Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

– Nyt se on loppu, vanhus sanoi.
– Mikä? kysyi hänen tyttärensä.
– Muistelu.
– Etkö voisi kuitenkin vielä muistella kuusikymmenlukua, se on jäänyt vähän vähemmälle, vaikkapa tätä korttelia – tässähän oli monta kivijalkakauppaa: kirja- ja paperimyymälä, suutari, lihakauppa, pullakauppa, limsabaari…

Kuva: WSOY

Sinikka Nopolan neljästoista aikuisille suunnattu teos Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017) on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia proosan lajeja. Kokoelma sisältää noin 60 lyhyttä tekstiä, jotka kertovat lempeän humoristisesti tutuista, arkisista tilanteista – vaikkapa pienen tytön osalta pieleen menneestä koulunäytelmästä tai junassa iskevästä paniikista, kun huomaa liian myöhään unohtaneensa ostaa matkalipun. Kertomukset voi lukea mininovelleina, ajatelmina, osan ehkä proosarunoina ja kolumneinakin. Tuoreelta tuntuvan hulluttelun, tragikoomisten käänteiden ja lakonisten toteamusten välillä Nopola kertoo tarkkasilmäisesti tavallisesta ihmisestä toiveineen, pelkoineen elämän sattumanvaraisten käänteiden keskellä.

Tekstit on jaettu seitsemään nimettyyn lukuun. Aloitusluku Arvojeni kiteymä edustaa teoksen kokeilevinta osuutta. Se on rohkea valinta muuten tavanomaisempia kertomuksia sisältävän teoksen alkuun, mutta mielikuvitukselliset tulevaisuuskuvat ja puhdas absurdi huumori imaisevat lukijan pariinsa tiukasti. Peruna: Elämäni Tuhkimona on loistava esimerkki luvun sisällöstä: kyseinen kertomus kertoo perunan surullisesta syrjäytymisuhasta pastojen ja trendikkäiden bataattivohveleiden aikakaudella. Omituista, mutta kummallisuudessaan toimivaa – ja ennen kaikkea hauskaa.

Teoksesta löytyy jopa kolme (eri kohtiin teosta sijoitettua) Ansku ja Pera -nimistä lukua, jotka sisältävät nimensä mukaisesti vanhahkon pariskunnan tiiviitä dialogeja, jotka aina eskaloituvat parisuhdekriisiin Peran rauhoitteluista huolimatta. Niiden kaava on hyvin yksinkertainen ja toisteinen, eikä Nopola pääse näissä mielestäni samalla tavoin vauhtiin kuin muissa teoksen teksteissä. Onkin toimiva ratkaisu, että ne on jaettu osiin ja pohdiskelevampien tekstien väleihin, sillä Anskun ja Peran huumori on nopeasti teränsä menettävää laatua.

Luku Onko teillä tämmöistä? on koko teoksen nimeksikin päässyt ja sitä monella tavoin määrittävä kokoelma tunnistettavia, epävarmuudesta ja neuroottisuudesta voimansa ammentavia yksinpuheluita arjen pienistä ongelmista. Jokainen teksti on nimetty samalla teemalla: Onko teillä tämmöistä että asutte pääkaupungissa snobistisista syistä? Kuten nimi antaa ilmi, ongelmat ovat sitä luokkaa, ettei niitä lausuta koskaan ääneen – Nopola on onnistunut löytämään typerimmät mutta samalla realistisimmat ajatuskulut, ja tekee niistä myötätuntoista mutta piikikästä huumoria.

Luku Nainen reunapaikalla jatkaa osin samaa häpeän, epävarmuuden ja muiden mielipiteiden analysoinnin teemaa, mutta käsittelee aiheita etäämmältä ja pohdiskellen. Minäkertojan avulla kerrotut tarinat sijoittuvat enimmäkseen nykyaikaan, mutta osa sisältää myös lapsuudenmuistoja. Näitä lukiessa tuleekin tunne, että tekstit ovat Nopolalle osin omaelämäkerrallisia tai ainakin hänen kokemuksistaan vahvasti vaikuttuneita.

