joulukuu 2019 – Sivuhenkilö

Lukuvuosi 2019 – mitä tulikaan luettua?

Vuosi 2019 saavutti loppunsa nopeammin kuin ehdin huomatakaan! Ehkäpä pohdinnat iän myötä jatkuvasti nopeutuvista viikoista ja kuukausista todella pitävät paikkansa; ainakin blogin arkistoa selaillessa tuntuu, kuin vasta olisin avannut kuluneen vuoden ensimmäisen kirjan. Tämä oli toinen kerta, kun osallistuin Helmet-kirjastojen vuosittaiseen lukuhaasteeseen. Tälläkään kertaa en tosin saanut jokaista 50 haastekohtaa täytettyä: vuoden saldoksi jäi 37 teosta. Viime vuoden tapaan suurimpia lukuhäirikköjä olivat työ- ja opiskeluarjen kiireet, mutta vuoden 2019 haaste oli mielestäni myös aiempaa huomattavasti haastavampi! Moniin kohtiin oli etsimällä etsittävä sopiva kirja, kun vuonna 2018 lähes jokainen lukemani opus sopi jonnekin.

Vuoden 2019 listassa ainakin kohdat 17. Kirjassa on kaksoset, 23. Kirjan nimessä on jokin maa ja 31. Kirjassa kuljetaan metrolla tuottivat päänvaivaa, eivätkä olisi tulleet ratkaistuiksi ilman lukuhaasteen Facebook-ryhmän ja ahkeran googlettelun suomia vinkkejä. Vaikka haasteen mukaisia kirjoja löytyi muuten, ei aina tarjolla ollut vaihtoehtoja, jotka kiinnostivat suoralta kädeltä. Tämähän tosin olisi loistava mahdollisuus laajentaa omia tottumuksiaan, mutta silloin pitäisi olla enemmän aikaa, jotta ehtisi räpiköidä hieman työläämmänkin kirjan parissa. Toisinaan iski myös valinnanvaikeus: kohta 6. Rakkausromaani olisi voinut pitää sisällään kaikenlaista, mutta lopulta en osannut tarttua mihinkään, ja koko kohta jäi täyttämättä.

Kuluneen vuoden lukulistani on jälkeenpäin katsottuna korostuneen kotimainen: 37 luetun joukosta jopa 23 teosta on suomalaista kirjallisuutta. Olen aina lukenut enimmäkseen kotimaista ja jo opintoni ohjaavat sen pariin, mutta nyt listallani komeilivat erityisesti suhteellisen tuoreet nimekkeet. Esimerkiksi Aino Vähäpesolan Onnenkissa, Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat ja Ritva Ylösen Saima Harmaja –elämäkerta ovat kaikki vuoden 2019 satoa. Tästä voin syyttää ja kiittää lähinnä juuri syttynyttä e-kirjainnostustani. Digitaaliset kirjapalvelut, kuten Storytel ja Bookbeat, ovat helpottaneet uusien nimikkeiden tavoittamista huomattavasti. Lisäksi kirja on aina mukana puhelimessa, ja sitä jatkaa pari näytöllistä eteenpäin vaikka ruuhkametrossa seistessä. Tästä huolimatta perinteiset kirjastoreissut eivät ole vielä jäämässä unholaan nekään, sillä fyysisten kirjojen hypistely ja yllättävien löytöjen tekeminen eivät onnistu ruudulla.

Viime vuonna nostin vuoden viimeisessä postauksessa esille joitakin mieleeni erityisesti jääneitä kirjoja. Perinne jatkukoon, sekä listauksen että koko blogin osalta: haasteeseen sopivien kirjojen jahtaaminen ja niiden lukukokemusten tallentaminen jatkuvat myös ensi vuonna.

Koskettavin lukukokemus
Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Lapsen kuolema ja sairaus ovat aiheina melko itseoikeutettuja voittajia tässä kategoriassa, mutta en nimeä tätä upeaa kirjaa vuoden koskettavimmaksi vain sen teemojen vuoksi. Surun, epätoivon ja epävarmuuden lisäksi Juha Itkonen kirjoittaa äärimmäisen kouraisevasti niistä ihmisluonnon rumista puolista, joita hyvinä hetkinä on helppo piilotella itseltäänkin. Kirja on nöyrä ja teeskentelemätön kuvaus käsittämättömän vaikeista, mutta silti niin inhimillisistä asioista – suosittelen kaikille elämäntilanteeseen katsomatta.

