Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Mies sanoi:
– – En toivo yhtään mitään.
En edes sitä
että ymmärtäisit
ja kunnioittaisit minua.

Mutta minun on silti yritettävä.
Ehdotan tulitaukoa.

Nainen sanoi:
En minäkään muuta halua.
Kun vain uskaltaisin
luottaa
vilpittömään katumukseesi.

Ebba Witt-Brattströmin esikoisteos Vuosisadan rakkaussota (alk. Århundradets kärlekskrig 2016, suom. Jaana Nikula, Into Kustannus 2018) on nimensä mukaisesti kunnianosoitus Märta Tikkasen omaelämäkerralliselle klassikkoteokselle Vuosisadan rakkaustarina (1978). Viittaus onkin enemmän kuin sopiva, sillä Witt-Brattström toimii Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professorina, ja kirjallisuuden tuntemus näkyy nimilainan lisäksi myös pitkin kirjaa ripotelluista intertekstuaalisista viitteistä. Siinä missä Tikkasen teos kertoi parisuhdeväkivallasta, alkoholismista ja onnettomasta lapsiperheestä, lähtee Witt-Brattström liikkeelle erilaisesta elämäntilanteesta: Vuosisadan rakkaussodan päähenkilöinä toimivat kaksin jääneet aikuiset, jotka havahtuvat yhteensopimattomuuteensa. Esikuvaansa toiveikkaammaksi teosta ei siis voi kutsua, vaan se on hyvin surullinen teos kahdesta onnettomasta ihmisestä.

Vuosisadan rakkaussodan osapuolet jäävät nimettömiksi: heihin viitataan vain nimin mies ja nainen. Myös proosarunoa lähestyvät, ajatuksenjuoksumaiset repliikit etäännyttävät ja yleistävät kitkerää keskustelua: dialogi tuotetaan kuin näytelmässä, lyhyiden parenteesien avulla.

”Mies sanoi:
Syyllisyyskysymys on merkityksetön. Naiset jankuttavat siitä aina.”

Siinä missä hahmoista ei tarjota lukijalle yksityiskohtaisia kuvailuja tai edes nimeä, heidän keskustelunsa avaa hyvinkin intiimejä ongelmia. Kaksin jääneet, myöhäiskeski-ikäiset mies ja nainen tajuavat, että heidän parisuhteensa on tullut päätökseen – tai oikeastaan nainen tajuaa sen ensin, mutta mies ei suostu ymmärtämään, että nainen todella haluaa eroa. Pitkä avioliitto on sisältänyt tavanomaisten vaikeuksien lisäksi myös fyysistä ja henkistä väkivaltaa, eikä nainen enää tunnista miestä siksi henkilöksi, johon aikanaan rakastui.

Rakkaussota kuitenkin pääsee syttymään siksi, että liiton vääjäämättömästä päättymisestä huolimatta molemmilla osapuolilla on edelleen vahvoja tunteita toista kohtaan. Rakkaus ja viha leimahtelevat rivien välissä, kun pariskunta yrittää puhua asiat halki vielä viimeisen kerran, mutta yhteistä säveltä ei enää löydy. Näkökulma on vahvasti naisen, vaikka molemmat ovat teoksessa äänessä melko tasapuolisesti: nainen haluaisi jatkaa suhteessa, mutta sen jatkumiseksi kaipaisi ymmärrystä suhteen jättämille haavoilleen – fyysinen väkivalta ja vähättely eivät vuosien mittaan ole unohtuneet. Mies ei kuitenkaan suostu ymmärtämään naisen tunteita tai pyytämään anteeksi tekemiään vääryyksiä, jonka vuoksi elämäänsä pettynyt nainen provosoituu samanlaiseksi haukkujaksi. Ankarien riitojen kierre on valmis.

Vuosisadan rakkaussota onnistuu kuvaamaan rumia, rajuja riitoja ja luopumisen vaikeutta, mutta se ei koskettanut minua esikuvansa lailla. Teos liikkuu melko rajatun tunneskaalan sisällä, ja lukijana koin rankaksi pitkät väittely- ja solvausjaksot. Tikkasen esikuva sisältää enemmän hengähdyksen mahdollisuuksia monipuolisempien tuokiokuvausten avulla, kun rakkaussota pysyy staattisesti samassa tilanteessa: vaikka toisinaan pariskunnan väliltä löytyy myös hetkellistä herkkyyttä, muutoin he pysyttelevät tiukasti valitsemissaan asemissa, eikä vaihtelevuutta pääse syntymään. Kuten Tikkanen, myös Witt-Brattström on ilmeisesti ammentanut teokseen omasta elämästään, mutta teos toimii myös hyvin yleisellä tasolla, fiktiivisenä erään parisuhteen lopun kuvauksena.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 16/50
Kohta 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