Sama omakohtaisuuden tunne tulee myös päätösluvussa Mitä elämästä muistetaan, joka on ennen kaikkea kokoelma muistoja elämän ensimmäisistä nukeista, asunnoista, kirjoista ja virheistä. Vaikka tragikoominen taso on kokoelman lopussakin läsnä uskomattomien kommellusten ja inhimillisten erheiden avulla, luvussa päästään mielestäni kaikista syvimmille vesille. Anekdoottimaiset, lämpimästi kirjoitetut havainnot eri ikäkausien tärkeimmistä muistoista toimivat sellaisinaan, mutta saavat myös lukijan peilaamaan mennyttä ja nykyisyyttä: miten tietyt ratkaisut ja sattumat jäävät mieleen toisia paremmin.

Nopolan teksteissä on (kenties Anskua ja Peraa lukuunottamatta) tavanmukaista enemmän tilaa lukijalle: tuokiokuvamaiset kuvaukset jättävät paljon ilmaan ja tulkittavaksi. Mielenkiintoisella tavalla tilkkutäkkimäinen teos yllätti minut yhtenäisyydellään, ja jätti halun lukea lisää. Tämä sopii mainioksi välilukemiseksi rakenteeltaan raskaampien romaanien väliin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 8/50
Kohta 41: Kirjassa matkustetaan junalla

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, joka päivä, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Elena Ferranten suursuosioon nousseen Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni (alk. L’amica geniale, 2011; suom. Helinä Kangas, WSOY 2016) on syvällinen mutta rujo katsaus köyhän kansanosan elämään sodanjälkeisessä Napolissa. Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja vaatii aikaa ja kypsyttelyä: alussa silmille vyörytetään vain väkivaltaa, aggressiota ja lohduttomuutta. Laajan henkilökaartin tullessa tutummaksi ja päähenkilöiden kasvaessa itsenäisemmiksi toimijoiksi huomaa tulleensa hurmatuksi aivan vaivihkaa, ja kirja on ahmittava loppuun. Ferrante hallitsee mestarillisesti paitsi rytmin, myös uskomattoman realistiselta tuntuvan sisäisen maailman kuvauksen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat – lyhyttä, nykyaikaa kuvaavaa prologia lukuun ottamatta – Napolin keskustasta kauemmaksi jäävään köyhään kaupunginosaan, jossa väkivalta rehottaa katujen lisäksi myös kodeissa ja kouluissa. Arki on alkanut palata sodan jälkeen uomiinsa, mutta sen vaikutukset asukkaiden henkiseen tilaan ja yleiseen ilmapiiriin eivät voisi olla näkyvämpiä. Useimmilla perheillä on pulaa kaikesta, joten esimerkiksi tyttöjen kouluttaminen kansakoulua pidemmälle on lähinnä pakollinen paha – ja monilla täysin stipendien ja opettajien avustusten varassa. Kirjan minäkertojana toimiva kaupungintalon vahtimestarin tytär Elena Greco eli Lenuccia aloittaa koulutaipaleensa muiden lasten tapaan kuusivuotiaana. Hän törmää heti Raffaella Cerulloon, köyhyydestään ja resuisuudestaan huolimatta valovoimaiseen Lilaan. Epävarma ja ujo Elena tuntee ensikohtaamisestaan asti vahvaa vetoa äänekkääseen ja ilkeään tyttöön – hän ei tunnu pelkäävän mitään eikä ketään, rikkoo rajoja pelkästä uteliaisuudesta.

Häikäilemättömyyden ohella Lila on myös ainutlaatuisen lahjakas. Köyhän suutariperheen kasvatti tuntuu oppivan kaiken kertalukemalta, vaikka vanhemmat eivät kannusta yhdenkään kirjan avaamiseen. Elena hikoilee tuntikausia koulukirjojen ääressä, mutta Lina on aina valovuosia edellä, hämmentäen ja ärsyttäen tietotaidollaan sekä opettajia että muita oppilaita. Elenaa seikka ei kuitenkaan ärsytä, päin vastoin – hän tarvitsee Lilaa kirittämään opiskelujaan, sillä Lila tekee kaikesta mielenkiintoista ja merkityksellistä.