Hämmentävin lukukokemus
Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni ja Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa
Tänä vuonna onnistuin hämmentämään itseäni oikein urakalla, ja nostankin jaetulle ykkössijalle kaksi teosta. Pentti Saarikosken Kirje vaimolleni tarttui mukaan kirjastoreissulta ilman mitään ennakko-oletuksia, mutta osoittautui kaikeksi muuksi kuin kuvittelemakseni. Suurinta hämmennystä aiheutti epätietoisuus siitä, pitikö Saarikoski tällä absurdin räävittömällä teoksella pilkkanaan kirjan lukijoita, sen julkaissutta kustantamoa, vaimoaan vai itseään – jokaiseen löytyisi kyllä perustelut, sen verran hurjaa ja surullistakin tekstiä kirja sisältää, jopa huumorin kautta tulkittuna.
Saarikoskeen verrattuna Caitlin Moranin pyrkimys ruokottomuuteen jää pelkäksi yritykseksi, mutta siltä vauhdikas tarina 90-luvun Lontoossa elävästä teinitytöstä tuntui muutenkin. Eniten hämmensi kova hehkutus kirjan hauskuudesta, sillä omaan huumoriini tämä ei osunut lainkaan. Kirosanoja, liioiteltuja kännäys- ja huumekokeiluja ja absurdeja sivuhenkilöitä pursuava tarina etenee, mutta mielenkiintoiset sisällöt tuntuivat jäävän päälleliimatun ronskiuden alle.

Vaikein haastekohta
Vaikeimmaksi haastekohdaksi koin kaikki spesifit, kirjan sisältöön liittyvät kohdat, joita ei aina voinut tarkistaa ennalta. Toteutuneista kohdista pisimpään tuskailin todennäköisesti kohtaa 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, mutta siihen sain lopulta sijoitettua Laura Mannisen parisuhdeväkivallasta kertovan romaanin Kaikki anteeksi. Myös erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien hahmojen löytäminen tuotti harmaita hiuksia: tarjontaa tuntuu olevan vain vähän, tai ainakaan sopivia kirjoja ei osunut yhtä helposti tielleni kuin muista aiheista. Siksi muun muassa kohta 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä jäi täyttämättä.

Vuoden yllättäjä
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
Jostain syystä en ole koskaan osannut lukea fantasiaa, scifiä tai pahemmin mitään yliluonnolliseen viittaavaa, jos nuoruuden Potter-innostusta ei lasketa. Tänä vuonna kuitenkin ihastuin päätä pahkaa Kazuo Ishiguron myyttiseen ja syvälliseen kirjaan, joka vilisee magiaa, sotureita ja lohikäärmeitä. Runollinen tyyli, haikea tunnelma ja todellisuuttamme allegorisesti kommentoiva juoni imaisivat täysin mukaansa.

Iloa ja lukurauhaa vuodelle 2020!

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Sillä niinhän se oli; myös syrjäinen Helsinki tanssi suuren maailman tahdissa, ja myös helsinkiläiset omaksuivat ne ajatukset, niin pähkähullut kuin viisaatkin, jotka pyyhkäisivät maapallon yli. Berliini, Pariisi, New York, Tukholma, Helsinki, kaikilla läntisen pallonpuoliskon suurkaupungeilla oli yhteinen rytmi ja hengitys, ja se hengitys oli huvittelunhaluinen ja kuuma. Samalla se oli imelä ja menneiden ja tulevien aikojen joukkokuolemien ja ahdingon mädättämä, mutta sitä ei huomannut juuri kukaan, sillä kaikki ajatukset ja pelot hukkuivat meteliin ja swingiin joka syntyi kun suosittu orkesteri Rytmi-Veljet kajautti That’s A Plentyn ja Basin Street Bluesin niin että tanssipalatsi Palladiumin katto melkein nousi ilmaan.

Kjell Westön Finlandia-palkinnon vuonna 2006 voittanut Missä kuljimme kerran (alk. Där vi en gång gått, 2006; suom. Katriina Savolainen, Otava 2006) on hengästyttävä kertomus sotien rikkomista ihmisistä, nostalginen osoitus 1920-luvun huumasta ja kaunis ylistys kaikenlaista nähneelle pääkaupungillemme. Vuodesta 1905 aina sotaa enteilevään vuoteen 1938 ulottuva teos on kääntynyt myös elokuvaksi ja tv-sarjaksi, eikä ihme: useaa päähenkilöä eri aikoina seuraava juoni tavoittaa paitsi lukuisten yksilöiden murheet ja ilot, myös yhteiskunnallisen muutoksen ja historiallisten tapahtumien merkittävyyden.

