Takashi Hiraide: Kissavieras

Chibille puutarha taisi olla kuin metsä. Toisinaan, kun kuljeskelimme yhdessä Chibin kanssa puutarhassa, aalto kulki koko sen ruumiin läpi kuin se olisi tuntenut koko ympäristön vahvasti sisimmässään. Se pinkoi täyttä vauhtia koko pihan ympäri kuin järkensä menettäneenä ja kiipesi sitten korkealle puuhun. Se heittäytyi ilmaan ikään kuin olisi harhautunut toiseen suuntaan, ja tärisi sen jälkeen hillittömästi… Me seurasimme tapahtumasarjaa vierestä.

img_20191002_1257271584473266521657476.jpg

Japanilaisen Takashi Hiraiden Kissavieras (alk. Neko no Kyaku, 2001; suom. Raisa Porrasmaa, S&S, 2016) on pieni ja kaunis teos kaikille kissaihmisille sekä arkisista, haikeista kuvauksista viehättyville. Kissavieras tutustuttaa kustannusalalla työskentelevän, vajaa 40-vuotiaan pariskunnan arkeen 1980- ja 1990-lukujen vaihteen Japanin hiljaisessa lähiössä. Nimensä mukaisesti juonta kuljettaa eteenpäin naapurista omapäisesti pariskunnan pihan puolelle karkaileva kissa, Chibi, mutta taustalla kuljetetaan yhteiskunnallista kuvausta alkavasta lamasta nousevine työttömyyslukuineen ja asuntokuplan puhkeamisineen.

Nimeämättömiksi jäävät puolisot elävät rauhallista elämää Tokion laitamilla, pienen lähijuna-aseman lähettyvillä. Kustantamoalan ammattilaiset ovat hetki sitten vaihtaneet freelancereiksi, sillä pariskunnan mies päätti vakavan sairautensa jälkeen vihdoin irtisanoutua päivätyöstään tavoitellakseen unelmaansa, kirjailijan uraa. Menojen kutistamiseksi pariskunta muutti vanhemman pariskunnan pihapiirin nurkkaan pienehköön piharakennukseen. Päivisin pariskunta työskentelee kotonaan ja jutustelee satunnaisesti kahdeksankymppisen vuokranantajansa kanssa, iltaisin he valmistelevat tarvittaessa seuraavaa työpäivää ja vierailevat taiteilijaystäviensä näyttelyavajaisissa ja julkaisutilaisuuksissa – parin arki on hiljaista, ja irtisanoutuessa tietoisesti otetut taloudelliset riskit huolestuttavat jatkuvasti.

Epäselvien tulevaisuudennäkymien ja rahaongelmien keskelle tuo vaihtelua ja iloa juurikin luonteikas kissa, jonka naapurin pieni poika adoptoi kadulta. Vilkasluonteinen eläin alkaa rampata pariskunnan pihalla ja asunnossakin kuin vakituinen asukas konsanaan, ja (omasta tahdostaan) lapseton pariskunta kiintyy pian eläimeen kuin omaan lemmikkiinsä. Erityisesti vaimo nauttii kissan seurasta ja järjestää sille oman nukkumasopen pariskunnan makuuhuoneeseen, sillä luottamuksen kasvaessa kissa alkaa myös yöpyä parin luona. Eräänä päivänä Chibi kuitenkin lakkaa saapumasta, ja samoihin aikoihin iäkäs vuokranantaja kertoo hankkiutuvansa talosta eroon. Hetken parista tuntuu, kuin viimeinenkin toivo olisi kadonnut. Hiljalleen masennus vaihtuu kuitenkin lempeäksi tyhjyydeksi, eivätkä uuden asunnon pihapiirin kissat tuo enää pelkkiä kipeitä muistoja mieleen.

Kissavieras on lämminhenkinen mutta surullinen kertomus siitä, miten vahvasti eläimet voivatkaan meihin vaikuttaa. Tiukassakin paikassa eläimen välitön läsnäolo ja sen arvoituksellisten silmien takainen, omalakinen maailma palauttavat ajatukset synkkyydestä vähintäänkin maan pinnalle, usein myös valon puolelle. Hiraide kuvaa tarkasti ja hauskasti pienen Chibi-kissan oikukasta käytöstä ja kissoille ominaisia hepuleita leikkien lomassa; jokainen kissan kanssa elänyt tai niitä pidempään tarkkaillut varmasti tunnistaa kuvauksista jotain hyvin tuttua ja hellyttävää.

Hiraiden teos ei kuitenkaan ole vain kirja kissoista tai lemmikeistä; ennemminkin se on kirja miehestä, jonka elämään kissa vaikutti syvästi ja monella tapaa. Noin 150-sivuiseen romaaniin mahtuu myös yllättäviä filosofisia elementtejä. Minäkertojana toimiva mies pohtii useaan otteeseen Niccolò Machiavellin teoriaa kohtalosta ja inhimillisestä voimasta (fortuna ja virtù) peilaillen sitä omaan ja ystäviensä elämiin, ja monessa kohtauksessa esiin nousevat stereotyyppisen japanilaiset pohdinnat luonnon kauneudesta ja sen äärellä hiljentymisestä. Ei tule mieleeni toista romaania, jossa keski-ikää lähestyvät päähenkilöt tekisivät tosissaan tuttavuutta sudenkorentojen kanssa tai leikkisivät asuntonsa ikkunan heijastusten kanssa. Juuri siksi haikeuden ja vastoinkäymisten värittämä tarina on kuitenkin toiveikas: elämä jatkuu, eikä koskaan ole liian synkkä hetki pysähtyä elämän pienten ihmeiden äärelle uteliaan lapsen tavoin.

***
Helmet-lukuhaasteen kirja 25/50
Kohta 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s