Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina

Annikan huudot kantautuvat ylhäältä raukeina ja traagisina kuin fadolaulajattaren valitus petollisen rakastajan lähdettyä. Viisi vuotta sitten, kun minä ja Niina emme olleet löytäneet fasilitaation kautta yhteyttä Annikaan, hänen kiljuntansa todella koetteli hermojamme. Varsinkin Niina kävi noihin aikoihin lähellä romahduspistettä.
Nykyään olemme vähän viisaampia. Fasilitoinnin ansiosta olemme päässeet tutustumaan tyttäreemme. Vaikka Annikan kiljunta ei ole vähentynyt, mieltämme huojentaa tieto, etteivät huudot johdu sietämättömistä kivuista.

Jaakko Yli-Juonikkaan viides teos, Vanhan merimiehen tarina (Otava 2014), päästää lukijan kurkistamaan vaikeavammaisen tyttären omaishoitajien elämään. Aarno ja Niina ovat pärjänneet olosuhteisiin nähden hyvin, varsinkin nyt, kun teini-ikään yltäneeseen Annikaan on löydetty yhteys fasilitoidun eli tuetun kommunikoidun avulla. Sekä tosi- että kirjan maailmassa epäilysten kohteeksi joutunut kommunikaatiomuoto kuitenkin sekoittaa perheen elämän, kun Annikan lupaavan runokokoelman julkaisu perutaan yllättäen: kustantajaa huolettaa sittenkin liikaa se, onko nuori tyttö todella kirjoittanut runot itse. Myös moni muu perheen lähipiirissä tuntuu ajattelevan, että hitaasti näppäimistöllä kirjoitettavat viestit ovat vanhempien ohjauksen tulosta. Vastoinkäymisestä ja epäluottamuksesta alkaa koko perheen monivaiheinen romahdus, joka jättää lukijan suuren mysteerin äärelle. Mikä tapahtuneesta on totta? Kuka lopulta puhuu, kuka tulkitsee?

Tarina alkaa hyvin suoraviivaisella ja arkisella proosakerronnalla, joka tempaa lukijan mukaansa uskottavalla erityisarjen kuvauksellaan. Pyörätuolissa koko elämänsä istunut ja fasilitoinnin ulkopuolella vain tahattomilla kiljahduksilla kommunikoiva Annika on pienen perheen keskipiste. Vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan tarjota tälle ikäistänsä seuraa ja virikkeitä, mutta pieninkin uimahallireissu, keskustelunpätkä ja ilta keilahallilla vaativat aikaa, ylimääräisen avustajan tai välineitä – ja rahaa. Se on alkanut vaivata älykästä, ruumiinsa vangiksi jäänyttä Annikaa, mutta hänen on vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin. Rajalliset mahdollisuudet ja jatkuva muiden varassa eläminen on nuorelle mielelle kuitenkin kuluttavaa, ja runokokoelman julkaisunkin peruuntuessa masennus alkaa ottaa vallan.

Loppua kohden kerronnan tempo alkaa kiihtyä ja muuttua lukijan kannalta epäluotettavaksi. Aarnon, Niinan ja Annikan keskenään vuorottelevat minäkertojat luovat aluksi kokonaiskuvaa rankasta mutta silti toimivasta arjesta. Kustantamojupakan ja epäonnistuneen leikkauksen myötä myös keskustelut Annikan kanssa muuttuvat yhtäkkiä huolestuttaviksi: Aarno ja Niina saavat häneltä todella ristiriitaisia viestejä, ja aviopari alkaa nopeasti epäillä toisiaan yhä hurjemmista väärinkäytöksistä tytärtään kohtaan. Samalla myös perheen ulkopuoliset alkavat vaikuttaa uhkaavilta ja pahantahtoisilta, ja pelottavia merkkejä salaliitoista alkaa löytyä tutuistakin asioista. Perhe jää uupumuksessaan yksin: masennus, harhaluulot ja alkoholismi valtaavat perheen aikuiset traagisen loppukohtauksen lähestyessä – tai tältä kertojat saavat tilanteen ainakin vaikuttamaan.