Missä kuljimme kerran on täynnä herkullisia ja moniulotteisia hahmoja, joiden kohtalot risteävät pitkin kirjaa. Suurennuslasin alla paistattelevat kuitenkin eniten varakkaiden ruotsinkielisten sukujen vesat. Lucie Lilliehjelm on 1900-luvun alussa moderni nuori nainen, suorastaan liian moderni: hän päihittää miehet tenniksessä, haaveilee omaehtoisesta elämästä ja nauttii estoitta paheellisiksikin leimatuista elämän osa-alueista. Itsenäisesti ajatteleva Lucie tunnistaa yksipuolisesti naisiin kohdistetut siveysvaatimukset, ja taistelee niitä vastaan nauttimalla mahdollisuuksistaan muiden mielipiteistä välittämättä: hän harrastaa irtosuhteita, alkoholia ja varallisuutensa sijoittamista siinä missä tuttavapiirinsä miehetkin.

Lucien pikkuveli, konservatiivinen ja jäykkä Cedi Lilliehjelm, ei voi sietää siskonsa päähänpistoja, ja pyrkii itse elämään kuten yhteiskunta hänen olettaa käyttäytyvän. Katkeruuteen taipuvaisena ja äkkijyrkän luonteen omaavana hän kuitenkin sotkeutuu sodissa niin punaisten päättömään lahtaamiseen kuin myöhemmin väärinajattelijoiden kyydittämisiin, ja onnistuu jatkuvalla ääriajattelullaan satuttamaan jopa lähimpiään.

Sisarusten herkkäluontoinen ystävä Eccu Widing, myöhemmässä elämässään tunnettu valokuvaaja, sotkeutuu kumpaisenkin Lilliehjelmin aloittamiin sotkuihin kerta toisensa jälkeen. Eccun hahmossa tiivistyvät sotaan joutuneiden nuorten miesten särkyneet mielet: kun raaoista kokemuksista ja teoista on vaiettava, ei edes omaisuus auta selviämisessä. Ihmismieli jämähtää etsimään helpotusta loppuelämän ajaksi – ja monissa tapauksissa enimmäkseen vääristä, itselle vahingollisista paikoista.

Neljäs päähenkilö, Allu Kajander, on muista hahmoista poiketen työväenluokkaan kuuluva ja äitinsä puolelta suomenkielinen mies. Kun Lilliehjelmit ja Widingit ystävineen voivat paeta henkistä pahoinvointiaan materiaan ja huvituksiin, Kajanderille edes ruoka ja hengissä pysyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä sairauksia ja kuolemaa vilisevässä Sörnäisten työläiskaupunginosassa. Sisällissodan aikana Kajander on vasta lapsi, mutta se jättää jälkensä hänenkin arkeensa puutteena ja menehtyneinä perheenjäseninä. Vuosien mittaan hänestä kasvaa totinen kommunisti, joka kieltäytyy perheensä leivän menettämisenkin uhalla urheilumenestyksen tarjoamasta luokkanoususta.

Westö kuvaa yksityiskohtia pursuavalla kerronnallaan Helsingin valtavaa jakautuneisuutta: kun Pitkänsillan toisella puolella kuollaan tehtaiden aiheuttamiin keuhkotauteihin ja kokonaiset perheet asuvat pienissä yksiöissä, arvovaltaisten sukujen vesat ajelevat huvikseen autoilla, herkuttelevat kahviloissa ja tanssivat jazzia muodikkaimmissa menopaikoissa. Kielitaitoisille ja raharikkaille Helsinki on muuttunut Euroopan suurkaupunkien suoraksi jatkeeksi, joka vilisee kansalaisuuksia ja maailman muoti-ilmiöitä, mutta yhtä suuri osa väestöstä ei omista edes sisäkäymälää asunnossaan.

