proosa – Sivuhenkilö

Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Joskus Andrée sanoi: ”En jaksa enää leikkiä.” Silloin menimme herra Gallardin työhuoneeseen ja istuimme pimeässä piilossa ja juttelimme: se oli minulle uudenlainen hieno kokemus. Vanhempani kyllä puhuivat minulle ja minä puhuin heille, mutta me emme koskaan keskustelleet. Andréen kanssa minulla oli todellisia keskusteluja niin kuin isällä ja äidillä iltaisin.

Simone de Beauvoirin pienoisromaani Erottamattomat (alk. Les Inséparables, 2020; suom. Lotta Toivanen, Kosmos 2021) valmistui jo 1950-luvulla, mutta kirjailija ei halunnut julkaista sitä elinaikanaan. Haluttomuus tarinan jakamiseen johtuu sen syvästä henkilökohtaisuudesta. Kirja kertoo Sylvien ja Andréen tärkeästä, läpi nuoruusvuosien kestävästä ja kehittyvästä ystävyyssuhteesta, joka päättyy toisen ennenaikaiseen kuolemaan. Tarinan ja päähenkilöiden taustalla ovat vaikuttaneet kirjoittajan omat kokemukset nuorena menehtyneen ystävänsä, Élisabeth Lacoinin kanssa, vaikka esipuheessaan de Beauvoir toteaakin teoksen olevan fiktiivinen.

Postuumisti julkaistun teoksen aloittaa tarinan ja de Beauvoirin elämän yhtäläisyyksiä avaava esipuhe, jonka on kirjoittanut tytär Sylvie de Bon de Beauvoir. Itse pienoisromaani taas jakautuu kahteen lyhyeen osaan. Traagisesta aiheesta huolimatta tarina on yllättävänkin yksioikoinen, eikä tiiviistä tekstistä löydä hempeilyä tai tunteenpurkauksia.

Tarinan alkaessa Sylvie (de Beauvoirin alter ego) on innokas alakoululainen, vieläpä katolisen tyttökoulunsa luokan priimus. Luokalla uutena aloittava Andrée (Élisabethin alter ego) tekee tähän silti heti lähtemättömän vaikutuksen. Pahan palovamman vuoksi kotikoulussa koulutiensä aloittanut Andrée taiteilee valloittavalla tavalla pisteliäisyyden, itsevarmuuden ja täydellisen ystävällisyyden rajoilla, ja on aivan toista maata kuin tiukasti etikettiä noudattavat, opettajia varovat luokkatoverit. Lisäksi tyttö osoittautuu erittäin älykkääksi, ja pian nuoret kisailevat luokan parhaan oppilaan tittelistä rinta rinnan.

Koulunkäynnin ohella Sylvie ja Andrée luovat tiiviin ystävyyden, jonka kehittymistä rajoittavat kuitenkin vanhempien säännöt ja pidättyväinen pariisilaisporvariston käytösetiketti. Sylvie on suorastaan ihastunut kauniiseen Andréen ja viettäisi tämän kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista, mutta tytöt saavat tavata kahden vain harvoin – tällöinkin toisiaan virallisesti puhutellen. Etäisyyttä pitävät yllä myös erilaiset ajatusmallit: vuosien vieriessä Sylvie toteaa luopuneensa uskostaan, kun Andrée on harras katolilainen. Andrée pelkää vuoron perään seksuaalisuuden syntiä, Jumalaa ja tuomitsevaa äitiään. Kun herkkä mieli järkkyy ja ahdistuu toisinaan itsetuhoisten ajatusten partaalle, Sylvie yrittää tukea ystäväänsä parhaansa mukaan, vaikka tyynenä luonteena ei osaakaan samastua tunteisiin.

Tytöt kasvavat yhdessä yliopisto-opiskelijoiksi. Siinä missä Andrée on aina ollut kaksikosta rohkeampi, Sylvie huomaa aikuistumisen kynnyksellä olevansa se, jolle maailma on auki. Häntä eivät rajoita perhe tai uskonnolliset velvollisuudet, eivät edes nuoret miehet ja jäytävät rakkaushuolet – kaikki tiet ovat avoinna, ja hän opiskelee innolla filosofiaa. Andréen äidin mielestä naisen paikka on vaimona, ja hän saa luvan opiskeluun vain muutamaksi vuodeksi, järjestettyä avioliittoa odotellessa. Andréen mielen häkistä tulee ahtaampi myös nuoren Pascalin vuoksi – täyttymätön romanssi horjuttaa mielenterveyttä vakavammin kuin mikään aiemmin. Aivan yhtäkkiä Andrée onkin niin heikko, että ystävyys päättyy äkilliseen kuolemaan, yllättäen niin lukijan kuin läheisensä.

Kuten tarinakin, de Beauvoirin kieli on toteavaa ja suoraviivaista. Pikkutarkat kuvailut loistavat poissaolollaan, ja Sylvien näkökulmasta kertomusta luotsaava minäkertoja pidättäytyy tunnekuohuista. Sylvie hahmona jää oikeastaan suurimmaksi osaksi taka-alalle: hän keskittyy omien tunteidensa ja taustojensa kuvailun sijaan tarkkailemaan ystäväänsä, jonka elämässä on paljon hänelle käsittämätöntä, mutta myös puoleensavetävää ja jännittävää. Andréen monimutkainen äitisuhde, usko, syvät pettymykset rakkaudessa ja äkkiväärät, tunteelliset reaktiot ovat kaikki asioita, joita Sylvie ei jaa, mutta joissa hän on mielellään ystävänä läsnä. Ehkä näin uskollisesta ystävyydestä ja traagisesta päätöksestä on kirjoitettava koruttomasti, jotta lukijalle jää tilaa ymmärtää sitä. Lyhyt tarina luo tunnelmallisen pariisilaiskuplan, jonka päättyminen koskettaa.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti

Nazanine Hozar: Aria

Aria leikki nukellaan parvekkeella. Zahra oli taas sulkenut hänet ulos, mutta Aria oli unohtanut syyn siihen. Ilma oli kylmää, mutta ei niin kylmää että se tekisi kipeää. Aria oli silti päättänyt leikkiä, että nukke paleli, ja hän piteli sitä tiukasti ja puhalteli lämmintä ilmaa sen posliinikasvoille.

Iranilaistaustaisen ja nykyisin Kanadassa asuvan Nazanine Hozarin esikoisteos Aria (alk. Aria, 2019; suom. Hilkka Pekkanen, Otava 2020) kuvaa Iranin vallankumousta ja sitä edeltäneitä vuosikymmeniä orpotytön ja tämän kolmen äidin silmin, naisten näkökulmasta. Kolmenkymmenen vuoden aikajänteellä tapahtuva kertomus kurkottaa moneen suuntaan: kirja käsittelee niin naisten aseman valtavaa muutosta, köyhän kansanosan kamppailuja kuin uskonnollisten vähemmistöjen ja lukuisten kielten täyttämää, länsimaille avointa ja monikulttuurista Irania, joka vallankumouksen myötä katosi. Yksilöt pyristelevät eteenpäin yhteiskunnan vaipuessa polvilleen Teheranin kiivaiden tapahtumien keskellä.

Tarinan yhdistävä tekijä on nimihenkilö Aria, vastasyntyneenä kadulle kuolemaan jätetty orpotyttö, jonka elämä saa uuden suunnan hellämielisen Behruz Bakhtiarin löydettyä tämän keskellä yötä. Köyhällä ja kouluttamattomalla Behruzilla ei ole avioliitosta huolimatta omaa lasta, ja vaikka mies on muutoin itseään vanhemman vaimonsa Zahran höykytettävissä, Ariasta tulee pariskunnan ottolapsi yksinkertaiseen eteläteheranilaiseen kotiin. Työ armeijan kuorma-autokuskina pitää miehen pitkiä aikoja poissa kotoa, ja sillä aikaa kovia kokenut ja raa’aksi kasvanut Zahra kurittaa Ariaa omaa pahaa oloa purkaakseen. Pieni tyttö kasvaa jatkuvan väkivallan uhan alla, mutta sitkeä ja itsepäinen luonto yrittää etsiä joka tilanteessa positiiviset, huvittavatkin puolet: 1950-luvun Teheran tarjoaa sekä uskonnollisten kulkueiden että länsimaisten elokuvien ihmetykset, kunhan pääsee karkaamaan parvekkeen kautta kaupungille.

