Sen sijaan minua huoletti, olisiko O:lla ennen vauvan syntymää mahdollisuutta pysähtyä miettimään, millä tavoin lapsi muuttaisi ajankäyttöä ja elämää arkitasolla. En pelännyt jääväni yksin, mutta pidin mahdollisena, että astuisimme uuteen elämäntilanteeseen eri asennoista, joista omani oli ehtinyt mukautua ajankäytön kankeuteen. Sukupuoli ei ollut pohdinnoissani merkityksetön tekijä: minä olin ehtinyt orientoitua elämän rajoittumiseen jo pelkästään raskauden ruumiillisuuden vuoksi. Se tuntui epäreilulta.
Minja Koskelan kolmas teos Äidiksi tuleminen (Into 2021) on omakohtainen pohdiskelma äitiyden ja raskauden mukanaan tuomista rooleista ja odotuksista. Henkilökohtaisen kokemuksensa kautta Koskela esittää kysymyksiä siitä, miten pysyä omana itsenään, kun kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rakenteet helposti vievät mukanaan (tai jopa pakottavat) stereotyyppiseen ja rajoittavaan äitirooliin. Vaikka feminististen klassikkojen siteerausten myötä laajempi näkökulma on vahvasti läsnä, kirja ei ole tutkielma aiheesta. Sen sijaan kirja tuo kauno- ja tietokirjallisuuden keinoja yhdistellen esiin yhden henkilökohtaisen kokemuksen äidiksi kasvamisesta.
Äidiksi tuleminen jakautuu neljään lukuun, joista jokainen jakautuu eri tavoin teemaa lähestyviin alalukuihin. Tarinan pääjuoni käsittelee Koskelan mutkaista äitimatkaa aina ensimmäisestä, yllättävästä keskenmenosta surusta yli pääsemiseen ja lopulta uuden perheenjäsenen saamiseen. Pohdiskelevalla minäkertojan äänellä kirjoitettu osio kantaa kirjan alusta loppuun, ja havainnoi toteavaan tyyliin raskauden ja äitiyden teemoja sekä arkipäiväisiä toimia. Kuvauksessa käy hyvin ilmi, kuinka lapsen saapuminen maailmaan vaikuttaa myös siihen, miten vanhemmat näkevät parisuhteensa, sukulaissuhteensa ja paikkansa maailmassa uusin silmin – ja kuinka tämä muutos alkaa jo kauan ennen lapsen syntymää.
Pääjuonta tukevat useat, läpi kirjan vuorottelevat ja kirjoitustyyliltään kokeilevammat osiot. Yksi tällaisista osioista on luku luvulta valmiimmaksi tuleva kirje, jossa tuleva äiti puhuttelee vielä syntymätöntä lastaan. Hiljaisuus-otsikoiden alla kulkevat osiot taas keskittyvät Koskelan lapsuudenperheen vaikeisiin suhteisiin, joiden vaikutuksia itseensä ja tulevaan lapseensa kirjoittaja ruotii kiihkottomasti mutta hankalia tunteita peittelemättä. Omia osioitaan on myös kehosuhteelle ja sen kokemille muutoksille sekä äitiyden erilaisille kuvauksille, joita käsitellään muun muassa romaanien ja tietokirjallisuuden kautta, siteeraten ja tulkiten.
Ennen kirjaan tarttumista ajattelin sen sisältävän juurikin feminististä ja sosiologista teoriaa äitiydestä, kenties sovitettuna nykyhetken kotimaiseen tilanteeseen. Sen sijaan lukija pääseekin kirjan matkassa hyvin henkilökohtaisten ajatusten ja tunteiden äärelle, kuin kärpäseksi kattoon neuvolavastaanotoille ja lapsuudenperheen mykkäkoulujen hiljentämiin juhlapyhiin. Noin 200-sivuisen kirjan lukee nopeasti, mutta voisin hyvin kuvitella, että sen ääreen halutaan palata: helposti omaksuttava teksti käsittelee elämänkokoisia teemoja.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 22/50
Kohta 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021
Sivuhenkilö 