Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Helsingin keskustassa sijaitsevassa valkeassa Presidentinlinnassa valmistauduttiin tanssiaisiin. Punatukkainen nainen katsoi itseään peilistä. Hänen nimensä oli Tarja. Tarja kohensi olkapäältä rinnan yli roikkuvaa keltaista nauhaa, jota koristivat kunniamerkit, ja katsoi että se asettui siististi. Jännitys kipristi vatsassa. Tarja emännöi juhlia ensimmäistä kertaa presidenttinä, ja se oli tärkeä ja juhlava asia.

img_20200207_1108234406676224557293632.jpg

Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama, mutta yhteensä 24:n kirjoittajan ja 41:n kuvittajan yhteinen ponnistus innostaa tavoittelemaan unelmia innostavien satujen muodossa. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus, 2018) ei ole kuitenkaan mikä tahansa satukirja, vaan esittelee kaikenikäisille lukijoille kiinnostavia elämäntarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat tähdänneet korkealle ja onnistuneet, vaikeistakin oloista huolimatta. Oman elämänsä sankarit ovat menestyneet niin politiikassa, musiikissa kuin urheilussakin, mutta ilahduttavasti mukaan ovat päässeet myös suurelle yleisölle tuntemattomammaksi jääneet rohkelikot läpi Suomen historian: naisten joukosta löytyy mm. lotta, geenitutkija, rauhankasvattaja ja useampia aktivisteja.

Konsepti on sama läpi kirjan: jokaisen naisen tarina on tiivistetty kahden sivun mittaiseen, tiiviiseen elämäkertaan tai päähenkilön elämän merkittävää hetkeä kuvaavaan tunnelmapalaan. Varsinaista tekstiä täydentävät kauniit, eri tyylein toteutetut muotokuvat sekä tiivistelmä päähenkilön titteleistä, asemista ja saavutuksista. Kirjan voi halutessaan lukaista nopeasti läpi, sillä lasten ehdoilla kirjoitetut tekstit ovat kevyitä ja kertovia. Suuret määrät samalla kaavalla rakennettuja esittelyitä käyvät kuitenkin nopeasti liian toisteisiksi, ja parhaimmillaan kirja onkin varmasti pienissä pätkissä, esimerkiksi perheen yhteisenä iltasatuna tai lyhyen lukuhetken täytteenä.

Koska kirjaa on ollut tekemässä suuri joukko, on sisällössä luonnollisesti tyylillistä vaihtelua. Osa teksteistä on selkeämmin elämäkerrallisia, mahdollisesti jo olemassa olevaan elämäkertaan tai esimerkiksi haastatteluihin perustuvia kokonaisuuksia, joissa käydään läpi kyseisen naisen elämän tarina aina lapsuudesta kuolemaan tai viimeisimpiin saavutuksiin. Osa kirjoittajista on valinnut fiktiivisemmän lähestymistavan, ja kauan sitten eläneetkin naiset saattavat saada uusia repliikkejä suuhunsa. Pituus, tarinoiden rohkaiseva tunnelma ja hyvin erilaisten suomalaisten naisten positiivinen elämänasenne (tai sen korostaminen) kuitenkin sitovat pätkät yhteen erittäin ansiokkaaksi kokoelmaksi: mukana on todella monipuolinen joukko eri alojen vaikuttajia, ja kirja onnistuu myös aikuisen lukijan helposti lähestyttävänä yleissivistäjänä. Muistaisitko sinä esimerkiksi Wivi Lönnin (ensimmäinen suomalainen nainen, joka johti omaa arkkitehtitoimistoa) tai Aurora Karamzinin (hyväntekijä, joka toi diakoniatyön Suomeen ja perusti lastenkoteja ja lastentarhoja) elämäntarinoiden pääkohdat?

Kuten otsikkokin toteaa, nämä sankaritarinat sopivat naisnäkökulmastaan huolimatta aivan jokaiselle: naiseus ei ole tämä kirjan keskiössä tai siitä nauttimisen vaatimuksena. Kirja on ennen kaikkea raikas, tosielämästä voimansa saava satukirja siitä, miten eri tavoin menestystä voi saavuttaa ja rohkeutta ilmentää: jokainen voi olla oman elämänsä sankari, kun tarttuu toimeen omalla alallaan ja uskoo itseensä. Tästä kertoo myös kirjan julkaisun joukkoistaminen: kirjoitus- ja kuvitustalkoiden lisäksi sankaritarinoiden julkaisun mahdollisti 725 mesenaattia lahjoituksineen. YK:n entisen apulaispääsihteeri Helvi Sipilän sanoin: ”En hyväksy selitystä, että jokin asia olisi mahdoton toteuttaa. Sellainen asia vie vain enemmän aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Tove Jansson: Taikatalvi

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinuppien ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja silloin tapahtui jotain sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, kun ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

 

taikatalvi
Kansi: WSOY:n mediapankki

Tove Janssonin Taikatalvi (alk. Trollvinter, 1957; suom. Laila Järvinen, WSOY 1958) on yksi Janssonin rakastetuimmista muumikirjoista. Vaikka muumit ovat esiajoista lähtien tavanneet nukkua talviunta marraskuusta huhtikuulle, eräänä tammikuisena yönä Muumipeikko kuitenkin herää kesken kaiken. Taikatalvi kuvaa mielikuvitusta kutkuttavasti valkoiseen vaippaan kietoutuneen Muumilaakson mystisiä ihmeitä. Kirja on myös kuvaus nuoren muumin ensimmäisistä askeleista kohti itsenäistymistä – onhan hänen selvittävä kaikenlaisista uusista seikkailuista ja pelottavistakin kohtaamisista lähes itsekseen muun perheen uinuessa.

Maailma tammikuisen ikkunaruudun takana on täynnä aivan uudenlaisia ihmeitä: paksu lumipeite, jääkiteet ikkunoissa ja erilaiset talviurheilulajit voittavat lopulta epäileväisen Muumin puolelleen, varsinkin kun huimapäinen pikku Myy ja pohdiskeleva Tuu-tikki auttavat häntä ymmärtämään kylmän vuodenajan tarjoamia huvittelumahdollisuuksia. Ensin pimeys ja tassut kohmettava lumi tekevät muumista vain äreän, mutta hiljalleen hän huomaa, että uudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Lopulta nuori Muumipeikko osaa olla jopa ylpeä siitä, että on ensimmäinen talven ihmeet tunteva muumi, ja alkaa (ihastuttavan tunnistettavan teini-ikäisen itsenäistymisen puuskassa) jopa varoa herättämästä muita.

Silmien avautumisesta huolimatta kaiken ympärillään jäädyttävä Mörkö, kolkko Jääkuningatar ja näkymättömät talven olennot saavat Muumin myös kaipaamaan kipeästi kesää ja tuttuja kuvioita, ja toisinaan nukkuvan äidinkin korvaan on kuiskattava kysymyksiä ratkottavaksi. Talveksi etelään vaeltaneen Nuuskamuikkusen jättämä kirje saa toimia yksin muumitaloa isännöivän Muumipeikon rohkaisuna useaan otteeseen, kun talveen tottuneet Myy ja Tuu-tikkikaan eivät aina ymmärrä hänen ahdistuneisuutta uuden edessä.

Taikatalvi on Janssonin muumikirjoista juuri se osa, jonka olen lukenut useimmin, mutta se jaksaa aina hämmästyttää tiheällä tunnelmallaan ja vaivattomalla kerronnallaan. Juoni etenee tasaisen ja varman kertojanäänen tahtiin vuorotellen jännitystä ja pohdintaa. Jansson ei kuitenkaan tyydy liimailemaan teräviä huomioitaan elämästä ja ihmisistä muumien päälle, vaan onnistuu punomaan ne osaksi omaleimaista ja täyteläistä satumaailmaansa.

Vaikka Taikatalvi on satukirja, se sopii mystisen, jopa hieman vaarallisen ja arvaamattoman, tunnelmansa vuoksi kaikenikäisille, ja lukukokemus pikemminkin paranee lukijan varttuessa. Hienovaraiset ironian häivähdykset ja hillittömästi kirjoitetut sivujuonteet (kuten pikku Myyn halu ottaa jäätyneen oravan häntä hyötykäyttöön Muumipeikon ehdottaman hautaamisen sijaan taikka reippailija-Hemulin uskomaton pokka ja hienotunteisuuden puute) tekevät nopealukuisesta romaanista monessa kerroksessa toimivan kokonaisuuden, josta löytää aina jotakin uutta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirjan kannessa on kuu