Mohsin Hamid: Exit west

Saattaa vaikuttaa oudolta, että kuilun partaalla keikkuvissa kaupungeissa nuoret ihmiset ylimalkaan käyvät oppitunneilla – tässä tapauksessa kyseessä oli iltakoulu, jossa opiskeltiin tuotteistamista ja yrityksen imagonrakennusta – mutta kaupunkeihin pätee sama kuin elämään yleensäkin: yhtenä hetkenä ollaan täydessä arkisen aherruksen touhussa, sitten seuraavana tehdään jo kuolemaa, eikä uhkaava loppu keskeytä ohi kiitävää alkua ja keskikohtaa ennen kuin vasta aivan viime hetkellä.

img_20200809_1111368130296597933691659.jpg

Pakistanilais-brittiläisen kirjailija Mohsin Hamidin neljäs romaani Exit west (alk. 2017; suom. Juhani Lindholm, Otava 2018) on ennakkoluulottomalla tavalla yliluonnollisuutta, realismia ja tulevaisuuden kauhukuvia sekoitteleva teos. Nimettömäksi jäävän Lähi-Idän maan sisällissodan kiristyessä maapallolla leviää ennen näkemätön pakolaisaalto, kun sodan riepottamat paikalliset alkavat paeta järjestäytyneempiin yhteiskuntiin mystisten teleportteina toimivien ovien kautta – ja ilmestyvät sattuman kaupalla australialaisiin yksityiskotien makuuhuoneisiin tai Etelä-Euroopan turistirannoille. Vaihtoehtoista tulevaisuutta kuvaava tarina ottaa runsaasti maagisia vapauksia, mutta vahvimmin mieleen jää kannanotto inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kaaottista maailmantilannetta kuvataan monien henkilöiden äänellä, mutta pääosan saa nuori sotatilan keskellä elävä pariskunta, Nadia ja Saeed. He elävät konservatiivisen islamin, piippailevien älylaitteiden ja raaistuvan sisällissodan ristipaineissa. Vaikka suhteen syventymisen esteiksi nousevat ensin ulkonaliikkumiskiellot, ammuskelut ja verkkoyhteyksien totaaliset katkeamiset, ei nuorten yhteiselämä luonnistuisi helposti normaalioloissakaan – maailmankatsomukset, arvot ja odotukset eroavat toisistaan suuresti. He eivät kuitenkaan kiinnitä siihen alkuihastuksen ja kuolemanpelon keskellä huomiota, vaan muodostavat hiljalleen toisiinsa kaikessa turvaavan kaksikon.

Levottomuudet muuttuvat täysimittaiseksi sisällissodaksi ja ihmisiä alkaa menehtyä myös nuorten lähipiiristä. Samaan aikaan kaupungissa ja sosiaalisessa mediassa on alkanut levitä huhuja mystisistä ovista, joiden kautta suuri joukko paikallisia on jo onnistuneesti paennut etsimään parempaa elämää. Nadia ja Saeed viivyttävät lähtöpäätöstä, mutta lopulta ratkaisu tehdään heidän puolestaan – ennen kuin huomaavatkaan, he jättävät kaiken tutun taakse.

Maailman laidalta toiselle heittävät teleporttiovet ovat tarkasti vartioituja, eikä niistä mennä läpi noin vain. Kuten aina, joku on jo keksinyt itselleen keinon rahastaa toisten hädällä, ja ovien käytöstä saa pulittaa valtaviakin summia. Liian pienellä rahallisella panostuksella pääsee vain umpikujiin: köyhille ja huonoille seuduille, joissa rahansa menettäneet pakolaiset odottavat leireissään epätoivoisesti joko uusien tulonlähteiden keksimistä, paikallisten päättäjien apua tai kuolemaa. Hiljalleen pakolaiset kuitenkin keksivät yhä enemmän keinoja päästä halutuimmista ovista, ja rikkaampien valtioiden suhtautuminen alkaa hiljalleen muuttua: tulijoita ovat vastassa vapaaehtoiset auttajat, mutta myös rasistit, ääriliikkeet ja vihamieliset valtioiden armeijat.

