreän, mutta hiljalleen hän huomaa, että uudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Lopulta nuori Muumipeikko osaa olla jopa ylpeä siitä, että on ensimmäinen talven ihmeet tunteva muumi, ja alkaa (ihastuttavan tunnistettavan teini-ikäisen itsenäistymisen puuskassa) jopa varoa herättämästä muita.

Silmien avautumisesta huolimatta kaiken ympärillään jäädyttävä Mörkö, kolkko Jääkuningatar ja näkymättömät talven olennot saavat Muumin myös kaipaamaan kipeästi kesää ja tuttuja kuvioita, ja toisinaan nukkuvan äidinkin korvaan on kuiskattava kysymyksiä ratkottavaksi. Talveksi etelään vaeltaneen Nuuskamuikkusen jättämä kirje saa toimia yksin muumitaloa isännöivän Muumipeikon rohkaisuna useaan otteeseen, kun talveen tottuneet Myy ja Tuu-tikkikaan eivät aina ymmärrä hänen ahdistuneisuutta uuden edessä.

Taikatalvi on Janssonin muumikirjoista juuri se osa, jonka olen lukenut useimmin, mutta se jaksaa aina hämmästyttää tiheällä tunnelmallaan ja vaivattomalla kerronnallaan. Juoni etenee tasaisen ja varman kertojanäänen tahtiin vuorotellen jännitystä ja pohdintaa. Jansson ei kuitenkaan tyydy liimailemaan teräviä huomioitaan elämästä ja ihmisistä muumien päälle, vaan onnistuu punomaan ne osaksi omaleimaista ja täyteläistä satumaailmaansa.

Vaikka Taikatalvi on satukirja, se sopii mystisen, jopa hieman vaarallisen ja arvaamattoman, tunnelmansa vuoksi kaikenikäisille, ja lukukokemus pikemminkin paranee lukijan varttuessa. Hienovaraiset ironian häivähdykset ja hillittömästi kirjoitetut sivujuonteet (kuten pikku Myyn halu ottaa jäätyneen oravan häntä hyötykäyttöön Muumipeikon ehdottaman hautaamisen sijaan taikka reippailija-Hemulin uskomaton pokka ja hienotunteisuuden puute) tekevät nopealukuisesta romaanista monessa kerroksessa toimivan kokonaisuuden, josta löytää aina jotakin uutta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirjan kannessa on kuu

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Ensimmäinen lähtöni viritti uudenlaisen voimakentän. Minustakin oli tullut arvaamaton, minäkin saatoin tehdä omia ratkaisuitani. En enää ottanut kaikkea vastaan. Mikossa se synnytti tarpeen miellyttää minua, toisaalta hallita rautaisemmin.

Ja niinpä yhtenä aamuna se taas tapahtui. Nyrkit heiluivat, kauhu täytti kellarimme ja minä etsin pakoreittiä. Muistin mitä Tuula oli sanonut, minun pitäisi kertoa että minua pelottaa, mutta se vain nauratti Mikkoa ja sai ilkkumaan, hähähä ai pelottaako sua vai.

lauramanninen.jpg
Kuva: WSOY

Laura Mannisen esikoiskirja Kaikki anteeksi (WSOY, 2018) kertoo parisuhdeväkivallasta kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin perustuen. Juoni etenee sen perinteisen ja selkäpiitä karmivan kaavan mukaan: ensin nelikymppisen Lauran elämään löytynyt Mikko on kaikkien toiveiden täyttymys, mutta vuoden kuluttua hän löytää itsensä juoksemasta öisin pakoon väkivaltaisia mustasukkaisuuskohtauksia – eikä kukaan lähipiiristä olisi uskonut.

Herkkä, kohtelias ja charmikas mies huolehtii ja kehuu aivan toisella tavoin kuin kukaan aiemmin, ja edellisissä suhteissaan pettynyt Laura tekee alitajuisesti kohtalokkaan päätöksen: tämä suhde tulee toimimaan, vaikka mikä olisi. Viikon tuntemisen jälkeen pari on liimautunut yhteen kuin vakiintunut pariskunta, kuukauden jälkeen he ovat jo erottamattomia, muutaman kuukauden päästä täysin riippuvaisia toisistaan. Hiljalleen Laura alkaa kaipaamaan hitaampaa etenemistä ja omaa tilaa, mutta Mikon loukkaantuneet reaktiot ääneen lausuttuihin epäilyksiin hälventävät ajatukset nopeasti: eikö pitäisi olla kiitollinen siitä, että mies haluaa niin innolla rakentaa yhteistä tulevaisuutta?

Pian lapsettomuuden valinnut stadilainen Laura hoitaakin viikonloppuisin Mikon omakotitaloa ja kolmea lasta Seinäjoella, sillä erossa oleminen on muuttunut mahdottomaksi – kirjaimellisesti, sillä Mikko seuraa häntä töihin ja häiriköi Lauran puhelimeen ikäväksi naamioituja syyllistyksiä, elleivät tapaamiset suju hänen tahtonsa mukaan. Toisaalta kohteliaat ja hauskat lapset alkavat tuntua päivä päivältä rakkaammilta ja parisuhde on suuri ylpeyden aihe, mutta pienet sattumukset saavat Lauran hyvin epävarmaksi tulevasta: Mikon mielialat käyvät vakiintumisen edetessä epävakaiksi, vaikka Laura tekee kaikkensa suhteen, uusperheen ja Mikon tyytyväisyyden eteen.

Kun väkivalta hiljalleen tulee osaksi tavallista arkea, Laura on jo niin turtunut manipulointiin, valehteluun ja valtapeleihin, ettei jaksa tai ymmärrä nostaa kytkintä. Apua haetaan ja anteeksi pyydellään, mutta mikään ei muutu: hurmaavan Mikon raunioilta on tullut yhtäkkiä esille vain julma, ilkeä ja arvaamaton mies, eikä Laura pysty sitä ensin hyväksymään. Perheen elämään saapuvat vuoron perään poliisi, lastensuojelu ja psykoterapeutit, mutta kaikkialla tunnutaan joko vain uskovan Mikon vakuuttavaa ulkokuorta tai keskityttävän Mikon diagnosointiin ja auttamiseen. Kaiken henkisen ja fyysisen kärsimyksen keskellä Laura jää yksin, suorastaan tipahtaa yhteiskunnan turvaverkkojen läpi: miksi väkivallantekijä saa kaiken huomion, miksei uhria haastatella ilman vainoajaansa, miksei uhrilta aina edes oma-aloitteisesti kysytä vointia, ajatuksia, mitään? Asiat kääntyvät parempaan suuntaan vasta, kun Laura löytää samaa kokeneen Tuulan, viisaan järjestövapaaehtoisen, jonka vastaanotolta hän saa toivoa uuden alun muodostamiseen.

Teksti on kerta kaikkiaan hyytävää mutta realistista. Kirjaa ei voi laskea käsistään, kun sen parissa kerran on päässyt vauhtiin. Absurdit, yllättävät ja kamalat juonenkäänteet vievät kaiken huomion tekstin tyyliltä, mutta suoraviivainen kerronta palvelee tässä romaanissa tarkoitustaan: väkivaltaisen suhteen kaava ja rikkinäinen arki tehdään tutuksi, mutta tarjolla on myös elävä ja oikea esimerkki selviämisestä. Kirjan heikoimmaksi lenkiksi muodostuivat muutamat Mikon näkökulmasta kirjoitetut luvut: ne on kirjoitettu Lauran lukuihin verrattuna kovin yksinkertaistaen ja mustavalkoisesti. Lauran hahmossa on syvyyttä ja häneen samastuu, mutta Mikosta saa vain pintapuolisen käsityksen – ja senkin lähes kokonaan Lauran näkökulmasta.