Jopa kauhuelementtejä sisältävä loppu jättää tulkinnan täysin lukijalle. Viimeiset luvut käyvät oikeastaan salapoliisityöstä: kertojan nimi ei aina tunnu täsmäävän tämän esittämien havaintojen kanssa, ja pienetkin yksityiskohdat saavat pohtimaan joko kertojan mielenterveyden rapautumista tai täydellistä lukijan sumuttamista. Pienoisromaani jättää vahvan muistijäljen ja ennen kaikkea suuren kysymyksen siitä, kenen ääni lopulta onkaan teoksessa läsnä. Jonkun tarina ei täsmää, mutta hämmennyksen aiheuttajaa ja tarinan oikeaa tulosta voi vain jäädä arvailemaan. Tämä todenmukaisuuden ongelma pureutuu syvälle romaanin teemoihin: samanlaisen mysteerin verhon taakse jää myös kiistanalaisen fasilitoinnin varassa viestivä Annika.

* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 26: Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö


Kreetta Onkeli: Tervetuloa Paratiisiin

Syksyllä ne ajoivat alaoven eteen. Oli ilta, myöhä. Iikalla oli vanhanaikaiset vaatteet, ne oli annettu. Se jäi ovelle katsomaan kuinka Tuulia tuli sisään. Ne halusivat jäädä yöksi. Iikka jätti auton parkkipaikalle, se oli hänen isänsä ja uusi. Tuulia oli koko matkan huutanut aja kovempaa ja ne olivat tulleet sataakolmeakymppiä. Aamulla soi ovikello mutta en avannut. Auto parkkipaikalta oli lähtenyt, isä oli sen aamun ensimmäisellä linja-autolla käynyt hakemassa, satoja kilometrejä edestakaisin.

Kreetta Onkelin novellikokoelma Tervetuloa Paratiisiin (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2003) on yhdistelmä varta vasten kokoelmaan kirjoitettuja että aiemmin lehdissä ja radiossa julkaistuja novelleja. Niissä Onkeli jatkaa esikoisteoksensa, Ilosen talon, viitoittamalla tiellä: lauseet ovat lyhyet ja tyyli minimalistisen toteavaa jopa siihen asti, että toisinaan lukija saa tulkita niiden merkityksiä hyvin vähäisten vihjeiden avustamana. Myös tematiikka on tuttua vilisten maaseudun ja pienten keskisuomalaisten kuntien tragikoomisia asukkaita, rahan puutetta, alkoholismia ja monenlaista vaivaa. Lukijalle tehdään selväksi jo ensimmäisillä sivuilla, että kokoelman (ja erään novelleista) nimi onkin vahvasti ironinen.

Kokoelma koostuu yhteensä seitsemästä novellista. Vaikka ne eivät ole toisilleen suoraa jatkumoa, ne muodostavat tunnelmaltaan yhtenäisen kokonaisuuden, jota yhdellä sanalla kuvailtuna kutsuisin ankeudeksi. Jokseenkin lohduton, harmaa ja toteava tunnelma tekee lukemisesta melko raskasta, mutta on samalla ehdottoman tarkasti harkittu ja tyylitelty tehokeino, ei sisällön puutetta tai taitamattomuutta. Epäonnistumiset ja kurjuus muuttuvat suuren määränsä vuoksi usein jopa mustaksi huumoriksi:

”Sisä-Suomessa on taajamia, rivitalohuoneistoja, joissa asuvien yksinäisten naisten suu käy ystävällisessä hymyntapaisessa heidän säikähtäessään omaa pälvikaljuaan kauppakeskuksen hedelmätiskin viisinkertaiseksi suurentavassa peilijärjestelmässä.”

Pienestä Luhangan kunnasta kotoisin olevan Onkelin novelleissa rakennettu ympäristö ja asuminen ovat suuressa roolissa. Pienten kaupunkien, jopa maaseutumaisten kylien yksityiskohdat määrittävät myös niissä asuvia ja toimivia henkilöhahmoja: pienen kylän vararikon partaalla taiteilevan baarin työntekijät eivät uskalla lopettaa töitä edes laittomien työtehtävien tullessa eteen, sillä ei kylällä muitakaan töitä olisi – ja mitä kunnan silmäätekevätkin sanoisivat? Todennäköisesti pahaa, sillä näiden novellien maailmassa muut ihmiset ovat useimmiten joko uhkia tai potentiaalisia pettymyksen tuottajia.