Kun Zahran laiminlyönnit ovat lopulta viedä Arialta hengen Behruzin poissaollessa, kohtalo puuttuu peliin. Sattuman kaupalla tyttö saa uuden kodin Teheranin varakkaalta pohjoispuolelta, lapsettomaksi ja aviottomaksi jääneen Fereste Ferdowsin luota. Zarahustralaisesta suvusta näennäisesti islamiin kääntynyt, itsekin lapsena orvoksi jäänyt Fereste haluaa pitää Ariasta huolta, muttei kärsimystensä painon vuoksi osaa näyttää lämpimiä tunteitaan. Behruz on onnellinen Arian saamista uusista mahdollisuuksista, kuten hyvästä kaupunkilaiskoulutuksesta. Ariaa muutto uuden äidin, ”manan”, luokse kuitenkin vaivaa. Miksei Zahra koskaan pistäydy käymään tai kysele hänen peräänsä? Lapsuuden muuttuessa nuoruudeksi Aria kuitenkin ymmärtää varhaislapsuutensa vaikeuden, ja mielen täyttävät uudet kysymykset. Koulukaverien ihmissuhdedraamat, ensimmäiset ihastukset ja hiljalleen koulumaailmaankin tunkevat uskonnolliset ja poliittiset kiistat vievät huomion.

Vaikka Iranin vallankumous sijoittuu vasta 1970-luvun lopulle, Hozar kuvaa, miten ei-muslimit joutuivat jo vuosia ennen tapahtumien kärjistymistä varomaan toimiaan. Naiset voivat vielä 1960-luvulla kulkea länsimaisissa vaatteissa ja kulkea yksin kaupungilla eurooppalaiseen tapaan, mutta Ferestellä on jatkuva huoli siitä, miten Arian käy kiristyvässä ilmapiirissä; tytön sinivihreät silmät viittaavat alkuperään, jota perinteisimmät muslimit ja valtaväestö pitävät kirottuna. Pelastaakseen Arian aseman ja tulevaisuuden Fereste päättää kasvattaa tytöstä kunnon muslimin, jonka on tehtävä runsaasti hyväntekeväisyyttä. Mutta miksi kohteeksi valikoituu juuri vastentahtoiselta vaikuttava, köyhä rouva Sirazi perheineen? Entä mitä Feresten pitäisi ajatella aikuistuvan Arian miespuolisten ystävien vierailuista?

Hozarin teos on perinteinen lukuromaani: sen haluaa lukea mahdollisimman nopeasti ja yhdeltä istumalta, Teheranin ankarasta ilmastosta, rikkaasta kulttuurista ja jatkuvasta vilinästä nauttien. Arian kasvutarina ei ole kuitenkaan yksinkertainen ryysyistä rikkauksiin- tai orvosta ihailluksi -tarina – vaikeudet eivät aikuistuessa hellitä, vaan vallankumouksen verisyys ja mielettömyys koskettavat naisen arkea ja lähipiiriä odottamattomilla, sydäntä särkevillä tavoilla. Olisi myös väärin kuvata kirjaa vain Arian tarinaksi, sillä vähintään yhtä tärkeään rooliin nousevat omia salaisuuksiaan kantavat nais- ja äitihahmot. Ympärillä on jatkuvasti myös värikäs joukko sivuhenkilöitä, joiden elämänkohtaloita Hozar käyttää hienosti valottamaan Teheranin luokkayhteiskunnan ja vallankumouksen juurisyiden eri puolia.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 2/50
Kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Se, että äiti haluaa sittenkin Petran, on ihan hirveä pettymys. Se valehteli tiimille perhetapaamisessa. Mainosti itseään niin kuin mainosihmiset mainostaa. Koko ajanhan äiti on sanonut että se ymmärtää ja kulkee mukana. Eihän se mitään kulje, jos se haluaa muistaa sen tytön, joka kuvissa oli. Mä olen ollut poika ihan koko ajan.

Siri Kolun nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016) käsittelee sukupuoliristiriitaa ja aikuistuvan nuoren monimutkaista suhdetta lapsuudenperheeseensä keveällä, tyylitellyllä kielellä. Päähenkilö Peetu on transmies, jonka pian edessä oleva sukupuolenkorjausleikkaus aiheuttaa monenlaisia tunteita. Peetu itse ei jaksaisi odottaa, mutta isän, äidin, veljen ja tyttöystävän heittelevät tunteet ja toisinaan ymmärtämättömät sanat aiheuttavat viimeisen kesän mittaan lähipiiriin ristiriitoja, joita kukaan ei ennalta osannut odottaa.

Tarina alkaa kesän alusta, kun Peetu ja hänen isänsä ovat aloittaneet epätodennäköisen yhteisen harrastuksen. Purjelentoon intohimoisesti suhtautuva (mutta yleensä ainoastaan yksin lentävä) isä on päättänyt ottaa Peetun mukaansa kymmenelle lennolle, jotta pitkältä tuntuva leikkauksen odotus väistyisi mielen päältä. Samalla kaksikko saa yhteistä, rauhallista keskusteluaikaa, sillä pilvissä ei voi kuin tarkkailla taivasta tai keskustella – arjessa ei ole siihen aina mahdollisuutta, sillä Peetu asuu tyttöystävänsä Aamun kanssa. Leikkauksen lähestyessä isä–poika-suhde alkaa konkretisoitua uudella tavalla läheisille, ja lentomatkat toimivat hiljaisen isän hiljaisena tuen ja rakkauden osoituksena. Peetu arvostaa elettä ja pitää lentopäiviä kohokohtina. Peloistaan huolimatta hän nousee isänsä perässä koneeseen, sillä usean tunnin lento tarjoaa mahdollisuuksia puhua sellaisista asioista, joista ei ennen ole puhuttu.

Ikävä kyllä kaikki ei kesän mittaan suju keveästi kuin taivaalla isän ohjaksissa lipuvan koneen liito. Siinä missä isä muuttuu läheisemmäksi, Peetun suhde äitiin mutkistuu. Äänekäs, vauhdikas, päättäväinen äiti alkaakin yllättäen vaatia Peetulta muuttumattomuutta, tai edes muutoksen hidastamista – asioita, joita lapsesta asti itsensä vääränlaiseksi tuntenut Peetu ei voi tarjota. Samaan epäilijöiden, jopa loukkaajien joukkoon liittyy Peetun isoveli. Jopa Peetulle läheisin, rakas Aamu yllättää reaktioillaan tärkeän päivämäärän lähestyessä, vaikka hoidot ovat alkaneet jo kauan ennen leikkausta. Kolu kuvaa hienosti, miten vasta näkyvä muutos saa osan reagoimaan ja ymmärtämään tilanteen, vaikka oikea muutos on kaiken aikaa jo ollut silmien edessä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on jaettu kymmeneen tiiviiseen lukuun: yksi kullekin lentopäivälle ja sitä ympäröiviin tapahtumiin. Kolu on kirjan viimeisellä sivulla olevan linkkilistankin perusteella perehtynyt transsukupuolisuuteen asiantuntevasti, ja teoksen alaotsikko, elämänmuutosromaani, kuvaa mainiosti sisältöä. Peetu on tehnyt päätöksen aikoja sitten, eikä hän epäröi, muutos on varma. Jopa leikkausajan odottamista vaikeammaksi käy kuitenkin muiden odotusten, viime hetkellä heräävien ajatusten ja yllättävien tunteenpurkauksien keskellä eläminen: ihmisinä muutos ei ole vain meistä itsestämme kiinni, vaan siihen vaikuttavat suuresti ympäröivät olot, normit ja ihmiset.

Ilmavasti kirjoitettu ja aseteltu teos hieman yli 100-sivuinen, joten se sopii mainiosti myös hieman vähemmän lukuintoisille nuorille. Kieli on yhdistelmä helposti lähestyttävää, lyhyttä, puhekielistä lausetta sekä runollisia, omaan makuuni jopa hieman liian kuvallisia pohdintoja. Suoraviivaisesti mutta omalla kulmallaan etenevä juoni saa lukemaan kirjan helposti yhdeltä istumalta.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 41/50
Kohta 21: Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Marja poimii oljenpalan Juhon suupielestä. Pettu on ollut lopussa jo jonkin aikaa. Jäkälää Marja ei ole uskaltanut leipään laittaa sen jälkeen, kun Pajulan Lauri kuoli syötyään jäkäläleipää. Se oli loppukesää, jonain toisena vuonna siihen aikaan olisi korjattu satoa.

Aki Ollikaisen esikoisteos, Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt Nälkävuosi (Siltala 2012) on rujo, kuolemansävyinen kuvaus Suomea ja Eurooppaa kurittaneesta nälänhädän aallosta. Ollikainen kuvaa köyhän Suomen hätää lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868 kahden erilaisen, ero yhteiskuntaluokista ponnistavan perheen kohtaloiden kautta. Pieni kirja pyyhkäisee lukijalta jalat alta eläimellisyyden, epätoivon ja laihojen lohtujen vahvalla yhdistelmällä, jota korostaa samaan aikaan toteava ja lyyrinen kieli.

Teos jakautuu kahteen osaan ja sitäkin useampaan kertojaan. Vaatimattomista oloista oleva Mataleena-tyttö perheineen edustaa tavallista kansaa, johon nälkävuodet iskevät ensimmäisenä ja pahimmin. Kun varakkaammat vielä pohtivat, kuinka paha tilanne todella onkaan, pienessä tuvassa on jo alkanut armoton taistelu kylmää, nälkäkuolemaa ja toisia ihmisiä vastaan. Perheen vanhemmat, Juhani ja Marja, joutuvat nykypäivästä katsottuna mahdottomien valintojen eteen: miten pitää perhe – tai edes lapset – lämpiminä, tajuissaan, hengissä, kun koko kylässä ei ole ylimääräistä paikkaamaan perheen omaa loputonta puutetta? Ainoaksi vaihtoehdoksi jää sadunomainen Pietari, kaukainen kaupunki, johon tuhannet muutkin jalkaisin vaeltavat köyhät ovat kiinnittäneet toivonsa.

Torppariperheen ankara tie peilautuu helsinkiläisten Renqvistin veljesten pohdintoihin. Kunniallisesti naimisissa oleva apulaiskamreeri Lars ja ruotsalaiseen prostituoituun rakastunut, hieman epämääräisen maineen omaava lääkäri Teo eivät ole yksimielisiä – eivät politiikasta saati sitten nälänhädästä ja kansan auttamisesta. Herkempi Teo kokee huonompaa omatuntoa tilanteeseen nähden runsaista aterioistaan, mutta Lars tyytyy jättämään ongelman ajattelun suuremmille päättäjille.

Kahden perheen välinen henkinen kuilu repeää kirjan edetessä yhä suuremmaksi: siinä missä pienet lapset oksentavat kerjuulla saamiaan leivänmuruja ja uupuvat loputtomaan hankeen, Lars ja Teo kohtaavat lähinnä pieniä käytännön ongelmia ja alitajunnassa häiritsevää huolta varakkaissa kaupunkilaispiireissään. Ollikaisen kuvaamat ihmiset ovat kuitenkin kaikki pohjimmiltaan samaa lajia: poikkeukselliset ajat saavat jokaisen jahtaamaan ahneesti vain omia perustarpeitaan täyttäviä asioita. Yksiä eläimelliset vaistot ohjaavat ottamaan tuntemattomilta vastaan leipää ja yöpaikan, raiskauksenkin uhalla; toisen ahdistus saa himoamaan seksiä ja alkoholia; kolmas turvautuu epätoivossaan nyrkkeihin, nujertaakseen samoista resursseista kilpailevat kulkijat. Luonto ihmisissä herää, kun elinkeinon tarjonnut luonto nukkuu.

Nälkävuosi esittelee pelottavan maailman, jossa kaikki tapahtuu ruoan ja sen puutteen motivoimana – ei kuitenkaan normaalien lakien mukaan, vaan sekavuuteen suistuneen, romahtavan yhteiskunnan ankarilla säännöillä, joissa vain vahvin, muista piittaamattomin ja onnekkain selviää. Ristiriitaista kyllä, toiset ihmiset ovat silti myös suurin syy jaksaa eteenpäin. Kevennystä ja lämpöä kaiken kurjuuden keskelle tuovat ohi kiitävät hetket, joissa läheisen silmissä näkyy vielä entinen katse ja joissa tuntematon ei osoittaudukaan uhaksi vaan myötätuntoiseksi auttajaksi. Vaikka menetykset ovat suuria, Ollikainen punoo hahmojen tarinoihin myös toiveikkaita säikeitä. Kun huhtikuu koittaa, pahin on ohi ja elämä jatkuu – erilaisena, mutta jatkuu kuitenkin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 38/50
Kohta 3: Historiallinen romaani

Tove Jansson: Reilua peliä

Ahaa, sanoi Mari, saadaan villiä länttä. Onko se b-western?
On. Varhainen klassikko.
Huoneessa oli aika kylmä, Mari kääri huovan ympärilleen. Koska se tulee?
Oikeastaan, Jonna sanoi, oikeastaan voisi olla parempi jos minä saisin katsoa sen yksin.
Minä lupaan olla sanomatta sanaakaan.
Niin, mutta minä tiedän mitä sinä ajattelet, ja silloin minä en voi keskittyä.

Tove Janssonin loppuvaiheen tuotantoon kuuluva Reilua peliä (alk. Rent spel, 1989; suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990) kertoo kahden eläkeikäisen taiteilijan suhteesta. He asuvat samassa talossa eri asunnoissa, mutta ateljeeta yhdistävän ullakon poikki astellaan kylään joka päivä, useita kertoja. Hiljaiseen yhteiseen arkeen kuuluvat jatkuvat keskustelut, elokuvaillat, yölliset seikkailut, yhteiset kesät saaressa – pienten arkisten anekdoottien ja sattumusten kautta lukija pääsee keskelle helsinkiläisten Jonnan ja Marin mielenkiintoista arkea.

Reilua peliä on romaani, mutta kovasti novellikokoelman kaltainen. 17 lyhyttä tuokiokuvausta eivät juonellisesti suoraan liity toisiinsa, vaan rakentavat sirpaleisesti kokonaiskuvaa Jonnasta, Marista ja heidän parisuhteestaan. Tuttuun tapaan Jansson luo niin lämminhenkisiä ja kutsuvia tuokiokuvauksia, ettei kerronnan aiheella oikeastaan ole väliä: itsepäisen mutta lempeän pääparin kanssa haluaa viettää aikaa silkasta seuraamisen ilosta. Kirjan suorahko kieli keskittyy ihmisten ja ajatusten tarkkaan kuvailuun, mutta erityisesti kesäiseen saaristoon sijoittuvat tarinat saavat Janssonin innostumaan myös tunnelmoivasta luontokuvauksesta.

Mielenkiintoisena lisänä ovat toki myös selkeät viittaukset Janssonin ja puolisonsa Tuulikki Pietilän elämään: Jonna on rämäpäinen, idearikas kuvataiteilija, Mari pohdiskeleva ja toisinaan herkästi kiehahtava kirjailija. Arjessaan he hienotunteisesti jättävät kysymättä toisen työn etenemisestä, mutta myös sparrailevat toistensa projekteja (ja toisinaan täysin hermostuvat niihin) sekä suhtautuvat lämpimän pitkämielisesti toistensa kotkotuksiin: toisinaan yllättää pakottava valokuvausvimma, joka määrää ulkomaanmatkan suunnat, toisinaan on rakenneltava hyllyjä hermostuksen peittämiseksi – ja toinen lukee tilanteen, pysyen hiljaa ja antamalla tilaa.

Kahden elämää nähneen naisen suhde näyttäytyy päälle päin vaivattomana ja lämpimänä, mutta sen perusolemukseen kuuluu myös jatkuva sanailu, pienet kinat ja harmistumiset, jotka toinen aina osaa lopulta pehmittää. Jonna ja Mari ovat hyvin itsenäisiä ja toistensa tekemisistä riippumattomia, mutta silti syvän, kiihkottoman rakkauden kiinnittämiä toisiinsa: kun toinen jää katsomaan elokuvaa suuttuneena, ei toisellekaan tule uni ennen nukahtamista lausuttuja pehmitteleviä sanoja. Suuret draamat on kenties jo eletty nuoruudessa, nyt tunteiden purkamiset ovat hetkellisiä ja harmitukset nopeasti pois pyyhittävissä. Jansson osaa kuvailla parisuhteen (tai miksei muunkin läheisen ihmissuhteen) hienovireisiä tunnelmia mestarillisesti. Vanhan parin välillä sujuvasta kumppanuudesta ärsytykseen ja takaisin ei ole pitkä matka, kuten Jansson lempeän humoristisella tekstillään osoittaa.

Vaikka romaani käsittelee voittopuolisesti arjen pieniä konflikteja ja jopa epämieluisia yllätyksiä (myrsky vaarantaa rantaan jääneen soutuveneen, mutta iän mukanaan tuoma heikkous ei enää salli sen pelastamista), teos ei ole synkkä – päinvastoin, se on täynnä lämpöä ja elämäniloa. Jonna ja Mari elävät onnellisessa, tasapainoisessa symbioosissa, jossa kummallakin on tilaa olla juuri sellainen kuin haluaa. Heidän arkensa on jaettua leikkiä, meri-ilman hengittelyä ja tuskallisen nautinnollista, itse valittua kamppailua taiteellisten ambitioiden kanssa.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 33: Kirjassa opetetaan jokin taito