Kuukausi: lokakuu 2021

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Olin lapsesta lähtien antanut hänen mielipiteilleen liikaa painoa, ja nyt tuntui kuin olisin vapautunut taakasta. Lopultakin oli selvää, että minä en ollut Lila ja Lila ei ollut minä. En enää tarvinnut hänen auktoriteettiaan, minulla oli oma arvovaltani. Tunsin itseni vahvaksi, en ollut enää kasvuympäristöni uhri vaan pystyin hallitsemaan sitä, antamaan sille muodon, kääntämään sen edukseni, tai vaikka Lilan, kenen tahansa eduksi.

Elena Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja viimeinen osa, Kadonneen lapsen tarina (alk. Storia della bambina perduta, 2014; suom. Helinä Kangas, WSOY 2018), kuvaa Elenan ja Lilan keski-ikää ja vanhuutta ja solmii kirjasarjan suuria ja pieniä juonikuvioita hienosti päätökseen. Yli 500-sivuinen järkäle ei kuitenkaan ole vain saumaton pala pelissä: se jättää yllättävän paljon avoimeksi ja nostaa esiin lukuisia aiemmissa osissa käsittelemättömiä aiheita. Yhteiskunnallinen levottomuus on tuttuun tapaan kaikessa läsnä (kenties jopa konkreettisemmin kuin koskaan), mutta fokus palaa loppua kohden vahvimmin siihen, mistä kaikki alkoi: kahden naisen eriskummalliseen, myrkylliseenkin mutta silti vääjäämättömään symbioosiin.

Kadonneen lapsen tarina on neliosaisen sarjan sivumäärältään suurin kirja, ja sen aikana myös kuljetaan pisin ajallinen matka: siinä missä kukin edellinen osa keskittyi noin yhden vuosikymmenen käsittelyyn, viimeinen osa kattaa Elena Grecon ja Raffaella ”Lila” Cerullon elämää 1970-luvun puolivälistä 2000-luvun nykyhetkeen. Ensimmäisiin osiin verrattuna lukukokemus ei ole siis yhtä intensiivinen, kun ohi vilahtelevat arkipäivät esitetään nopeasti ja kursorisesti, toisinaan kokonaisten vuosien yli loikkien. Ne tietyt ajanjaksot ja hetket, jotka minäkertoja-Elena kuvaa tarkemmin, ovat kuitenkin tuttua, psykologisesti tarkkaa kuvausta.

Nuorista, kaukana toisistaan elävistä äideistä tulee neljännessä osassa toisiaan vilpittömästi tukevat, mutta henkisesti omia elämiään elävät naapurit, kun maailmaa nähnyt, menestynyt Elena erilaisten käänteiden jälkeen palaa lapsuutensa kortteliin. Lähtiessään opiskelemaan hän oli vannonut jättävänsä kaiken taakse, mutta kolmen lapsen pääasiallisena huoltajana ja eronneena naisena arki muualla alkoi käydä liian rankaksi. Omalta perheeltään hän saa modernien, feminististen arvojen ja valintojensa vuoksi vain sättimistä, mutta menestyneeksi tietotekniikkayrittäjäksi ja korttelin voimahahmoksi noussut Lila osoittaa pitkän välimatkan jälkeen parhaita puoliaan: hän jakaa oman uuden perheensä varallisuutta, aikaa ja jaksamista Elenalle ja tämän tyttärille itseään säästämättä.

Oman yleisönsä löytäneeksi, melko huomattavaksi kirjailijaksi kasvanut Elena on yhä vahvemmin oma itsensä: vaikka Lilan vaikutusvalta ja charmi ovat ennallaan, hän pystyy toimimaan myös ystävänsä toiveiden ja odotusten vastaisesti, löytämään tarvittavaa voimaa myös itsestään. Vaikka naiset ovat fyysisesti ja arjessa lähellä toisiaan, Elenan itsenäistyminen saa heidät vääjäämättä sulkemaan tiettyjä osia maailmoistaan, luottamus ei ole eikä voi olla täydellistä. Toisinaan toiselta salatut faktat ja suunnitelmat törmäävät vahingossa tai paljastuvat yhteisten tuttavien kautta ennen aikojaan, mikä aiheuttaa jo lapsuudesta tuttua arvaamattomuutta suhteeseen.

Myöskään Napolin kiristyvä ilmapiiri ei helpota arkea: mafiat ovat levottomia, eivätkä Lilan bisnekset tai Elenan paljastuksia ripottelevat valtamediahaastattelut auta rauhoittamaan korttelia. Pelottavimpienkin tilanteiden, pahimpienkin riitojen jälkeen he kuitenkin hakeutuvat toistensa seuraan – kunnes tapahtuu liian suuri menetys, jonka painolastia on pitkässä juoksussa mahdotonta yrittää jakaa. Naisten tiet erkanevat katkeruuden, elämän jatkamisen ja toisaalta sen jatkamattomuuden vuoksi jälleen, määrittelemättömäksi ajaksi.

Lähtölaukaus Elenan ja Lilan elämän kirjalliselle perkaamisellehan on Lilan katoaminen 2000-luvulla, kun hänen aikuinen poikansa kääntyy Elenan puoleen äitiään etsiessään. Tapahtuneesta hieman järkyttyneenä Elena alkoi ensimmäisessä osassa koota kahden naisen ja Napolin tarinaa yhteen, omalla kirjailijan äänellään ja omasta näkökulmastaan, vaikka Lila on aina tiukasti kieltänyt häntä kirjoittamasta itsestään. Neljän kirjan kokonaisuus on Elenan yritys ymmärtää monimutkaista ystäväänsä ja sitä kautta myös itseään. Nykypäivässä liikkuva kehyskertomus ei kokonaisuudessaan kuitenkaan aivan lunastanut odotuksiani, joita ensimmäiset, hurjan intensiiviset osat saivat minut asettamaan. Kadonneen lapsen tarina ja koko sarjan loppu jää makuuni liian auki. Minäkertoja-Elena toteaa: ”Toisin kuin tarinoissa, todellisuudessa elämä ei päätykään selkeyteen vaan hämäryyteen.” Allekirjoitan tämän, mutta Lilan ympärillä vallitseva myyttisyys poikkeaa sarjan muuten jopa inhorealistisesta tyylistä minua häiritsevästi.

Kritiikistä huolimatta suosittelen Ferranten Napoli-sarjaa lämpimästi. Se on hurja, suuri kokonaisuus, jonka erityisiä vahvuuksia ovat viiltävän tarkka psykologinen ihmiskuvaus, mukaansa tempaava kerronta ja ankara, mielenkiintoinen Napoli-kuvaus, jossa on yksityisen tason lisäksi mukana aina myös yleinen, yhteiskunnallinen näkökulma. On virkistävää lukea laadukasta teosten sarjaa, jossa aktiivisina toimijoina ovat nimenomaan moniulotteiset naiset, joista löytyy niin hyviä kuin inhottaviakin puolia – Elena ja Lila ovat keskeneräisyydessään kokonaisia hahmoja, jotka jäävät syvälle mieleen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 29/50
Kohta 14: Kirja on osa kirjasarjaa

Juhani Aho: Juha

Marja teki tuvassa jotakin, tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta, näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä. Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen häntä minulle halventaa?

Juhani Ahon uran myöhäisiin merkkiteoksiin kuuluva Juha (1911; luettu painos SKS 1994) maalailee klassisen kolmiodraaman Suomen metsiin ja koskien ääreen, aivan Venäjän rajalle. Yksinkertainen, jopa melko perinteinen tarina avioliiton rikkoutumisesta saa lähes maagisia sävyjä Ruotsin vallan aikaisen Suomen mielikuvituksellisesta kuvauksesta: jännittävät karjalaiset, rajantakaiset miehet liikkuvat maaseudulla paitsi kaupittelemassa jännittäviä ja kalliita esineitä, myös ryöstämässä kaiken haluamansa rikkaille mailleen. Tragedian tavoin vääjäämättömään loppuun etenevä kertomus onnistuu kuitenkin kääntämään kliseet kiinnostaviksi, dramaattisiksi käänteiksi.

