Osastolla ei ollut mitään yksityistä tilaa. Menimme Akin kanssa invavessaan. Seisoimme keskellä huonetta. Tanssimme hidasta itkua toisiamme vasten, ja Aki lupasi pysyä hengissä. Niistimme keltaisiin käsipyyhkeisiin. Nenäni oli peilissä ihan punainen.
Reko ja Tina Lundánin yhteinen romaani Viikkoja, kuukausia (WSOY 2006) on tiivis teos ajan rajallisuudesta, sairaudesta ja kuoleman kohtaamisesta. Kirja pohjautuu pariskunnan oikeasti kohtaamaan tragediaan, Rekon aivosyöpään sairastumiseen ja kuolemaan, ja teos jäikin kirjailijana ja ohjaajana tunnetun miehen viimeiseksi. Dialogimuotoinen kerronta valottaa hienosti sekä sairastuneen että läheisen syvimpiä ja rumimpiakin tuntoja, ja tiivistyvä juoni lähes pakottaa lukemaan kirjan kertaistumalta.
Kirjassa syövän kohtaava pariskunta, Minna ja Aki, elävät perinteisiä ruuhkavuosia: Akin kirjailijan ura, Minnan työt ja kaksi pientä tyttöä pitävät kiireisinä. Kaikki tuttu pysähtyy, kun Akin aluksi sitkeäksi migreeniksi luultu vaiva osoittautuukin lääkärin tutkimusten jälkeen vakavaksi aivosyöpädiagnoosiksi. Päällisin puolin terveelle ja nuorehkolle miehelle ja vaimolleen sairaus on valtava järkytys, mutta asian varmistava leikkausaika järjestyy nopeasti. Nuorille lapsille asiaa ei avata tarkkaan, joten huoli jää aikuisten kannettavaksi. Vaikka Aki makaa sairaalassa ja Minna selviytyy päivästä toiseen rauhoittavilla, arjen pyörien on epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta pyörittävä: pienen Saaran synttärit, kauppareissut ja tavalliset askareet hoituvat mekaanisesti, läheisten tuella, tulevaa pelolla odotellen.
Kasvain todella osoittautuu pahanlaatuiseksi, ja tulos muuttaa perheen elämän lopullisesti. Syöpäklinikka, sädehoidot, raastavat pelot, kortisoliturvotukset, toiveikkaasti aloitetut vaihtoehtohoidot, läheisten välttely – sairaus leviää Akin aivoista myös parisuhteeseen. Lundánit kirjoittavat koskettavasti myös vihasta, ärtymyksestä ja itsesäälistä sekä itseä, puolisoa että tautia kohtaan – siis kaikesta siitä, mikä usein jää ylevien selviytymis- ja sairauskertomusten ulkopuolelle, mutta värittää sairastuneiden ja heidän perheidensä elämää jopa vuosia.
Myös Minnan ja Akin henkiset ponnistelut venyvät ja venyttävät heidän sietokykynsä äärimmilleen. Ensimmäisestä leikkauksesta, sädehoidoista ja lääkityksistä huolimatta kasvain uusii. Pitkä sairastaminen muuttaa pariskunnan tunnelmat intensiivisestä pelkäämisestä aaltoilevaksi liikkeeksi: kauhun helpottaessa aikaa jää toivolle ja aurinkoisille perhelomille, mutta myös riitelylle ja synkille keskusteluille. Yhteistä aikaa on todistetusti vähemmän kuin pariskunta oli joskus ajatellut, mutta ihminen ei aina toimi kaikista loogisimmin: Akikin uppoutuu kirjoitustyöhönsä, aloittaa yhteistöitä monen eri tahon kanssa ja kirjoittaa yöt läpeensä, vaikka samalla tiedostaa, että kaikki on pois läheisten kanssa vietetystä ajasta. Lopun lähestyessä – toisinaan selkeämmin, toisinaan vain kaukaisesti – jokainen arkinenkin valinta herättää miehessä ristiriidan: valitsinko tänään oikein, voinko elää tämän kanssa loppuelämäni?
Vaikka Viikkoja, kuukausia kertoo järkyttävän raskaista ihmiselämän kokemuksista, lukeminen ei ole vaikeaa: Minnan ja Akin vuorottelevissa kerrontavuoroissa tunteet ja tapahtumat eritellään tarkkaan, toteavaan tyyliin, joka toisinaan tuntuu olevan jopa jonkun ulkopuolisen kokijan kautta suodatettua. Jatkuva menettämisen pelko ja yksinkertainen väsyminen elämän epävarmuuteen ilmenevät toteavastakin tekstistä ja koskettavat, mutta hahmojen tunteet eivät muserra lukijaa; niitä annostellaan taitavasti ja harkitusti eikä vuodateta raakoina lukijoiden silmien eteen. Erityisesti kirjan loppu on tästä oiva osoitus: toivoa ei oikeastaan ole, mutta silti viimeiseltä sivulta päällimmäiseksi tunteeksi jää haikeuden sävyttämä rauha.
***
Helmet-lukuhaasteen kirja 20/50
Kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa
Sivuhenkilö 