Hamidin luoma maailma on yliluonnollisista yksityiskohdistaan huolimatta pelottavan todentuntuinen. Monet alkujaan vuonna 2017 julkaistun kirjan esittämistä ilmiöistä – ääriliikkeiden nousut, suuret inhimilliset katastrofit ja pakolaisten kohtelu – ovat juuri nyt arkipäivää ympäri maailmaa. Raastavaa realismia lisää Nadian ja Saeedin mikrotason tarinan kaari: heidän alkuihastuksensa ja idealististen mielikuviensa muuttuminen epäilyksiksi, turhautumiseksi ja katkeruudeksi on kuvattu vaikuttavasti. Kumpikaan ei ole tarinan pahis, mutta kumpikaan ei ole sitä, mitä alun perin toisesta luuli, haki ja toivoi.

Synkät tapahtumat ja tilanteet päästävät kuitenkin lävitseen toivoa. Vaikka mikään ei palaudu ennalleen ja paljon menetetään, uudenlainenkin elämä löytää uomansa. Hamid onnistuu vakuuttamaan, että tummimmallakin pilvellä on se kuuluisa kultareuna: yhteiskuntien kääntyessä ylösalaisin saadaan myös mahdollisuuksia rikkoja vanhoja raja-aitoja ja löytää uusia polkuja. Exit west jää mieleen kutkuttamaan; jatkuvuuden teeman mukaisesti tarina jätetään elämään sivujen loputtuakin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 13/50
Kohta 25: Kirjassa ollaan saarella

Takashi Hiraide: Kissavieras

Chibille puutarha taisi olla kuin metsä. Toisinaan, kun kuljeskelimme yhdessä Chibin kanssa puutarhassa, aalto kulki koko sen ruumiin läpi kuin se olisi tuntenut koko ympäristön vahvasti sisimmässään. Se pinkoi täyttä vauhtia koko pihan ympäri kuin järkensä menettäneenä ja kiipesi sitten korkealle puuhun. Se heittäytyi ilmaan ikään kuin olisi harhautunut toiseen suuntaan, ja tärisi sen jälkeen hillittömästi… Me seurasimme tapahtumasarjaa vierestä.

img_20191002_1257271584473266521657476.jpg

Japanilaisen Takashi Hiraiden Kissavieras (alk. Neko no Kyaku, 2001; suom. Raisa Porrasmaa, S&S, 2016) on pieni ja kaunis teos kaikille kissaihmisille sekä arkisista, haikeista kuvauksista viehättyville. Kissavieras tutustuttaa kustannusalalla työskentelevän, vajaa 40-vuotiaan pariskunnan arkeen 1980- ja 1990-lukujen vaihteen Japanin hiljaisessa lähiössä. Nimensä mukaisesti juonta kuljettaa eteenpäin naapurista omapäisesti pariskunnan pihan puolelle karkaileva kissa, Chibi, mutta taustalla kuljetetaan yhteiskunnallista kuvausta alkavasta lamasta nousevine työttömyyslukuineen ja asuntokuplan puhkeamisineen.

Nimeämättömiksi jäävät puolisot elävät rauhallista elämää Tokion laitamilla, pienen lähijuna-aseman lähettyvillä. Kustantamoalan ammattilaiset ovat hetki sitten vaihtaneet freelancereiksi, sillä pariskunnan mies päätti vakavan sairautensa jälkeen vihdoin irtisanoutua päivätyöstään tavoitellakseen unelmaansa, kirjailijan uraa. Menojen kutistamiseksi pariskunta muutti vanhemman pariskunnan pihapiirin nurkkaan pienehköön piharakennukseen. Päivisin pariskunta työskentelee kotonaan ja jutustelee satunnaisesti kahdeksankymppisen vuokranantajansa kanssa, iltaisin he valmistelevat tarvittaessa seuraavaa työpäivää ja vierailevat taiteilijaystäviensä näyttelyavajaisissa ja julkaisutilaisuuksissa – parin arki on hiljaista, ja irtisanoutuessa tietoisesti otetut taloudelliset riskit huolestuttavat jatkuvasti.

Epäselvien tulevaisuudennäkymien ja rahaongelmien keskelle tuo vaihtelua ja iloa juurikin luonteikas kissa, jonka naapurin pieni poika adoptoi kadulta. Vilkasluonteinen eläin alkaa rampata pariskunnan pihalla ja asunnossakin kuin vakituinen asukas konsanaan, ja (omasta tahdostaan) lapseton pariskunta kiintyy pian eläimeen kuin omaan lemmikkiinsä. Erityisesti vaimo nauttii kissan seurasta ja järjestää sille oman nukkumasopen pariskunnan makuuhuoneeseen, sillä luottamuksen kasvaessa kissa alkaa myös yöpyä parin luona. Eräänä päivänä Chibi kuitenkin lakkaa saapumasta, ja samoihin aikoihin iäkäs vuokranantaja kertoo hankkiutuvansa talosta eroon. Hetken parista tuntuu, kuin viimeinenkin toivo olisi kadonnut. Hiljalleen masennus vaihtuu kuitenkin lempeäksi tyhjyydeksi, eivätkä uuden asunnon pihapiirin kissat tuo enää pelkkiä kipeitä muistoja mieleen.