Laaja henkilögalleria, perehtyneisyyttä osoittavat historiantapahtumien kuvaukset ja hahmojen monimutkaiset, jatkuvat juonikuviot vuosikymmenten ajalta säilyttävät ihailtavasti punaisen langan ja jännitteen, mutta yhdeksi kirjan suurimmista ansioista nousi silti Helsingin kuvaus. Westö kuvaa värikkäästi pienen, mutta kovasti kasvavan pääkaupungin katuvilinää aina Eirasta Puu-Käpylään, ja osoittaa hienolla tavalla, miten kiinni muun Euroopan sykkeessä monikielinen Helsinki onkaan elänyt. Vaikka maailma on pienentynyt, yhteiskunta demokratisoitunut ja Helsinki paisunut aivan uusiin mittoihin, Missä kuljimme kerran herättää vastustamattoman halun päästä kurkistamaan 1920- ja 1930-lukujen kansainvälisen arjen parhaisiin paloihin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 30: Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Tove Jansson: Taikatalvi

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinuppien ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja silloin tapahtui jotain sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, kun ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

Tove Janssonin Taikatalvi (alk. Trollvinter, 1957; suom. Laila Järvinen, WSOY 1958) on yksi Janssonin rakastetuimmista muumikirjoista. Vaikka muumit ovat esiajoista lähtien tavanneet nukkua talviunta marraskuusta huhtikuulle, eräänä tammikuisena yönä Muumipeikko kuitenkin herää kesken kaiken. Taikatalvi kuvaa mielikuvitusta kutkuttavasti valkoiseen vaippaan kietoutuneen Muumilaakson mystisiä ihmeitä. Kirja on myös kuvaus nuoren muumin ensimmäisistä askeleista kohti itsenäistymistä – onhan hänen selvittävä kaikenlaisista uusista seikkailuista ja pelottavistakin kohtaamisista lähes itsekseen muun perheen uinuessa.

Maailma tammikuisen ikkunaruudun takana on täynnä aivan uudenlaisia ihmeitä: paksu lumipeite, jääkiteet ikkunoissa ja erilaiset talviurheilulajit voittavat lopulta epäileväisen Muumin puolelleen, varsinkin kun huimapäinen pikku Myy ja pohdiskeleva Tuu-tikki auttavat häntä ymmärtämään kylmän vuodenajan tarjoamia huvittelumahdollisuuksia. Ensin pimeys ja tassut kohmettava lumi tekevät muumista vain äreän, mutta hiljalleen hän huomaa, että uudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Lopulta nuori Muumipeikko osaa olla jopa ylpeä siitä, että on ensimmäinen talven ihmeet tunteva muumi, ja alkaa (ihastuttavan tunnistettavan teini-ikäisen itsenäistymisen puuskassa) jopa varoa herättämästä muita.

Silmien avautumisesta huolimatta kaiken ympärillään jäädyttävä Mörkö, kolkko Jääkuningatar ja näkymättömät talven olennot saavat Muumin myös kaipaamaan kipeästi kesää ja tuttuja kuvioita, ja toisinaan nukkuvan äidinkin korvaan on kuiskattava kysymyksiä ratkottavaksi. Talveksi etelään vaeltaneen Nuuskamuikkusen jättämä kirje saa toimia yksin muumitaloa isännöivän Muumipeikon rohkaisuna useaan otteeseen, kun talveen tottuneet Myy ja Tuu-tikkikaan eivät aina ymmärrä hänen ahdistuneisuutta uuden edessä.

Taikatalvi on Janssonin muumikirjoista juuri se osa, jonka olen lukenut useimmin, mutta se jaksaa aina hämmästyttää tiheällä tunnelmallaan ja vaivattomalla kerronnallaan. Juoni etenee tasaisen ja varman kertojanäänen tahtiin vuorotellen jännitystä ja pohdintaa. Jansson ei kuitenkaan tyydy liimailemaan teräviä huomioitaan elämästä ja ihmisistä muumien päälle, vaan onnistuu punomaan ne osaksi omaleimaista ja täyteläistä satumaailmaansa.

Vaikka Taikatalvi on satukirja, se sopii mystisen, jopa hieman vaarallisen ja arvaamattoman, tunnelmansa vuoksi kaikenikäisille, ja lukukokemus pikemminkin paranee lukijan varttuessa. Hienovaraiset ironian häivähdykset ja hillittömästi kirjoitetut sivujuonteet (kuten pikku Myyn halu ottaa jäätyneen oravan häntä hyötykäyttöön Muumipeikon ehdottaman hautaamisen sijaan taikka reippailija-Hemulin uskomaton pokka ja hienotunteisuuden puute) tekevät nopealukuisesta romaanista monessa kerroksessa toimivan kokonaisuuden, josta löytää aina jotakin uutta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirjan kannessa on kuu

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Ensimmäinen lähtöni viritti uudenlaisen voimakentän. Minustakin oli tullut arvaamaton, minäkin saatoin tehdä omia ratkaisuitani. En enää ottanut kaikkea vastaan. Mikossa se synnytti tarpeen miellyttää minua, toisaalta hallita rautaisemmin.