Tyttöjen välille syntyy kestävä mutta kuoppainen ystävyyssuhde, joka muuttuu lapsuuden riippuvuudesta ja kilpailuista teini-iän kateudeksi ja sisaruudeksi. Herkkä Elena toivoisi tulevansa Lilan kaltaiseksi, ja tuntee lähes aina olevansa vajaampi kuin ystävänsä: milloin hän kaipaa Lilan älyä, milloin myöhään puhkeavaa kauneutta, milloin varakasta sulhasta. Kovakuorinen Lila ei päästä Elenaa helpolla, mutta tiukkojen paikkojen tullen hän kuitenkin myöntää tarvitsevansa tätä – monesti jopa enemmän kuin Elena uskaltaa ajatellakaan.

Ferrante tuo menneen Italian yhteiskunnallista tilannetta hienovaraisesti mutta vaikuttavasti esiin mikrotasolta, Elenan ja Lilan perspektiivistä. Tarinan edetessä (harvoihin ja onnekkaimpiin) koteihin alkaa ilmestyä televisioita ja vaatekaappeihin muotia, mutta pinnan alla vaikuttavat edelleen tyttöjen lapsuutta värittäneet uhat: väkivaltaa, luokkaeroja ja yllättäviä kuolemia on kaikkialla. Karu miljöö luo vahvan kontrastin kaiken keskellä arkeaan suorittavien tyttöjen kuvaukseen. Elenan minäkertoja kuvaa koskettavasti sitä, miten ihminen taipuu elämään vaikeissa ja vaarallisissakin olosuhteissa. Kuten moni muukin lukija, myös minä päädyn varmasti seuraavan osan pariin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 6/50
Kohta 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

Vanessa Springora: Suostumus

Minä ihmettelen, miten etuoikeutettu olenkaan, kun olen saanut tutustua niin lahjakkaaseen ja nerokkaaseen kirjailijaan (todellisuudessa saan siivet selkään muistellessani, miten hän katsoi minuun), ja vähä vähältä minä muutun. Tarkastelen itseäni peilistä ja pidän itseäni nyt ihan kauniina. Poissa on se rupisammakko, jonka kuvajainen sai minut välttelemään näyteikkunoita. Miten voisi olla olematta imarreltu siitä, että mies ja vieläpä ’kirjallisuusmies’ viitsi katsoa minuun?

Kuva: WSOY

Vanessa Springora tuo esikoisteoksessaan Suostumus (alk. Le consentement, 2020; suom. Lotta Toivanen, WSOY 2021) esiin kevään puhuttelevimman tositarinan kauniin ja kypsän asiaproosan muodossa. Ranskalainen Springora, nykyisin kustannusalan ammattilainen, joutui vain 14-vuotiaana arvostetun kirjailija Gabriel Matzneffin hyväksikäyttämäksi. Springora ei suinkaan ollut miehen ainoa uhri, vaan jopa iso osa Matzneffin tuotannosta perustuu tämän pedofiilisten mieltymysten kuvailuun. Kirja on jo osoittanut voimansa: yksityiskohtainen kuvaus teini-ikäisen Springoran ja suhteen aikana 50-vuotiaan Matzneffin suhteesta sai Ranskan poliisin aloittamaan rikostutkinnan miehen väärinkäytöksistä – nainen on nimittäin ensimmäinen julkisuuteen astuneista uhreista.

Lienee sanomattakin selvää, ettei Suostumus ole keveää luettavaa. Se herättää koko tunteiden kirjon epäuskosta kauhuun, vihaan ja hämmennykseen. Lukijan vahvojen tunteiden vastapainoksi Springoran minäkertojan kuljettama tarina etenee kiihkotta ja eheästi. Kirjoittajan omat tunteet pysyvät lapsuuden ja nuoruuden kuvauksissa taustalla, ja aikuinen Vanessa pääsee kunnolla ääneen vain tilanteita peilaavissa sivuhuomautuksissa ja viimeisissä, nykyhetkeen keskittyvissä luvuissa – iso osa kirjasta onkin muistelua vääränlaisen suhteen aloituksesta, kehittymisestä ja lopettamisesta teini-ikäisen tytön näkökulmasta.