Raskaat teemat ja henkilöjen jatkuva epäonni vain hetken viipyilevine tyytyväisyyden tunteineen tekivät lukukokemuksesta itselleni hyvin raskaan, mutta tekstin omaperäinen tyyli sai jatkamaan. Onkeli kirjoittaa viehättävän ristiriitaisesti: vaikeimmatkin asiat todetaan ohimennen, mutta pienet detaljit saatetaan kuvata runollisen yksityiskohtaisesti. Toteavuutta lisäävät myös kertojavalinnat, sillä suurin osa novelleista kerrotaan jonkun tarinassa mukana olevan hahmon näkökulmasta ja kaikkitietävälle kertojalle tyypilliset kuvailut ovatkin vähissä. Toisaalta välillä teksti muuttuu lukijan yllätykseksi ajatuksenjuoksumaisiksi vuodatuksiksi. Näitä novelleja lukiessa onkin parasta hylätä omat odotuksensa ja vain kulkea tekstin johdattamana.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Suvi kirjoitti levyn kappaleet Rytsölöiden aikaan, edellisen vuosituhannen viimeisenä vuonna, jolloin minun ikäiseni pojat ajoivat Lamborghineilla, ihmiset jonottivat uusmediafirmojen osakkeita, internet oli lopullinen ratkaisu kaikkeen, ja vaikka tämä hysteerinen maailma on kappaleissa Static ja I Am Not a Compact Disc vain rivien välissä, se kiistatta on siellä. Kaupallisesti ajatellen tällaiset yhteiskunnalliset pohdiskelut olivat tietenkin täysin toissijaisia. Vuonna 2000 Summer Maple tarvitsi ehdottomasti suuren hitin, kappaleen joka kelpaisi radioasemille ympäri Eurooppaa, ja Confessions-levyltä sellainen löytyi.

Juha Itkosen läpimurtoteokseksikin kuvattu Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) on nopeatempoinen rock- ja ihmissuhderomaani, joka sotkee kutkuttavalla tavalla suomalaista musiikkihistoriaa ja mielikuvitusta. Kirja houkuttelee mukaansa naiivista nuoruudesta virtansa saavalla musiikkiunelmalla, joka hiljalleen kehittyy oikeaksi menestystarinaksi: hämeenlinnalainen Suvi Vaahtera nousee suurimmaksi suomalaiseksi vientituotteeksi taiteilijanimellä Summer Maple. Vaikka näennäinen päähenkilö onkin ilmiömäinen Suvi, kerronnassa hänellä ei ole ääntä lainkaan: tarina teiniydestä maailmanmaineeseen ja huipulta ongelmiin kerrotaan kahden läheisen äänillä. Ensimmäinen poikaystävä, edelleen Suvin perään haikaileva Antti ja ainokaisestaan alati huolehtiva äiti Leena valottavat rokkarin elämää ja taustoja omista näkökulmistaan. Lopputulos onkin mielenkiintoinen kudelma oikeita muistoja, salaisia toiveita ja henkilökohtaisia pettymyksiä.

Vaikka tarinan aika liikkuu vikkelään lapsuusmuistoista nykyhetkeen (2000-luvun alkuun) ja takaisin, kokonaisuus tuntuu hallitulta. Kertojat ja aika vaihtuvat, mutta kaikkea yhdistää Suvi – tai oikeastaan hänen tekemistensä Antissa ja Leenassa herättämät tunteet ja toimet. Romaanin alku hurmaa hieman naiivilla teiniromanssin kuvauksella, mutta vuosien kuluessa molempien kertojien sävyt muuttuvat tummemmiksi. Kun Suvi viuhtoo uudessa kodissaan New Yorkissa ja tekee musiikkia yhteistyössä maailman suosituimpien ammattilaisten kanssa, Antti ja Leena elävät pientä, vastoinkäymisten ja hiljalleen katkeruuden täyttämää arkea tahoillaan Helsingissä. Suvi on kaukana, joten häntä on helppoa syyttää monenlaisista vaikeista tunteista, mutta kaikki mielipaha ei ole tuulesta temmattua: Antti saa entisenä rakastettuna osansa levyjen sanoituksissa, äiti vanhojen tuttujen kauhistellessa tyttären julkisuustempauksia.

Antin osuudet keskittyvät enemmän musiikkiin, ja niistä suorastaan loistaa Itkosen aito innostus aiheeseen. Ensimmäiset bändikämpät, hikiset kiertueet, levytyssessiot ja laulunkirjoittamisen tuska kuvataan pieteetillä, yksityiskohdista nautiskellen. Palava rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen tuo synkkävireiseen kirjaan keveyttä ja tuoreutta, joka koukuttaa jatkamaan. Erityisesti tunnelmaa luovat taitetut haastattelut ja levy-arviot, jotka on laadittu hämmästyttävän aidon oloisiksi aina kappaleiden nimiä ja kuvauksia myöten. Vaikka Antillakin on historiansa ja vahvojen tunteidensa vuoksi paljon sanottavaa Suvista ihmissuhdemielessä, Leenan kertojan osuudet ovat kuitenkin leimallisemmin ihmissuhdepainotteisia. Äiti ei tunne musiikkibisnestä, mutta huolehtii senkin edestä tyttärensä uran vaikutuksista perhesuhteisiin. Suvin isän on vaikea kestää tyttärensä menestystä ja se kiristää koko perheen vuorovaikutusta. Vaikka Leena ei sitä taida itse myöntääkään, myös hänellä on asian nielemisessä suuria ongelmia.

Anna minun rakastaa enemmän olisi tunnelmaltaan suorastaan hengästyttävä, ellei musiikki pääsisi tasaisin väliajoin ottamaan valtaa. Äärimmäiset tunteet rakkaudesta vihaan risteilevät hahmojen välillä raakoina ja vereslihaisina: jokaisella tuntuu olevan sielussaan tyhjä aukko, jonka täytteeksi kaipaisi vimmaisesti rakkautta ja läheisyyttä, jota ei kuitenkaan osata pyytää tai vastaanottaa. Itkonen pitää lukijan otteessaan ja onnistuu kirjan loppupuolella vielä vetämään maton täysin alta – ainakin itselleni kaiken uudelleen määrittävä käänne pysyi yllätyksenä aina paljastukseen asti. Mielenkiintoinen ja intensiivinen romaani yllättää ja laittaa pohtimaan, mutta myös viihdyttää: tämän jälkeen tekisi mieli uppoutua hetkeksi rock-musiikin historiaan ja laittaa Suvin kollegat 2000-luvun alusta, The Rasmus ja HIM, soimaan.

***


Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 39: Kirjassa lennetään

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

En mä suoranaisesti vihaa koulua, en mä oo mikään nuori kapinallinen niin ku Taala. En mä oo koskaan haistattanu paskaa kellekään opelle, musta se on törkeen lapsellista varsinki jos kyseessä on naisope. Mä vaan oon passiivinen ja naureskelen salaa. Jostain syystä mä herätän opettajien sympatiat. Se on sellanen ovela konsti. Sijaiset on taas eri juttu, sillon saatan mäki alkaa irrotteleen. On aina sellanen kumma vallantunne ku sijaisenkäppänä naukuu luokan edessä ja yrittää saada jotain aikaan.

Kuva: Otava


Voisi kuvitella, ettei pitkälti yli 30 vuotta sitten kirjoitettu nuortenkirja pystyisi enää kuvaamaan uskottavasti nuorten kokemusmaailmaa. Anna-Leena Härkösen palkittu esikoisromaani Häräntappoase (Otava, 1984) on kuitenkin ikääntynyt hämmästyttävän hienosti; pienet yksityiskohdat paljastavat ikää jo karttuneen, mutta teoksen perustukset ovat edelleen tukevasti kiinni teini-ikäisyyden ytimessä. Kenties yksi syy edelleen yllättävän ajankohtaiselta ja realistiselta tuntuvalle kuvaukselle on sen syntytapa; Härkönen kirjoitti teoksen 17-vuotiaana ja onnistui tallettamaan siihen vastustamattoman yhdistelmän nuoruuden uhoa, angstia, kiihkoa ja epävarmuutta. Kun tunnepalettiin vielä yhdistää juonen, joka sisältää epäloogisen epäreilut vanhemmat, uuteen porukkaan sulautumisen ja ensirakkauden, löytänee jokainen lukija samastumispintaa vielä vuosia tästä eteenpäinkin.

Tarina alkaa, kun vaasalainen kaupunkilaispoika Alpo Korva (tuttujen kesken vain Allu) joutuu yllättävien sattumien kautta kesätöihin keskelle ei-mitään: kaukaiset sukulaiset palkkaavat hänet pojan omia mielipiteitä kyselemättä avuksi heinätöihin. Lähtö tuntemattomaan Torvenkylään ei vastaa lainkaan kulmakunnan 16-vuotiaan koviksen alkuperäisiä kesäsuunnitelmia, mutta vaihtoehtoja ei ole – ennen kuin Allu huomaakaan, hän toivoo hikisellä pellolla kuolemaa toisen apupojan, Rutasen, ahkeroidessa vieressä kuin vanha tekijä. Maalaispitäjä alkaa kuitenkin tuntua hurjasti kiinnostavammalta, kun Allu tapaa kylän kiinnostavimman tytön, Kerttu Hurmeen. Vanhempiaan vastaan kapinoiva, boheemi ja erikoinenkin tyttö saa Allun tuntemaan jotakin täysin ennen kokematonta, ja pian nuoret vetävät toisensa keskelle ensimmäisen rakkauden monimutkaisia kiemuroita. Maalaiskylässä kun ollaan, suhdekuvioon sekaantuu pian yksi jos toinenkin tuttu kasvo, sillä mikään ei pysy kauaa salassa.

Häräntappoase tuntuu erityiseltä nuortenkirjalta, eikä ole syyttä klassikko. Sen sujuvan ja yhtä aikaa ihastuttavan ja vihastuttavan minäkertojan itsetietoisesta kerronnasta nauttii aikuinenkin. Erityistä painoarvoa annan teoksen rouhealle ja autenttiselle tekstille juuri nuorten lukijoiden vuoksi: kirjasta puuttuu kaikki päälle liimattu katu-uskottavuus, laskelmointi ja vaivoin piiloteltu kantaaottavuus; teinit tekevät typeryyksiä, koska voivat tai haluavat, eivät vain suurten sisäisten ristiriitojen tai traumojen riivaamina. Allun ajatukset ja yllätykselliset valinnat tuntuvat juuri epäloogisuutensa vuoksi aidoilta. Tarina ei huipennu suureen opetukseen: elämä vain kulkee armotta eteenpäin, menipä se päähenkilön toiveiden ja edun mukaisesti tai ei. Kirja tuntuu tuoreelta tuulahdukselta vuosikymmentenkin jälkeen, ja uskon erityisesti nuorten lukijoiden huomaavan aitouden.

Vaikka monissa kohdin kirjan ikä ei haittaa lainkaan, ajan kulumisen vaikutusta ei kuitenkaan voi kiistää. Puhekieli muuttuu, ja toisinaan hahmojen sanavalinnat tuntuvat suorastaan komediallisilta. Myös yhteiskunta ja asenteet ovat muuttuneet: kirjassa esitetään surutta melko kontroversiaaleilta tuntuvia mielipiteitä ja nimityksiä erilaisista vähemmistöistä ja ihmisryhmistä. Voi olla, että ne ovat olleet jo aikanaan tietoinen valinta teinien kapinan ja ajoittaisen törkeyden korostamiseksi, mutta nykylukijalla ne tökkäävät nopeasti silmään. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin mielenkiintoinen, suorastaan uniikilta tuntuva lukukokemus, joka imaisee lukijan toiseen aikaan ja paikkaan koko voimallaan. Ei olekaan ihme, että kirjasta on parhaillaan tekeillä ensi vuonna ilmestyvä tv-sovitus: Häräntappoaseen perusteemat ja voimakas kerronta eivät hevillä vanhene.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 23/50
Kohta 23: Kirja on julkaistu myös selkokielellä

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Kun pidän kirjoittajakursseja, yllytän ihmisiä uskaltamaan, antautumaan kirjoittamiselle. Mutta kun oma poika sanoo, että ”identiteettini ja koko olemassaoloni oikeus seisoo kirjoittamisen varassa”, kauhistun ja haluan kiireesti toppuutella. Koska herranjestas, eihän elämää voi perustaa kirjoittamisen varaan. Sehän on sama kuin sanoisi, että se on folkloristiikka tai ei mitään.