Ja niinpä yhtenä aamuna se taas tapahtui. Nyrkit heiluivat, kauhu täytti kellarimme ja minä etsin pakoreittiä. Muistin mitä Tuula oli sanonut, minun pitäisi kertoa että minua pelottaa, mutta se vain nauratti Mikkoa ja sai ilkkumaan, hähähä ai pelottaako sua vai.

Laura Mannisen esikoiskirja Kaikki anteeksi (WSOY, 2018) kertoo parisuhdeväkivallasta kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin perustuen. Juoni etenee sen perinteisen ja selkäpiitä karmivan kaavan mukaan: ensin nelikymppisen Lauran elämään löytynyt Mikko on kaikkien toiveiden täyttymys, mutta vuoden kuluttua hän löytää itsensä juoksemasta öisin pakoon väkivaltaisia mustasukkaisuuskohtauksia – eikä kukaan lähipiiristä olisi uskonut.

Herkkä, kohtelias ja charmikas mies huolehtii ja kehuu aivan toisella tavoin kuin kukaan aiemmin, ja edellisissä suhteissaan pettynyt Laura tekee alitajuisesti kohtalokkaan päätöksen: tämä suhde tulee toimimaan, vaikka mikä olisi. Viikon tuntemisen jälkeen pari on liimautunut yhteen kuin vakiintunut pariskunta, kuukauden jälkeen he ovat jo erottamattomia, muutaman kuukauden päästä täysin riippuvaisia toisistaan. Hiljalleen Laura alkaa kaipaamaan hitaampaa etenemistä ja omaa tilaa, mutta Mikon loukkaantuneet reaktiot ääneen lausuttuihin epäilyksiin hälventävät ajatukset nopeasti: eikö pitäisi olla kiitollinen siitä, että mies haluaa niin innolla rakentaa yhteistä tulevaisuutta?

Pian lapsettomuuden valinnut stadilainen Laura hoitaakin viikonloppuisin Mikon omakotitaloa ja kolmea lasta Seinäjoella, sillä erossa oleminen on muuttunut mahdottomaksi – kirjaimellisesti, sillä Mikko seuraa häntä töihin ja häiriköi Lauran puhelimeen ikäväksi naamioituja syyllistyksiä, elleivät tapaamiset suju hänen tahtonsa mukaan. Toisaalta kohteliaat ja hauskat lapset alkavat tuntua päivä päivältä rakkaammilta ja parisuhde on suuri ylpeyden aihe, mutta pienet sattumukset saavat Lauran hyvin epävarmaksi tulevasta: Mikon mielialat käyvät vakiintumisen edetessä epävakaiksi, vaikka Laura tekee kaikkensa suhteen, uusperheen ja Mikon tyytyväisyyden eteen.

Kun väkivalta hiljalleen tulee osaksi tavallista arkea, Laura on jo niin turtunut manipulointiin, valehteluun ja valtapeleihin, ettei jaksa tai ymmärrä nostaa kytkintä. Apua haetaan ja anteeksi pyydellään, mutta mikään ei muutu: hurmaavan Mikon raunioilta on tullut yhtäkkiä esille vain julma, ilkeä ja arvaamaton mies, eikä Laura pysty sitä ensin hyväksymään. Perheen elämään saapuvat vuoron perään poliisi, lastensuojelu ja psykoterapeutit, mutta kaikkialla tunnutaan joko vain uskovan Mikon vakuuttavaa ulkokuorta tai keskityttävän Mikon diagnosointiin ja auttamiseen. Kaiken henkisen ja fyysisen kärsimyksen keskellä Laura jää yksin, suorastaan tipahtaa yhteiskunnan turvaverkkojen läpi: miksi väkivallantekijä saa kaiken huomion, miksei uhria haastatella ilman vainoajaansa, miksei uhrilta aina edes oma-aloitteisesti kysytä vointia, ajatuksia, mitään? Asiat kääntyvät parempaan suuntaan vasta, kun Laura löytää samaa kokeneen Tuulan, viisaan järjestövapaaehtoisen, jonka vastaanotolta hän saa toivoa uuden alun muodostamiseen.