Tarinasta irrallisessa epilogissa Manninen toteaa, että Kaikki anteeksi on kirjoitettu, jotta parisuhdeväkivallasta puhuttaisiin enemmän. Tutkimusten mukaan noin 30 % suomalaisista naisista on joutunut kumppaninsa väkivallan uhriksi. Luku on valtava, ja kirjoittaja aiheellisesti ihmettelee: ”Missä kaikki nuo naiset ovat? Tunnen paljon naisia, mutta mieleeni ei tule juuri ketään, joka olisi kertonut kokeneensa parisuhdeväkivaltaa. Ja silti lähes joka kolmas on. Väkivaltaa käytetään kaikissa yhteiskuntaluokissa, jokaisella asuinalueella, meistä jokainen tuntee jonkun.” Kirja hyppää yksilön tasolta yhteiskunnalliselle: miten Suomi sallii ja mahdollistaa nämä luvut? Kaikki anteeksi antaa yhden selityksen monimutkaiseen kysymykseen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 31: Kirjassa kuljetaan metrolla

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Riisun takkini ja kenkäni ja käyn hänen viereensä, paikkaan jota hän minulle osoittaa. Sänky on kapea mutta mahdun makaamaan kyljelläni, aivan hänessä kiinni. Suutelen hänen kaulaansa. Silittelen hänen hiuksiaan. Kaikki on pohjattoman surullista mutta silti tai juuri siksi myös hellää, jatkamme puhetta samassa tunnustuksellisessa sävyssä kuin aamuyöllä puhelimessa. Arki on Kätilöopiston ikkunoiden ulkopuolella ja me tiedämme sen ja meidän on kannettava siitä huolta mutta silti juuri nyt olemme näiden seinien suojassa omassa kahdenkeskisessä kuplassamme ja tunnemme tarvetta sanoa toisillemme asioita, joita koskaan tavallisesti ei sanota.

ihmettäkaikki
Kuva: Otava

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) on henkilökohtainen ja merkittävä romaani suurista menetyksistä. Kirjailijan kymmenes aikuisille suunnattu teos jakautuu kahteen osaan – joita teoksessa nimitetään kirjoiksi –, jotka vuorottelevat pelottavan syvän surun, kohtalolle kuuliaisen avuttomuuden ja raivokkaan toivon välillä. Ensimmäinen kirja kertoo vielä syntymättömän lapsen menettämisestä ja lääketieteellisistä syistä aborttiin hakeutumisesta; toinen kirja vahinkoraskaudesta, jonka seurauksena perhe saa pelätä keskoskaksosten tulevaisuuden puolesta. Lapsen vakava sairaus ja kuolema ovat aiheina suuria ja sitä itse kokemattomille lähes käsittämättömiä; kuitenkin Itkonen onnistuu välittämään kaiken kovin ymmärrettävästi ja uskottavasti, jopa samastumiskohtia meille muillekin tarjoillen. Ihmettä kaikki on ennen kaikkea humaani ja ihmisiä äärimmäisissä suruissa kuvaava kirja, joka – näkökulmasta riippuen toiveikkaasti tai raadollisesti – osoittaa, ettei suurinkaan suru pysäytä elämää: kaiken jälkeen jatketaan ja on jatkettava eteenpäin.

Nelikymppinen helsinkiläinen pariskunta, kaksi tervettä lasta, mukavaa elämää ja perhematkailua, iltatähti tulossa täydentämään onnen – ja yhtäkkiä idylli rusentuu raskausviikolla 17 menneisiin lapsivesiin ja päättymättömään lääkäreillä juoksemiseen. Juoni on monisyinen ja niin uskomaton, että epäuskottavuudessaan se ei voi olla kuin peräisin oikeasta elämästä. En kuitenkaan kirjoita siitä tässä tarkemmin, sillä kirjan pääosassa ovat äärimmäisen vahvat tunteet, jotka tarttuvat lukijaankin.

Isän näkökulmasta kirjoitetussa kirjassa taustalla häilyvät jo ensin mainittujen vaikeuksien lisäksi valtavien paineiden ja heittelevien tunteiden vuoksi rakoileva avioliitto, vanhempien lasten turvallisuudentunteesta huolehtiminen ja isän oma jaksaminen: välillä kun tuntuu, ettei jaksaisi enää hetkeäkään. Jostain mielen perukoille syöpynyt perinteinen miehen malli edellyttäisi loppumatonta tuen ja turvan jakamista muulle perheelle, mutta kaoottisesta tilanteesta toiseen siirtyessä usko ja voimat ovat lopussa jo ennen toisen kirjan alkua. Kirja kertookin paitsi lapsen menettämisestä ja sairastamisesta, myös kotimaisessa kirjallisuudessa yllättävän harvoin esille pääsevästä vakiintuneesta parisuhteesta, perhearjesta ja perheen sisäisistä suhteista. Vaikka tässä tapauksessa pariskunta ja kaksi vanhempaa lasta elävätkin jatkuvan poikkeustilan keskellä, kohtaukset sairaalan ulkopuolella ovat tavallisuudessaan raikkaita.

Vaikka näkökulma on kerronnan ansiosta tässä kirjassa enemmän perheen isän kuin lapsia kantavan äidin, ei Ihmettä kaikki tosiaan pyöri isän ympärillä tai unohda kenenkään tunteita. Kiistämättömiä päähenkilöitä ovat ensin avuton sikiö ja sitten pelottavan pieninä syntyneet keskoset. Ne ovat isän ja äidin riitojen aihe, ne ovat vanhempien sisarusten pelkojen aihe, ne ovat läheisten hapuilevien osanottojen ja epätoivoisten tsemppausten aihe, ne ovat kaikki ja kaikkialla. Isän ja äidin vaikeat tuntemukset eivät kilpaile keskenään, vaikka hahmot kirjassa niin hetkeksi eksyvätkin luulemaan – vauvat ovat kaikkien yhteinen suru ja prioriteetti.

Tragedioista on helpompaa kirjoittaa ylevästi ja kaunistellen kuin kaikkia niitä rumiakin tunteita ja vaiheita kuvaten. Ihmettä kaikki perustuu Itkosen omiin ja perheensä intiimeihin tunteisiin ja kipeisiin vaiheisiin, mutta silti hän valitsee vaikeamman tien siinä onnistuen – tai ehkäpä juuri siksi. Kaikesta välittyvät oikeasti koetut ja kypsästi prosessoidut vaiheet, jotka kirjan sivuilla muuttuvat toisinaan jopa kirjoittajan objektiiviseksi tutkiskeluksi menneestä.

Itkonen kirjoittaa pitkiin aikoihin vaikuttavinta lukemaani tekstiä sydänverellä, välillä mustalla huumorilla ja useimmiten äärimmäisen rohkeasti; myös epämiellyttäviä ajatuskulkuja ja toimintatapoja itsestään ja muista paljastaen. Jokainen voi varmasti jollain tasolla samastua kirjan kuvaamiin inhimillisiin, ahdistuneisuuden aiheuttamiin paniikkireaktioihin ja toisinaan epäterveisiin selviytymiskeinoihin, joihin tiukassa paikassa tukeudutaan alitajuisesti. Erityisen vaikutuksen minuun teki löytämäni tieto siitä, että Itkonen lahjoitti koko palkkionsa tästä kirjasta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Kirja on paitsi varmasti kaivattu ja kaunistelematon kuvaus lapsensa menettämisestä ja keskosten puolesta pelkäämisestä kaikille aikuisille, myös konkreettinen teko kirjassa kuvattujen vaikeuksien kanssa kamppaileville vauvoille.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 17: Kirjassa on kaksoset