kaunokirjallisuus – Sivu 2

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Se, että äiti haluaa sittenkin Petran, on ihan hirveä pettymys. Se valehteli tiimille perhetapaamisessa. Mainosti itseään niin kuin mainosihmiset mainostaa. Koko ajanhan äiti on sanonut että se ymmärtää ja kulkee mukana. Eihän se mitään kulje, jos se haluaa muistaa sen tytön, joka kuvissa oli. Mä olen ollut poika ihan koko ajan.

Siri Kolun nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016) käsittelee sukupuoliristiriitaa ja aikuistuvan nuoren monimutkaista suhdetta lapsuudenperheeseensä keveällä, tyylitellyllä kielellä. Päähenkilö Peetu on transmies, jonka pian edessä oleva sukupuolenkorjausleikkaus aiheuttaa monenlaisia tunteita. Peetu itse ei jaksaisi odottaa, mutta isän, äidin, veljen ja tyttöystävän heittelevät tunteet ja toisinaan ymmärtämättömät sanat aiheuttavat viimeisen kesän mittaan lähipiiriin ristiriitoja, joita kukaan ei ennalta osannut odottaa.

Tarina alkaa kesän alusta, kun Peetu ja hänen isänsä ovat aloittaneet epätodennäköisen yhteisen harrastuksen. Purjelentoon intohimoisesti suhtautuva (mutta yleensä ainoastaan yksin lentävä) isä on päättänyt ottaa Peetun mukaansa kymmenelle lennolle, jotta pitkältä tuntuva leikkauksen odotus väistyisi mielen päältä. Samalla kaksikko saa yhteistä, rauhallista keskusteluaikaa, sillä pilvissä ei voi kuin tarkkailla taivasta tai keskustella – arjessa ei ole siihen aina mahdollisuutta, sillä Peetu asuu tyttöystävänsä Aamun kanssa. Leikkauksen lähestyessä isä–poika-suhde alkaa konkretisoitua uudella tavalla läheisille, ja lentomatkat toimivat hiljaisen isän hiljaisena tuen ja rakkauden osoituksena. Peetu arvostaa elettä ja pitää lentopäiviä kohokohtina. Peloistaan huolimatta hän nousee isänsä perässä koneeseen, sillä usean tunnin lento tarjoaa mahdollisuuksia puhua sellaisista asioista, joista ei ennen ole puhuttu.

Ikävä kyllä kaikki ei kesän mittaan suju keveästi kuin taivaalla isän ohjaksissa lipuvan koneen liito. Siinä missä isä muuttuu läheisemmäksi, Peetun suhde äitiin mutkistuu. Äänekäs, vauhdikas, päättäväinen äiti alkaakin yllättäen vaatia Peetulta muuttumattomuutta, tai edes muutoksen hidastamista – asioita, joita lapsesta asti itsensä vääränlaiseksi tuntenut Peetu ei voi tarjota. Samaan epäilijöiden, jopa loukkaajien joukkoon liittyy Peetun isoveli. Jopa Peetulle läheisin, rakas Aamu yllättää reaktioillaan tärkeän päivämäärän lähestyessä, vaikka hoidot ovat alkaneet jo kauan ennen leikkausta. Kolu kuvaa hienosti, miten vasta näkyvä muutos saa osan reagoimaan ja ymmärtämään tilanteen, vaikka oikea muutos on kaiken aikaa jo ollut silmien edessä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on jaettu kymmeneen tiiviiseen lukuun: yksi kullekin lentopäivälle ja sitä ympäröiviin tapahtumiin. Kolu on kirjan viimeisellä sivulla olevan linkkilistankin perusteella perehtynyt transsukupuolisuuteen asiantuntevasti, ja teoksen alaotsikko, elämänmuutosromaani, kuvaa mainiosti sisältöä. Peetu on tehnyt päätöksen aikoja sitten, eikä hän epäröi, muutos on varma. Jopa leikkausajan odottamista vaikeammaksi käy kuitenkin muiden odotusten, viime hetkellä heräävien ajatusten ja yllättävien tunteenpurkauksien keskellä eläminen: ihmisinä muutos ei ole vain meistä itsestämme kiinni, vaan siihen vaikuttavat suuresti ympäröivät olot, normit ja ihmiset.