Kuva: Gummerus

Päiväkirjamaiset tai kirjeenvaihtoon perustuvat teokset voivat olla raskaslukuisia, mutta Antti Rönkä ja Petri Tamminen onnistuvat tässä vaikeassa lajissa upeasti. Kirjassaan Silloin tällöin onnellinen – Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta (Gummerus 2020) kaksi kirjailijaa keskustelevat kipeän rehellisesti ja ääneen naurattavan hauskasti kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja elämästä yleensä – erityisen mielenkiintoista, rehellistä ja koskettavaa tästä ajatustenvaihdosta tekee miesten välinen isä–poika-suhde. Kirjan parissa pääsee kokemaan tunneskaalan kaikki äärilaidat, mutta tunnemyrskytkin pysyvät tiukasti kahden sanataiturin hallinnassa. Avoin, huolellinen ja kirjallisesti korkeatasoinen keskustelu muodostaa kirjan kansien väliin tallennettuna intiimin ja syvällisen lukukokemuksen.

Sähköpostien ja pikaviestien sarja alkaa, kun isä lähettää yliopiston aloittaneelle pojalleen tsemppiviestin – kaikesta päätellen poika ei ole viihtynyt, tai ainakin hän on kovin turhautunut. Poika vastaa isälleen pitkästi, mutta toteaa viestinsä lopussa pelkäävänsä isänsä arviota viestin kirjallisista ominaisuuksista. Vastauksessaan isä myöntää tarkkailleensa juuri näitä seikkoja, ja pahoittelee jatkuvan tarkkailunsa aiheuttamia vaikutuksia heidän väliseensä suhteeseen. Aikuisemman, tasa-arvoisemman isä-poikasuhteen rakentamiseksi hän pyytää pian kirjailijana debytoivalta pojaltaan luettavaksi tämän valmistelemaa käsikirjoitusta, ja ennen kuin lukija huomaakaan, miehet käsittelevät jo paitsi kirjoittamistaan, myös toistensa elämäntarinoita, valintoja ja pelkoja.

Kuten teoksen alaotsikkokin – ”pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta” – kertoo, peloilla on miesten elämissä ja kirjeissä suuri rooli. Varovaisen, häpeään taipuvaisen ja jatkuvasti tarkkana pysyttelevän miehen poika on kasvanut osin samanlaiseksi, osin jopa ahdistuneemmaksi mieheksi. Toisinaan isän ja pojan välejä suomitaan ankarin sanankääntein, toisinaan niitä pohditaan lempeällä ymmärtäväisyydellä – kaiken läpi kuitenkin kuultaa vahva rakkaus ja halu rakentaa molemmille parempaa tulevaa. Keskustelut tuntuvat rohkeilta ja hyvin rehellisiltä. Vuoropuhelun tunteet voi olla välittymättä lukijalle asti.

Itseäni teoksessa viehättivät sen samanaikaisesti läsnäolevat, mutta silti kovin erilliset kaksoisroolit, jotka väistämättä törmäilevät miesten vuorovaikutuksessa. Rönkä ja Tamminen ovat kollegoita, jotka keskustelevat teosten markkinoinnista, kirjoittamisen vaikeudesta ja toistensa teksteistä pilkistävistä maneereista suoraan mutta hyvässä ammatillisessa hengessä. Väleistä kuitenkin tihkuu miesten henkilökohtainen suhde, menneisyyden traumat ja käytösmallit, pojan syytökset sekä isän huoli ja katumus. Isän ja pojan roolit tuovat kirjeenvaihtoon sellaisen raa’an rehellisen tason, jota harvoin on mahdollista kokea: katkerimmat vuodatukset, mutta myös vilpittömimmät kehut ja lämpimin rakkaus ilmenevät teksteissä juuri kaksoisrooleista henkilökohtaisempien myötä.

Silloin tällöin onnellinen ei kuitenkaan toimi vain isä–poika-suhteen meriiteillä. Kumpikin kirjailijoista omaa tunnistettavan, toisiaan täydentävän tyylin. Siinä missä Tamminen onnistuu ujuttamaan jopa oman pienuutensa pahoitteleviin kuvauksiin lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä suorin, lyhyehköin lausein, Rönkä maalailee leveämmällä pensselillä, luo tunnelmakuvia ja dramatiikkaa, kuitenkaan sortumatta ylilyönteihin. Vuoropuhelu on paitsi sisällöltään viisasta ja lämminhenkistä, myös sujuvasti kokonaisuudeksi yhteensovitettua.


***
Helmet-lukuhaasteen kirja 21/50
Kohta 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa