satu – Sivuhenkilö

Riina Katajavuori ja Martin Baltscheit: Oravien sota

Valtteri ja Pekka katsoivat maailman menoa. Valtteri ihaili Sutta. Pekka ihaili Karhua. Veljekset asuivat naapuripuissa, joiden välille he olivat rakentaneet sillan. Valtterin puussa oli paljon käpyjä. Pekan puu oli pienempi. Siinä käpyjä kasvoi niukasti.

Somevirtaani osui loppuvuodesta niin mielenkiintoinen lastenkirjauutuus, että se oli heti varattava kirjastosta. Kirjailija Riina Katajavuoren ja saksalaisen kuvittaja Martin Baltscheitin Oravien sota (Tammi 2021) on faabelin muotoon puettu kuvaus Suomen sisällissodasta. Koska en lue säännöllisesti lastenkirjallisuutta, voi olla, että ihmetykseni oli aiheeton, mutta minulle ajatus lapsentasoisesti kerrotusta ja kuvitetusta sodasta (ja siitä nousemisesta) tuntui tuoreelta ja tärkeältä teemalta.

Oravien sota kertaa vuoden 1918 tapahtumia hyvin suoraviivaiseen tyyliin, joten pienempikin lapsi pysyy sen puolesta mainiosti mukana: lauseet ovat lyhyitä ja toteavia, tarina ei pysähdy hetkeksikään junnaamaan. Tapahtumat ja niiden hurja kuvaus voivat kuitenkin olla liikaa nuorimmille ja herkimmille lukijoille, vaikka kyseessä onkin ennen kaikkea kuvakirja.

Päähenkilöt, oravaveljekset Valtteri ja Pekka toimivat Suomen kansan jakautumisen symboleina. Valtterin puussa on runsaasti käpyjä, kun Pekka kavereineen joutuu kärsimään nälästä ja vaikeuksista viereisessä kolossa. Ankara talvi herättää Pekassa kapinamielen, ja veljekset joutuvat ilmiriitaan, joka johtaa lopulta kauheaan, veriseen sotaan. Mukaan sotkeutuvat myös Susi ja Karhu, jotka tahollaan kilpailevat oravien metsän hallinnasta.

Oravien sota on yllättävän raju sotakuvaus: aikuisenkin mieltä hätkähdyttävät verenpunaiset ja synkän mustat, graafiset kuvitukset, joissa metsän eläimet taistelevat – ja todella kuolevat, vaikkakin lapsekkaan tyylitellysti ja yksityiskohtia näyttämättä. Pimeässä metsässä vaeltelevat orvoiksi jääneet oravalaumat, taistelukohtaukset aseineen, osumia saaneet, maassa makaavat oravasotilaat… Baltscheitin kuvitus puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, ja sille onkin annettu runsaasti tilaa: kun tapahtuu eniten, teksti on niukkaa. Sotatantereen dramaattiset kuvat täyttävät koko aukeaman, kun taas seesteisemmässä alussa ja lopussa hallitsevat kesäisen metsän värit ja lempeät yksityiskohdat.

Hurjien osuuksien jälkeen kirja toki saa onnellisen, rauhoittavankin lopun: Valtteri ja Pekka sopivat ja rakentavat tuhoutuneet pesät ja sillat uudestaan. Tummat kuvat ja tuhot ovat tiessään, vaalea kuvitus säestää turvallista lupausta: ”Tästä kaikesta on kulunut jo kauan aikaa. Vuosikausia. Siitä pitäen oravat ovat eläneet rauhassa. Ja elävät vastakin.” Tarinan päätteeksi voi lukea myös historiantutkijoiden sekä Goethe-Institut Finnlandin edustajan jälkisanat, mutta ne on tarkoitettu lähinnä aikuiselle lukijalle taustaksi, kenties myös lukuohjeeksi: tarinanhan voi myös lukea ilman yhteyksiä todellisuuteen. Yllättävä Saksa-yhteys on jälkisanoissa mukana, sillä Goethe-Institut laittoi koko kirjahankkeen alulle – Saksallakin kun oli sodassa osansa.

Oravien sota pursuilee Suomen historian perusteet tunteville ilmiselvää symboliikkaa: Valtterin valkoiset ja Pekan punaiset joukot, Susi-Saksa ja Venäjä-Karhu… Toteutus ei kuitenkaan osoittele ketään, vaan Katajavuoren toteava tarina katsoo koko ajan eteenpäin: toisinaan veljeksille tulee riitoja, mutta kun sovinto on tehty, se pitää.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 37/50
Kohta 27: Kirjan päähenkilö on eläin

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Kenestäkään ei ole tullut niin nopeasti tähteä kuin ensimmäisessä Idols-tuotannossa kolmanneksi tulleesta Antti Tuiskusta. Hän oli 19-vuotias ja yhtäkkiä kaikki halusivat hänestä palasen. Tähteys oli tullut salamana, kuin ensirakkaus vuotta aikaisemmin. Antti julkaisi viisi levyä kahdessa vuodessa, sitten synkkeni.

Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittama Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into Kustannus 2019) on sisarteos vuonna 2018 ilmestyneelle Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) -kirjalle. Konsepti on täysin sama ulkoasua ja tyyliä myöten, vaikka tekijät taustalla ovat uusia: tiivistetysti kyseessä on kokoelma lyhyitä elämäkertoja inspiroivista ihmisistä (tällä kertaa suomalaisista miehistä) eri aloilta ja erilaisista taustoista. Jokaisen minielämäkerran yhteydessä on myös hieno kuvitus tarinan päähenkilöstä, sitaatti hänen suustaan sekä tietolaatikkoon kootut perustiedot. Mikä hienointa, suurin osa kirjaan valituksi tulleista sankareista on itse ollut mukana tarinansa luomisessa.

Sankaritarinat toimivat parhaiten yksi tai muutama kerrallaan, sillä koko teoksen lukeminen alkaa tuntua toisteiselta ja hienot yksityiskohdat menevät ohi silkasta puutumisesta. Myös kohdeyleisöä silmällä pitäen pätkiminen kannattaa: maksimissaan muutaman sivun mittaiset tarinakokonaisuudet sopivat vaikkapa lasten iltasatuhetkiin.

Mielenkiintoiset sankarit varmistavat kuitenkin myös aikuisen viihtymisen kirjan äärellä: mukana on ilahduttavan monipuolinen kattaus miehiä urheilijoista poliitikoihin ja tubettajista huippumalleihin, joista tuoreimmat nimet voivat olla täysin uusiakin tuttavuuksia. Elämäkertoihin ei ole kuitenkaan valittu vain tämän hetken nimiä tai suoraan jokaisen nuoren arkipäivässä tutuksi tulleita henkilöitä, vaan monipuolisuus ja kirjan yleissivistävä vaikutus on pidetty mielessä: poliitikko ja vammaisaktivisti Kalle Könkkölä tai lastenlääkäri ja neuvolajärjestelmän luoja Arvo Ylppö tuskin tulevat vastaan TikTokissa, mutta se ei tarkoita, etteikö moni voisi heihin samastua ja heidän toimistaan inspiroitua. Sankaruus ei kirjassa olekaan synonyymi suosiolle tai julkisuudelle, vaan rohkeille ja ainutlaatuisille teoille ja elämille – kuka tahansa voi nousta esikuvaksi omilla toimillaan.

Kun kyseessä on kuvakirja, on annettava erityismaininta teoksen kuvitukselle: värikkäitä, moderneja ja huikean hienoja henkilökuvia on ollut toteuttamassa iso joukko tekijöitä. Mielenkiintoiset piirrokset tekevät kirjasta suorastaan satukirjamaisen ja todella nostavat kirjan henkilöt sankareiksi, joista janoaa tietoa – samanlaista tunnelmaa ei voisi saavuttaa valokuvilla.

Kokoelman suurin heikkous on osin sen vahvuus, aivan kuten tytöillekin suunnatussa sankariteoksessa: tekijäkaarti on hyvin monipuolinen, joten sen sivutuotteena elämäkertateksteissä on myös suurta tyylillistä vaihtelua. Jotakuta toista se ei varmaan häiritsisi lainkaan, mutta itse kaipaan tällaisessa tiettyyn muottiin rakennetussa teoksessa jatkuvuutta: nyt osa elämäkerroista on osin fiktiivisiä tuokiokuvauksia dialogeineen, osa elämäkerroista perinteisempiä ja kertojavetoisia, osassa ehditään käydä lyhyesti jopa koko elämäntarina. Nyt jäin kaipaamaan juuri perinteisempiä selontekoja nimihenkilönsä elämästä ja teoista, mutta toisaalta hieman keskeneräiseksi jäävä pätkä voi innostaa parhaimmillaan lukemaan ja selvittämään lisää – mikäs sen parempi lukuharrastuksen innoittaja lapselle tai nuorelle.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 12/50
Kohta 48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Helsingin keskustassa sijaitsevassa valkeassa Presidentinlinnassa valmistauduttiin tanssiaisiin. Punatukkainen nainen katsoi itseään peilistä. Hänen nimensä oli Tarja. Tarja kohensi olkapäältä rinnan yli roikkuvaa keltaista nauhaa, jota koristivat kunniamerkit, ja katsoi että se asettui siististi. Jännitys kipristi vatsassa. Tarja emännöi juhlia ensimmäistä kertaa presidenttinä, ja se oli tärkeä ja juhlava asia.

Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama, mutta yhteensä 24:n kirjoittajan ja 41:n kuvittajan yhteinen ponnistus innostaa tavoittelemaan unelmia innostavien satujen muodossa. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus, 2018) ei ole kuitenkaan mikä tahansa satukirja, vaan esittelee kaikenikäisille lukijoille kiinnostavia elämäntarinoita suomalaisista naisista, jotka ovat tähdänneet korkealle ja onnistuneet, vaikeistakin oloista huolimatta. Oman elämänsä sankarit ovat menestyneet niin politiikassa, musiikissa kuin urheilussakin, mutta ilahduttavasti mukaan ovat päässeet myös suurelle yleisölle tuntemattomammaksi jääneet rohkelikot läpi Suomen historian: naisten joukosta löytyy mm. lotta, geenitutkija, rauhankasvattaja ja useampia aktivisteja.

Konsepti on sama läpi kirjan: jokaisen naisen tarina on tiivistetty kahden sivun mittaiseen, tiiviiseen elämäkertaan tai päähenkilön elämän merkittävää hetkeä kuvaavaan tunnelmapalaan. Varsinaista tekstiä täydentävät kauniit, eri tyylein toteutetut muotokuvat sekä tiivistelmä päähenkilön titteleistä, asemista ja saavutuksista. Kirjan voi halutessaan lukaista nopeasti läpi, sillä lasten ehdoilla kirjoitetut tekstit ovat kevyitä ja kertovia. Suuret määrät samalla kaavalla rakennettuja esittelyitä käyvät kuitenkin nopeasti liian toisteisiksi, ja parhaimmillaan kirja onkin varmasti pienissä pätkissä, esimerkiksi perheen yhteisenä iltasatuna tai lyhyen lukuhetken täytteenä.

Koska kirjaa on ollut tekemässä suuri joukko, on sisällössä luonnollisesti tyylillistä vaihtelua. Osa teksteistä on selkeämmin elämäkerrallisia, mahdollisesti jo olemassa olevaan elämäkertaan tai esimerkiksi haastatteluihin perustuvia kokonaisuuksia, joissa käydään läpi kyseisen naisen elämän tarina aina lapsuudesta kuolemaan tai viimeisimpiin saavutuksiin. Osa kirjoittajista on valinnut fiktiivisemmän lähestymistavan, ja kauan sitten eläneetkin naiset saattavat saada uusia repliikkejä suuhunsa. Pituus, tarinoiden rohkaiseva tunnelma ja hyvin erilaisten suomalaisten naisten positiivinen elämänasenne (tai sen korostaminen) kuitenkin sitovat pätkät yhteen erittäin ansiokkaaksi kokoelmaksi: mukana on todella monipuolinen joukko eri alojen vaikuttajia, ja kirja onnistuu myös aikuisen lukijan helposti lähestyttävänä yleissivistäjänä. Muistaisitko sinä esimerkiksi Wivi Lönnin (ensimmäinen suomalainen nainen, joka johti omaa arkkitehtitoimistoa) tai Aurora Karamzinin (hyväntekijä, joka toi diakoniatyön Suomeen ja perusti lastenkoteja ja lastentarhoja) elämäntarinoiden pääkohdat?

Kuten otsikkokin toteaa, nämä sankaritarinat sopivat naisnäkökulmastaan huolimatta aivan jokaiselle: naiseus ei ole tämä kirjan keskiössä tai siitä nauttimisen vaatimuksena. Kirja on ennen kaikkea raikas, tosielämästä voimansa saava satukirja siitä, miten eri tavoin menestystä voi saavuttaa ja rohkeutta ilmentää: jokainen voi olla oman elämänsä sankari, kun tarttuu toimeen omalla alallaan ja uskoo itseensä. Tästä kertoo myös kirjan julkaisun joukkoistaminen: kirjoitus- ja kuvitustalkoiden lisäksi sankaritarinoiden julkaisun mahdollisti 725 mesenaattia lahjoituksineen. YK:n entisen apulaispääsihteeri Helvi Sipilän sanoin: ”En hyväksy selitystä, että jokin asia olisi mahdoton toteuttaa. Sellainen asia vie vain enemmän aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä.”

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 5/50
Kohta 47–48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet

Tove Jansson: Taikatalvi

Kuunsäde vaelsi keinutuolia pyyhkäisten salongin pöydälle, ryömi vuoteen päädyn messinkinuppien ylitse ja paistoi suoraan Muumipeikon kasvoihin.

Ja silloin tapahtui jotain sellaista, mitä ei ollut nähty ei kuultu siitä päivin, kun ensimmäinen muumi vaipui talviuneen. Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta.

Tove Janssonin Taikatalvi (alk. Trollvinter, 1957; suom. Laila Järvinen, WSOY 1958) on yksi Janssonin rakastetuimmista muumikirjoista. Vaikka muumit ovat esiajoista lähtien tavanneet nukkua talviunta marraskuusta huhtikuulle, eräänä tammikuisena yönä Muumipeikko kuitenkin herää kesken kaiken. Taikatalvi kuvaa mielikuvitusta kutkuttavasti valkoiseen vaippaan kietoutuneen Muumilaakson mystisiä ihmeitä. Kirja on myös kuvaus nuoren muumin ensimmäisistä askeleista kohti itsenäistymistä – onhan hänen selvittävä kaikenlaisista uusista seikkailuista ja pelottavistakin kohtaamisista lähes itsekseen muun perheen uinuessa.

Maailma tammikuisen ikkunaruudun takana on täynnä aivan uudenlaisia ihmeitä: paksu lumipeite, jääkiteet ikkunoissa ja erilaiset talviurheilulajit voittavat lopulta epäileväisen Muumin puolelleen, varsinkin kun huimapäinen pikku Myy ja pohdiskeleva Tuu-tikki auttavat häntä ymmärtämään kylmän vuodenajan tarjoamia huvittelumahdollisuuksia. Ensin pimeys ja tassut kohmettava lumi tekevät muumista vain äreän, mutta hiljalleen hän huomaa, että uudelle kannattaa antaa mahdollisuus. Lopulta nuori Muumipeikko osaa olla jopa ylpeä siitä, että on ensimmäinen talven ihmeet tunteva muumi, ja alkaa (ihastuttavan tunnistettavan teini-ikäisen itsenäistymisen puuskassa) jopa varoa herättämästä muita.

Silmien avautumisesta huolimatta kaiken ympärillään jäädyttävä Mörkö, kolkko Jääkuningatar ja näkymättömät talven olennot saavat Muumin myös kaipaamaan kipeästi kesää ja tuttuja kuvioita, ja toisinaan nukkuvan äidinkin korvaan on kuiskattava kysymyksiä ratkottavaksi. Talveksi etelään vaeltaneen Nuuskamuikkusen jättämä kirje saa toimia yksin muumitaloa isännöivän Muumipeikon rohkaisuna useaan otteeseen, kun talveen tottuneet Myy ja Tuu-tikkikaan eivät aina ymmärrä hänen ahdistuneisuutta uuden edessä.

Taikatalvi on Janssonin muumikirjoista juuri se osa, jonka olen lukenut useimmin, mutta se jaksaa aina hämmästyttää tiheällä tunnelmallaan ja vaivattomalla kerronnallaan. Juoni etenee tasaisen ja varman kertojanäänen tahtiin vuorotellen jännitystä ja pohdintaa. Jansson ei kuitenkaan tyydy liimailemaan teräviä huomioitaan elämästä ja ihmisistä muumien päälle, vaan onnistuu punomaan ne osaksi omaleimaista ja täyteläistä satumaailmaansa.

Vaikka Taikatalvi on satukirja, se sopii mystisen, jopa hieman vaarallisen ja arvaamattoman, tunnelmansa vuoksi kaikenikäisille, ja lukukokemus pikemminkin paranee lukijan varttuessa. Hienovaraiset ironian häivähdykset ja hillittömästi kirjoitetut sivujuonteet (kuten pikku Myyn halu ottaa jäätyneen oravan häntä hyötykäyttöön Muumipeikon ehdottaman hautaamisen sijaan taikka reippailija-Hemulin uskomaton pokka ja hienotunteisuuden puute) tekevät nopealukuisesta romaanista monessa kerroksessa toimivan kokonaisuuden, josta löytää aina jotakin uutta.

***

Helmet-lukuhaasteen kirja 36/50
Kohta 28: Kirjan kannessa on kuu