Kissavieras on lämminhenkinen mutta surullinen kertomus siitä, miten vahvasti eläimet voivatkaan meihin vaikuttaa. Tiukassakin paikassa eläimen välitön läsnäolo ja sen arvoituksellisten silmien takainen, omalakinen maailma palauttavat ajatukset synkkyydestä vähintäänkin maan pinnalle, usein myös valon puolelle. Hiraide kuvaa tarkasti ja hauskasti pienen Chibi-kissan oikukasta käytöstä ja kissoille ominaisia hepuleita leikkien lomassa; jokainen kissan kanssa elänyt tai niitä pidempään tarkkaillut varmasti tunnistaa kuvauksista jotain hyvin tuttua ja hellyttävää.

Hiraiden teos ei kuitenkaan ole vain kirja kissoista tai lemmikeistä; ennemminkin se on kirja miehestä, jonka elämään kissa vaikutti syvästi ja monella tapaa. Noin 150-sivuiseen romaaniin mahtuu myös yllättäviä filosofisia elementtejä. Minäkertojana toimiva mies pohtii useaan otteeseen Niccolò Machiavellin teoriaa kohtalosta ja inhimillisestä voimasta (fortuna ja virtù) peilaillen sitä omaan ja ystäviensä elämiin, ja monessa kohtauksessa esiin nousevat stereotyyppisen japanilaiset pohdinnat luonnon kauneudesta ja sen äärellä hiljentymisestä. Ei tule mieleeni toista romaania, jossa keski-ikää lähestyvät päähenkilöt tekisivät tosissaan tuttavuutta sudenkorentojen kanssa tai leikkisivät asuntonsa ikkunan heijastusten kanssa. Juuri siksi haikeuden ja vastoinkäymisten värittämä tarina on kuitenkin toiveikas: elämä jatkuu, eikä koskaan ole liian synkkä hetki pysähtyä elämän pienten ihmeiden äärelle uteliaan lapsen tavoin.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 26/50
Kohta 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Joskus kauan sitten, silloin kun olin vielä nuori, silloin kun muistot olivat paljon elävämpiä kuin nyt, yritin usein kirjoittaa Naokosta, mutta en pystynyt tuottamaan riviäkään. Tiesin, että teksti virtaisi paperille kuin itsestään, jos saisin aikaan ensimmäisen rivin, mutta se ei onnistunut millään. Näin kaiken niin tarkasti ja kirkkaasti, etten tiennyt mistä aloittaa – en kyennyt näkemään metsää puilta. Nyt kuitenkin ymmärrän, että siihen vajavaiseen maljaan, jota kutsutaan tekstiksi, voi kaataa vain vajavaisia muistoja ja vajavaisia ajatuksia. Mitä himmeämmiksi muistoni Naokosta muuttuvat, sitä syvällisemmin pystyn ymmärtämään häntä. Tiedän myös, miksi Naoko pyysi etten unohtaisi häntä. Totta kai hän tiesi sen itsekin. Hän tiesi, että muistoni hänestä himmenisivät. Juuri siksi hän halusi, etten unohtaisi häntä ikinä ja muistaisin aina, että hän oli ollut olemassa.
Kun ymmärrän tämän, minut valtaa lähes sietämätön suru. Sillä Naoko ei ikinä rakastanut minua.

img_20181024_1311381012827540.jpg

Haruki Murakamin läpimurtoteos Norwegian Wood (alk. Noruwei no mori 1987; suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2012; suomennettu Jay Rubinin englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood, Vintage Books 2000) on täynnä ristiriitaisuuksia. Toisaalta se on täydellinen lukuromaani, jonka tarina kulkee niin koukuttavasti, että se on hotkaistava yhdeltä istumalta. Toisaalta se on myös täynnä pieniä kummallisuuksia, jotka viilensivät ainakin omaa ihastustani tehokkaasti: kirjan henkilöiden hyvinkin joustavat moraalikäsitykset ja elämänasenteet hämmentävät. Lisäksi ns. male gaze, miehinen katse, on vahvasti läsnä lukuisissa seksuaalisesti virittyneissä kohtauksissa. Päähenkilö Watanabe on toki nuori mies, mutta mielestäni kirja suhtautuu naisiin ja kirjan naiset suhtautuvat miehiin häiritsevän epätasapainoisesti, ainoastaan miehen toiveiden mukaan. Oudoista hetkistä huolimatta päällimmäiseksi jäävät – onneksi – haikea nuoruudenrakkauden muistelu sekä mielenkiintoiset kuvaukset japanilaisesta opiskelijaelämästä ja luokkayhteiskunnasta 1960-luvulla.

Romaani alkaa eräänlaisella kehyskertomuksella, jossa 37-vuotias japanilainen liikemies Watanabe saa kumman pahoinvointikohtauksen: lentokone on juuri laskeutunut 1980-luvun Saksaan, ja radiossa soiva The Beatlesin kappale Norwegian Wood vetää miehen liian syvälle kipeisiin muistoihin. Huimauksen mentyä mies ei kuitenkaan saa muistojaan ensirakkaudestaan Naokosta ja muista nuoruuden tärkeistä henkilöistä mielestään, ja alkaa käymään läpi nuoruuttaan, aloittaen ensimmäisestä yliopistovuodestaan 18-vuotiaana nuorukaisena suuressa Tokiossa. Nykyhetkeen ei kuitenkaan enää palata koko loppukirjassa, vaan ensimmäisiä aikuisuuden askeleitaan ottavan Watanaben elämä käydään tarkoin läpi: itsemurhan tehnyt lapsuudenystävä Kizuki, suuri yksinäisyys ja erilaisuuden tunne, 60-luvun suurimmat hitit ja klassinen musiikki, suuren kaupungin tarjoama anonymiteetti, ongelmallinen mutta niin kaunis ja herkkä Naoko, joka sattuu olemaan myös Kizukin pitkäaikainen tyttöystävä, muut ihastukset, epäselvä tulevaisuus ja epäilykset omasta alavalinnasta, soluasuminen oudon kämppiksen kanssa, luopuminen… Matka teini-ikäisestä nuoreksi mieheksi ei ole suora, ja samalla tavoin itseään ja rajojaan etsivät nuoret ihmiset Watanaben ympärillä eivät aina helpota oikeiden ratkaisujen tekoa.

Pohjimmiltaan kyseessä on lopulta suhteellisen tavallinen tarina: poika ihastuu hieman tavoittamattomaan, ongelmaiseen tyttöön, jota ei voi koskaan oikeasti saada. Norwegian Woodissa erilaiset väärinymmärrykset kuljettavat pääpari Watanabea ja Naokoa yhteen ja erilleen, mutta kaiken tultua lopulliseen päätökseen Watanabe ei pysty jättämään mennyttä taakseen. Kun hän lopulta herää Naokon täyteisestä kuplastaan, elämä näyttää erilaiselta, ja muista elämässään olevista ihmisistä huolimatta putoaa jonkinlaiseen tyhjyyteen – mutta kuten kirjan alku osoittaa, ei lopullisesti. Muistot voivat tehdä kipeää loppuelämän, mutta ne laimentuvat, ponnahtavat mieleen enää yksityiskohdista.

Murakamin nuoruudenkuvaus on mielestäni onnistuneen katkeransuloista: kaikki on vähän vaikeaa, siniharmaata ja epävarmaa, mutta toiveikkuus ja uudet alut ovat silti kulman takana. En tiedä, onko tämän kirjan seksuaalinen kuvasto peräisin japanilaisesta kulttuurista vai ainoastaan Murakamin omasta mielikuvituksesta, mutta luulen ison osan hämmennyksestä pohjautuvan kulttuurieroihin ja ajankin kulumiseen: opiskelija-asuntolan tiukat kotiintuloajat, kaupungin länsimaisesta näkövinkkelistä vähintäänkin epäilyttävät viihdemahdollisuudet ja selkeät luokkaerot vaikuttavat kaikenlaisissa kohtauksissa. Toisaalta erilaisuus myös viehättää: yksityiskohtaiset kuvaukset Tokion sykkeestä, tapakulttuurista ja perinteisistä ruoka-annoksista vievät kauas pois. Kuten sanottua, Norwegian Wood on erikoinen sekoitus monenmoisia elementtejä, mutta se ehdottomasti lunastaa asemansa modernina klassikkona.

* * *

Helmet-lukuhaasteen kirja 27/50
Kohta 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan