Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Mies sanoi:
– – En toivo yhtään mitään.
En edes sitä
että ymmärtäisit
ja kunnioittaisit minua.

Mutta minun on silti yritettävä.
Ehdotan tulitaukoa.

Nainen sanoi:
En minäkään muuta halua.
Kun vain uskaltaisin
luottaa
vilpittömään katumukseesi.

Ebba Witt-Brattströmin esikoisteos Vuosisadan rakkaussota (alk. Århundradets kärlekskrig 2016, suom. Jaana Nikula, Into Kustannus 2018) on nimensä mukaisesti kunnianosoitus Märta Tikkasen omaelämäkerralliselle klassikkoteokselle Vuosisadan rakkaustarina (1978). Viittaus onkin enemmän kuin sopiva, sillä Witt-Brattström toimii Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professorina, ja kirjallisuuden tuntemus näkyy nimilainan lisäksi myös pitkin kirjaa ripotelluista intertekstuaalisista viitteistä. Siinä missä Tikkasen teos kertoi parisuhdeväkivallasta, alkoholismista ja onnettomasta lapsiperheestä, lähtee Witt-Brattström liikkeelle erilaisesta elämäntilanteesta: Vuosisadan rakkaussodan päähenkilöinä toimivat kaksin jääneet aikuiset, jotka havahtuvat yhteensopimattomuuteensa. Esikuvaansa toiveikkaammaksi teosta ei siis voi kutsua, vaan se on hyvin surullinen teos kahdesta onnettomasta ihmisestä.

Vuosisadan rakkaussodan osapuolet jäävät nimettömiksi: heihin viitataan vain nimin mies ja nainen. Myös proosarunoa lähestyvät, ajatuksenjuoksumaiset repliikit etäännyttävät ja yleistävät kitkerää keskustelua: dialogi tuotetaan kuin näytelmässä, lyhyiden parenteesien avulla.

”Mies sanoi:
Syyllisyyskysymys on merkityksetön. Naiset jankuttavat siitä aina.”

Siinä missä hahmoista ei tarjota lukijalle yksityiskohtaisia kuvailuja tai edes nimeä, heidän keskustelunsa avaa hyvinkin intiimejä ongelmia. Kaksin jääneet, myöhäiskeski-ikäiset mies ja nainen tajuavat, että heidän parisuhteensa on tullut päätökseen – tai oikeastaan nainen tajuaa sen ensin, mutta mies ei suostu ymmärtämään, että nainen todella haluaa eroa. Pitkä avioliitto on sisältänyt tavanomaisten vaikeuksien lisäksi myös fyysistä ja henkistä väkivaltaa, eikä nainen enää tunnista miestä siksi henkilöksi, johon aikanaan rakastui.

Rakkaussota kuitenkin pääsee syttymään siksi, että liiton vääjäämättömästä päättymisestä huolimatta molemmilla osapuolilla on edelleen vahvoja tunteita toista kohtaan. Rakkaus ja viha leimahtelevat rivien välissä, kun pariskunta yrittää puhua asiat halki vielä viimeisen kerran, mutta yhteistä säveltä ei enää löydy. Näkökulma on vahvasti naisen, vaikka molemmat ovat teoksessa äänessä melko tasapuolisesti: nainen haluaisi jatkaa suhteessa, mutta sen jatkumiseksi kaipaisi ymmärrystä suhteen jättämille haavoilleen – fyysinen väkivalta ja vähättely eivät vuosien mittaan ole unohtuneet. Mies ei kuitenkaan suostu ymmärtämään naisen tunteita tai pyytämään anteeksi tekemiään vääryyksiä, jonka vuoksi elämäänsä pettynyt nainen provosoituu samanlaiseksi haukkujaksi. Ankarien riitojen kierre on valmis.

Vuosisadan rakkaussota onnistuu kuvaamaan rumia, rajuja riitoja ja luopumisen vaikeutta, mutta se ei koskettanut minua esikuvansa lailla. Teos liikkuu melko rajatun tunneskaalan sisällä, ja lukijana koin rankaksi pitkät väittely- ja solvausjaksot. Tikkasen esikuva sisältää enemmän hengähdyksen mahdollisuuksia monipuolisempien tuokiokuvausten avulla, kun rakkaussota pysyy staattisesti samassa tilanteessa: vaikka toisinaan pariskunnan väliltä löytyy myös hetkellistä herkkyyttä, muutoin he pysyttelevät tiukasti valitsemissaan asemissa, eikä vaihtelevuutta pääse syntymään. Kuten Tikkanen, myös Witt-Brattström on ilmeisesti ammentanut teokseen omasta elämästään, mutta teos toimii myös hyvin yleisellä tasolla, fiktiivisenä erään parisuhteen lopun kuvauksena.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

Mohsin Hamid: Exit west

Saattaa vaikuttaa oudolta, että kuilun partaalla keikkuvissa kaupungeissa nuoret ihmiset ylimalkaan käyvät oppitunneilla – tässä tapauksessa kyseessä oli iltakoulu, jossa opiskeltiin tuotteistamista ja yrityksen imagonrakennusta – mutta kaupunkeihin pätee sama kuin elämään yleensäkin: yhtenä hetkenä ollaan täydessä arkisen aherruksen touhussa, sitten seuraavana tehdään jo kuolemaa, eikä uhkaava loppu keskeytä ohi kiitävää alkua ja keskikohtaa ennen kuin vasta aivan viime hetkellä.

img_20200809_1111368130296597933691659.jpg

Pakistanilais-brittiläisen kirjailija Mohsin Hamidin neljäs romaani Exit west (alk. 2017; suom. Juhani Lindholm, Otava 2018) on ennakkoluulottomalla tavalla yliluonnollisuutta, realismia ja tulevaisuuden kauhukuvia sekoitteleva teos. Nimettömäksi jäävän Lähi-Idän maan sisällissodan kiristyessä maapallolla leviää ennen näkemätön pakolaisaalto, kun sodan riepottamat paikalliset alkavat paeta järjestäytyneempiin yhteiskuntiin mystisten teleportteina toimivien ovien kautta – ja ilmestyvät sattuman kaupalla australialaisiin yksityiskotien makuuhuoneisiin tai Etelä-Euroopan turistirannoille. Vaihtoehtoista tulevaisuutta kuvaava tarina ottaa runsaasti maagisia vapauksia, mutta vahvimmin mieleen jää kannanotto inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kaaottista maailmantilannetta kuvataan monien henkilöiden äänellä, mutta pääosan saa nuori sotatilan keskellä elävä pariskunta, Nadia ja Saeed. He elävät konservatiivisen islamin, piippailevien älylaitteiden ja raaistuvan sisällissodan ristipaineissa. Vaikka suhteen syventymisen esteiksi nousevat ensin ulkonaliikkumiskiellot, ammuskelut ja verkkoyhteyksien totaaliset katkeamiset, ei nuorten yhteiselämä luonnistuisi helposti normaalioloissakaan – maailmankatsomukset, arvot ja odotukset eroavat toisistaan suuresti. He eivät kuitenkaan kiinnitä siihen alkuihastuksen ja kuolemanpelon keskellä huomiota, vaan muodostavat hiljalleen toisiinsa kaikessa turvaavan kaksikon.

Levottomuudet muuttuvat täysimittaiseksi sisällissodaksi ja ihmisiä alkaa menehtyä myös nuorten lähipiiristä. Samaan aikaan kaupungissa ja sosiaalisessa mediassa on alkanut levitä huhuja mystisistä ovista, joiden kautta suuri joukko paikallisia on jo onnistuneesti paennut etsimään parempaa elämää. Nadia ja Saeed viivyttävät lähtöpäätöstä, mutta lopulta ratkaisu tehdään heidän puolestaan – ennen kuin huomaavatkaan, he jättävät kaiken tutun taakse.

Maailman laidalta toiselle heittävät teleporttiovet ovat tarkasti vartioituja, eikä niistä mennä läpi noin vain. Kuten aina, joku on jo keksinyt itselleen keinon rahastaa toisten hädällä, ja ovien käytöstä saa pulittaa valtaviakin summia. Liian pienellä rahallisella panostuksella pääsee vain umpikujiin: köyhille ja huonoille seuduille, joissa rahansa menettäneet pakolaiset odottavat leireissään epätoivoisesti joko uusien tulonlähteiden keksimistä, paikallisten päättäjien apua tai kuolemaa. Hiljalleen pakolaiset kuitenkin keksivät yhä enemmän keinoja päästä halutuimmista ovista, ja rikkaampien valtioiden suhtautuminen alkaa hiljalleen muuttua: tulijoita ovat vastassa vapaaehtoiset auttajat, mutta myös rasistit, ääriliikkeet ja vihamieliset valtioiden armeijat.

Hamidin luoma maailma on yliluonnollisista yksityiskohdistaan huolimatta pelottavan todentuntuinen. Monet alkujaan vuonna 2017 julkaistun kirjan esittämistä ilmiöistä – ääriliikkeiden nousut, suuret inhimilliset katastrofit ja pakolaisten kohtelu – ovat juuri nyt arkipäivää ympäri maailmaa. Raastavaa realismia lisää Nadian ja Saeedin mikrotason tarinan kaari: heidän alkuihastuksensa ja idealististen mielikuviensa muuttuminen epäilyksiksi, turhautumiseksi ja katkeruudeksi on kuvattu vaikuttavasti. Kumpikaan ei ole tarinan pahis, mutta kumpikaan ei ole sitä, mitä alun perin toisesta luuli, haki ja toivoi.

Synkät tapahtumat ja tilanteet päästävät kuitenkin lävitseen toivoa. Vaikka mikään ei palaudu ennalleen ja paljon menetetään, uudenlainenkin elämä löytää uomansa. Hamid onnistuu vakuuttamaan, että tummimmallakin pilvellä on se kuuluisa kultareuna: yhteiskuntien kääntyessä ylösalaisin saadaan myös mahdollisuuksia rikkoja vanhoja raja-aitoja ja löytää uusia polkuja. Exit west jää mieleen kutkuttamaan; jatkuvuuden teeman mukaisesti tarina jätetään elämään sivujen loputtuakin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 25: Kirjassa ollaan saarella