Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Sillä niinhän se oli; myös syrjäinen Helsinki tanssi suuren maailman tahdissa, ja myös helsinkiläiset omaksuivat ne ajatukset, niin pähkähullut kuin viisaatkin, jotka pyyhkäisivät maapallon yli. Berliini, Pariisi, New York, Tukholma, Helsinki, kaikilla läntisen pallonpuoliskon suurkaupungeilla oli yhteinen rytmi ja hengitys, ja se hengitys oli huvittelunhaluinen ja kuuma. Samalla se oli imelä ja menneiden ja tulevien aikojen joukkokuolemien ja ahdingon mädättämä, mutta sitä ei huomannut juuri kukaan, sillä kaikki ajatukset ja pelot hukkuivat meteliin ja swingiin joka syntyi kun suosittu orkesteri Rytmi-Veljet kajautti That’s A Plentyn ja Basin Street Bluesin niin että tanssipalatsi Palladiumin katto melkein nousi ilmaan.

missäkuljimme
Kuva: Otavan mediapankki

Kjell Westön Finlandia-palkinnon vuonna 2006 voittanut Missä kuljimme kerran (alk. Där vi en gång gått, 2006; suom. Katriina Savolainen, Otava 2006) on hengästyttävä kertomus sotien rikkomista ihmisistä, nostalginen osoitus 1920-luvun huumasta ja kaunis ylistys kaikenlaista nähneelle pääkaupungillemme. Vuodesta 1905 aina sotaa enteilevään vuoteen 1938 ulottuva teos on kääntynyt myös elokuvaksi ja tv-sarjaksi, eikä ihme: useaa päähenkilöä eri aikoina seuraava juoni tavoittaa paitsi lukuisten yksilöiden murheet ja ilot, myös yhteiskunnallisen muutoksen ja historiallisten tapahtumien merkittävyyden.

Missä kuljimme kerran on täynnä herkullisia ja moniulotteisia hahmoja, joiden kohtalot risteävät pitkin kirjaa. Suurennuslasin alla paistattelevat kuitenkin eniten varakkaiden ruotsinkielisten sukujen vesat. Lucie Lilliehjelm on 1900-luvun alussa moderni nuori nainen, suorastaan liian moderni: hän päihittää miehet tenniksessä, haaveilee omaehtoisesta elämästä ja nauttii estoitta paheellisiksikin leimatuista elämän osa-alueista. Itsenäisesti ajatteleva Lucie tunnistaa yksipuolisesti naisiin kohdistetut siveysvaatimukset, ja taistelee niitä vastaan nauttimalla mahdollisuuksistaan muiden mielipiteistä välittämättä: hän harrastaa irtosuhteita, alkoholia ja varallisuutensa sijoittamista siinä missä tuttavapiirinsä miehetkin.

Lucien pikkuveli, konservatiivinen ja jäykkä Cedi Lilliehjelm, ei voi sietää siskonsa päähänpistoja, ja pyrkii itse elämään kuten yhteiskunta hänen olettaa käyttäytyvän. Katkeruuteen taipuvaisena ja äkkijyrkän luonteen omaavana hän kuitenkin sotkeutuu sodissa niin punaisten päättömään lahtaamiseen kuin myöhemmin väärinajattelijoiden kyydittämisiin, ja onnistuu jatkuvalla ääriajattelullaan satuttamaan jopa lähimpiään.

Sisarusten herkkäluontoinen ystävä Eccu Widing, myöhemmässä elämässään tunnettu valokuvaaja, sotkeutuu kumpaisenkin Lilliehjelmin aloittamiin sotkuihin kerta toisensa jälkeen. Eccun hahmossa tiivistyvät sotaan joutuneiden nuorten miesten särkyneet mielet: kun raaoista kokemuksista ja teoista on vaiettava, ei edes omaisuus auta selviämisessä. Ihmismieli jämähtää etsimään helpotusta loppuelämän ajaksi – ja monissa tapauksissa enimmäkseen vääristä, itselle vahingollisista paikoista.

Neljäs päähenkilö, Allu Kajander, on muista hahmoista poiketen työväenluokkaan kuuluva ja äitinsä puolelta suomenkielinen mies. Kun Lilliehjelmit ja Widingit ystävineen voivat paeta henkistä pahoinvointiaan materiaan ja huvituksiin, Kajanderille edes ruoka ja hengissä pysyminen eivät ole itsestäänselvyyksiä sairauksia ja kuolemaa vilisevässä Sörnäisten työläiskaupunginosassa. Sisällissodan aikana Kajander on vasta lapsi, mutta se jättää jälkensä hänenkin arkeensa puutteena ja menehtyneinä perheenjäseninä. Vuosien mittaan hänestä kasvaa totinen kommunisti, joka kieltäytyy perheensä leivän menettämisenkin uhalla urheilumenestyksen tarjoamasta luokkanoususta.

Westö kuvaa yksityiskohtia pursuavalla kerronnallaan Helsingin valtavaa jakautuneisuutta: kun Pitkänsillan toisella puolella kuollaan tehtaiden aiheuttamiin keuhkotauteihin ja kokonaiset perheet asuvat pienissä yksiöissä, arvovaltaisten sukujen vesat ajelevat huvikseen autoilla, herkuttelevat kahviloissa ja tanssivat jazzia muodikkaimmissa menopaikoissa. Kielitaitoisille ja raharikkaille Helsinki on muuttunut Euroopan suurkaupunkien suoraksi jatkeeksi, joka vilisee kansalaisuuksia ja maailman muoti-ilmiöitä, mutta yhtä suuri osa väestöstä ei omista edes sisäkäymälää asunnossaan.

Laaja henkilögalleria, perehtyneisyyttä osoittavat historiantapahtumien kuvaukset ja hahmojen monimutkaiset, jatkuvat juonikuviot vuosikymmenten ajalta säilyttävät ihailtavasti punaisen langan ja jännitteen, mutta yhdeksi kirjan suurimmista ansioista nousi silti Helsingin kuvaus. Westö kuvaa värikkäästi pienen, mutta kovasti kasvavan pääkaupungin katuvilinää aina Eirasta Puu-Käpylään, ja osoittaa hienolla tavalla, miten kiinni muun Euroopan sykkeessä monikielinen Helsinki onkaan elänyt. Vaikka maailma on pienentynyt, yhteiskunta demokratisoitunut ja Helsinki paisunut aivan uusiin mittoihin, Missä kuljimme kerran herättää vastustamattoman halun päästä kurkistamaan 1920- ja 1930-lukujen kansainvälisen arjen parhaisiin paloihin.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 30: Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s