Ahon vahvuuksiin kuuluvat mielestäni aina elävät ja kokonaisen oloiset henkilöhahmot. Juhan nimihenkilö, jo iäkkäämpi mutta edelleen työtä pelkäämätön ja riuska talonomistaja Juha on sympatiat herättävä hahmo. Mies on rakentanut arvokkaan talon tyhjälle metsäpalstalle ja rakastanut nuorta ja köyhää Marjaa vilpittömästi vuosikaudet, mutta Juhan synnynnäinen ulkomuoto asettuu onnen esteeksi. Vääräsääreksikin kutsuttu jäyhä ja jalkavaivainen mies ei viehätä nuorta vaimoaan sitten lainkaan, mutta kylmästä kohtelusta huolimatta Marjalla on aina tärkeä paikka miehen sydämessä. Juhan lapsuudenperheen ottolapsesta talon emännäksi muuttunut Marja puolestaan kipuilee pinnallisuutensa kanssa: hän tunnistaa onnekkuutensa, muttei voi pakottaa itseään rakastamaan miestä. Lähteäkään hän ei tosin voi, sillä minne hän varattomana ja perheettömänä menisi? Ristiriidan vuoksi pari elää kuin naapureina, eri aitoissa nukkuen ja lapsetonta arkea eläen, Juha salaa tunteitaan vielä vaalien.

Eräänä päivänä syrjäisen talon arki muuttuu: vienankarjalainen kauppias Shemeikka saapuu taloon muutaman päivän vieraisille. Juhalla on kaiken kansan ja ulkomaalaistenkin keskuudessa reilu ja leppoisa maine, joten kaukaiset vieraat eivät ole uutta, mutta Shemeikka kiinnittää jopa itsepäisen Marjan katseen tottunein naistenmiehen elkein. Nuori nainen on kaivannut ihastuksen tunteita ja imartelevaa huomiota, muttei halua näyttää lämpenemistään Shemeikalle tai miehelleen. Marja pysyttelee hiljaa ja taustalla, eikä Juha huomaa mitään, vaikka Shemeikka ylittää sopivuuden rajoja aina ehtiessään – ja omaksikin yllätyksekseen Marja ei halua enää vastustella.

Räjähdysaltis tilanne saa yllättävän ratkaisun, kun Juhan kiukkuinen ja Marjaa julmasti kohteleva äiti saapuu taloon. Kun Marja taas ensitöikseen saa päälleen anoppinsa haukut, alitajuinen, täysin mielikuvitukselta aluksi tuntunut päätös kypsyy toiminnaksi: hän karkaa salaa Sheimekan mukana kohti tarunhohtoista Karjalaa ja Venäjän puolta. Juha lähes menettää järkensä pohtiessaan, oliko Marjan lähtö vapaaehtoinen vai vastentahtoinen – ovathan kulkukauppiaat tunnettuja myös ryöstelyistään. Epätoivoinen mies vuoroin lamaantuu, vuoroin lähtee nöyryyttäville käynneille muuten karttamiensa sukulaisten ja tuttavien pariin, mutta kukaan ei välitä tämän surusta.

Juhan etsiessä Marjaa nainen huomaa, ettei Shemeikan koreilla puheilla ollutkaan katteita. Vaarallinen matka koskilla sujuu, mutta romantiikka on kaukana, kun miehen oikea luonne paljastuu. Kuin panttivangiksi kaukaisille maille ja vesien taakse viety Marja tutkistelee sydäntään: miksi hän tosiaan halusi lähteä, mistä hän todella luopui Juhasta luopuessaan?

Tragedioiden tapaan lopussa kukaan kolmikosta ei saa haluamaansa, vaan sekä Juha, Marja että Shemeikka päätyvät kukin erilaisia reittejä kohti tuhoa ja ahdistusta. Juha päättyy voimakkaisiin, jopa väkivaltaisiin kohtauksiin, joita Ahon käyttämä tiukka preesens ja suoruudesta huolimatta lyyrinen kieli tehostavat. Vain pieneen rooliin jäävä kertoja ei johdata teosta, vaan runsas dialogin ja hahmojen sisäisen puheen määrä tekevät kerronnasta hyvin intiimiä ja pohdiskelevaa. Vaikka Juhaa kuvataan balladiromaaniksi, se on paikoin kuin tarkka psykologinen tutkielma, joka suhtautuu hahmoihin jopa neutraalin tutkivasti. Shemeikan kuvaus jää muita päähenkilöitä ohuemmaksi, mutta erityisesti miehen matkaan lähtevä ja paikoin juonittelevaksikin yltyvä Marja on tästä neutraaliudesta hyvä esimerkki. Edes häntä ei kuvata pahana, vaan vain onnettomana taustan ja ympäristönsä pakottamana inhimillisenä ihmisenä.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 28/50
Kohta 12: Kirjassa ollaan metsässä

