”Hukou, asuinpaikkaoikeus, on kiinalaisen elämän tärkein todistus. Ilman sitä ei virallisesti ole olemassa. Hukouttomilla ei ole asiaa sairaalaan, he eivät pääse naimisiin, töihin tai edes junan kyytiin, sillä lipunostoon tarvitaan henkilötodistus. Kiinalaiset kutsuvat heitä mustiksi lapsiksi. Mustia lapsia on miljoonia, sillä moni laiton liikalapsi on paperiton kansalainen. Tämä on yksi yhden lapsen politiikan seurauksista. Millaista on elää, kun ei ole virallisesti olemassa?”
Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016, Atena) valaisee Kiinan tilannetta vuosina 1979−2015, jolloin kansalaisilla oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oikeus vain yhteen lapseen. Aihe on varmasti monille päällisin puolin mediasta tuttu, mutta Mannisen kirjaan kokoamat vaikutukset ja seuraukset – niin hyvässä kuin pahassa – pääsevät yllättämään asiaan perehtymättömän kokonaisvaltaisuudellaan: yksikään kiinalainen ei ole niiden ulottumattomissa. Yhden lapsen kansa kuvaa hienosti monimutkaisen aiheen eri puolia lukuisten kiinalaisten haastateltaviensa kautta. Liikaa lapsia tehnyt kapinallinen suurperhe, lapsuuttaan suorittava ainokainen ja isä, jonka pojille ei löydy vaimoja elävät yhden lapsen säännöksen vuoksi hyvin erilaisissa tilanteissa.
Yhden lapsen kansa tuo hienosti esille sen, miten valtavat ja syvälliset vaikutukset yhdellä poliittisella päätöksellä voi olla. Voisi kuvitella, että väestörikkaassa maassa sääntöä olisi ollut helppo kiertää, mutta teos tarjoilee leuat pudottavaa faktaa ylimääräisten lapsien hankkimisen seurauksista: jopa raskaana olevien naisten painostus ja sieppaukset pakkoabortteihin, vanhemmiksi tulevien omaisuuden tuhoaminen ja vuosipalkan suuruiset sakot olivat kiihkeimpinä aikoina osa protokollaa. Viralliset perhesuunnitteluviranomaiset kartoittivat naisten kuukautiskiertoja ja vyötärönympäryksiä sekä toteuttivat tarvittavat rangaistukset ”koko maailman hyväksi”. Tutkimusten mukaan edelleen suuri osa kiinalaisista ajattelee valtion tehneen väestönkasvua jyrkästi rajoittamalla palveluksen koko maailmalle ilmastonmuutoksen hidastamisen muodossa, vaikka ainakin teoksessa esiteltyjen tutkimusten ja arvioiden mukaan väestönkasvun jyrkkä hidastuminen on paljolti kaupungistumisen ja vaurastumisen, ei rajoitusten, ansiota. Vuodesta 2015 Kiinan johto onkin jo kannustanut perhekokojen kasvattamiseen, sillä vääristynyt huoltosuhde aiheuttaa uudenlaisia ongelmia maan sisällä.
Manninen on onnistunut yhdistämään tutkimustulokset, haastattelut sekä omat subjektiiviset huomionsa tasapainoiseksi kirjaksi, joka jättää tarpeeksi tilaa lukijan omille ajatuksille. Sitä tarvitaankin: suuntaan tai toiseen kiihkoilematta kirjoitettu teos on sisällöltään paikoin niin rankka, että kirjaan haastateltujen kohtalot siirtyivät uniinikin. Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirja ei kuitenkaan mässäile epäoikeudenmukaisuudella tai surkuttele haastateltujen kohtaloa, vaan he saavat mielestäni äänensä kuuluviin. Eniten ilahduttavat ja hämmentävät autenttisesti kuvatut haastattelutilanteet: modernin, esikoisensa juuri saaneen pariskunnan haastattelu saa aivan uuden suunnan, kun haastattelusta tietämätön perheenpää eli tuore isoisä saapuu kotiin. Toisaalla kauhistunut Manninen saa itse olla hätistelemässä ulkomaalaisesta toimittajasta häikäistynyttä ja meluisaa maalaismiesten joukkoa, jolle olisi aivan luonnollista jäädä kuuntelemaan ystävänsä kälyn kipeää pakkoaborttikertomusta.
Tietokirjana Yhden lapsen kansa sisältää paljon vuosilukuja, nimiä ja tärkeitä tapahtumia, ja niitä kerrataan paljon. Kirjan johdanto esittelee yhden lapsen politiikan ilmiönä sen verran perusteellisesti, että varsinaisissa luvuissa uutta asiaa tulee enää verraten vähän. Sen sijaan tutuksi tulleita käsitteitä ja asioita syvennetään ja tuodaan tilastoista mikrotasolle, yksilöiden kertomuksiin ja kokemuksiin. Kirjan edetessä itseäni alkoi hieman hermostuttaa teoksen amerikkalaistyylinen metateksti, jossa faktoja tunnutaan toistettavan joka toisessa kappaleessa, usein jopa samoilla ilmauksilla. Toisaalta rauhallinen tahti voi olla myös hyvä asia, eikä lukijana tipu kärryiltä, vaikka faktat eivät olisi jääneet mieleen heti ensimmäisellä kierroksella.
Yhden lapsen kansa on riipaiseva, suunnattoman mielenkiintoinen ja mieltä avartava lukukokemus. Mannisen kertojanääni on suuressa roolissa, sillä haastateltavien käytöstä ja valintoja olisi välillä vaikea ymmärtää ilman paikallisen odotusten, tapojen ja historian avaamista. Kirjan parasta antia ovatkin elävästi kuvatut tositapaukset sekä länsimaisen kirjailijan ja kiinalaisen kulttuurin yhteentörmäyksestä nouseva reflektointi. Kuten ansioituneelta tietokirjalta voi odottaakin, mitään ei oleteta, ei edes haastateltavien motiiveja ja totuudenmukaisuutta.
* * *
Helmet-lukuhaasteen kirja 3/50
Kohta 45: Palkittu tietokirja
Sivuhenkilö 