Jo kirjan lähtöasetelma perustuu äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen, mutta Springora lisää kierroksia: pohdiskelevat ja avoimet luvut varhaislapsuuden vaikeasta isäsuhteesta, vapaata kasvatusta kannattaneesta yksinhuoltajaäidistä ja varhaisteini-ikäisen huonosta itsetunnosta taustoittavat sitä, miten Matzneff onnistui kietomaan tytön sormensa ympärille vuosiksi. Kaikki alkaa kohteliaisuuksien ja huomion aikaan saamasta ihastuksesta, mutta jossain vaiheessa 14-vuotias tyttö myös käyttää vanhaa ihailijaa aseenaan: kapinointi isää ja äitiä vastaan helpottuu, kun aseena on maankuulu kirjailija ja tämän palava rakkaus – kuten nuori tyttö luulee.

Springora kuvaa kipeästi, miten Matzneff manipuloi hänet lapsuuden maailmasta vääristyneeseen seksisuhteeseen, joka lopulta muuttuu kokonaisvaltaiseksi kontrolloinniksi ja henkiseksi väkivallaksi. 15 ikävuoden kohdalla Vanessa alkaa hiljalleen tajuta tilanteen kummallisuuden: miten kaikki lähipiirin aikuiset ovat hiljaa hyväksyneet julkisena salaisuutena pidetyn suhteen? Samaa kysyy järkyttyneenä lukija kerta toisensa jälkeen, kun sekä poliisit että tytön läheiset aikuiset sulkevat silmänsä hyväksikäytöltä.

Vaikka Springora lopulta pystyi irtautumaan Matzneffin vaikutuspiiristä, eron hinta oli kova. Mies seuraili hänen toimiaan vuosikausia, kirjoitti hänestä avoimesti (edes etunimeä ja muita tunnistettavia tietoja vaihtamatta) kirjoissaan, pyrki tuhoamaan naisen uraa ja julkaisi verkkosivuillaan kepulikonstein ja Springoran tahdon vastaisesti nuoruudessa otettuja, suhteen aikaisia kuvia. Kaikki tämä saa tuntemaan uskomatonta pettymystä: miten Springoraa ja monia, monia muita lapsia ei pystytty suojelemaan tämän paremmin? Miten on mahdollista, että arvostetun kirjailijan asema mahdollisti kaiken ilman yhteiskunnan väliintuloa – vaikka mies kirjoitti hyväksikäytöistään teoksissaan?

Äärimmäisen tärkeä, johdonmukaisesti ja peittelemättömästi kirjoitettu kirja nousee heittämällä vaikuttavimpien lukukokemusten joukkoon. Suostumus tarjoaa koko kuvan: tunnekylmästä lapsuudesta hyväksikäytön kautta oman tiensä löytämiseen. Springora oli uhri, muttei ole sitä enää – nyt hän on toimija, jonka ääni toivottavasti auttaa ehkäisemään ja tunnistamaan vastaavia tilanteita tulevaisuudessa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Petri Tamminen: Musta vyö

Hämmästyttävintä isässä: Hänen kykynsä hyväksyä tilanteet ja ihmiset sellaisinaan. Hänen kykynsä olla ottamatta itseensä.

Joka sattumoisin oli juuri se kyky, joka minulta kokonaan puuttui.

Mikä pani miettimään, että olin perinyt tämän kyvyttömyyteni isältä.

Niin kuin vanhemmat tuottavat kiusallisen tarkkoja kopioita eleistään ja ilmeistään, he tuottavat hämmästyttävän tarkkoja vastakohtia sielullisista taipumuksistaan. Isä ei ottanut mitään itseensä, ja juuri siksi minä otin itseeni kaiken.

Kuva: Otava

Petri Tammisen vähäeleinen Musta vyö (Otava 2019) käsittelee aikuiselämän kenties kipeintä kriisiä, oman vanhemman kuolemaa. Alle 200-sivuiseen teokseen on saatu tiivistettyä suuria tunteita Tammiselle ominaiseen, näennäisen kepeään ja toteavaan pakettiin: päähenkilö Petrin masennus, kuolemanpelko, kaipuu ja täyttymätön hyväksynnän tarve vuorottelevat isän kuoleman, hautajaisten ja näitä seuraavan vuoden mittaan. Tiivistettynä kirja keskittyy yhden perimmäisten kysymyksen ihmettelyyn: mitä varten elämää eletään, kun se kuitenkin päättyy? Loppua kohden kysymys ei ole vain synkkyyden värittämä, vaan sävyjä alkaa löytyä enemmänkin.