Teksti on kerta kaikkiaan hyytävää mutta realistista. Kirjaa ei voi laskea käsistään, kun sen parissa kerran on päässyt vauhtiin. Absurdit, yllättävät ja kamalat juonenkäänteet vievät kaiken huomion tekstin tyyliltä, mutta suoraviivainen kerronta palvelee tässä romaanissa tarkoitustaan: väkivaltaisen suhteen kaava ja rikkinäinen arki tehdään tutuksi, mutta tarjolla on myös elävä ja oikea esimerkki selviämisestä. Kirjan heikoimmaksi lenkiksi muodostuivat muutamat Mikon näkökulmasta kirjoitetut luvut: ne on kirjoitettu Lauran lukuihin verrattuna kovin yksinkertaistaen ja mustavalkoisesti. Lauran hahmossa on syvyyttä ja häneen samastuu, mutta Mikosta saa vain pintapuolisen käsityksen – ja senkin lähes kokonaan Lauran näkökulmasta.

Tarinasta irrallisessa epilogissa Manninen toteaa, että Kaikki anteeksi on kirjoitettu, jotta parisuhdeväkivallasta puhuttaisiin enemmän. Tutkimusten mukaan noin 30 % suomalaisista naisista on joutunut kumppaninsa väkivallan uhriksi. Luku on valtava, ja kirjoittaja aiheellisesti ihmettelee: ”Missä kaikki nuo naiset ovat? Tunnen paljon naisia, mutta mieleeni ei tule juuri ketään, joka olisi kertonut kokeneensa parisuhdeväkivaltaa. Ja silti lähes joka kolmas on. Väkivaltaa käytetään kaikissa yhteiskuntaluokissa, jokaisella asuinalueella, meistä jokainen tuntee jonkun.” Kirja hyppää yksilön tasolta yhteiskunnalliselle: miten Suomi sallii ja mahdollistaa nämä luvut? Kaikki anteeksi antaa yhden selityksen monimutkaiseen kysymykseen.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 35/50
Kohta 31: Kirjassa kuljetaan metrolla

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Riisun takkini ja kenkäni ja käyn hänen viereensä, paikkaan jota hän minulle osoittaa. Sänky on kapea mutta mahdun makaamaan kyljelläni, aivan hänessä kiinni. Suutelen hänen kaulaansa. Silittelen hänen hiuksiaan. Kaikki on pohjattoman surullista mutta silti tai juuri siksi myös hellää, jatkamme puhetta samassa tunnustuksellisessa sävyssä kuin aamuyöllä puhelimessa. Arki on Kätilöopiston ikkunoiden ulkopuolella ja me tiedämme sen ja meidän on kannettava siitä huolta mutta silti juuri nyt olemme näiden seinien suojassa omassa kahdenkeskisessä kuplassamme ja tunnemme tarvetta sanoa toisillemme asioita, joita koskaan tavallisesti ei sanota.

Juha Itkosen Ihmettä kaikki (Otava, 2018) on henkilökohtainen ja merkittävä romaani suurista menetyksistä. Kirjailijan kymmenes aikuisille suunnattu teos jakautuu kahteen osaan – joita teoksessa nimitetään kirjoiksi –, jotka vuorottelevat pelottavan syvän surun, kohtalolle kuuliaisen avuttomuuden ja raivokkaan toivon välillä. Ensimmäinen kirja kertoo vielä syntymättömän lapsen menettämisestä ja lääketieteellisistä syistä aborttiin hakeutumisesta; toinen kirja vahinkoraskaudesta, jonka seurauksena perhe saa pelätä keskoskaksosten tulevaisuuden puolesta. Lapsen vakava sairaus ja kuolema ovat aiheina suuria ja sitä itse kokemattomille lähes käsittämättömiä; kuitenkin Itkonen onnistuu välittämään kaiken kovin ymmärrettävästi ja uskottavasti, jopa samastumiskohtia meille muillekin tarjoillen. Ihmettä kaikki on ennen kaikkea humaani ja ihmisiä äärimmäisissä suruissa kuvaava kirja, joka – näkökulmasta riippuen toiveikkaasti tai raadollisesti – osoittaa, ettei suurinkaan suru pysäytä elämää: kaiken jälkeen jatketaan ja on jatkettava eteenpäin.