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Lilan kanssa ei voinut elää levollisesti, joka ikinen kiintopiste suhteessamme osoittautui ennemmin tai myöhemmin väliaikaiseksi; jokin hänen mielessään muuttui ykskaks ja horjutti meidän molempien tasapainoa. En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti.

Elena Ferranten menestyneen Napoli-sarjan kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (alk. Storia di chi fugge e di chi resta, 2013; suom. Helinä Kangas, WSOY 2018) kuvaa hienosti aikuistumisen ja sen mukanaan tuoman maailman laajenemista, johon viittaa myös alaotsikko Aikuisvuodet. Maailma laajenee konkreettisesti, kun molemmat naiset lähtevät Napolin tutuilta kulmilta, mutta myös henkisesti, naisen paikkaa ja omaa ääntä monin tavoin etsiessä. Maailman muutoksista huolimatta tietyt asiat pysyvät: ensimmäisen kirjan tytöt ovat kasvaneet aikuisiksi, äideiksi ja alojensa ammattilaisiksi, mutta ihmisten perusluonne pysyy samana. Toisinaan huomio lohduttaa, mutta useammin saa hahmot pettymään ja pettämään – Ferranten kiinnostavan ankara maailma ei ole heltynyt.

Siinä missä Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa kuvasivat tiiviin tyttökaksikon kasvua väkivaltaisen ja naiselle armottoman Napolin varjossa 1950- ja 60-luvuilla perhepiirissä, kolmannessa osassa juoni alkaa liikkua yhä laajempiin, yhteiskunnallisiin suuntiin. Toisessa osassa alkanut Elena Grecon (sarjan minäkertojan) ja Raffaella ”Lila” Cerullon elämänpolkujen erkaantuminen syventyy, kun Elena muuttaa lopullisesti Napolista: lupaava akateemikko Pietro Airota ja tämän professoripesti saavat nuoren avioparin muuttamaan Firenzeen. Lila sen sijaan jatkaa kitkutteluaan Napolin köyhän työväenluokan asuttaman laitakaupungin kaduilla poikansa Gennaron ja lapsuudenystävänsä, Lilasta huoltajan lailla huolehtivan Enzon kanssa: elämä vanhoilla kulmilla olisi liian vaikeaa, sillä asumusero väkivaltaisesta aviomiehestä, Stefanosta, sai niin Lilan perheen kuin muutkin tuttavat kääntämään tälle selkänsä. Päälle päin hyvin erilaista arkea eläviä naisia yhdistää vankka lapsuudessa solmittu side – ja lähes epätoivoinen pyristely irti miesten määräysvallasta ja maailmasta.

1970-luvulla Italian yhteiskunnalliset jännitteet kasvavat niin, ettei politiikan puimiselta säästy edes sulkemalla silmiään. Akateemisissa piireissä liikkuva debyyttikirjailija ja sivistyneistösuvun miniä Elena vedetään työväenluokkaa sympatisoivien opiskelijamellakoiden ja kommunistisen liikehdinnän keskelle. Vaarallisuus ja liikkeessä vaikuttavat tutut kasvot saavat hänet innostumaan, mutta samalla hän pystyy myös hiljaisesti kapinoimaan konservatiivista miestään vastaan. Samaan aikaan tehtaassa nälkäpalkalla raatava Lila yrittää pysytellä mahdollisimman kaukana samoista ihmisistä: työntekijöiden oikeuksia vaaditaan väkivalloin ja tehdastyöläisiä kuulematta, ylhäältä päin ja idealistisesti, vahingossa ongelmia palkollisille aiheuttaen. Elenakin yrittää auttaa ystäväänsä sulhasensa nimekkäiden sukulaisten aseman ja journalistisen työnsä avulla vilpittömin aikein, mutta tulee pienten voittojen jälkeen tyrmätyksi: poliittisen ilmapiirin kiristyessä yksittäisten henkilöiden ponnistuksille ei anneta arvoa, vaan ääripäät – kommunistit ja fasistit – alkavat muuttaa yhteiskuntaa pakolla ja kauhulla, terrorismilla.