Tarina alkaa kirjailijana toimivan Petrin isän hautajaisista. Tilaisuus sujuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta juhlan jälkeen mies vaipuu hämmennyksen ja masennuksen tilaan. Ensimmäistä kertaa keski-ikään asti selvinnyt mies ymmärtää omankin elämänsä rajallisuuden: kun isää ei ole, hän ei ole enää kenenkään lapsi. On pakko kasvaa viimeistä piirtoa myöten aikuiseksi, ja se kauhistuttaa niin, että oma kuolema alkaa tuntua helpottavalta vaihtoehdolta.

Looginen, optimistinen ja vahvana pysyttelevä vaimo Liisa tukee miestään parhaansa mukaan, mutta kirjailijantyö jää kokonaan. Petri aloittaa täysipäiväisen pelon, katumuksen ja masennuksen kierteen, jossa ei ole sijaa normaalille arjelle tiskeineen, sosiaalisine suhteineen tai työntekoineen. Kaikki alkaa muistuttaa isästä: autonettikaupoista etsitään isän lempimerkkiä, satunnaiset ohikulkijat näyttävät aivan isältä. Samalla myös mielikuva isästä alkaa muuttua. Ennen tuomitsevalta ja häpeilemättömältä tuntunut isä onkin muistikuvissa lempeä ja kannustava, ja Petrin kirjoihinsa luomat kriittiset isäkuvaukset alkavat tuntua häpeällisiltä.

Tamminen kuvaa oivallisesti pelon, häpeän ja syyllisyyden täyttämää sisäistä maailmaa minäkertojan kautta. Isän kuoleman laukaisema masennus ja kriisi saavat Petrin vaikuttamaan itsepintaisen itsekkyytensä ja ajattelemattomuutensa vuoksi jopa narsistiselta. Itseensä käpertyminen on Petrin ymmärrettävä ja inhimillinen, mutta lähipiirille ja lukijallekin raskas selviytymiskeino, joka tuo kuvaukseen syvyyttä: masennus ulottuu kokijansa koko lähipiiriin.

Teos vaikuttaa Tammiselle erittäin omakohtaiselta, ja tulkintaan vaikuttaa erityisesti kirjailijana työskentelevä päähenkilö Petri. Ainakin läpi kirjan esitettävät anekdoottimaiset havainnot elämästä, kuolemasta ja perhesuhteista tuntuvat myös oikeasti eletyiltä ja ajatelluilta, olivatpa ne faktaa, fiktiota tai sen yhdistelmiä. Surullinen kirja päättyy kuitenkin rohkaisevaan valonsäteeseen: Petri onnistuu solmimaan rauhan elämän vääjäämättömän keskeneräisyyden kanssa. Erityisesti samassa elämänvaiheessa oleville uskon kirjasta löytyvän paljon samastumispintaa ja ajattelun aihetta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 4/50
Kohta 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian

Joskus vaikeina iltoina, kun istuttiin kumpikin murjottamassa eri puolilla taloa, mietin, että ehkä tämän surkeuden syynä ovat mun omat ajatukset. Kun seistiin Iston kanssa alttarilla sinä heinäkuisena iltapäivänä huomasin äkkiä ajattelevani, että tätäkö se sitten on. Että tässä seistään hetki, pappi sanoo aamen, ja siinä sitä sitten ollaan niin kamalasti naimisissa. Jumissa. Verkossa yhteen ihmiseen.

Kuva: Otava

Eve Hietamiehen neljäs romaani, kauan ennen Yösyöttö-menestystä ilmestynyt Teräsmiehen morsian (Otava 1995) on tarina kolmikymppisen pariskunnan kasvukivuista, lapsuudentraumoista ja perheriidoista. Hietamiehen laji on tässäkin eräänlainen musta komedia, mutta teemojensa puolesta teoksen sävyt ovat erittäin tummasta päästä. Vaikka ajan kulumisen huomaa monista arkielämän yksityiskohdista, 1990-luvulla kirjoitettu kirja on edelleen yllättävän kiinni ajassa: helsinkiläisen pääpari Iiriksen ja Iston kiistat sukuloinneista, lapsen yrittämisestä (tai yrittämättä jättämisestä), kotitöistä ja työn ja parisuhteen tasapainosta voisivat olla yhtä hyvin peräisin 2020-luvulta.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Iiris, koulussa Teräsmiehen morsiameksi ilkuttu kolmikymppinen, joka toimii myös tarinan minäkertojana. Tuoreehko aviovaimo elää stressaavassa välikädessä, jossa kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta tarkemmin katsottuna ei kuitenkaan. Työ toimituksen valokuva-arkistossa tuo rytmiä elämään, muttei tyydytä; mieluummin hän olisi toimittaja. Rivitalonpätkä Itä-Helsingissä oli yhteinen tavoite, mutta aivan rempallaan. Aviomies on hänen paras ystävänsä, mutta hän ei osaa huomoida vaimonsa tarpeita tai kanna vastuuta arjen pyörittämisestä; riidoissa oleminen on kaksikon perusolotila. Äiti on läheinen, mutta istuu vankilassa tuhopolton sytyttämisestä. Tämä puolestaan kiristää Iiriksen välejä Iston (itseään hieman parempana pitävään) sukuun, joka nauttii tapauksella mässäilystä.

Kirjan alussa Iiris kuvataan takakireänä, jatkuvasti valittavana ja ahdistuneena naisena, mutta tarinan edetessä reaktiot ja suhteet eri henkilöihin alkavat lisätietojen valossa vaikuttaa oikeutetummilta. Nainen onkin lähes joka elämänalueella hukassa, ja kun päälle tulevat vielä Iston lapsihaaveet ja syyllistävät ajatukset ”oikeanlaisesta” naiseudesta, tuntuu kuorma aivan ylivoimaiselta kantaa. Kamelin selkä katkeaa, ja Iiris päättää lähteä – ilman päämäärää, suunnitelmaa tai paljoa rahaakaan, mutta arjen jättäminen on ainoa keino selvitä järjissään.

Tarinan hahmojen tarkoituksellisen yliviedyt maneerit ja ankeudet tarjoavat synkkää humoristisuutta, mutta itselleni kirja jätti melko tyhjän ja harmaan olon. Vaikka tarinan loppu tarjoaa jonkinlaisen toivon kipinän, on koko asetelma hyvin iloton, surullinenkin. Vaikeat perhesuhteet eivät ole vain vaikeita, vaan suorastaan myrkyllisiä, hyvät käänteet muuttuvat seuraavalla sivulla pettymyksiksi… Lukijana ehkä piinaavinta oli seurata Iiriksen ja Iston täysin mahdottomalta tuntuvaa, ailahtelevaa ja eripuran täyttämää parisuhdetta: miten he edes fiktiivisessä maailmassa olivat päätyneet yhteen?

Teräsmiehen morsian on nopealukuinen ja melko lyhyt kirja. Itselleni sen mielenkiintoisimmaksi anniksi nousivat kysymykset tasa-arvosta ja naisen roolista: oli mielenkiintoista lukea 90-luvun (fiktiivistä) pohdintaa siitä, millaisia odotuksia yhteiskunta on asettanut ”oikealle” naiselle. Voiko nainen olla omasta tahdostaan lapseton, voiko nainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, miten kotityöt tulisi jakaa eri tavoin ansaitsevien välillä…? Mietinkin, miten kirja mahdettiin ottaa vastaan sen ilmestyessä, 90-luvulla? Nykyaikana kolmikymppisen naisen eksistentiaalinen kriisi ja naisen roolin rajojen venyttäminen tuntuvat läpikotaisin tutuilta pohdinnoilta, mutta ilmestyessään kirja on saattanut olla kovastikin edellä aikaansa. Samaan aikaan lohdullista ja harmillista, että kirjan esiin nostamat aiheet tunnistaa edelleen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 30/50
Kohta 13: Kirjassa eksytään