Nelikymppinen helsinkiläinen pariskunta, kaksi tervettä lasta, mukavaa elämää ja perhematkailua, iltatähti tulossa täydentämään onnen – ja yhtäkkiä idylli rusentuu raskausviikolla 17 menneisiin lapsivesiin ja päättymättömään lääkäreillä juoksemiseen. Juoni on monisyinen ja niin uskomaton, että epäuskottavuudessaan se ei voi olla kuin peräisin oikeasta elämästä. En kuitenkaan kirjoita siitä tässä tarkemmin, sillä kirjan pääosassa ovat äärimmäisen vahvat tunteet, jotka tarttuvat lukijaankin.

Isän näkökulmasta kirjoitetussa kirjassa taustalla häilyvät jo ensin mainittujen vaikeuksien lisäksi valtavien paineiden ja heittelevien tunteiden vuoksi rakoileva avioliitto, vanhempien lasten turvallisuudentunteesta huolehtiminen ja isän oma jaksaminen: välillä kun tuntuu, ettei jaksaisi enää hetkeäkään. Jostain mielen perukoille syöpynyt perinteinen miehen malli edellyttäisi loppumatonta tuen ja turvan jakamista muulle perheelle, mutta kaoottisesta tilanteesta toiseen siirtyessä usko ja voimat ovat lopussa jo ennen toisen kirjan alkua. Kirja kertookin paitsi lapsen menettämisestä ja sairastamisesta, myös kotimaisessa kirjallisuudessa yllättävän harvoin esille pääsevästä vakiintuneesta parisuhteesta, perhearjesta ja perheen sisäisistä suhteista. Vaikka tässä tapauksessa pariskunta ja kaksi vanhempaa lasta elävätkin jatkuvan poikkeustilan keskellä, kohtaukset sairaalan ulkopuolella ovat tavallisuudessaan raikkaita.

Vaikka näkökulma on kerronnan ansiosta tässä kirjassa enemmän perheen isän kuin lapsia kantavan äidin, ei Ihmettä kaikki tosiaan pyöri isän ympärillä tai unohda kenenkään tunteita. Kiistämättömiä päähenkilöitä ovat ensin avuton sikiö ja sitten pelottavan pieninä syntyneet keskoset. Ne ovat isän ja äidin riitojen aihe, ne ovat vanhempien sisarusten pelkojen aihe, ne ovat läheisten hapuilevien osanottojen ja epätoivoisten tsemppausten aihe, ne ovat kaikki ja kaikkialla. Isän ja äidin vaikeat tuntemukset eivät kilpaile keskenään, vaikka hahmot kirjassa niin hetkeksi eksyvätkin luulemaan – vauvat ovat kaikkien yhteinen suru ja prioriteetti.

Tragedioista on helpompaa kirjoittaa ylevästi ja kaunistellen kuin kaikkia niitä rumiakin tunteita ja vaiheita kuvaten. Ihmettä kaikki perustuu Itkosen omiin ja perheensä intiimeihin tunteisiin ja kipeisiin vaiheisiin, mutta silti hän valitsee vaikeamman tien siinä onnistuen – tai ehkäpä juuri siksi. Kaikesta välittyvät oikeasti koetut ja kypsästi prosessoidut vaiheet, jotka kirjan sivuilla muuttuvat toisinaan jopa kirjoittajan objektiiviseksi tutkiskeluksi menneestä.

Itkonen kirjoittaa pitkiin aikoihin vaikuttavinta lukemaani tekstiä sydänverellä, välillä mustalla huumorilla ja useimmiten äärimmäisen rohkeasti; myös epämiellyttäviä ajatuskulkuja ja toimintatapoja itsestään ja muista paljastaen. Jokainen voi varmasti jollain tasolla samastua kirjan kuvaamiin inhimillisiin, ahdistuneisuuden aiheuttamiin paniikkireaktioihin ja toisinaan epäterveisiin selviytymiskeinoihin, joihin tiukassa paikassa tukeudutaan alitajuisesti. Erityisen vaikutuksen minuun teki löytämäni tieto siitä, että Itkonen lahjoitti koko palkkionsa tästä kirjasta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Kirja on paitsi varmasti kaivattu ja kaunistelematon kuvaus lapsensa menettämisestä ja keskosten puolesta pelkäämisestä kaikille aikuisille, myös konkreettinen teko kirjassa kuvattujen vaikeuksien kanssa kamppaileville vauvoille.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 34/50
Kohta 17: Kirjassa on kaksoset