Ilmavasti kirjoitettu ja aseteltu teos hieman yli 100-sivuinen, joten se sopii mainiosti myös hieman vähemmän lukuintoisille nuorille. Kieli on yhdistelmä helposti lähestyttävää, lyhyttä, puhekielistä lausetta sekä runollisia, omaan makuuni jopa hieman liian kuvallisia pohdintoja. Suoraviivaisesti mutta omalla kulmallaan etenevä juoni saa lukemaan kirjan helposti yhdeltä istumalta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 41/50
Kohta 21: Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Marja poimii oljenpalan Juhon suupielestä. Pettu on ollut lopussa jo jonkin aikaa. Jäkälää Marja ei ole uskaltanut leipään laittaa sen jälkeen, kun Pajulan Lauri kuoli syötyään jäkäläleipää. Se oli loppukesää, jonain toisena vuonna siihen aikaan olisi korjattu satoa.

Aki Ollikaisen esikoisteos, Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt Nälkävuosi (Siltala 2012) on rujo, kuolemansävyinen kuvaus Suomea ja Eurooppaa kurittaneesta nälänhädän aallosta. Ollikainen kuvaa köyhän Suomen hätää lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868 kahden erilaisen, ero yhteiskuntaluokista ponnistavan perheen kohtaloiden kautta. Pieni kirja pyyhkäisee lukijalta jalat alta eläimellisyyden, epätoivon ja laihojen lohtujen vahvalla yhdistelmällä, jota korostaa samaan aikaan toteava ja lyyrinen kieli.

Teos jakautuu kahteen osaan ja sitäkin useampaan kertojaan. Vaatimattomista oloista oleva Mataleena-tyttö perheineen edustaa tavallista kansaa, johon nälkävuodet iskevät ensimmäisenä ja pahimmin. Kun varakkaammat vielä pohtivat, kuinka paha tilanne todella onkaan, pienessä tuvassa on jo alkanut armoton taistelu kylmää, nälkäkuolemaa ja toisia ihmisiä vastaan. Perheen vanhemmat, Juhani ja Marja, joutuvat nykypäivästä katsottuna mahdottomien valintojen eteen: miten pitää perhe – tai edes lapset – lämpiminä, tajuissaan, hengissä, kun koko kylässä ei ole ylimääräistä paikkaamaan perheen omaa loputonta puutetta? Ainoaksi vaihtoehdoksi jää sadunomainen Pietari, kaukainen kaupunki, johon tuhannet muutkin jalkaisin vaeltavat köyhät ovat kiinnittäneet toivonsa.

Torppariperheen ankara tie peilautuu helsinkiläisten Renqvistin veljesten pohdintoihin. Kunniallisesti naimisissa oleva apulaiskamreeri Lars ja ruotsalaiseen prostituoituun rakastunut, hieman epämääräisen maineen omaava lääkäri Teo eivät ole yksimielisiä – eivät politiikasta saati sitten nälänhädästä ja kansan auttamisesta. Herkempi Teo kokee huonompaa omatuntoa tilanteeseen nähden runsaista aterioistaan, mutta Lars tyytyy jättämään ongelman ajattelun suuremmille päättäjille.

Kahden perheen välinen henkinen kuilu repeää kirjan edetessä yhä suuremmaksi: siinä missä pienet lapset oksentavat kerjuulla saamiaan leivänmuruja ja uupuvat loputtomaan hankeen, Lars ja Teo kohtaavat lähinnä pieniä käytännön ongelmia ja alitajunnassa häiritsevää huolta varakkaissa kaupunkilaispiireissään. Ollikaisen kuvaamat ihmiset ovat kuitenkin kaikki pohjimmiltaan samaa lajia: poikkeukselliset ajat saavat jokaisen jahtaamaan ahneesti vain omia perustarpeitaan täyttäviä asioita. Yksiä eläimelliset vaistot ohjaavat ottamaan tuntemattomilta vastaan leipää ja yöpaikan, raiskauksenkin uhalla; toisen ahdistus saa himoamaan seksiä ja alkoholia; kolmas turvautuu epätoivossaan nyrkkeihin, nujertaakseen samoista resursseista kilpailevat kulkijat. Luonto ihmisissä herää, kun elinkeinon tarjonnut luonto nukkuu.

Nälkävuosi esittelee pelottavan maailman, jossa kaikki tapahtuu ruoan ja sen puutteen motivoimana – ei kuitenkaan normaalien lakien mukaan, vaan sekavuuteen suistuneen, romahtavan yhteiskunnan ankarilla säännöillä, joissa vain vahvin, muista piittaamattomin ja onnekkain selviää. Ristiriitaista kyllä, toiset ihmiset ovat silti myös suurin syy jaksaa eteenpäin. Kevennystä ja lämpöä kaiken kurjuuden keskelle tuovat ohi kiitävät hetket, joissa läheisen silmissä näkyy vielä entinen katse ja joissa tuntematon ei osoittaudukaan uhaksi vaan myötätuntoiseksi auttajaksi. Vaikka menetykset ovat suuria, Ollikainen punoo hahmojen tarinoihin myös toiveikkaita säikeitä. Kun huhtikuu koittaa, pahin on ohi ja elämä jatkuu – erilaisena, mutta jatkuu kuitenkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 38/50
Kohta 3: Historiallinen romaani

Riina Katajavuori ja Martin Baltscheit: Oravien sota

Valtteri ja Pekka katsoivat maailman menoa. Valtteri ihaili Sutta. Pekka ihaili Karhua. Veljekset asuivat naapuripuissa, joiden välille he olivat rakentaneet sillan. Valtterin puussa oli paljon käpyjä. Pekan puu oli pienempi. Siinä käpyjä kasvoi niukasti.

Somevirtaani osui loppuvuodesta niin mielenkiintoinen lastenkirjauutuus, että se oli heti varattava kirjastosta. Kirjailija Riina Katajavuoren ja saksalaisen kuvittaja Martin Baltscheitin Oravien sota (Tammi 2021) on faabelin muotoon puettu kuvaus Suomen sisällissodasta. Koska en lue säännöllisesti lastenkirjallisuutta, voi olla, että ihmetykseni oli aiheeton, mutta minulle ajatus lapsentasoisesti kerrotusta ja kuvitetusta sodasta (ja siitä nousemisesta) tuntui tuoreelta ja tärkeältä teemalta.

Oravien sota kertaa vuoden 1918 tapahtumia hyvin suoraviivaiseen tyyliin, joten pienempikin lapsi pysyy sen puolesta mainiosti mukana: lauseet ovat lyhyitä ja toteavia, tarina ei pysähdy hetkeksikään junnaamaan. Tapahtumat ja niiden hurja kuvaus voivat kuitenkin olla liikaa nuorimmille ja herkimmille lukijoille, vaikka kyseessä onkin ennen kaikkea kuvakirja.

Päähenkilöt, oravaveljekset Valtteri ja Pekka toimivat Suomen kansan jakautumisen symboleina. Valtterin puussa on runsaasti käpyjä, kun Pekka kavereineen joutuu kärsimään nälästä ja vaikeuksista viereisessä kolossa. Ankara talvi herättää Pekassa kapinamielen, ja veljekset joutuvat ilmiriitaan, joka johtaa lopulta kauheaan, veriseen sotaan. Mukaan sotkeutuvat myös Susi ja Karhu, jotka tahollaan kilpailevat oravien metsän hallinnasta.

Oravien sota on yllättävän raju sotakuvaus: aikuisenkin mieltä hätkähdyttävät verenpunaiset ja synkän mustat, graafiset kuvitukset, joissa metsän eläimet taistelevat – ja todella kuolevat, vaikkakin lapsekkaan tyylitellysti ja yksityiskohtia näyttämättä. Pimeässä metsässä vaeltelevat orvoiksi jääneet oravalaumat, taistelukohtaukset aseineen, osumia saaneet, maassa makaavat oravasotilaat… Baltscheitin kuvitus puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, ja sille onkin annettu runsaasti tilaa: kun tapahtuu eniten, teksti on niukkaa. Sotatantereen dramaattiset kuvat täyttävät koko aukeaman, kun taas seesteisemmässä alussa ja lopussa hallitsevat kesäisen metsän värit ja lempeät yksityiskohdat.

Hurjien osuuksien jälkeen kirja toki saa onnellisen, rauhoittavankin lopun: Valtteri ja Pekka sopivat ja rakentavat tuhoutuneet pesät ja sillat uudestaan. Tummat kuvat ja tuhot ovat tiessään, vaalea kuvitus säestää turvallista lupausta: ”Tästä kaikesta on kulunut jo kauan aikaa. Vuosikausia. Siitä pitäen oravat ovat eläneet rauhassa. Ja elävät vastakin.” Tarinan päätteeksi voi lukea myös historiantutkijoiden sekä Goethe-Institut Finnlandin edustajan jälkisanat, mutta ne on tarkoitettu lähinnä aikuiselle lukijalle taustaksi, kenties myös lukuohjeeksi: tarinanhan voi myös lukea ilman yhteyksiä todellisuuteen. Yllättävä Saksa-yhteys on jälkisanoissa mukana, sillä Goethe-Institut laittoi koko kirjahankkeen alulle – Saksallakin kun oli sodassa osansa.

Oravien sota pursuilee Suomen historian perusteet tunteville ilmiselvää symboliikkaa: Valtterin valkoiset ja Pekan punaiset joukot, Susi-Saksa ja Venäjä-Karhu… Toteutus ei kuitenkaan osoittele ketään, vaan Katajavuoren toteava tarina katsoo koko ajan eteenpäin: toisinaan veljeksille tulee riitoja, mutta kun sovinto on tehty, se pitää.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 27: Kirjan päähenkilö on eläin

Minna Canth: Anna Liisa

ANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta, Johannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu?

JOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan?

ANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki kestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa?

Minna Canthin myöhäiseen tuotantoon kuuluva tragedia Anna Liisa (alk. 1895; luettu Saga Egmont, 2019) on yksi Canthin suosituimmista teoksista, jota on sovitettu moniin eri muotoihin. Kolmenäytöksinen, Canthin viimeiseksi jäänyt näytelmä käsittelee lapsenmurhan kautta syyllisyyttä ja virheiden sovittamista, mutta kurkottaa yksilön kohtalosta myös yhteiskunnalliselle tasolle: Anna Liisa kantaa vastuun kyläläisten ja uskonsa edessä yksin, vaikka avioton lapsi ei ollut saanut alkuaan yksin.

Päähenkilö Anna Liisa on hyvin perinteinen tragedian hahmo: kaunis, vasta kaksikymmentävuotias, oikeamielinen ja yhteisössään pidetty, mutta yhdestä kohtalokkaasta virheestään loppuikänsä kärsivä. Moitteettomasta ja siveästä maineestaan tunnettu hyvän talon tyttö on näytelmän alussa avioitumassa kunnollisen ja rakastuneen Johanneksen kanssa, mutta omatunto estää nuorta morsianta iloitsemasta asiasta todella. Vain viisitoistavuotiaana hän oli ihastunut salaa kotitalonsa renkiin, Mikkoon, jolle oli tullut yllättäen raskaaksi. Anna Liisaa vanhempi Mikko karkasi raskauden ilmettyä kauas tukkilaiseksi ja jätti rippikouluikäisen tytön salaamaan raskautensa yksin. Mikon lupaukset paluusta eivät lohduttaneet, ja valtavan ristiriidan, yksinäisyyden ja mustan salaisuuden aiheuttaneessa mielenkuohussa Anna Liisa tappoi metsään yllättäen syntyneen lapsensa.

Mikon äiti, ilkeämielinen eukko Husso auttoi Anna Liisaa peittelemään jäljet, eikä kukaan tytön lähipiiristä edes etäisesti aavistanut tapahtunutta. Useamman masennuksen täyttämän vuoden jälkeen Anna Liisa onnistuu työntämään menneen pois mielestään ja rakastuu lempeään Johannekseen. Juuri, kun avioitumisesta ollaan kuuluttamassa kirkossa ja kihlajaisjärjestelyt ovat kiihkeimmillään, Mikko päättää palata estämään entisen rakastettunsa onnen toisen kanssa. Neljän vuoden jälkeen mies vaatii tyttöä itselleen oikeaksi puolisoksi ja uhkaa paljastaa kaiken menneen, jotta uusi sulhanen varmasti hylkäisi tämän. Anna Liisan hiljennetty omatunto ja epätoivo alkavat taas kolkuttaa, eivätkä Mikon ja äitinsä juonet helpota salaisen suhteen ja lapsen piilottelua isältä ja äidiltä, rakkaalta pikkusiskolta Pirkolta tai hiljalleen huolestuvalta Johannekselta.

Koska Anna Liisa on tragedia, ei ole salaisuus tai yllätys, että nuoruuden virheet paljastuvat lopussa kaikille. Canth korostaa Anna Liisan toimineen väärin, mutta herättää voimakkailla tehokeinoilla myös tärkeitä kysymyksiä siitä, miten tilanteeseen lopulta päädyttiin. Vaikka nuori nainen valitsikin itse (1800-luvun moraalikäsityksen vastaisen) salasuhteensa sekä murhasi viattoman lapsen, ympäröivät ihmiset ja rakenteet eivät ole syyttömiä tapahtumasarjaan. Epämiellyttävän itsekkääksi kuvattu Mikko ei joudu minkäänlaiseen vastuuseen, kun Anna Liisa paljastaa kaiken pystypäin, pilaten tietoisesti vanhempiensa kehittelemän pelastusjuonen. Nuori tyttö muuttuu toiminnallaan uhrista ja väärintekijästä itsenäiseksi toimijaksi, joka vankilatuomiosta huolimatta vapautuu yhteisönsä tuomiosta. Pidätystilannetta säestävät perheen ja tuttavien liikuttuneet hyvästit ja rovastinkin siunaus: oma-aloitteista sovitusta ja vastuunkantoa seuraavat armo ja anteeksianto. Nuoren tytön yhteisön moraalin vastaiseen toimintaan johdattanut, sitten hylännyt ja lopulta häntä uhkaillut Mikko sen sijaan pakenee vähin äänin taustalle.

Näytelmän avainhenkilöt ovat vahvasti hyviä tai pahoja, mutta siitä huolimatta Canth on luonut ilahduttavan monipuolisen maailman. Esimerkiksi pikkusisko Pirkko ja harhaanjohdettu sulho Johannes toimivat useassa kohtaa ennakko-oletuksien vastaisesti ja tuovat selkeästi erottuvilla luonteillaan eloa ja väriä muuten kovin surumieliseen tarinaan. Näytelmää on mahdotonta lukea ilman ennakkotietoja 1800-luvun lopun suomalaisesta yhteiskunnasta, mutta sen teemat ja kysymykset kestävät aikaa ja uusia tulkintoja.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

Tove Jansson: Reilua peliä

Ahaa, sanoi Mari, saadaan villiä länttä. Onko se b-western?
On. Varhainen klassikko.
Huoneessa oli aika kylmä, Mari kääri huovan ympärilleen. Koska se tulee?
Oikeastaan, Jonna sanoi, oikeastaan voisi olla parempi jos minä saisin katsoa sen yksin.
Minä lupaan olla sanomatta sanaakaan.
Niin, mutta minä tiedän mitä sinä ajattelet, ja silloin minä en voi keskittyä.

Tove Janssonin loppuvaiheen tuotantoon kuuluva Reilua peliä (alk. Rent spel, 1989; suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990) kertoo kahden eläkeikäisen taiteilijan suhteesta. He asuvat samassa talossa eri asunnoissa, mutta ateljeeta yhdistävän ullakon poikki astellaan kylään joka päivä, useita kertoja. Hiljaiseen yhteiseen arkeen kuuluvat jatkuvat keskustelut, elokuvaillat, yölliset seikkailut, yhteiset kesät saaressa – pienten arkisten anekdoottien ja sattumusten kautta lukija pääsee keskelle helsinkiläisten Jonnan ja Marin mielenkiintoista arkea.

Reilua peliä on romaani, mutta kovasti novellikokoelman kaltainen. 17 lyhyttä tuokiokuvausta eivät juonellisesti suoraan liity toisiinsa, vaan rakentavat sirpaleisesti kokonaiskuvaa Jonnasta, Marista ja heidän parisuhteestaan. Tuttuun tapaan Jansson luo niin lämminhenkisiä ja kutsuvia tuokiokuvauksia, ettei kerronnan aiheella oikeastaan ole väliä: itsepäisen mutta lempeän pääparin kanssa haluaa viettää aikaa silkasta seuraamisen ilosta. Kirjan suorahko kieli keskittyy ihmisten ja ajatusten tarkkaan kuvailuun, mutta erityisesti kesäiseen saaristoon sijoittuvat tarinat saavat Janssonin innostumaan myös tunnelmoivasta luontokuvauksesta.

Mielenkiintoisena lisänä ovat toki myös selkeät viittaukset Janssonin ja puolisonsa Tuulikki Pietilän elämään: Jonna on rämäpäinen, idearikas kuvataiteilija, Mari pohdiskeleva ja toisinaan herkästi kiehahtava kirjailija. Arjessaan he hienotunteisesti jättävät kysymättä toisen työn etenemisestä, mutta myös sparrailevat toistensa projekteja (ja toisinaan täysin hermostuvat niihin) sekä suhtautuvat lämpimän pitkämielisesti toistensa kotkotuksiin: toisinaan yllättää pakottava valokuvausvimma, joka määrää ulkomaanmatkan suunnat, toisinaan on rakenneltava hyllyjä hermostuksen peittämiseksi – ja toinen lukee tilanteen, pysyen hiljaa ja antamalla tilaa.

Kahden elämää nähneen naisen suhde näyttäytyy päälle päin vaivattomana ja lämpimänä, mutta sen perusolemukseen kuuluu myös jatkuva sanailu, pienet kinat ja harmistumiset, jotka toinen aina osaa lopulta pehmittää. Jonna ja Mari ovat hyvin itsenäisiä ja toistensa tekemisistä riippumattomia, mutta silti syvän, kiihkottoman rakkauden kiinnittämiä toisiinsa: kun toinen jää katsomaan elokuvaa suuttuneena, ei toisellekaan tule uni ennen nukahtamista lausuttuja pehmitteleviä sanoja. Suuret draamat on kenties jo eletty nuoruudessa, nyt tunteiden purkamiset ovat hetkellisiä ja harmitukset nopeasti pois pyyhittävissä. Jansson osaa kuvailla parisuhteen (tai miksei muunkin läheisen ihmissuhteen) hienovireisiä tunnelmia mestarillisesti. Vanhan parin välillä sujuvasta kumppanuudesta ärsytykseen ja takaisin ei ole pitkä matka, kuten Jansson lempeän humoristisella tekstillään osoittaa.

Vaikka romaani käsittelee voittopuolisesti arjen pieniä konflikteja ja jopa epämieluisia yllätyksiä (myrsky vaarantaa rantaan jääneen soutuveneen, mutta iän mukanaan tuoma heikkous ei enää salli sen pelastamista), teos ei ole synkkä – päinvastoin, se on täynnä lämpöä ja elämäniloa. Jonna ja Mari elävät onnellisessa, tasapainoisessa symbioosissa, jossa kummallakin on tilaa olla juuri sellainen kuin haluaa. Heidän arkensa on jaettua leikkiä, meri-ilman hengittelyä ja tuskallisen nautinnollista, itse valittua kamppailua taiteellisten ambitioiden kanssa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 33: Kirjassa opetetaan jokin taito