Virginia Woolf: Oma huone

Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta. Naisilla on ollut vähemmän älyllistä vapautta kuin ateenalaisten orjien pojilla. Naisilla ei niin ollen ole ollut penninkään vertaa mahdollisuutta kirjoittaa runoutta. Sen vuoksi olen korostanut niin paljon rahaa ja omaa huonetta.

Virginia Woolfin feministinen klassikko Oma huone (alk. A Room of One’s Own, 1928; suom. Kirsti Simonsuuri, 1980; luettu Tammen painos v. 2020) pohtii naisten menestymisen vaikeutta patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Kirjailijana Woolf keskittyy teoksessa erityisesti naistaiteilijoiden asemaan ja taiteen teon edellytyksiin, joista tärkeimmiksi osoittautuvat omat tulot ja oma huone – kuten teoksen nimikin paljastaa.  

Oma huone ei ole perinteinen esseeteos, vaan pohjautuu kahteen Woolfin pitämään esitelmään. Kuten kääntäjä Kirsti Simonsuuri huomauttaakin jälkisanoissaan, teksti lähentelee ennemmin suullista esitystä kuin noudattaisi kirjoitetun tekstin konventioita. Woolf lähestyy pääteemojaan hitaasti, lähes tuskastuttavan laveasti pohjustaen ja asiasta erilaisille sivupoluille karkaillen, mutta elävän kielen ja suoran puhuttelun ansiosta lukijana voi todella kuvitella olevansa osa Newnham Collegen taideseuran kuulijakuntaa. Iso osa teoksesta on – kenties aikalaiskritiikiltä välttyäkseen – kirjoitettu fiktiivisen tarinan muotoon, jossa kuviteltu naispäähenkilö törmää akateemisessa arkiympäristössä erilaisiin epätasa-arvonosoituksiin. Vasta aivan loppupuolella Woolf palaa omana itsenään ääneen, ja antaakin suoria neuvoja ilmeisesti paljolti naisista koostuvalle yleisölleen.

1900-luvun alkupuolella naisten taloudellinen asema oli huomattavasti heikompi kuin nykyään: yläluokkaisen naisen päätehtävänä oli suvun jatkaminen ja edustusvaimona toimiminen, alemmissa luokissa jouduttiin keksimään tapoja elättää perhe – vapautta toteuttaa itseään miesten tapaan ei saanut kummassakaan roolissa. Woolf esittääkin, että naisten tuolloinen vähäinen menestys kirjailijoina, näyttelijöinä, tutkijoina ja muusikoina johtuu paljolti taloudellisista seikoista: jos Shakespeare olisi joutunut kestämään sukupuolensa vuoksi vähättelyä ja väkivaltaa tai kirjoittamaan klassikkoteoksensa muiden askareiden ohessa perheen metelin keskellä, nerous ei mitä luultavimmin olisi löytänyt muotoaan.

Naisten taloudellisesti heikon ja yhteiskunnallisesti epäitsenäisen toimijan rooli eivät Woolfin mukaan olleet kuitenkaan ainoita esteitä naisten taiteelliselle menestykselle. Woolf käyttääkin paljon aikaa maskuliinisuuden ja feminiinisyyden pohdinnalle: hyvässä taiteellisessa teoksessa molemmat yhdistyvät androgyynillä tavalla, sillä ilman molempia puolia osa hahmoista ja tapahtumista jää vääjäämättä karrikoiduiksi ja puolinaisiksi. Koska maailma oli vielä 1920-luvulla vahvasti miesten, syyttää Woolf epäsuhtaisesta tilanteesta juuri miehiä: ylentämällä maskuliiniset kerronnan keinot normiksi (ja samalla alentamalla feminiinisyyden halveksuttavaksi) naiskirjoittajien on mahdotonta yltää ”hyvän” kirjallisuuden tai taiteen kriteereihin. Woolf piti tätä myös tietoisena ratkaisuna, jolla osa miehistä haluaa säilyttää yksinoikeutensa luovaan työhön ja valta-asemiin:

”Peilit ovat olennaisia kaikessa sankaruudessa tai väkivallassa – -. Sen vuoksi sekä Napoleon että Mussolini pitävät niin tiukasti kiinni naisten alemmuudesta, sillä jos naiset eivät olisi alempiarvoisia, peilit eivät enää voisi suurentaa. – – Ja se selittää myös sen, miten vaivaantuneita miehet ovat naisten arvostellessa heitä, miten mahdotonta naisen on sanoa miehelle, että hänen kirjansa on huono – -. Sillä jos nainen alkaa kertoa totuuden, hahmo peilissä kutistuu, miehen elinkelpoisuus vähenee.”

Vaikka teoksen ilmestymisestä on kulunut jo lähes sata vuotta, Woolfin esittämä kritiikki on monilta osin hämmästyttävän ajankohtaista. Itseäni toisaalta huvitti ja toisaalta kauhistutti Woolfin kritiikki miesten kirjoittamista fiktiivisistä naishahmoista. Woolf suomii naishahmoja karrikoiduiksi, vain ääripäitä kuvastaviksi enkeleiksi tai paholaisiksi, joilla ei ole kokonaista luonnetta eikä käytöksen takaa löydy kunnollista logiikkaa – ikävä kyllä täysin samaan ilmiöön voi törmätä edelleen erityisesti elokuva- ja tv-käsikirjoituksissa. Koukeroinen englantilainen esitelmöinti on paikoin puuduttavaa ja vaikeaselkoista luettavaa, mutta kun kirjan äärellä jaksaa sinnitellä, päätyy monien mielenkiintoisten ajatuskulkujen ääreen. Erityismaininta täytyy antaa vielä kääntäjä Simonsuurelle, jonka jälkisanat ja loppuun koottu selityslistaus täydentävät lukukokemuksen.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s