Levottomasta yleisestä tilanteesta huolimatta Elena ja Lila elävät myös arkisia ruuhkavuosiaan: molempia kiinnostaa uusi e-pilleri ja sen tuomat mahdollisuudet, kumpaakin ahdistavat lasten kasvatuksen kysymykset sekä naisiin kohdistuvat tiukat odotukset. Koska he eivät suuren välimatkan vuoksi ole enää itsestään selvä osa toistensa arkea, Elena alkaa myös tunnistaa paremmin riippuvuuttaan Lilasta. Harventuvat tapaamiset, yhä pinnallisemmiksi käyvät keskustelut ja lopulta lähinnä puhelinsoitoiksi typistyvä kaukoystävyyssuhde antavat Elenalle tilaa etsiä omaa ääntään, joka niin usein on jäänyt hyökkäävän ja hurmaavan ystävän varjoon, jopa tullut suorasanaisesti lytätyksi ja vähätellyksi. Opiskelun, kirjoittamisen sekä avioliiton ja äitiydenkin myötä syventynyt itsetuntemus kuorivat esiin uuden, vahvatahtoisen ja jopa tarpeen vaatiessa vain omaa etuaan ajattelevan Elenan, joka lopulta yllättää kaikki, sanavalmiin Lilankin.

Sarjan kolmas osa tuntuu olevan eräänlainen suvantovaihe Elenan ja Lilan tarinassa. Vaikka yhteiskunnassa kuohuu yli äyräiden, naisten välinen suhde ei kehity kunnolla suuntaan tai toiseen: se vain kiikkuu kateuden ja avoimen vihan, toisaalta vilpittömän auttamishalun ja kiintymyksen välillä. Naiset kuvataan vahvemmin erillisinä, Elenan roolin kasvaessa ja kaukana olevan Lilan kutistuessa. Aikuiseksi kypsyminen toki on hidas, sisäinen hioutumisprosessi, joka kirjassakin kuvataan paljolti arkisten mietteiden ja ristiriitojen, ei käänteentekevien oivallusten ja etenevien juonikuvioiden kautta. Siksi Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät vaatii lukijalta enemmän paneutumista ja työtä. Se onneksi palkitaan jälleen taidokkaalla, monisyisellä tunne-elämän kuvauksella ja hienosti kootuilla ihmissuhteiden verkoilla.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 29: Kirjan henkilön elämä muuttuu

Virginia Woolf: Oma huone

Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta. Naisilla on ollut vähemmän älyllistä vapautta kuin ateenalaisten orjien pojilla. Naisilla ei niin ollen ole ollut penninkään vertaa mahdollisuutta kirjoittaa runoutta. Sen vuoksi olen korostanut niin paljon rahaa ja omaa huonetta.

Virginia Woolfin feministinen klassikko Oma huone (alk. A Room of One’s Own, 1928; suom. Kirsti Simonsuuri, 1980; luettu Tammen painos v. 2020) pohtii naisten menestymisen vaikeutta patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Kirjailijana Woolf keskittyy teoksessa erityisesti naistaiteilijoiden asemaan ja taiteen teon edellytyksiin, joista tärkeimmiksi osoittautuvat omat tulot ja oma huone – kuten teoksen nimikin paljastaa.  

Oma huone ei ole perinteinen esseeteos, vaan pohjautuu kahteen Woolfin pitämään esitelmään. Kuten kääntäjä Kirsti Simonsuuri huomauttaakin jälkisanoissaan, teksti lähentelee ennemmin suullista esitystä kuin noudattaisi kirjoitetun tekstin konventioita. Woolf lähestyy pääteemojaan hitaasti, lähes tuskastuttavan laveasti pohjustaen ja asiasta erilaisille sivupoluille karkaillen, mutta elävän kielen ja suoran puhuttelun ansiosta lukijana voi todella kuvitella olevansa osa Newnham Collegen taideseuran kuulijakuntaa. Iso osa teoksesta on – kenties aikalaiskritiikiltä välttyäkseen – kirjoitettu fiktiivisen tarinan muotoon, jossa kuviteltu naispäähenkilö törmää akateemisessa arkiympäristössä erilaisiin epätasa-arvonosoituksiin. Vasta aivan loppupuolella Woolf palaa omana itsenään ääneen, ja antaakin suoria neuvoja ilmeisesti paljolti naisista koostuvalle yleisölleen.

1900-luvun alkupuolella naisten taloudellinen asema oli huomattavasti heikompi kuin nykyään: yläluokkaisen naisen päätehtävänä oli suvun jatkaminen ja edustusvaimona toimiminen, alemmissa luokissa jouduttiin keksimään tapoja elättää perhe – vapautta toteuttaa itseään miesten tapaan ei saanut kummassakaan roolissa. Woolf esittääkin, että naisten tuolloinen vähäinen menestys kirjailijoina, näyttelijöinä, tutkijoina ja muusikoina johtuu paljolti taloudellisista seikoista: jos Shakespeare olisi joutunut kestämään sukupuolensa vuoksi vähättelyä ja väkivaltaa tai kirjoittamaan klassikkoteoksensa muiden askareiden ohessa perheen metelin keskellä, nerous ei mitä luultavimmin olisi löytänyt muotoaan.

Naisten taloudellisesti heikon ja yhteiskunnallisesti epäitsenäisen toimijan rooli eivät Woolfin mukaan olleet kuitenkaan ainoita esteitä naisten taiteelliselle menestykselle. Woolf käyttääkin paljon aikaa maskuliinisuuden ja feminiinisyyden pohdinnalle: hyvässä taiteellisessa teoksessa molemmat yhdistyvät androgyynillä tavalla, sillä ilman molempia puolia osa hahmoista ja tapahtumista jää vääjäämättä karrikoiduiksi ja puolinaisiksi. Koska maailma oli vielä 1920-luvulla vahvasti miesten, syyttää Woolf epäsuhtaisesta tilanteesta juuri miehiä: ylentämällä maskuliiniset kerronnan keinot normiksi (ja samalla alentamalla feminiinisyyden halveksuttavaksi) naiskirjoittajien on mahdotonta yltää ”hyvän” kirjallisuuden tai taiteen kriteereihin. Woolf piti tätä myös tietoisena ratkaisuna, jolla osa miehistä haluaa säilyttää yksinoikeutensa luovaan työhön ja valta-asemiin:

”Peilit ovat olennaisia kaikessa sankaruudessa tai väkivallassa – -. Sen vuoksi sekä Napoleon että Mussolini pitävät niin tiukasti kiinni naisten alemmuudesta, sillä jos naiset eivät olisi alempiarvoisia, peilit eivät enää voisi suurentaa. – – Ja se selittää myös sen, miten vaivaantuneita miehet ovat naisten arvostellessa heitä, miten mahdotonta naisen on sanoa miehelle, että hänen kirjansa on huono – -. Sillä jos nainen alkaa kertoa totuuden, hahmo peilissä kutistuu, miehen elinkelpoisuus vähenee.”

Vaikka teoksen ilmestymisestä on kulunut jo lähes sata vuotta, Woolfin esittämä kritiikki on monilta osin hämmästyttävän ajankohtaista. Itseäni toisaalta huvitti ja toisaalta kauhistutti Woolfin kritiikki miesten kirjoittamista fiktiivisistä naishahmoista. Woolf suomii naishahmoja karrikoiduiksi, vain ääripäitä kuvastaviksi enkeleiksi tai paholaisiksi, joilla ei ole kokonaista luonnetta eikä käytöksen takaa löydy kunnollista logiikkaa – ikävä kyllä täysin samaan ilmiöön voi törmätä edelleen erityisesti elokuva- ja tv-käsikirjoituksissa. Koukeroinen englantilainen esitelmöinti on paikoin puuduttavaa ja vaikeaselkoista luettavaa, mutta kun kirjan äärellä jaksaa sinnitellä, päätyy monien mielenkiintoisten ajatuskulkujen ääreen. Erityismaininta täytyy antaa vielä kääntäjä Simonsuurelle, jonka jälkisanat ja loppuun koottu selityslistaus täydentävät lukukokemuksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta